Ajatusten matkassa

Olen ihmetellyt, että minkälainen logiikka opastaa pyöräilijöitä ajamaan liian isolla vaihteella. En määrittele itseäni sovinistiksi ja tuskin kukaan muukaan joka minut tuntee, mutta tämä ongelma näkyy useimmiten naisten kohdalla. Toki kaikki miehetkään eivät ole ymmärtäneet, että matka käy sujuvammin ja vähemmällä puurtamisella, kun kampea pyörittää hieman vauhdikkaammin. Jossain aiemmassa artikkelissani mainitsin, että tuo kadenssi pitäisi olla vähintään 80 kierrosta minuutissa. Eli hieman useammin kuin kierros sekunnissa. Jos tavoitteena on saada lihaksikkaat reidet, niin silloin tuo vääntäminen on toki oikea vaihtoehto. En usko, että monikaan nainen pyrkii tuohon tavoitteeseen.

Mutta mikä sitten saa polkemaan liian suurella vaihteella? Jossain artikkelissa syyksi ehdotettiin, että jotkut pyöräilijät eivät ehkä vain ymmärrä, miten polkupyörän vaihteet toimivat. He saattavat olettaa, että suurimman vaihteen valitseminen saa heidät kulkemaan nopeammin tai helpottaa polkemista. Tämä kertoo sen, että tutustuminen välityssuhteiden merkitykseen on tyystin unohtunut. Voihan se olla näinkin. Toki joidenkin kohdalla taustalla on ehkä vain puhdas laiskuus. Mitä vaihtamaan, kun samalla välityssuhteella pääsee paikasta toiseen. Ehkä pitäisi pysäyttää joku kammen vääntäjä ja kysyä asiasta. Näin ujolle miehelle, siinä saattaa kuitenkin olla liikaa haastetta.

Hypätään toiseen aiheeseen, joka tulee silloin tällöin vastaan, kun kuuntelen podcasteja. Korvanapeille on hyvä tilaisuus, kun kissamme taluttaa minua joka toinen päivä tunnin verran lähimetsässä. Näin se vain menee eli Elmeri määrittelee reitin ja minä seuraan perässä. Siinä tulee tutuksi monet pusikot, kompuroinnille sopivan mittaiset kannot ja lisukkeena mahdollisuus osallistua punkkisafarille. Tuosta kaiketi voi päätellä, että meillä eletään kissan ehdoilla. Oikea päätelmä, mutta toki myönnän, että kadehdin koirien taluttajia.

Aika kuluu mukavasti, kun keskityn johonkin podcastiin. Kuuntelen lähinnä tiedejuttuja ja niissä on yleensä aina mukana aiheeseen perehtynyt asiantuntija. Muutama päivä sitten jouduin luovuttamaan, koska haastateltava toisti vähän väliä niinku-sanaa. Harmitti vietävästi, sillä tuo nitkuttelu varasti koko kuuntelutilan. En pystynyt enää keskittymään aiheeseen, sillä odottelin vain seuraavaa nitkautusta. Aihe oli kiinnostava, mutta jouduin lopulta siirtymään toisen podcastin pariin. Mikään poikkeustapaus tämä ei ole. Joku voi sanoa, että ongelma on kuuntelijan puoleisessa päässä. Ehkä näin, mutta en taida löytää sellaista metodia, jonka avulla tuosta ongelmasta pääsisin eroon. Minusta kieli nauttii enemmän sanomisen rikkaudesta kuin saman toistosta.  

Varmaan suurin osa näistä asiantuntijoista joutuvat esiintymään julkisesti, joten eikö kukaan uskalla ottaa hihasta kiinni ja kertoa, että niinku-sanan voi kiertää jollain toisella ilmaisulla.  Ymmärrän toki toiston merkityksen, jos halutaan vahvistaa jotain ajatusta. Mutta mitä tuo niinku jatkuvana nitkutteluna sitten vahvistaa. Minusta ei mitään.

Meidän rikkaassa kielessämme on sanontoja, jotka ovat vaeltaneet tämän kansan muistissa pitkän matkaa. Vanhimmat ovat varmaan vähintään keskiajalta ja jopa kauempaakin, koska Raamattu on monien sanontojen alkulähde. Sanonnat ovat syntyneet omassa kulttuuriympäristössään, joten niiden merkitykset ovat jossain määrin hämäriä digiajan kaupunkiasujalle, vaikka niitä käytetään edelleen. Kieli on hakenut muotoansa viimeisten vuosisatojen aikana, joten eihän tuo ole ihmekään. Uskoisin, että useimpien sanontojen syntypaikkoina on lähinnä maaseutu ja sen arkinen elämä.

Kun sanotaan, että päivä on pulkassa, niin tämän päivän kulkija toki ihmettelee, että missä hiton pulkassa. Eihän tuossa sanonnassa ole mitään tolkkua. Tuolla ei tietenkään tarkoiteta nykyistä pulkkaa, joka soveltuu lähinnä talviseen mäenlaskuun. Ehkä niitäkin oli, koska lasten mäenlasku taita olla ikiaikainen riemun lähde. Itse tehdyt sukset vaativat niin paljon käsityötä, että tuskin niitä annettiin lapsille katkottaviksi. Siihen sopi paremmin vaikka arkea helpottava jalaksellinen maitokärry, joka piti monien saatesanojen jälkeen palauttaa ehjänä.

Pulkalla tarkoitettiin menneinä aikoina pientä puukapulaa, johon merkittiin lovi, jokaisen päivätyön jälkeen. Niitä nimitettiin myös päiväpulkaksi, pulikaksi ja taksvärkkikapulaksi. Kapuloita oli kaksi, joten kolojen piti löytyi molemmista pulkista ja niiden viillot pitivät sopia tarkasti yhteen. Tämä onnistui, kun ne asetettiin tekovaiheessa rinnakkain ja molempiin kaiverrettiin kolot samalla viillolla. Toinen pulkista jäi talon isännälle ja toinen taksvärkkipäiviä tehneelle torpparille tai rengille. Ja uskoisin, että niitä pidettiin visusti tallessa.

