Ajatusten matkassa

Kuvankäsittelyyn on tullut viime aikoina oivia keinoälytyökaluja AI (Artificial intelligence), joten pakkaskeleillä sopii istua lämpimässä ja tehdä kuvia ilman ensimmäistäkään kameran laukaisimen painallusta. Se onnistuu nyt siis täysin tyhjälle pohjalle. Toki tämä saattaa aiheuttaa haasteita, kun tuomaristo arvioi valokuvakilpailuun lähetettyjä töitä. Meneekö valokuvilta nyt arvo, kun niitä voi tuottaa helposti ja rajana on enää vain mielikuvitus? Miksi menisi, sillä kuva on aina kuva. Kuvan välittämää arvoa keinoälyn antamat mahdollisuudet eivät heilauta mihinkään suuntaan. Se joko miellyttää vastaanottajaa tai ei. Tapa millä se on tuotettu on toissijainen, koska vasta katsoja määrittelee kuvan arvon. Minun mielestäni valokuvalla, kuten muullakaan taiteella, ei ole olemassa itseisarvoa.  

Keinoälyn avulla tuotettu kuva antaa tekijälle jopa nipun uusia mahdollisuuksia. Mielikuvituksen rajat laajenevat melkoisesti, jos sitä verrataan perinteiseen valokuvaukseen. Toki kameran kanssa vaeltelu ja kohteiden etsiminen saattaa olla haasteellisempaa ja tuottaa samalla reippaasti enemmän mielihyvää, kuin pelkästään kuvankäsittelyn parissa vietetty päivä. Molemmille on sopivasti tilaa, joten annetaan keinoälylle mahdollisuus. Realismi vaatii kuitenkin, että matkan varrella on toki syytä heristellä varovasti etusormea ja katsoa tarkkaan mille polulle astumme.    

Muutama sana vielä kirjallisuudesta. Tulee varmaan sekin päivä eteen, kun emme tiedä onko kaunokirjallinen teos tehty keinoälyn avulla vai perinteisesti. Toki lyhyiden tarinoiden kirjoittaminen taitaa onnistua jo nytkin, mutta tulos ei taida kestää kummoistakaan kritiikkiä. Keinoäly kuitenkin oppii. Se on kuin lapsi, joka kasvaa kohti aikuisuutta. Ehkä nyt on jo päästy märistä vaipoista eroon ja suunta aikuisikää kohti alkaa nuoruuden riehakkuudella. Ehkä tulevaisuudessa jaetaan Nobel-palkintoja näillekin tuotteille, välittämättä siitä, miten ne on tuotettu.

Laitan jutun kaveriksi muutaman kuvan, joissa olen käyttänyt Photoshopin generatiivinen täyttö-suodinta, joko osittain tukena, tai tehnyt kuvan alusta loppuun vain sen avulla. Harjoitus tekee mestarin, joten ne parhaat kuvat saavat vielä odottaa jonkin aikaa. Valokuvauksen yksi parhaista puolista on se, että se paras kuva on aina ottamatta.  

Sain juuri luettua sopraano Helena Juntusen ja kirjailija Petri Tammisen yhteistyönä tehdyn hengentuotteen: ”Joskus liikaa, aina liian vähän.” Kirjassa yksi tunnetuistamme sopraanoista kertoo suorasanaisesti ja omintakeiseen tyyliin lapsuudestaan, onnistumisista, pettymyksistä ja nuoruuden jälkeisestä jyrkästä alamäestä, johon ei tarvittu fluorivoidetta antamaan lisävauhtia, vaan siihen riitti liukasteeksi alkoholi. Kymmenen vuoden alkoholismi ei suinkaan raunioittanut työuraa, koska ensit työt ja sitten tulivat vasta huvit. Toki humalatilassa sattuneet kompuroinnit, ja niiden aiheuttamat jäljet, vaativat piilottamista hieman paksumman maskin alle ennen lavalle menoa. Kirjaa voisi luonnehtia rehelliseksi, mitä omaelämänkerralliset teokset eivät suinkaan aina ole

Itselleni ooppera taidemuotona ei ole kovin tuttu, toki ei täysin tuntematonkaan. Puccinin Toscan olen kuunnellut muutaman kerran ja käynyt sen katsomassakin Suomen kansallisoopperassa. Ei Verdikään ihan vieras ole. Toscasta on jäänyt erityisesti mieleeni erittäin kaunis aaria: Vissi d’arte, jolla on ansaittu paikka top listallani. Ja miksei olisi, sillä Giacomo Puccini on melodian mestari. Juntunen mainitsee kirjassa, että hän ei pidä Wagnerista, mutta Queenin Freddie Mercury ja muutkin kevyemmän musiikin artistit saavat jonkin verran tilaa. Ehkä nuo kohdat olisi jätetty pois kirjasta muutama kymmenen vuotta sitten. Klassisen musiikin arvoa painotettiin silloin eri lailla, kuin nykyään. Taustalla oli tuo käsite itseisarvo, jota minun mielestäni taiteessa ei edes ole. En tarkoita tällä vain musiikkia, vaan muutakin taidekenttää. Asennemuutos raja-aitojen madaltamiseen on viime vuosien aikana näkynyt myös Rondossa, joka on keskittynyt lähinnä klassiseen musiikkiin. Nykyään lehdessä on myös artikkeleita jazzista ja myös populaarimusiikista.    

Mitä sitten tuon itseisarvon tilalle? Itse käyttäisin sanaa välinearvo, koska musiikin tärkein arvo on kuuntelukokemuksen tuottama mielihyvä. Toki se voi tuottaa tekijälle tuloja, joka voidaan luokitella myös välinearvoksi. Jos istun Puistobluesin nurmikolla kuuntelemassa rock -musiikkia tai Finlandiatalossa jotain klassisen musiikin teosta, niin molemmat tapahtumat tuottavat minulle yhtä lailla sitä mielihyvää, jota lähdin hakemaan. Miten taiteeseen voidaan yleensäkään liittää itseisarvoa, kun kukaan ei pysty edes määrittelemään, mikä on taidetta. Tuosta sotkusta ei saa loogisesti kestävää, koska siitä puuttuu logiikan vaatimat palikat. Mistä tuo itseisarvo on sitten saanut alkunsa, ja mikä sitä on tukenut kuluneiden vuosisatojen ajan? Sen pohtimisen jätän toiseen kertaa.  

