Wikipedia tiivistää viisauden näin: ”Viisaus on kyky tehdä sellaisia ratkaisuja, jotka pitkällä aikavälillä tuottavat ”yhteisesti hyvän” lopputuloksen. Viisauteen eri näkökulmissa liitettyjä ominaisuuksia ovat myös oikeudenmukaisuus, elämäntuntemus ja -kokemus, itseymmärrys, prososiaalisuus, tilannesidonnaisuus ja myötätunto.”
Aloitan siis filosofian parista, sillä siellä taidetaan kyntää niitä mehevimpiä vakoja viisauden pellossa, ainakin jos filosofeilta kysyy. Oma tutustuminen filosofiaan syvällisemmin lähti antiikin ajattelijoista. Viihdyin melko hyvin Sokrateen ja Platonin ajatusten parissa. Kun olen utelias, niin metafysiikka taisi kiinnostaa silloin eniten. Se on olevaisen olemusta ja perussyitä tutkiva filosofian haara. Metafysiikka hakee vastauksia niihin kysymyksiin, jotka ovat joutuneet antamaan tilaa myöhemmin empiiriselle tieteelle. Kun haasteena on tämänkaltaiset kysymykset, niin eihän tuo ollut ihme, että ne löysivät minusta innokkaan lukijan jo teini-ikäisenä. Halusin silloin tietää kaikesta kaiken. Realismi on toki kampittanut minut nenälleni moneen kertaan tätä unelmaa seuratessani.
Olin nuorempana myös kiinnostunut Ludwig Wittgensteinin ajatuksista, mutta en tainnut ymmärtää montaakaan kohtaa tuosta kielifilosofiasta. 1900-luvun alun eräs arvostetuin filosofi Bernard Russell joutui myös myöntämään, että hänelläkin oli vaikeuksia saada tolkkua hyvän ystävänsä ajatusryppäistä. Meillä on oma Esa Saarinen, joka osaa kirjoittaa filosofiasta ymmärrettävästi meille taviaisille. Saarinen taitaa olla myös niitä ainoita filosofeja, joka vie joka päivä vaimolleen ruusun. Ainakin Esa noudatti tuota struktuuria vielä muutama vuosi sitten. Toinen tunnettu kotimainen filosofi on Timo Airaksinen, jonka tarinoinnissa on mukavasti arkipäivä läsnä. Timon ajatuksia löytyy myös podcastina Yle Areenan Kulttuuriykköseltä. Jakson nimi on: ”Oletko nilkki? – Filosofi Timo Airaksinen kehottaa kaikkia itsetutkiskeluun.”
Jos kurkistetaan hieman historian puolelle, niin sieltä löytyy myös Georg Henrik von Wright, joka vaikutti 1900-luvulla ja oli kansainvälisesti myös erittäin tunnettu. Olisin valinnut hänet suurimmaksi suomalaiseksi, jos siihen aikaan olisi ollut äänestys tuosta tittelistä. Mannerheim paalutettiin tuolle paikalle jossain kansanäänestyksessä. Minun mielestäni hänen ratsastajapatsaansa voisi siirtää Postitalon edestä johonkin syrjäisempään paikkaan, sillä hänen suosionsa perustuu itselleni suurimmalta osin vieraisiin arvoihin.
Mutta palataan vielä hetkeksi Sokrateen pariin, jota taidan arvostaa ajattelijoista eniten. Hän kulki opastamassa kanssakulkijoita viisauden pariin ja samalla tietenkin ärsyttäen niitä, joille tuota viisautta ei ollut jaettu. Vuonna 399 eaa Ateenan kansankokous langetti hänelle kuolemantuomion. Hänen rikoksensa oli nuorison turmeleminen ja kunnioituksen puute valtion jumalia kohtaan.
Viisaat, joiden elämänpituinen anti jää lähinnä mustetahroiksi kansien väliin, eivät tahdo pärjätä, kun arvotetaan sitä suurinta. Hiljainen viisaus ei pidä itsestään ääntä. Vain selkeästi päätään nostava tuntuu saavan huomioita ja arvostusta. Maailma kuitenkin matelee ilman näkyvää viisautta eteenpäin. Se on kuin teatteriesitys, jossa napostellaan chipsejä ja maiskutellaan makeita karkkeja. Ja roskiahan siitä syntyy. Onneksi viisauden kauniita arvoja ei ole suinkaan haudattu typeryyden alle, vaan ne ovat edelleen lähes kenen tahansa noukittavissa.
Kun lukee keskustelupalstoja, niin typeryydessä tuntuu olevan jotain tavoiteltavaa. Joillekin se on helpompi tapa olla äänessä. Kun itsesi kaltaiset roikkuvat puntissasi kiinni, niin toki tunnet olevasi viisas. Roskajoukollakin on aina omat kuninkaansa. Mutta näinhän se on aina ollut, sillä typeryys on muokannut ihmiskunnan historiaa enemmän kuin viisaus. Ihminen taitaa olla ainoa kulkija eläinkunnassa, joka pystyy kehittämään itseään. Minusta se on ihmisen paras syntymälahja. Tällä kehittämisellä en tarkoita tehokkaampia lihaksia, vaan halua yltää yhä humaanimpaan vuorovaikutukseen ympäristön ja oman itsensä kanssa.