Tämän tarinan tuoksu liittyy isovanhempieni pihapiiriin. Heidän punaista mökkiään reunusti muutama koivu, aittarakennus, pieni perunamaa ja aitaus, joissa mummini piti lampaitaan. Aitauksen takaa avautui peltomaisema, kuin saarien täplittämä vihertävä meren selkä. Tuossa lapsuuteni maisemassa nuo saaret olivat latoja, joita tuntui olevan vieri vieressä. Toiset seisoivat ryhdikkäänä ja muutamien olkapäät olivat antaneet jo hieman periksi ja notkahtaneet lähemmäksi maata. Tuo maisema on muistoissani täynnä aurinkoa ja kuovin ääntä, johon sekoittui kiurujen soidinlennot ja niiden loputon liverrys.

Lapsuuteni pihapiiri oli usein täynnä savusaunan tuoksua. Sauna oli sisältä musta ja kiukaan virkaa toimitti kivikasa. Sen päälle oli asetettu rautapata, jossa lämmitettiin vesi. Peräseinässä oli pieni räppänä, josta ainakin osa savusta pääsi karkaamaan ulos ohuena nauhana, mutta suurin osa pysyi mustien seinien sisäpuolella. Puiden lisääminen vaati konttaamista, sillä paksuna mattona kiemurteleva savu sai kyyneleet virtaamaan, jos nosti edes hetkeksi päätään. Vesi tuotiin maitokärryillä saunaan noin sadan metrin päässä olevasta lähteestä, joten saunan lämmittäminen vei melkoisesti aikaa. Siitä huolimatta se lämpeni usein.

Tänä päivänä tuo lapsuuteni sauna ja sen tuoksu ovat kadonneet. Sauna lienee edelleen paikallaan, mutta kivikasan paikalle on luultavasti tuotu sähkökiuas. Rakasta latomertani täplittää valkoiset muovipaalit, jotka näyttävät dinosauruksen munilta. Latojen seinät ovat kumartuneet syvään, aivan kuin kiittääkseen vielä kerran siitä, että ne ovat saaneet esittää aikoinaan pääosaa heinäseipäiden täplittämässä kulttuurimaisemassa, joka tuskin enää koskaan palaa.

Kun muutimme 1980-luvun alkupuolella Toukolaan, Vanhakaupungin kainaloon, niin muutimme samalla pääkaupunkimme historian kannalta keskeiselle paikalle. Toukola on hyvin lähellä Vanhankaupungin lahtea, johon Vantaanjoki laskee. Vajaa kilometrin päässä asunnoltamme oli kirkon rauniot, jossa kävin melko säännöllisesti, joko yksin tai lasten kanssa. Kun katselin tuota paikkaa, josta oli jäljellä enää vain peruskivet, niin olisin halunnut edes hetkeksi matkata 1500-luvulle ja liittyä pihalla rupattelevien seurakuntalaisten joukkoon. Keskustelu olisi voinut toki olla hieman hankalaa, sillä kieli on muuttunut melkoisesti viimeisten vuosisatojen aikana.

Kirkko rakennettiin melko välittömästi kaupungin perustamisen jälkeen. Tämä tapahtui vuonna 1550 ja silloin Ruotsin valtakunnan peräsimessä oli jykevä hahmo: Kustaa Vaasa. Kirkosta on ensimmäinen maininta vuodelta 1553, jolloin kuninkaalle lähti rahapyyntö. Sillä kinuttiin Kustaa Vaasalta rahaa pyhäkön rakentamiseen. Ja tulihan niitä taalareita ja näin kaupunki sai oman kirkon.

Kirkko ei ole koolla pilattu, sillä se oli pituudeltaan vain 20 metriä ja leveydeltään puolet tuosta. Luultavasti sen tilat riittivät oikein hyvin kasvuosiaan viettävän kaupungin asujaimistolle. Rakentaminen ei tainnut myöskään vaatia Ruotsin valtion kassan pohjan raapimista, sillä se oli rakennettu hirrestä ja sadesuojana oli lauta- tai paanukatto. Kivijalan luonnonkivet ovat edelleen paikallaan. Kirkon yhteydessä on helsinkiläisen porvarin hauta. Hautakivessä on nimi Hans von Sanden ja hän taitaa olla tunnetuin 1500-luvun stadilainen. Hans oli tullut Helsinkiin joko Hollannista tai Saksasta. Historioitsijat ovat peukuttaneet jälkimmäistä vaihtoehtoa enemmän. Hans ei ollut ensimmäinen ja ainoa kirkkoon haudattu. Kun rauniota tutkittiin 1930-luvulla, niin sieltä löytyi yli 130 arkkuhautaa. 

Muutto Toukolaan taisi olla se kohta elämässäni, kun Helsingin historia sai minusta otteen. Menneisyyden tarinat ovat kiehtoneet minua aina. Lapsuudesta muistan, että kaikki romaanit, jotka ajoittuivat vähintään 1800-luvulle ja vielä kauemmaksi, saivat minusta innokkaan lukijan. Minulle historia on edelleen kiehtova löytöretki ihmiskunnan menneisyyteen. Se ei ole vain kirja kirjalta tarkentuva kuva eletyistä vuosisadoista, vaan siinä on aina mukana myös sopivasti jännitystä.  