Ajelin nuoruudessani Postissa autoa ja minulla oli silloin tällöin postimiehenä Riku Salminen, joka on oopperalaulaja Matti Salmisen poika. Hänen suosikkinsa oli Beatles. Meillä oli kasettisoitin volkkarin kojelaudan päällä ja pattereita taisi kulua melkoisesti näiden yhteisten työpäivien aikana. Kun kasetti loppui, niin käänsimme sen ympäri ja aloitimme taas alusta. Hän kertoi myös isästään ja olin hieman yllättynyt, kun kuulin, että Matti pitää CCR -yhtyeen musiikista. Meidän bassolaulajamme taisi jo 1970 -luvulla potkia raja-aitoja. Oletan, että hän ei tainnut koskaan puhua asiasta muille kuin omalle pojalleen. Rikua olen yrittänyt tavoitella, mutta toistaiseksi tuo haku ei ole tuottanut tulosta. Uskoisin, että hän muistaisi vielä nuo yhteiset työpäivät, joita kannatteli Beatlesin musiikki.    

Olen silloin tällöin pohtinut, miten ihmisen elämänkaaren voisi esittää tavalla, joka on arjesta tuttu. Puu taisi olla se ensimmäinen kohde, joka tuli mieleeni. Se menettää lehtensä syksyllä, kun paras kasvukausi on ohitse ja vastassa on talven ankarat tuiskut. Keväällä noille luurankomaisille oksille ilmestyy vihertävät silmut eli elämä taas voittaa. Tuo vertaus vaatisi, että uskon jälleensyntymiseen. En todellakaan usko ja ajatuskaan ei ihmeemmin kiinnosta, koska sen pohtiminen on hukkaan heitettyä aikaa. Jos ilmestyisimme yhä uudelleen tänne Tellukselle, niin väkiluku pitäisi pysyä melko stabiilina ja näinhän asia ei ole. Joten jätän nuo tarinat sinne, minne ne kuuluvatkin eli fiktioiden kaatopaikalle. Toki niitäkin joskus tarvitaan, sillä ilman fiktioita faktojen arvo olisi varmaan pienempi. Tuossahan on ymmärryksen mustavalkoinen kuva, jonka parissa kompuroidaan ihmeen paljon. Omakin jalkani astuu joskus tuolle väärälle polulle, mutta onneksi olen saanut kiskottua sen takaisin faktojen pariin. Tai ainakin näin uskottelen itselleni. Mutta tuo faktan ja fiktion suhde maailmankuvan kannalta voisi olla toisen blokin aihe.  

Jätetään tuo puuvertaus, joka soveltuu vain niille, jotka uskovat jälleensyntymiseen. Harrastan liikuntaa aktiivisesti, joten minusta parempi vaihtoehto on ratakierros. Siinä on sopivasti lähtösuora, ensimmäinen kaarre, takasuora ja viimeinen kaarre. Tuon jälkimmäisen kaarteen olen jo jättänyt taakseni ja pinkaisen jo loppusuoralla kohti maalinauhaa. Tuo mielikuva ei ole todellakaan mieluisa, joten tuskin nostan käteni voiton merkiksi sen ylittäessäni.

Mutta miten jarrutella tuolla loppusuoralla? Olen huomannut, että hyvä keino hidastella päivien soljumista on odottaminen. Kun taas odottamattoman päivä on lyhyt, sillä siinä ei ole välttämättä mitään, josta tarttuisi tiukasti kiinni. Odotanko iltaa, odotanko keskipäivää? Harvemmin, sillä ne ovat jo niin tuttuja hetkiä tässä eläkeläisen päivien helminauhassa, että ne vain soljuvat ohitseni. Niissä ei taida oikein mitään kohtaa, josta ottaa kiinni. Kun olin työelämässä, niin odotin vapaapäiviä tai lomaa. Toki tuo ei pitänyt jokaisen työpaikan kohdalla paikkaansa. Oletan kuitenkin, että monellekin kanssakulkijalle työpäivät ovat ainakin jossain määrin pakkopullaa, jonka jättäisi mielellään lautaselle haukkaamatta siitä palaakaan. Kukapa ei muistaisi joulukuuta ja mitä silloin odotti lapsena. Ne päivät ennen lahjapakettien kimppuun syöksymistä olivat todella pitkiä.

Ajan omituiselle käyttäytymiselle löytyy myös tieteellinen selitys. Kun on tylsää, niin silloin seuraa ajan kulumista ja jokainen minuutti tuntuu ikuisuudelta. Jos taas on paljon tapahtumia aikayksikköä kohden, niin sitä nopeammin aika tuntuu kuluvan. Itselläni päivät menevät erilaisten aktiviteettien parissa, joten ei ihme, että aamu vaihtuu illaksi todella yllättävän nopeasti.  

Odotin eläkkeelle jäädessäni, että silloin on kerrankin aikaa omille harrastuksille. Taisin huijata itseäni, sillä kun muistelen työvuosiani, niin taisin ehtiä tehdä silloin vapaapäivinä ja lomalla paljon enemmän. Ehkä nuo vapaapäivät tuli käytettyä silloin tehokkaammin tai muistan vain väärin. Näin eläkkeellä viikoista on tullut yhtä lyhyitä kuin lapsuuden päivistä. Samaan mystiseen aukkoon hukkuu vuodetkin. Juuri kun olen saanut vietyä joulukoristeet ulkovaraston hyllylle, niin kohta kuljetan niitä jo toiseen suuntaan. Joten ohjeeni on, että älkää jääkö koskaan eläkkeelle, vaan raahautukaa vaikka väkisin sinne työpaikalle, sillä se on taitaa olla paras tapa lisätä elinvuosia.  Eläkeläisen peli ei ole kuitenkaan vielä menetetty. Pitää vain kohdistaa odotus johonkin mielenkiintoiseen, jota joutuu odottamaan. Itselläni se on kevään odotus, kun pääsee taas fillaroimaan. Toki niitä löytyy muitakin. Hyvä kohde on myös uusi auto, jonka toimituspäivä on jossain puolen vuoden päässä. Tämä jälkimmäinen vaihtoehto tulee kalliiksi, joten ehkä on kuitenkin syytä suunnistaa halvempien täkyjen suuntaan.    