Vuonna 1971 hain töitä Helsingin postista ja sain paikan. Muutaman vuoden päästä postimiehen nimike vaihtui autonkuljettajan rooliin. Työni oli lähinnä keskustassa ajamista ja ei kaiketi ollut ihme, että samojen korttelien kiertely alkoi aikaa myöten tuntumaan tylsältä. Pientä helpotusta toi kirja, joka lojui alassuin kojelaudan päällä. Liikennevaloissa ja ruuhkassa nostin sen ratin päälle ja luin taas pätkän eteenpäin. Tämä avitti jonkin verran, mutta parempaa oli toki tulossa. Kiinnostuin jossain vaiheessa arkkitehtuurista ja mikäpä sen harrastamiseen paremmin sopi kuin työni. Tähän asti talojen rooli oli vain ollut reunustaa katuja, mutta nyt halusin tutustua keskustan arkkitehtuuriin tarkemmin ja samalla myös yksittäisten talojen historiaan. Sillä tiellä olen edelleen. Olen ihastunut jossain määrin jugendiin ja Helsinki on tuon tyylin hyvä edustaja, sillä se on yksi Euroopan hienoimpia jugend-kaupunkeja. Pääkaupunkiin rakennettiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa noin 600 jugend-tyylistä taloa. Tuo tyylisuunta on hyvin edustettuna stadissa, koska kaupunkirakentaminen oli melko kiivasta tuon vuosisadan vaihteessa.  

En ole koskaan pitänyt tyylisuunnista, joissa on paljon koristelua. Itse koristeita voin toki ihailla, mutta vain rajattuna ja irrallaan ”sotkuisesta” ympäristöstä. En voisi kuvitellakaan, että asuisin asunnossa, joka olisi sisustettu barokin tyylin mukaisesti. Rinnastan tämän epämiellyttävän mielikuvani myös jossain määrin uusrenessanssiin, sillä tuon tyylisuunnan rakennukset eivät tuota minulle kovinkaan paljon ilonaihetta. Onneksi Helsinki tarjoaa arkkitehtuurisesti muitakin vaihtoehtoja. Yksi näistä on uusklassismi, joka miellyttää selkeydellään. Hyvä esimerkki on vuonna 1931 rakennettu Eduskuntatalo. Tuo politiikan ”keskuskeittiö” ei näytä suinkaan hassummalta.

Kansallisromantiikkaa en myöskään vedä pöntöstä alas, sillä Kansallisteatterin rakennus kestää pidempääkin tarkkailua. Sen julkisivu on pinnoitettu karkealla graniitilla, joka oli hyvin keskeinen materiaali kansallisromanttisessa rakennustyylissä. Tuon tyylin suosikkini taitaa kuitenkin olla Helsingissä ehdottomasti Lars Sonckin piirtämä kallion kirkko. Se on uljas ja samalla niin tasapainoinen.

Koska pidän selkeistä muodoista, niin se ei lienee yllätys, että minua puhuttelee myös funkkis. Siitä hyviä esimerkkejä on vaikkapa Olympiastadion, Postitalo ja Lasipalatsi. Näistä estetiikan tajuni viihtyy parhaiten Olympiastadionin parissa.

Helsinkiin rakennetaan myös uutta. Keskuskirjasto Oodi, Kiasma ja Finlandiatalo ovat hienoja esimerkkejä siitä, että moderni rakentaminen voi tuottaa muutakin kuin kuution muotoisia rakennuksia.  

Jos pitäisi valita Helsingin tunnetuin rakennus, niin se on Eliel Saarisen piirtämä päärautatieasema. Sitä pidetään yhtenä maailman hienoimmista asemista ja siihen on katettakin. Tyyliltään se on enemmänkin modernistinen, kuin kansallisromanttinen. Ilmiasussa on mukana myös jugendia. Oli miten oli, lopputulos on kuitenkin erittäin miellyttävä, joten tuota kelpaa esitellä.

Kun puhutaan orjuudesta, niin ajatukset ohjautuvat yleensä Pohjois-Amerikan puuvillapelloille.  Todellisuudessa tuolle alueelle ei viety kuin muutama prosentti orjien kokonaismäärästä, jonka on arvioitu olleen noin 12,5 miljoonaa. Tämä muutama prosentti tarkoittaa 380 000 orjaa. Heistäkin meni suuri osa Louisianan sokeriviljelmille, joissa orja pysyi hengissä keskimäärin seitsemän vuotta. Brasiliaan vietiin yli kolme miljoonaa orjaa. Se oli ylivoimaisesti suurin orjien vastaanottaja transatlanttisen orjakaupan neljän vuosisadan aikana. Kuuban ja Jamaikan yhteinen osuus on vajaa kaksi miljoonaa. Karibian saarivaltiot ylittävät tuon lukeman miljoonalla.  Eurooppakin sai osansa, sillä Ranskaan, Espanjaan ja Britanniaan kuljetettiin Afrikasta vajaa 8000 orjaa.

Orjuudella on pitkä historia. Miten sivistyksen kehto eli Kreikka suhtautui orjuuteen? Aristoteles kehitti opin luonnollisesta orjuudesta. Hänen ajatuksillansa perusteltiin laajasti myös trans­atlanttisen orjuuden oikeutusta. Tuolle antiikin suurimmalle ajattelijalle orjat olivat elävää omaisuutta, eläviä työvälineitä, jotka käyttönsä osalta eivät juuri eroa kotieläimistä. Aristoteleen mukaan ”on sellaisia, jotka ovat orjia kaikissa olosuhteissa, ja sellaisia, jotka eivät ole orjia ­missään olosuhteissa”. Hänestä ”orja kuuluu asemaansa luonnostaan” eikä orjalla ole ”lainkaan harkitsevaa sielunosaa”. Antiikin maailmassa orjilla ei ollut puolustajia. Orjuus oli siellä niin arkipäivää, että tuskin kenellekään tuli edes mieleen ehdollistaa sitä.

1600-luvulla kehittyi ajatus luonnonoikeudesta. Jokaisella ihmisellä katsottiin olevan synnynnäisesti tiettyjä perustavanlaatuisia oikeuksia, jotka edeltävät valtion olemassaoloa ja joiden turvaamiseen valtion oikeutus perustui. Se on yhteisnimitys sellaisille moraali- ja oikeusteorioille, joiden mukaan on olemassa yleispäteviä, ihmisestä ja kulttuurista sekä ajasta ja paikasta riippumattomia oikeusnormeja. Luonnonoikeusajattelun mukaan on olemassa ylipositiivinen eli säädännäistä lakia ylempi ja vahvempi oikeus, joka asettaa rajat sille, mitä lainsäätäjä voi säätää ja tuomioistuin soveltaa.