Alan pakkaamaan taas reppuani ja suuntaan kohta tuolle saarelle, joka tuli jo aiemmalla reissulla tutuksi. Nyt jätän rockin ja jazz-musiikin kotiin ja valitsen mukaan vain klassista. Jos minun pitäisi tyytyä vain yhteen säveltäjään, niin se olisi ehdottomasti Ludwig van Beethoven. Minusta hän on musiikin historian suurin säveltäjä. Joku voi toki olla eri mieltä, mutta pitäköön mielipiteensä. Tämän ykkössäveltäjäni tuotanto on niin laaja, että joutuisin ostamaan monta rinkkaa, jotta saisin tuon maestron koko tuotannon kannettua mukanani. Eläketuloissani ei ole tuota ylimääräistä rinkkavaraa, joten joudun luovuttamaan. Minä rakastan Ludwigin pianokonserttoja, sinfonioita ja kamarimusiikkia. Ei tästä mitään tule, ei todellakaan. Jospa ottaisin mukaani vain kaikki jousikvartetot tai sittenkin ehkä pianosonaatit…   

Unohdan Beethovenin ja siirryn arvostamani Mahlerin pariin. Hän tuli toiseksi kilpailussa, jossa arvioin, että kuka klassisen musiikin säveltäjä näyttää eniten säveltäjältä. Korkeimmalle korokkeelle nousi Beethoven. Tuo ei lienee yllätys. Kirjoitin blogin tuosta tiukasta kisasta. Jos kiinnostaa, niin se löytyy huhtikuun alta ja vuosi on 2010.

Ostin aikoinaan kaikki Mahlerin sinfoniat ja myin ne myöhemmin johonkin helsinkiläiseen levydivariin, koska kuuntelen nykyään musiikkia vain striimipalvelun kautta. Mahlerin teokset ovat haasteellisia ja kiehtovia. On se ihmeellistä, että häntäkin alettiin peukuttaa vasta kuoleman jälkeen. Hän ei ole ollut tämän ”meinasitte unohtaa minut” -ryhmän ainoa. En ymmärrä, että jonkun kädenjälkiä osataan arvostaa vasta sen jälkeen, kun noutaja on käynyt ensin taputtamassa olkapäälle. Joko tuo jälkiarviointi on vain silkkaa hörhöilyä tai siinä on mukana ripaus jotain sellaista mystiikkaa, jonka ymmärtämiseen voimavarani eivät taida riittää. Mahler olisi helppo valinta, koska voisin ottaa mukaani vain hänen sinfoniansa. Olisihan siinäkin jo sopivasti saaripäiville sisältöä.

La Mer on Claude Debussyn orkesteriteos, joka taisi olla ensimmäisiä klassisen musiikin teoksia, johon ihastuin perusteellisesti. Minusta siinä on jotain, joka koskettaa ja tekee sen todella syvältä. Tuo sävellys on ohjelmallista musiikkia, koska se tarjoaa vahvoja merellisiä mielikuvia. Ja kuinka upeasti se sen tekeekin. Tuota sävellystä voisin kuunnella, kun loikoilen saareni hiekkarannalla ja katselen kuinka raskaat mainingit sammuvat ilta-auringon lämmittämälle hiekalle. Toinen oma suosikkini, kun puhutaan ohjelmallisesta musiikista, on Beethovenin Pastoraalisinfonia. Se taitaa kilpailla La Merin kanssa melko tasapäin.  

Debussyn musiikkia luonnehdittiin jo säveltäjän elinaikana impressionistiseksi, mutta Claude ei ollut samaa mieltä. Kuvataiteessa impressionistinen maalauksen ideana oli vangita vaikutelma eli impressio tietystä hetkestä ja unohtaa muut yksityiskohdat. Minusta tuo on taidehistorian suurin ja kiehtovin mullistus, koska Impressionismi rikkoi ensimmäistä kertaa tuon rajan, jonka toisella puolelle oli luovuudelle lähes rajattomat mahdollisuudet – modernismi. Toki realismikin oli uutta, mutta minusta se jää impressionismin jalkoihin, kun myllerrettiin taidekenttää. Jälkimmäinen vaikutti hyvin voimakkaasti taidekäsityksen muuttumiseen, värien käyttöön, maalaustekniikkaan ja maalaustapaan. Kun katselen vaikkapa Claude Monetin teoksia, niin koen niiden astuvan käsi kädessä Debussyn musiikin kanssa. Joten on se sittenkin impressionistista.

Valinta on edessä. Pidän haasteista, joten otan mukaani Debussyn pianomusiikkia. Lisäksi valitsen Beethovenin jousikvartetot, joissa on edelleen paljon kuunneltavaa, vaikka ne ovatkin jossain määrin jo tuttuja.

Tämä taisi olla se viimeinen kerta, kun matkustan tuolle yksinäiselle saarelle, joka ei luultavasti tule edes kaipaamaan minua. Itse jäisin ehkä kaipaamaan maininkien tasaista ääntä ja sitä hetkeä, kun meri sulkee illalla auringon syliinsä.

Suomen sisällissota loppui toukokuussa 1918, mutta itse en ole päässyt siitä eroon vieläkään. Mikä ihme jakoi kansan lopulta niin kahtia, että tuota umpisolmua ei voinut avata muuten kuin roiskimalla kuularuiskuilla. Nuo tapahtumat ovat kiinnostaneet minua jo vuosia ja olen lukenut aiheesta melko monta kirjaa, mutta siitä huolimatta olo on edelleen hämmentynyt. Toki en ole yksin, sillä myös emeritus historioitsija Heikki Ylikangas jaksaa pohtia vielä eläkkeelläkin veljessotaan johtaneita syitä.

Sota kesti muutaman kuukauden ja siinä kuoli noin 37 000 suomalaista, joista taisteluissa kaatuneita oli 9400, teloitettuja, ammuttuja ja murhattuja 9700 sekä vankileireillä kuolleita 13 400. Onhan tuo melkoinen lukema, kun puhutaan vain kolmesta kuukaudesta. Tähän ikävään palettiin voidaan lisätä molempien osapuolien raaka terroritoiminta, jonka uhrit löytyvät murhattujen ryhmästä. Punaiset aloittivat terrorin vihapäissään ja valkoiset jatkoivat mittavalla kostoterrorilla.

Sisällissotaan johtaneita vaiheita on vaikea ymmärtää, koska vuoden 1917 puolella saimme nykyisenkaltaisen kunnallislain, joka perustui yleiselle ja yhtäläiselle äänioikeudelle. Samoin kahdeksan tunnin työajastajakin oli jo päästy sopuun ja torpparikysymyskin oli jo pöydällä. Tuo kauan odotettu Torpparilaki astui voimaan heinäkuussa 1918. Joten nämä työväestön kokemat epäkohdat olivat jo edenneet tai etenemässä parlamentaarisesti.

SDP oli edelleen suurin puolue ja tuo asema sillä oli ollut jo 1906 eduskuntavaalista lähtien. Demareilla oli painoarvoa, kun työväestö ajoi oikeuksiaan. Syksyn 1917 vaaleissa sen kannatus hieman niiasi ja näin eduskunnan voimasuhteesta tuli samalla porvarienemmistöinen. Vaalitappion jälkeen sosiaalidemokraatit eivät mahtuneet enää porvarien kanssa samaan hallitukseen. Porvarit olivat pahasta ja paras porvari oli punaisten mielestä kuollut porvari. Heistä ei löytynyt mitään hyvää, vaikka asetelma ei todellisuudessa ollut näin mustavalkoinen. Toki niitäkin porvareita löytyi, jotka ymmärsivät työväestön esiin tuomia ongelmia.

Agitaattorit käänsivät puhujamatkoillaan monenkin duunarin epätietoisen pään aseellisen yhteenoton puolelle. Eli kaiketi voidaan puhua jopa jonkinlaisesta kiihotuksesta. SDP joukosta löytyi toki maltillinen ryhmä, joka luotti parlamentaariseen demokratiaan ja ajatus yhteenotosta lähinnä kauhistutti heitä. Näistä tunnetuin on Väinö Tanner, joka uskoi että vähittäiset muutokset yhteiskunnassa voivat muuttaa sen perusrakenteita. Näistä mammanpojista käveltiin yli ja loppu onkin sitä tummanpunaista hurmetta, josta olisi pitänyt orastaa uusi tasa-arvoinen yhteiskunta. Näin siinä ei sitten käynyt, vaan Suomi joutui odottamaan Talvisotaan asti, ennen kuin yhteinen vihollinen sitoi lopullisesti kansan tiukemmin yhteen. Ja kun sotatantereelle lähdettiin melko puutteellisin eväin, niin huonostihan siinä lopulta kävi. Jos punaiset olisivat aloittaneet kapinansa pari kuukautta aiemmin eli vuoden 1917 suurlakon aikaan, niin luultavasti se olisi jopa onnistunut, koska valkoiset eivät olleet siihen aikaan vielä valmiita aseelliseen yhteenottoon. Olisiko sittenkin pitänyt kuunnella Leniniä, joka patisteli punaisia tarttumaan aseisiin jo marraskuussa.

Lukemissani kirjoissa ei ole yleensä käsitelty maassamme olevien venäläisten sotilaiden asemaa. Jo edesmennyt historian ja psykologian lehtori Heikki Muilu on kirjassaan tarttunut aiheeseen, josta ei ole aiemmin kovinkaan paljon kirjoitettu ja taisin suorastaan hihkaista riemusta, kun huomasin tuon teoksen odottavan minua kirjaston hyllyllä. Kyseessä on todella mainio historiikki lähes vaietusta aiheesta. Sisällissodasta on kirjoitettu varmaankin jo satoja kirjoja, mutta venäläiset sotilaat ja heidän osuutensa sisällissodan melskeessä on jäänyt taka-alalle.  

Tsaarin koneisto tiukensi otettaan Suomesta syksyllä 1914. Saksan maihinnousun pelossa Suomeen sijoitettiin noin satatuhatta sotamiestä. Näistä iso osa palasi kotimaahansa sen jälkeen, kun Bolševikit olivat aloittaneet rauhanneuvottelut Saksan kanssa vuoden 1917 lopussa. Nämä ensimmäisen maailmansodan syttymisen aikaan Suomeen siirretyt venäläiset sotilaat, eivät saavuttaneet meillä suosiota kansan parissa. Ankarat venäläistoimet ja Suomen valtioelimien syrjäyttäminen herättivät vihaa heitä kohtaan. Tämä johti siihen, että aktivistit värväsivät lähes kaksituhatta miestä sotilaskoulutukseen Saksaan. Näistä muodostui myöhemmin 27. jääkäripataljoona.

Suomessa olevat venäläiset sotilaat jakautuivat varuskuntiin ja toimivat myös erilaisten sotilasneuvostojen johdossa. Kurittomuus oli arkipäivää ja upseereita tapettiin, milloin mistäkin syystä. Bolševikkien vallankaappaus tapahtui venäjällä marraskuussa 1917, joten valkoisten tsaarin upseerien kannatus ei ollut kovinkaan hyvä sotilaiden keskuudessa. Venäjän armeijan Suomessa sijaitsevien varuskuntien lojaliteeteista ei kellään ollut myöskään mitään tietoa. Tsaarin armeijan sotilaiden tehtävänä oli estää saksalaisten tulo meren yli ja hyökkäämästä suomineidon kautta Pietariin. Valkoiset ja tsaarin upseerit onnistuivat riisumaan melko sopuisasti nämä sotilaat omilla alueillaan aseista, saaden samalla kaipaamansa aseistusta. Suurin osa molempien puolien ampuma-aseista oli venäläistä alkuperää, joten niillä oli vahva rooli käydyssä sisällissodassa. Tukena tälle sotilaiden aseistariisunnalle oli venäläinen upseeristo, joille bolševikkien rakentama yhteiskunta ei ollut vaihtoehto, jota olisi kannattanut tukea.

Tsaarin upseerit olivat vaikea asia, josta ei ole haluttu kovinkaan paljon puhua sisällissodan jälkeen. Kukapa olisi halunnut mainita, kuinka hyvää kohtelua venäläiset upseerit olivat täällä saaneet sodan aikana. Heillä oli mahdollisuus elää melko normaalia elämää, jopa kantaa käsiasetta ja miekkaa mukanaan. Kiitos tuosta kuulunee lähinnä Mannerheimille, joka puolusti tsaarin upseerien koskemattomuutta taustanurinasta huolimatta. Tärkeimmillä valkoisten tukialueilla suojeluskunnat olivat harjoitelleet taistellakseen venäläisiä vastaan, puhuen samalla tulevasta vapaussodasta. Osa heistä oli myös taistellut itärintamalla Venäjää vastaan, joten oli ymmärrettävää, että Suomessa asuneiden venäläisten upseerien vapaa asema ei ollut heille mieleen.

Sotilaiden tilanne oli toinen, osa kuljetettiin junakuljetuksilla ja hevoskyydeillä rajalle, osa päätyi leireille. Jossain vaiheessa oivallettiin, että rajalle karkotetut saattavat palata takaisin ja liittyä vaikkapa suomen punaisten avuksi Karjalan rintamalle. Heidät oli parempi pitää pidätettyinä Pohjanmaalla kuin päästää vapaaksi. Näissä leiritiloissa olosuhteet olivat kuitenkin jonkin verran paremmat kuin myöhemmin vangittujen punaisten leireillä. Tästäkään ei haluttu puhua kovinkaan julkisesti sisällissodan jälkeen.