1700-luku oli valistuksen aikaa ja samalla myös se vuosisata, kun transatlanttinen orjakauppa eli kukoistuskauttaan. Valistusaatteen keskeisiä ajatuksia olivat tieteellisyys eli järjen käyttö, tasa-arvo, ja liberalismi. Aikakauden tunnetuimpia ajattelijoita olivat Voltaire, Kant ja yhteiskuntateoreetikko Jean Jacques Rousseau. Valistusajan hienoista arvoista huolimatta nämä viisaat miehet eivät kuitenkaan vastustaneet kovinkaan johdonmukaisesti orjakauppaa. Orjien omistaminen nähtiin ihmisoikeutena, johon kuului myös omistusoikeus. Vain esineitä voi omistaa ja kun orja luokiteltiin tuohon kategoriaan, niin tämä looginen ketju voitiin sulkea kauniisti ja omatunnon ääni ei enää kuulunut kovinkaan pitkälle.

Voltaire oli valistuksen vuosisadan näkyvimpiä hahmoja. Hänelle ehdottoman tärkeitä arvoja olivat uskonnonvastaisuus ja rationalismi. Samalla hän puolsi voimakkaasti uskonnonvapautta ja poliittista suvaitsevuutta. Häntä pidetään oikeutetusti oikeamielisyyden ja hengen vapauden puolustajana sekä yhteiskunnallisten uudistusten tukijana. Hän ei ollut kuitenkaan johdonmukainen puolustaessaan erilaisten ihmisryhmien oikeuksia ja tasa-arvoisuutta. Voltaire oli vakuuttunut siitä, että erilaiset ihmiset eivät polveudu yhdestä ja samasta ihmisestä. Afrikkalaiset olivat hänen mielestään alemman ihmislajin edustajia, jotka olivat polveutuneet eri kantaparista kuin valkoiset. ”Neekerien rotu” erosi hänen mukaansa eurooppalaisista ”kuten spanielin laji erottuu vinttikoirasta.” Voltaire puolusti ”valkoisen rodun” paremmuutta suhteessa mustaan. Afrikkalaisten orjuuttamiselle oli hänen mielestänsä olemassa ”luonnollinen oikeutus”. Hän oli myös osallisena eräässä yrityksessä, joka harjoitti orjakauppaa. Tuottoisan orjakaupan ansiosta hänestä tuli yksi Ranskassa 20 suurituloisimmista.

Keskiajan ja uuden ajan vaihteessa perustelut orjuudelle haettiin yleensä kristillisestä maailmankuvasta ja Raamatusta, joka tarjosi riittävästi aineistoa väitellä joko orjuuden puolesta tai sitä vastaan. Isosta kirjasta löytyi selitys sekä ihmisten erilaisuudelle että tiettyjen ryhmien pitämiselle muita alempiarvoisena. Kirkon näkökulmasta vääräuskoiset ja pakanat eivät ansainneet ihmisarvoa ja heidät sai orjuuttaa. Paavi Nikolai V antoi vääräuskoisten orjuuttamiselle kristinuskon korkeimman siunauksen vuonna 1450. Kirkko laski luonnollisesti myös tummaihoiset afrikkalaiset tuohon kategoriaan.

Vanha testamentti tarjosi myös yksityiskohtaisemmat perustelut orjuudelle. Ensimmäisen Mooseksen kirjan 11. luvussa Jumala hajottaa Baabelin tornin ja sekoittaa ihmiskunnan kielet. Tärkeä orjuuden oikeuttaja oli 9. luku, jossa Nooa kiroaa Kanaanin, Haamin pojan, kun Haam oli nähnyt isä-Nooan hävyn. Musta ihonväri selitettiin Jumalan langettamaksi rangaistukseksi tästä tapojen rikkomisesta. Orjuus voitiin myös perustella niin, että se oli enemmänkin ruumiillinen kuin sielullinen tila. Hengellisessä maailmassa kaikki ihmiset olivat veljiä yhteydessä Jumalaan, maallisessa elämässä orjuus oli välttämätön osa synnin maailmaa.

Kun luin tätä kirjaa, niin olo oli sivu sivun jälkeen yhä ahdistuneempi. Toki olen tutustunut orjien historiaan aiemminkin, mutta vain pintaa raapien. Tämä kirja pakotti sukeltamaan huomattavasti syvemmälle. Se avasi ainakin minulle sen kuuluisan Pandoran lippaan. Minun on vaikea ymmärtää, että osa ihmiskunnasta luokiteltiin kappaletavaraksi ja orjia verrattiin henkisiltä ominaisuuksiltaan apinoihin. Heitä silvottiin, ruoskittiin ja yritettiin nujertaa katkaisemalla kaikki sosiaaliset yhteydet. Joillain alueella orjille annettiin myös kotieläinten nimiä. Heihin kohdistui omistusoikeus, jonka katsottiin olevan tärkeimpiä ihmisoikeuksia. Heitä pidettiin karjaan verrattavana irtaimistona, jota sai myydä, ostaa ja hävittää niin kuin muutakin omaisuutta. Orjien kohtelu on ollut käsittämätöntä, mutta vielä kammottavampaa on se, että tuo kohtelu perusteltiin juridisesti. 

Ihmisoikeuksien historian tärkeitä kulmakiviä ovat Ranskan vallankumouksen ihmisoikeuksien julistus, Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus ja perustuslaki. Mutta näihin modernin aikakauden keskeisiin asiakirjoihin ei sisältynyt aloitetta ja vaatimusta orjuuden lakkauttamisesta. Ja se ei olisi voinut edes onnistua Yhdysvalloissa, koska orjanomistajat kirjoittivat perustuslain.