Jääkäreiden tuloa Suomeen saimme odottaa vielä tovin, sillä he taistelivat vuodenvaihteessa vielä saksalaisten rinnalla tsaarin armeijaa vastaan. Meillä oli sisällissodan alkaessa Mannerheim lisäksi muitakin tsaarin armeijassa uransa tehneitä upseereita, jotka olivat palanneet kotimaahan Bolševikkien vallankaappauksen seurauksena. Toki ylipäälliköllä ei ollut komennossaan kuin joukko suojeluskuntien vapaaehtoisia, joita oli vain kourallinen eli kolmisen tuhatta. Venäläisten sotilaiden rinnalla tuo oli melko vähäinen määrä.   

Yleinen käsitys on, että jääkärit olivat valkoisia. Tämähän ei pidä paikkaansa, sillä noin kolmasosa oli työläistaustaisia ns. punajääkäreitä, joista osa taisteli punainen nauha hihassa. Osa taas jäi Saksaan tai pakotettiin jäämään sinne. Mennessään Saksaan oppia saamaan, niin sitä taitoa ei ollut tarkoitus suunnata suinkaan kotimaan työväestöä vastaan, vaan kohteena oli tsaarin Venäjä, joka kiristi jatkuvasti toimiaan maatamme kohtaan.

Tulivathan ne saksalaiset sotilaatkin keväällä 1918 Itämeren yli Hankoon ja Helsinkiin. Ja hyvä niin, sillä se osaltaan rajoitti valkoisten terroria. Jos valkoiset olisivat vallanneet ennen saksalaisia Helsingin, niin punaisiin kohdistuvat kostotoimet olisivat olleet mittavia. Moni vangittu punainen olisi marssitettu pikaoikeuteen ja teloitettu välittömästi. Saksalaiset suhtautuivat heihin kuitenkin melko neutraalisti, ja joissain tapauksessa, jopa käskivät vangittuja punaisia jättämään aseensa ja palaamaan perheensä pariin. Näinkin kerrotaan, mutta normaali käytäntö lienee se, että punaiset vain vangittiin ja ohjattiin leireille. Tuohon suhtautumiseen luultavasti vaikutti myös se, että Saksassa vasemmiston kannatus oli tuohon aikaan vahvaa. On melko luultavaa, että osa rivisotilaista jopa antoi tukensa punaisten tavoitteille.   

Historia pitää sisällään kummallisia anekdootteja, joihin kompastelen ihan mielelläni. Ajatus, että musiikkia voi kopioida käytetyille röntgenlevyille, kuulosti aivan mahdottomalta. Tämä kuitenkin onnistui sodanjälkeisessä Neuvostoliitossa. Tarkoitukseen sopivaa materiaalia sai varastamalla niitä sairaaloista. Röntgenlevyt olivat jo täyttäneet käyttötarkoituksensa, joten niitä ei osattu edes kaivata. Nuo kalvot lojuivat varastoissa ja odottivat lopullista hävittämistä. Kun niiden luisille kasvoille kaiverrettiin nuorison kaipaamaa musiikkia, niin ne saivat näin uuden elämän, vaikka niiden hauras materiaali ei kestänytkään useita soittokertoja. Ne saattoivat jäädä jopa alle kymmeneen.    

1930-luvulla länsimainen taide ahdistettiin Neuvostoliitossa nurkkaan ja tilalle tuli sosialistinen realismi. Tämä virallistettiin Kirjailijaliiton konferenssissa vuonna 1934, jonka jälkeen siitä tuli maan virallinen ja ainoa hyväksytty taidesuuntaus. Pientä helpotusta koettiin sota-aikana, mutta sen jälkeen musiikki ja muutkin taiteet palasivat tiukan kontrollin alle. Virallisen hyväksynnän sai vain sellainen musiikki, joka tuki sosialismin keskeisiä arvoja. Jazz ja rock eivät tietenkään täyttäneet näitä odotuksia, eivät myöskään Neuvostoliitosta ulkomaille muuttaneiden muusikoitten levyt. Tälle listalla oli myös paljon kotimaista musiikkia, joka ei virallisia tahoja syystä tai toisesta miellyttänyt.

Kiellettyä musiikkia sisältäviä äänilevyjä salakuljetettiin länsimaista Neuvostoliittoon Itä-Euroopan kautta. Levyjen huono saatavuus tarkoitti korkeita hintoja. Apuun tulivat teknisesti lahjakkaat nuoret, jotka rakensivat omat äänityskoneensa ja kopioivat kiellettyä jazzia, rock ’n’ rollia ja kiellettyjä venäläisiä kappaleita. Nämä ns. Röntgenizdat pitivät sisällään kielletyn maanalaisen kopiointi- ja levitystoiminnan, joissa fonografeilla tehtiin lopioita käytetyille röntgenlevyille.

Röntgenkuvan päälle tehdyn äänilevyn sai ostettua 1950-luvulla puolellatoista ruplalla tai jopa vielä sitäkin halvemmalla. Vertailukohtana voi pitää sitä, että samaan aikaan virallisia teitä hankitusta vinyylilevystä joutui maksamaan viisikin ruplaa.

Viranomaiset alkoivat kiinnittää huomiota ilmiöön 1950-luvun kuluessa, ja lopulta vuonna 1958 nämä Röntgenizdat kiellettiin lainsäädännöllä. Toiminta oli tuossa vaiheessa jo hyvin laajaa. Viranomaiset ottivatkin laittoman musiikin levittäjät erityisesti silmätikuikseen, ja toiminta hiipui pikkuhiljaa 1960-luvun kuluessa. Tähän lienee vaikuttanut myös kasettien tulo markkinoille.

BONE MUSIC (x-rayaudio.com)

Ennen kuin ylitän itärajan jazz-levy kainalossani, niin alkuun lyhyt historian kierros täällä Suomessa ja Euroopassa.

Faktaa lienee, että Jazz-musiikin toi Suomeen vuonna 1926 Andania niminen laiva. Suomalaisia opasti jazzin pariin laivan mukana tullut Andania Yankees-niminen ryhmä, jonka jäsenet olivat amerikansuomalaisia. Uusi syke vei mukanaan, sillä siitä innostuivat niin kotimaan muusikot kuin yleisökin. Toki meillä tuo jazz-termi oli tullut tutuksi jo edellisellä vuosikymmenellä, sillä jo 1920-luvun alkupuolella ravintoloissamme oli soitettu Saksan maalta tuotua ”melujazzia”.

Vuonna 1926 ei oikeastaan tapahtunut tässä maassa mitään ihmeellistä, joten uudenlaisen musiikin tulo antoi sille edes hieman merkitystä. Korjaan, tapahtui toki. Tuona vuonna Miina Sillanpäästä tuli Suomen ensimmäinen naisministeri. Ei varmaan kenellekään yllätys, että Miinalle lankesi sosiaaliministerin pesti;).

Jazzista ei tullut kaikille kuulijoille korvamatoa. Pakinoitsija Olli oli uusista rytmeistä tätä mieltä: ”Jazz on raakalaisimpia, järjettömimpiä ja tietysti rumimpia hyppelyitä, mitä tylsät neekeriaivot ovat keksineet.”

Euroopan puolelle jazz saapui jo 1910-luvulla. Ne maat, johon se ensin rantautuivat, olivat Ranska ja Englanti. Molemmat ovat valtioita, joiden sivistyshistorialla on niin vankka pohja, että siihen oli helppo ujuttaa uusi musiikillinen kieli.

Miten Neuvostoliitto otti jazz-musiikin vastaan? Yleinen käsitys on ollut, että Kreml näytti sille keskisormea, koska se ei tukenut sosialismin arvoja. Tämähän ei pidä paikkaansa, sillä itänaapurimme avasi sille lämpimän sylinsä. Uusille rytmille oli jo henkinen tilaus valmiina, sillä ensimmäisen maailmansodan jälkeen Moskovasta oli tullut modernin taiteen keskus, kun taide-elämä oli henkitoreissaan muualla Euroopassa. Venäjän vallankumous antoi taiteenteijöille tilaisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä. Ei siis ihme, että tuohon palettiin mahtui myös jazz. Neuvostoliiton johtajat näkivät jazzin sorretun afroamerikkalaisen vähemmistön musiikkina, joten se nähtiin myös politiikan välineenä. Tuota ajatusta vahvisti myös jopa maan isä Joseph Stalin, joka nähtiin kuuntelemassa Sam Woodingin orkesterin esitystä 1920-luvulla. Pitikö hän siitä vai ei, sitä emme tiedä.

1. lokakuuta 1922 syntyi neuvostoliittolainen jazz. Tuona päivänä Valentin Parnakh ja hänen yhtyeensä pitivät ensimmäisen konserttinsa Moskovassa. Parnakh tutustui jazziin ensimmäisen kerran ollessaan maanpaossa Pariisissa vuonna 1921.

Todellisen jazz-villityksen taustalla oli kuitenkin amerikkalaisen Sam Woodingin ja hänen yhtyeensä esiintymiset. Se oli Broadway-tyylinen revyy, jota kutsuttiin myös ”neekerioperetiksi”. Se kiersi Neuvostoliittoa kolmen kuukauden ajan vuonna 1926 esiintyen Moskovassa ja Leningradissa. Kun Chocolate Kiddies Company saapui Leningradiin, niin yleisössä istui Stalinin lisäksi myös Dmitri Šostakovitš. Hän ei jäänyt ainoaksi klassisen musiikin säveltäjäksi, joka halusi tutustua jazziin. Sen sävelkieli kiehtoi myös Sergei Prokofjevia, Debussya, Maurice Ravelia ja varmaan montaa muutakin 1900-luvun alun klassisen musiikin säveltäjää. Tuohon ryhmään voisi lisätä Igor Stravinskyn, joka oli yksi modernin ajan tärkeimmistä säveltäjistä. Stravinsky oli varsin kiinnostunut uusista musiikkityyleistä, johon myös 1920-luvun ragtime kuului. Hänhän asui tuolloin USA:ssa, joten hän oli eturivissä seuraamassa, kun jazz kehittyi ja sai Amerikassa uusia muotoja.   

Sam Wooding Band esiintymisten jälkeen meni lähes neljäkymmentä vuotta ennen kuin maahan saapui Benny Goodman ja hänen orkesterinsa. He esiintyivät Moskovassa, Leningradissa, Sotšissa, Tbilisissä, Kiovassa ja Taškentissa. Tämä kiertue tehtiin vuonna 1962. 

Maksim Gorki oli neuvostoliittolainen kirjailija ja poliittinen aktivisti. Hän oli synnyttämässä kirjallisuuteen käsitteen sosialistinen realismi. Tuo sanahirviö valloitti myös kuvataiteen, joten modernismi joutui myös viimeistään 30-luvulla taipumaan maan isän tahtoon. En ole koskaan käsittänyt sitä, että taide pakotetaan palvelemaan politiikkaa. Taiteen taustalla on luova voimavara, jonka maailmaan ei kuulu päättäjien asettamat rajat. Hitlerin Saksa kulki myös tavallaan käsi kädessä tuon sosialistisen realismin kanssa. Diktatuurin ensimmäisiä merkkejä on, kun aletaan puhua rappiotaiteesta tai poltetaan kirjoja.  

Gorki, jolta olen lukenut yhden kirjan joskus nuoruudessani, ei tainnut pitää jazz-musiikista. Hän rinnasti jazzin homoseksuaalisuuteen, huumeisiin ja eroottisuuteen. Hän kuvailee jazzia näin: ”Se on idioottimaisen vasaran kuivaa iskua, joka tunkeutuu hiljaisuuteen. Yksi, kaksi, kolme, kymmenen, kaksikymmentä iskua ja sen jälkeen viheltämistä ja vinkumista, ikään kuin mutapallo olisi pudonnut kirkkaaseen veteen. Sitten seuraa kolinaa, ulvontaa ja huutoa. Se on kuin aasin huutoa tai hirviömäisen sammakon kurnutusta. Tämä hullu kaaos yhdistyy sykkiväksi rytmiksi jne…” Tuossa oli pätkä sitä sosialistista realismia tai ehkä Maksim halusi vain miellyttää Stalinia, kun elettiin 30-luvun puhdistusten ahdistavia vuosia. Jos halusi pysyä hengissä, niin ehkä turvallisin paikka oli käpertyä isä aurinkoisen kainaloon.

Olen ahne, sillä minulla on yleensä monta kirjaa samaan aikaan kesken. Tällä hetkelläkin näitä on neljä, pari digimuodossa ja loput kirjastosta haettuja. Huomaan, että tämä tapa on lisääntynyt vuosien myötä. Nuorempana toki lainasin samalla käynnillä useita kirjoja, sulloin ne kassiini ja raahasin ne voitonriemuisena parin kilometrin päässä olevaan kotiini. En kuitenkaan muista, että olisin lukenut niitä yhtä aikaa. Otin kirjan, luin loppuun ja otin seuraavan. Ehkä tämä eläkkeellä ahnehtiminen viittaa pelkoon, että en ehdi lukea kaikkia mielenkiintoisia kirjoja, ennen kuin viikatemies käy moikkaamassa. Toki se ei vaadi kummoistakaan logiikantajua, kun ymmärtää, että tämä valitsemani metodi ei oikeastaan ratkaise tuota ongelmaa. Onhan tässä jotain mieltä kuitenkin. Kun on monta kirjaa kesken, niin voi valita teoksen, joka sopii senhetkiseen mielentilaan parhaiten.