Jos kirkko olisi selkeästi vastustanut jo heti varhaiskeskiajalta lähtien orjuutta, niin pitkässä juoksussa ehkä sillä olisi ollut merkitystä. Mutta näinhän ei tapahtunut. Se olisi toki vaatinut, että ihmisarvo olisi myönnetty myös vääräuskoisille ja pakanoille. Kun muistaa ristiretket ja niihin liittyvät kauheudet, niin tälle ajatuskululle ei taida löytyä perusteita. Miten Jerusalemin vapauttaminen saraseeneista olisi onnistunut rauhanomaisesti? Islaminuskoisille kristityt olivat myös vääräuskoisia ja pakanoita, joten tuosta yhtälöstäni ei taida syntyä toivottua lopputulosta, vaikka miten sitä vääntelisi.  

Tässä kirjassa ei mainittu tuota keksintöä, jota saadaan odotella vielä pitkään. Tämä on tietenkin se kuuluisa ikiliikkuja, jonka keksiminen on fysiikan rajoissa mahdotonta. Tyhjästä on edelleen vaikea nyhjäistä. Toki tuo hokema ei täysin pidä paikkaansa kvanttifysiikassa, mutta se on jo toinen juttu. Olen oppinut elämäni aikana sen, että ei kannata koskaan sanoa ei, kun kurkistetaan tulevaisuuteen ja sen tuomiin mahdollisuuksiin.

Tämän päivän keksijät tuskin kulkevat enää propellihattu päässä, sillä keksinnöt taitavat vaatia jo tiedettä ja aiempaa tekniikkaa tueksi. Joskus keksijän synonyymina taisi olla kylähullu, mutta tuo mielikuva on jo haalistunut viimeisten vuosisatojen aikana. Sosiaalisista normeista poikkeava käyttäytyminen ei taida nykyään olla läheskään niin suuri uutinen kuin vaikkapa 1800-luvulla. Oma käsitykseni on se, että erilaisuuden hyväksyminen ja lisääntyvä tieto kulkevat rinnakkain. Sukupolvien takainen maailmankuva oli huomattavasti mustavalkoisempi, joten kanssakulkijoilla oli vaikeampi ymmärtää, miten joku käyttäytyi erilailla kuin muut. Tänään hullu ei vaikuta enää hullulta, vain hieman erilaiselta kulkijalta.

Keksijän perinteinen karikatyyri taitaa olla Pelle Peloton, jonka keksinnöt syntyivät, jos ei mikään muu auttanut, niin kopauttamalla vasaralla päähän. Luultavasti tuo keino ei auta, vaikka pää tuntuisi tyhjentyneen hyvistä ideoista, ja sisuksia möyhentäisi tunne, että tässäkö kaikki oli. Suurinta tuskaa varmaan luovan ihmisen elämässä tuottaa se, kun korvien väliin on ilmestynyt tabula rasa. Voin kuvitella kirjailijan paniikin, kun näyttöön ei synny ensimmäistäkään riviä, vaikka kuinka pinnistäisi. Entä kuvataitelija, jonka siveltimet kuivuvat ahaa-elämystä odotellessa ja näköalan peittävä kangas alkaa muutaman päivän päästä näyttämään entistä pelottavammalta.   

Valitsin kirjasta neljä keksintöä, joista muutamasta voisi olla itsellenikin iloa. Joten annetaan kuville puheenvuoro. Muutama sana vielä tuosta Viktoriaanisesta ajasta. Jos tarkkoja ollaan, niin se alkoi vuonna 1837 ja päättyi 1901. Tuon välin kuningatar Victoria ohjaili Iso Britannian valtioelämää naisen kädellään. Se ylsi aika pitkälle, sillä britti-imperiumin koko kasvoi tuona aikana melkoisesti.

Kun huvi ja hyöty yhdistyvät, niin tässä lienee aivan kelvollinen vaihtoehto. Rattaiden varaan viritetty koneisto siirtää keinumisen energian yläpuoliseen propelliin. Oma veikkaukseni on, että noita tuskin myytiin kovinkaan paljon. Propellin pyörittäminen taisi vaatia sen verran enemmän työtä, että vilvoittelusuhde taisi olla plus miinus nolla. Tuota hyötysuhdetta huonontaa viktoriaaniselle ajalle tyypillinen häveliäisyys, joka näkyy tuossa pukeutumisessa. Kesäauringon alla tuo pitkä hame vaihtuisi tänä päivänä kaksiosaiseen uimapukuun, jonka aika tuli vasta 1930-luvulla. Näinä aikoina tuolle keksinnölle voisi olla ehkä enemmän markkinarakoa.  

Tässä on keksintö, josta voisin jopa hyötyä. Tämä oli ensimmäinen ajatukseni, kun katselin ensimmäistä kertaa tuota tuolia. Hieman pidempään pohdittuani tulin siihen tulokseen, että eihän tuo poikkea lainkaan tuoli ja pöytäyhdistelmästä. Mutta poikkeaahan se. Tuo on helpompi siirtää paikasta toiseen ja viedä vaikka sinne pihan varjoiselle puolelle, rakkaan omenapuun alle. Mitä pitäisi sanoa muotoilusta? Se on samalla kauhea ja persoonallinen. Jälkimmäisellä termillä ei ole kovinkaan paljon positiivista painoarvoa tuossa yhdistelmässä. Tuolla voisi toki korvata parturituolin. Jos asiakkaana en haluaisi kuunnella parturin höpinöitä, niin voisin syventyä vaikkapa johonkin kirjaan.

Tässä on keksintö, jolle olisi käyttöä tänä päivänäkin. Kun haravan yläpuolella olevaa tankoa vedetään, niin piikkien ympärille taivutettu viritelmä liikkuu alaspäin ja poistaa samalla piikkien väliin jääneen heinän. Haravat tukkeutuvat helposti ja heinien poistaminen vaatii turhauttavaa sorminäppäryyttä. Tämä taisi olla kirjan paras keksintö, jos joku niistä pitäisi siirtää tähän päivään.  