Ja typerä periaatteeni on, että en jätä kirjaa kesken, vaan luen sen loppuun, vaikka se vaatisi yllin kyllin sinnikkyyttä. Tuo kaiketi kasvattaa samalla pitkäjänteisyyttä ja ehkä muitakin hienoja arvoja. En tiedä, onko noilla avuilla tässä iässä paljonkaan enää merkitystä. Jos noita ominaisuuksia ei ole pakannut menneiden vuosivuosikymmenten aikana selkäreppuunsa, niin ne voi kaiketi jo unohtaa.

No, taisin sittenkin jättää ainakin yhden kirjan kesken. Se oli entisen työkaverini, Hannu Nybergin, kirjoittama kirja Olavi Virrasta. Kaverini virkkeet olivat niin koukeroisia ja epäselviä, että luovutin muutaman sivun jälkeen. Onneksi emme näe enää, joten pystyn välttämään tuon kiusallisen kysymyksen: Oletko jo lukenut kirjoittamani Olavi Virran elämäkerran?

Hänen toinen aikaansaannoksensa on suomirockin varhaishistoriaa käsitellyt teos. Sillä on edelleen painoarvoa, sillä se on kaiketi edelleen pysynyt tuon aihepiirin pääasiallisena lähteenä. Hannu kuului myös tuohon hörhöporukkaan, jonka parissa odotettiin Elviksen paluuta. Se oli kieltämättä rasittavaa höpinää korvilleni, koska taisin jo silloin olla skeptikko ja olen pysynyt tuossa ruodussa tähän päivään asti. Tuota Hannun odottamaa kultakurkkuakaan ei ole vieläkään tullut vastaan. joten Elvis lienee edelleen tiukasti mullan alla.

Tutustuin Harri Nykäseen 80-luvulla. Olin siihen aikaan Postissa autonkuljettajana ja hän postimiehenä. Harri teki myöhemmin uran Hesarin rikostoimittajana ja kirjoitti siinä samalla muutaman dekkarin, joista tehtiin myös TV-sarja. Aamukeikan jälkeen meille jäi joskus sen verran aikaa, että ajelimme työautollani hänen kotiinsa. Se ei tainnut olla luvallista, mutta pitihän surkean palkan päälle saada hiukan hyvitystä. Hän luki noilla käynneillä minulle kirjoittamiaan tekstejä, mutta ikävä kyllä en muista niistä mitään. Toki Nykäsen käyttämä kirjoituskone on jäänyt mieleeni, sillä se oli ikivanha Remington. Tunnustan myös, että en ole lukenut ensimmäistäkään hänen kirjoittamaansa kirjaa.

Näimme parikymmentä vuotta sitten Helsingin asema-aukiolla. Poikkesimme Sokokselle kahville ja pelkäsin koko ajan kysymystä: oletko lukenut kirjojani? Sitä ei tullut ja ei enää tulekaan. Keskustelusta muistan sen, että hän kertoi juuri saaneensa potkut Helsingin sanomista, järjestettyään sitä ennen potkut Matti Ahteelle Veikkauksesta.

Historioitsija Teemu Keskisarja on persoonallisen tekstin taitaja. Hänen uusin kirjansa Hattujen sota on hiljattain ilmestynyt ja odottaa lukemistani. Keskisarjalla on todellakin hyvin omintakeinen kynänjälki.  Hänen tekstinsä ryöppyää, on koukeroista, mutta samalla hyvin elävää. Silloin tällöin tuo sanomisen mahti ylittää minun vastaanottokykyni ja joudun lukemaan samat rivit yhä uudelleen, kun ajatus ei vain tunnu löytävän perille. Tuon voi kaiketi antaa Teemulle anteeksi, sillä hän osaa kirjoittaa historiasta niin, että jännite säilyy. Hänen kirjansa ovat kuin eläviä sarjakuvia, joiden parissa aika ei käy pitkäksi.    

Jätän runoilijaystävieni esittelyn seuraavaan kertaan, koska en halua tuon taidon omaavia sotkea prosaistien joukkoon. Minulle proosa on kuin realistinen maalaus, jossa kaikki on heti tavoitettavissa. Siveltimen veto voi toki olla persoonallinen, mutta se ei lisää teokseen mitään olennaista. Proosan rooli on kertoa, runous avaa ovia toiseen maailmaan.

Harri Nykänen 1953–2023 – Muistot | HS.fi

En usko, että kuluttajat, jotka valitsevat sähköauton, miettivät vain sen elinkaaripäästöjä, vaikka vastustajat puhuvat lähinnä ns. viherpesusta. Eiköhän valintakriteerien joukosta löydy muitakin tekijöitä, vaikkapa sähkömoottorin miellyttävä vääntö, nopea kiihtyvyys, hiljaisuus kaupunkiajossa ja vaihteettomuus. Toisaalta en ymmärrä, miksi kuluttaja ei voisi pohtia myös eettisiä arvoja, kun hän poikkeaa autokauppaan.

Mitä kuuluu auton elinkaareen? Siihen lasketaan kuuluvaksi ajoneuvon ja polttoaineen tuotanto jakeluketjuineen ja raaka-ainevirtoineen, auton käyttövaihe sekä elinkaarensa lopussa olevan auton kierrätys. Käyttövaiheeseen kuuluvat myös auton ylläpito eli huollot ja korjaukset. Valmistuksen osuuteen hiilijalanjäljestä lasketaan materiaalien energiasisältö ja valmistukseen kuluva energia. Sen osuus koko elinkaaresta riippuu merkittävästi siitä, paljonko autolla elinkaaren aikana ajetaan ja mikä on auton käyttövoima. Mitä suurempi on autolla ajettujen kilometrien määrä, sitä suuremmaksi käyttövaiheen merkitys kasvaa. Sen merkitys on koko elinkaarivaikutuksen kannalta ratkaiseva. Suomessa bensamoottoriautoilla ajetaan 250 000–300 000 km. Dieselautoilla voidaan lisätä vielä kolmasosa tuohon lukemaan. Sähköautolla päästöt kohdentuvat lähinnä energian tuotanto- ja jakeluketjuun. Auton käytön aikaiset kilometrit on mahdollista ajaa täysin puhtaasti.  

Uudet sähköautot tuottavat jo nyt elinkaarensa aikana vähemmän hiilidioksidipäästöjä kuin polttomoottoriautot riippumatta siitä, miten niiden käyttämä sähkö tuotetaan. Myös valmistusvaiheen energiatehokkuus on parantunut vuosien myötä ja tulee kehittymään jatkossakin.

Tätä ajatusta tukee ICCT-järjestön tekemä viimeisin tutkimus, jonka lähtökohtana on uudet sähköautot. Tässä tutkimuksessa autojen käyttöiäksi asetettu 18 vuotta.

Tutkimuksen mukaan täyssähköautojen tuottamat päästöt elinkaarensa aikana ovat 66–69 prosenttia polttomoottoriautoja pienempiä Euroopassa. Yhdysvalloissa sähköautot tuottavat 60–68 prosenttia vähemmän elinkaaripäästöjä. Kiinassa, jossa hiiltä käytetään enemmän sähköntuotannossa, ero on 37–45 prosenttia sähköautojen hyväksi. Intiassa vastaava ero on 19–34 prosenttia.

Polttomoottorikäyttöisen henkilöauton valmistamisen aikaisten hiilidioksidivaikutusten on arvioitu olevan 6 000 – 7 000 kg. Tämä sisältää myös materiaalien energiasisällön. Kierrättämällä elinkaaren päässä oleva ajoneuvo tästä on arvioitu saatavan takaisin vähentyneinä hiilidioksidipäästöinä noin neljännes. Kilometriä kohti laskien valmistuksen hiilidioksidivaikutus on 15-40 g/km riippuen siitä, paljonko auton koko elinkaaren aikana ajetaan.

Sähkökäyttöisen auton valmistuksen hiilidioksidivaikutukset ovat hieman polttomoottoriautoa suuremmat, sillä ajovoima-akkujen materiaalisisältö lisää energian tarvetta. Sähköauton valmistuksen aikaisten hiilidioksidipäästöjen on arvoitu olevan 30-60 g/km. Eli se on vajaa puolet enemmän. Sähköauto on valmistuttuaan selvästi takaa-ajoasemassa, mutta ei kauaa. Sähköllä ajo ei tuota hiilidioksidipäästöjä lainkaan, jos käyttäjä lataa akun puhtaalla sähköllä, vaikkapa tuulivoimalla tuotetulla energialla. Toki myös vesi- geoterminen- ja aurinkoenergia kuuluvat myös tuohon ryhmään.  

Myös Traficomin uudet laskelmat kertovat, että sähköauto voittaa bensa-auton ennakoitua nopeammin.  Sen julkaisemien laskelmien mukaan täyssähköauto on bensa-autoa ilmastoystävällisempi vaihtoehto jo alle kolmen vuoden ajolla. ”Noin 30 000 ajokilometriä on se piste, missä sähköauton päästöt ovat pienemmät kuin bensiiniauton. Aiemmin se oli noin 50 000–60 000 kilometriä, sanoo professori ja Liikenteen tutkimuskeskuksen johtaja Heikki Liimatainen Tampereen yliopistosta.”

Henkilöautojen päästö- ja kustannuslaskuri | Tieto Traficom

Auton elinkaaren aikaiset päästöt – Autoalan Tiedotuskeskus

Jokainen, joka on vaihtamassa perinteisen kulkuneuvonsa sähköautoon, miettii melko varmasti ostovaiheessa paljonko sillä täydellä akulla pääsee. Epäilen, että harvempi arvioi tulevia ajoja sähköautolla siltä pohjalta, että mikä on keskimääräinen arjessa liikuttu matka. Ajatukset valtaa lähinnä huoli, että miten nuo kesälomareissut mahtavat onnistua. Kun lueskelen keskustelupalstoja, niin niissä näyttää tuo arjen normimatka olevan Helsingistä Ouluun ja tietenkin pysähtymättä;). Traficomin tilaston mukaan meillä Suomessa ajetaan keskimäärin 16 800 kilometriä vuodessa. Se tekee päivää kohden noin 46 km. Itse en ymmärrä, miksi pidemmät taipaleet voivat edes olla ongelma. Tapanani on pitää muutaman sadan kilometrin jälkeen vähintään kahvipaussi. Siinä pullaa mutustellessa voi samalla ladata auton akun.  Ajaminen sähköllä on niin halpaa, että kahvikupilliselle ja pullalle ei taida tulla paljon hintaa, vaikka noita taukoja pitäisi useitakin matkan varrella.

Itselläni on hybridi, jolla pääsee kesällä noin 60 km, talvella akun varassa pystyn ajamaan ehkä noin 35 kilometriä. Eli pudotusta tulee reippaasti, mutta noillakin kilometrimäärillä pystyn hoitamaan yli puolet arjen ajoista. Bensan keskikulutus on ollut tässä vajaa vuoden aikana vähän yli kolme litraa sadalla kilometrillä. Kesäkuussa näytti 1,1 litraa. Ja tuo hybridin akun lataaminen kotona käy todella vaivattomasti.

Mutta tämän blogin aiheena on ne todelliset toimintamatkat, joten siirrytään niiden pariin. Autojen esitteissä ja mainoksissa puhutaan WLTP-testistä, jossa ajetaan 23 asteen lämpötilassa 23 kilometrin testilenkki ilmastointi yms. sähkölaitteet pois päältä kytkettynä. Matka suoritetaan toki vaihtelevilla nopeuksilla. Tuo ei vaadi paljon pähkäilyä, kun oivaltaa, että noista lukemista puuttuu tärkein eli realismi. Meillä ei ole noita olosuhteita kuin kesällä. Kevät ja syksy tuo jo osaltaan haasteita, puhumattakaan talvesta.

Jaakko Leppo ja sähköautotubettaja Harri Salo kehittivät viime vuonna Suomen olosuhteisiin FLTP testiajon, jossa selvitettiin miten eri sähköautomalleilla selviää Suomen vaihtelevissa olosuhteissa. Testissä on 3 erillistä etappia; n. 50 km moottoritietä, n. 50 km maantietä ja n. 30 km kaupunkiajoa. Ne ajetaan kolmesti vuodessa; keväällä, kesällä ja talvella, jotta saadaan erilaisten kelien kulutustiedot. Jokaiseen testin toteuttamiseen osallistuu 150–200 ihmistä ja 60–100 sähköautoa. Autoilla ajetaan testejä yli 10 000 kilometriä jokaisen testipäivän aikana. Testit osoittavat, että keskimäärin sähköauton toimintasäde Suomessa kesällä on aika tarkkaan valmistajan ilmoittaman WLTP:n mukainen. Talvella lukema on jo ihan toisenlainen, silloin tulee miinusta 30 %. Keväällä ja syksyllä hävikkiä ajomatkassa on noin 15 prosenttia.

FLTP.fi