Tämä keksintö taitaa olla sidottu aika tiukasti omaan aikaansa. Vaikka tuolla virittelyllä voisi olla käyttöä nykyäänkin, niin tuo palvelu ei varmaan täyttäisi tiukkoja hygienia-asetuksia. Mutta 1800-luvun maitopojilla oli sama ongelma kuin nykyäänkin eli liikuntarajoitteiset. Ovikellon soiton jälkeen saattoi mennä melkoinen tovi, ennen kuin sen raosta ilmestyi asunnon omistajan tai haltijan pää. Tuo odottelu taisi olla sen verran turhauttavaa, että asialle piti tehdä jotain. Joten reikä oveen, siihen työnnettiin suppilollinen putki ja toisella puolella odotti kannu. Tätä keksintöä voisi luonnehtia sanoilla: ”Kaikkea ne britit keksivätkin.”

Tieteen historian lisäksi itseäni kiinnostaa sen rinnalla kulkeva tekniikan historia. Tuo kädenpuristus on voimakas, sillä ilman tieteen tuloksia moni teknillinen keksintö olisi jäänyt tekemättä, sillä tekniikka on melko pitkälle tieteen sovelluksia. Ilman tuota sidettä meillä ei olisi esimerkiksi tietokoneita, joka on vaatinut perehtymistä fysiikkaan. Tätä listaa voisi jatkaa pidempäänkin, sillä nuo kaksi aluetta ovat kulkeneet jo satoja vuosia käsi kädessä ja jatkavat yhdessäoloa yhä tiiviimmin. Nykyiset keksinnöt ovat yhä enemmän sidoksissa tieteen tutkimustuloksiin. Toisin oli keskiajalla, jolloin uusien keksintöjen kannustimena taisi olla lähinnä se, miten niillä voisi helpottaa arkea. Ne olivat ilmiasultaan mekaanisia ja edellyttivät hyvää käsityötaitoa.

Kun tuota arkea lähinnä elettiin maaseudulla, niin ei lienee ihme, että keksintöjä on tehty paljon maanviljelyn parissa. Otan yhden esimerkin keskiajan keksinnöstä, jonka keksijällä on siteitä vielä tähänkin aikaan. Jos googlaa nimellä Jethro Tull, niin hakukone ehdottaa lähinnä huilisti Ian Andersonin luotsaamaa rock-yhtyettä, jonka konserteissa olen itsekin istunut. Historian kulun kannalta ehkä tärkeämpi on varmaankin ollut se Jethro Tull (agronomi, maanviljelijä, kirjailija ja keksijä), joka keksi kylvökoneen vuonna 1701. Se ei keksintönä ollut edes oikeastaan kovin kummoinen. Kyseessä oli mekaaninen kone, joka asetti siemenet oikeaan syvyyteen, väleihin ja peitti ne.  Ennen kylvökoneen käyttöönottoa yleinen käytäntö oli kylvää siemeniä heittämällä niitä tasaisesti maaperälle ja lopuksi levittää niiden päälle kerros multaa.

Tuo maanviljelyä melkoisesti helpottava keksintö jäi myös elämään tuon yhden suosikkiyhtyeeni nimessä. Eräs yhtyeen parissa työskennellyt henkilö harrasti historiaa ja ehdotti yhtyeelle nimeksi Jehtro Tullia. Vastustavasta mutinasta huolimatta nimiehdotus meni lävitse, vaikka Ian Andersonin mielestä se oli kuulemma hörhö valinta.    

En tiedä, pitäisikö 1700-luvun keksijämme nykyisen Jethro Tullin musiikista. Huilu ainakin olisi tuttu instrumentti, mutta sähkökitaran ääni tuskin miellyttäisi tätä kuuluisaa kylvökoneen keksijää. Tuohon aikaan elettiin vielä barokkimusiikin aikakautta. Toki maaseudulla ei välttämättä kukaan tuntenut Bachia, Vivaldia, Händeliä tai muitakaan aikakauden säveltäjiä. Rahvaalle tutumpaa oli rytmikäs tanssimusiikki, jota lähinnä tahditti säkkipilli, tamburiini ja erinäiset puupuhaltimet.

  

Jo edesmennyt ystäväni mainitsi tuon otsakkeen sanan minulle muutama vuosi sitten. En ollut kuullut tuosta ilmiöstä aiemmin. Psykologia ei ole oikeastaan koskaan kuulunut niiden alueiden joukkoon, johon olisin halunnut syventyä enemmän. Tämä ei tietenkään tarkoita, että en haluaisi ymmärtää toisten ihmisten ajatusmaailmaa ja etenkin silloin, kun en millään pysty käsittämään sitä. Mielenmaailma taitaa olla joillakin vastaantulijalla niin rosoinen, että se jää ns. normijärjellä varustetulle kanssakulkijalle mustaksi aukoksi, jonka sisään on melko mahdotonta nähdä. Tylsäähän tämä kanssakäyminen olisi muiden kanssa, jos vastaan tulisi vain jatkuvasti omia kopioita. Kammottava ajatus – kieltämättä.

Vahvistusharha on taipumus etsiä ja suosia tietoa, joka tukee olemassa olevia uskomuksiamme. Tämän seurauksena meillä on taipumus jättää huomiotta kaikki tiedot, jotka ovat ristiriidassa näiden uskomusten kanssa. Vahvistusharha on usein tahatonta, mutta voi silti johtaa huonoon päätöksentekoon. Tähän ajatteluun syyllistyvät niin tuomarit kuin lääkäritkin, ikävä kyllä myös jossain määrin myös tieteentekijät. Voisin olettaa, että tieteentekemisen alkuaikoina vahvistusharhalla oli suurempi rooli, koska tunnettujen tiedemiesten saavutuksia ei ehdollistettu niin herkästi kuin nykyään. Tieteessä luotettavuuden selkäranka on tiedeyhteisö, joka tarkastelee kriittisesti tutkimuksissa käytettyjä aineistoja ja metodeja sekä saatuja tuloksia. Tämäkään ei taida aina poistaa sitä, että vahvistusharhaa ei tuollakaan alueella esiintyisi.

Entä mikä on vahvistusharhan rooli poliittisessa päätöksenteossa? Se on varmaan siellä hyvin vahvasti mukana, vaikka päätökset pitäisi tehdä ympäristössä, jossa olisi mahdollista hyödyntää kaikkea saatavilla olevaa tietoa. Eli päätöksenteossa pitäisi pyrkiä objektivisuuteen. Mutta näin ei varmaankaan aina suinkaan toimita, kun tehdään poliittisia päätöksiä. Sen sijaan tiedot suodatetaan sopimaan olemassa oleviin oletuksiin, uskomuksiin. Ne, joilla on vastakkaisia näkemyksiä, jäävät todennäköisemmin syrjään. Päättäjät ovat yleensä auktoriteetteja, ja he voivat käyttää huomattavaa valtaa varmistaakseen, että vain heidän näkemyksensä kuullaan. Kaikki ja kaikki muu leimataan akateemiseksi tai epäpoliittiseksi. Kun päätös on tehty, sitä puolustetaan voimakkaasti jopa ristiriitaisten todisteiden ja vahvojen argumenttien edessä. Tässä ei ole mitään vierasta, jos seuraa aktiivisesti politiikkaa.

Vaikka tuon vahvistusharhan houkutukset ovat tiedossani, niin siitä huolimatta jätän varoitusmerkit huomiotta, kun mietiskelen ympäröivän maailman tapahtumia ja yritän muodostaa siitä mahdollisimman objektiivista käsitystä. Joten oma ajattelu ilman ennakkoasenteita taitaa olla niin vaikeaa, että näistä ajattelun valmiista poluista tuntuu olevan mahdotonta päästä kokonaan eroon. Näin minua viisaammatkin väittävät, kun tästä aiheesta lueskelin muutamia artikkeleita. Tutuissa maisemissa on vain helpompi liikkua, kuin risukoissa. Vaatii aika paljon ponnisteluja ehdollistaa vanhat käsitykset ja lähteä raivaamaan uutta polkua omalle ajattelukartalle.  

Maailma voisi näyttää aivan erilaiselta, jos kellään meillä ei olisi ennakkoluuloja ja vuosikymmenten aikana kasaantuneita ajatuspaketteja, joita ei suinkaan pyritä missään vaiheessa korvaamaan uudella, vaan lisätään lähinnä tilkettä entisten päälle. Salaliittolaisilla näitä vahvistusvinoumia taitaa olla isompikin reppu täynnä. Heille ei kelpaa faktat, vaikka sen kuinka kauniisti tarjoilisi heidän eteensä. Toki näitä kylähulluja on ollut ennenkin, mutta he pysyivät pienellä alueella. Nyt nämä valopäät melskaavat somessa, joten kuuluvuus on aivan toista luokkaa.

Jos pystyisimme elämään ilman ennakkoluuloja, niin tuskin rasismiakaan esiintyisi. Rasistit ovat se ryhmä, joka saa ainakin minun adrenaliinitasoni nousemaan piripintaan. Se on niin järjetöntä ihmisarvon luokittelua, että jo pelkästä ajatuksesta alkaa tuppaamaan tuskanhikeä. Homo sapiens lähti Afrikasta parisataa tuhatta vuotta sitten maailmanvalloitukselle, ja ilmiasu ei suinkaan ollut vaalea, vaan hyvin tumma. Tämä taitaa näiltä rasisteilta unohtua.   

Ajattelin kirjoittaa silloin tällöin artikkeleita niistä äänilevyistä, joilla on ollut pysyvä paikka teiniarjessani. Viikkorahani ja kesätyöansiot riittivät siihen, että minulla oli mahdollisuus hankkia silloin tällöin vinyylejä kartuttamaan pientä levykokoelmaani. Olihan täällä Riihimäellä musiikkiliikekin, jonka ovi tuli toki tutuksi. Sen valikoima oli kuitenkin melko suppea ja luulen, että se taisi pärjätä vain myymällä koululaisille nokkahuiluja. Ykköspaikkoja minulle olivat Helsingin levydivarit, joiden valikoima riitti oikein hyvin tyydyttymään rockin kokoisen aukon musiikkimaussani. Kiinnostus fuusiojazziin taisi tulla hieman myöhemmin. Klassinen ja perinteinen jazz saivat virua kapaloissa vielä kymmeniä vuosia. Sitä en osaa sanoa, että onko tämä jonkinlaista kehitystä musiikkimaussa, mutta ainakin sen laajentaminen on lisännyt mielihyvän hetkiä. Miksi syödä hernekeittoa päivästä toiseen, kun voi valita menulistalta muitakin vaihtoehtoja. Näillä stadin reissuilla tuli myös koluttua kirjadivareita, joita tuntui olevan siihen aikaan lähes jokaisessa korttelissa. Joten paluumatkalla, kun pengoin junassa reppuni sisältöä, niin taisin yleensä olla tyytyväinen päivän kaupunkikierrokseen. Kirjat ja musiikki? Ne taitavat olla ne tärkeimmät mielihyvääni kannattelevat elementit, joihin olen voinut aina luottaa.    

Jätän näiden käsittelemieni levyjen joukosta pois nuoruuteni ehdottomat suosikit eli Beatlesin, Dylanin ja monet muut. Nämä ovat kaikille tuttuja ja heidän musiikkinsa ei kaipaa sen enempää arviointia. Kaivelen esille lähinnä niitä albumeita, jotka eivät tule välttämättä ensimmäiseksi mieleen. Sieltä valtavirran sivukadulta löytyy musiikkia, joka kestää edelleen kuuntelua ja joiden arvostus on noussut viimeisten vuosikymmenten aikana. Eräs näistä on Pohjois-Irlannissa syntyneen Van Morrisonin Astral Weeks-albumi.  Se ei ilmestyessään käännellyt markkinoiden peruspilareita uuteen asentoon. Toki Astral Weeks oli arvostelumenestys ja se taistelee kärkipaikoista ranking-listoilla, joissa etsitään viime vuosikymmenten parhaita rock-albumeita. Vasta tämän levyn jälkeen ilmestynyt Moondance teki Van Morrisonista tähden.  

Olen viime aikoina kuunnellut paljon jazz-musiikkia ja ehkä sillä oli syynsä, että valitsen ensimmäiseksi tämän albumin, joka ilmestyi pitkätukkien valtaamalla kymmenluvulla eli tarkalleen 1968. En muista kuinka paljon tämä Van Morrisonin nasaali ääni ärsytti minua silloin vai ärsyttikö lainkaan. Sen verran kuitenkin muistan, että levyn ensimmäinen kappale kuulosti helkkarin hyvältä ja soitin sen yhä uudelleen ja uudelleen. Ja nasaalissa lauluäänessäkään ei ole mitään vikaa. Persoonalliselle äänelle pitää vain antaa hieman enemmän tilaa ja aikaa.

Van Morrisonin tuli peiteltyä vuosikymmenten ajaksi melko paksujen vällyjen alle, sillä kuuntelin tuon levyn uudelleen vasta hiljakkoin. Tätä kirjoittaessani niitä kertoja on jo muutama takana. Minulla taitaa olla menossa rock-kausi, sillä kuulokkeistani on valunut populaarimusiikin nuotteja enemmänkin. Jos vanhat merkit ovat kohdillaan, niin seuraavaksi on taas klassisen vuoro.

Silloin kun Astral Weeks ilmestyi, niin se taisi poiketa melkoisesti valtavirrasta. Se ei ollut rockia, eikä edes pop-musiikkia, vaan samalla paljon muuta. Levyn soundimaailmasta löytyy kuulemma jopa kelttiläistä tunnelmaa. Irlantilainen kansanmusiikki on myös mainittu arvioinneissa. Itse erotan nuottien välistä jotain jazziin vivahtavaa. Se taitaa olla se parhaiten aistittavissa oleva elementti tuossa mestariteoksessa. Tämä ei ole ihme, sillä taustamuusikkoina oli artisteja, jotka olivat jo hankkineet arvostusta lähinnä jazz-musiikin parissa. Itse äänitystapahtumakaan ei tainnut noudattaa perinteistä kaavaa, sillä Van Morrisonin kerrotaan vain soittaneen kappaleet taustamuusikoille ja jättäneen heille vapaat kädet. Itse hän kuulemma viihtyi lähinnä eristetyssä äänityskopissa tallentamassa lauluosuuksia ja paikallaolijoiden mukaan yhteydenpito muusikoihin oli melko vähäistä. Levy nauhoitettiin kahdessa vuorokaudessa ja moni kappale on saanut lopullisen muotonsa parin äänityskerran jälkeen. Lopputuloksesta sitä ei todellakaan huomaa. Astral Weeks on mestariteos.

Mitä kuulu Van Morrisonille tänään? Ura on kestänyt jo lähemmäs kuusikymmentä vuotta ja ilmestyneiden levyjen määrässä lähestytään jo viidenkymmenen rajaa. Se tarkoittaa melko tarkkaan levy ja vuosi. Hän on edelleen myös aktiivinen esiintyjä ja pitkä ura on myös tuottanut erilaisia kunnianosoituksia. Siihen kuuluu kaksi arvostettua Grammy-palkintoa ja kuningattaren myöntämä ritariarvo. Hänet on myös nimetty Rock and Roll Hall Fameen ja Songwriters hall of Fameen.

Yleensä uudet taidesuunnat syntyvät halusta potkia edellistä persuksille ja tarjota jotain taidekenttää ravistelevaa. Kun tarkastelee modernia kuvataidetta, niin se on suorastaan tulvillaan erinäisiä koulukuntia. Jotkut jäivät elämään pidemmäksi aikaa, toiset taas haalistuivat ja hävisivät lopullisesti, kun niiden tukijat innostuivat uudesta tai siirtyivät päättymättömään unimaailmaan. Näin syntyi myös surrealismi 1900 – luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Surrealistisen liikkeen perustekstinä pidetään yleensä runoilija – kriitikko André Bretonin Surrealismin manifestia vuodelta 1924. Tämä liike ei siis syntynyt maalarin siveltimestä, vaan kirjailijoiden innoittamana. Ehkä oli helpompi naputella tekstin muotoon tuo mystinen unimaailma, josta surrealismi on saanut paljon vaikutteita. Tukena tämän liikkeen synnylle oli psykiatri Sigmund Freudin kehittämä psykoanalyysi. Maalaustaitoisten vuoro tuli myöhemmin ja taisi käydä niin, että vain heidän tuotantonsa jäi elämään. Itse en ainakaan ole lukenut yhdenkään surrealistisen kirjailijan teosta. Mutta kukapa ei tuntisi siveltimen vedoilla omaisuutensa hankkinutta Salvador Dalia, jonka laiskan vetelät kellot valuvat milloin mihinkin suuntaan. Ne olivat kuvia, joihin ensin tutustuin. Ei niistä kavereita minulle tullut, ei todellakaan. En edes ymmärrä, miksi Dali oli ja on niin suosittu. Toki myönnän, että joissain hänen töissään on jotain pysäyttävää.  En näe niissä kuitenkaan mitään sellaista, joka nostaisi tämän kuvataiteilijan toisten yläpuolelle.  

Ensimmäinen surrealisti, jonka töistä pidin oli belgialainen René Magritte. Ehkä minua kiehtoi se, että hänen kuviensa aiheet on poimittu arjesta. Muista surrealisteista poiketen Magritte maalasi tavanomaisia asioita ja esineitä, joita hän yhdisteli epätavallisesti ja sijoitti ne yllättäviin ympäristöihin. Minusta hänen työnsä ovat todella kiehtovia.

Viime aikoina ilmestyneet keinoälyohjelmat saivat minutkin kokeilemaan, millaisia surrealistisia teoksia saisin aikaan. En ole näissä töissä kostuttanut sivellintä värilautaselle, vaan kertonut tietokoneen ohjelmalle, mitä elementtejä haluan kuvaani. Joidenkin kuvien viimeistelyssä olen käyttänyt myös Photoshopia ja rajana oli vain mielikuvitukseni.