Kuka päätti 1600-luvulla, että jokaiseen aatelis- tai porvarikotiin barokki on vain parasta? Tähän on helppo vastata: turhamaisuus. Mitä enemmän huonekaluissa oli kuvioita, kädenjälkiä ja kiiltävää pintaa, niin sitä enemmän se vaati työtä ja se näyttäytyi muille arvokkaana. Uskoisin, että tämä arvo sai ravintoa vahvoista luokkaeroista. Jos olit porvari tai aatelinen, niin toki se piti myös näkyä. Ylemmät yhteiskuntaluokat ovat osoittaneet aina asemaansa ja varallisuuttaan kulutustottumuksilla, jotka ylläpitävät eri väestöryhmien välisiä eroja.
Ulkoisesti tämä näkyi aikoinaan vahvasti pukeutumisessa. Porvari tai aatelinen ei voinut kuljettaa mukanaan olohuonettaan, joten oma yhteiskunnallinen asema oli osoitettava sillä, millä verhotaan alastomuus. Toki vaunut ja hyvin hoidetut hevoset toivat myös statusarvoa. Muoti ja turhamaisuus halaavat myös toisiaan. Muoti-ilmiön syntymäpäivänä pidetään 1300-lukua ja paikkana Ranskan ja Italian hovikulttuuria. Yhteiskuntaluokkien erottelu meni jopa niin pitkälle, että jossain vaiheessa vain aatelisilla ja porvareilla oli lupa käyttää määrättyjä värejä. Köyhille sai kelvata harmaat nutut. Toki köyhillä ei olisi ollut edes mahdollisuutta ostaa kalliita väriaineita tai arvokkaita kankaita. Heidän tuli tyytyminen villaan, hamppuun ja pellavaan. Joillain alueilla myös käytettiin nokkosta kankaiden valmistukseen.
Luokkaerot olivat isommassa kädessä, joten niiden vastustaminen oli yhteiskuntanormien ja Jumalan säätämän järjestyksen niskoittelemista. Vasta taivaassa köyhä ja rikas olisivat tasa-arvoisia.
Tuolloin ei ollut vielä tilausta Marxin ajatuksille. Niiden aika tuli vasta, kun säätyerojen ja uskonnon tiukka puristus oli hieman löystynyt. Ja tuohon ei ole mennyt kuin reilu sata vuotta. Säätyaika Suomessa päättyi 1906, kun säätyvaltiopäivät korvattiin uudella yksikamarisella eduskunnalla.
Katolisessa kirkossa vakiintui keskiajalla kuolemansyntien luettelo, jossa turhamaisuus on yhtenä mukana. Ne muut ovat: kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Turhamaisuus on hyvässä seurassa. Agnostikkona en kuitenkaan ymmärrä, miksi himo tai turhamaisuus ovat kuolemansyntejä. Himoa tarvitaan, jos haluamme pitää tämän Telluksen asuttuna. Eikä tuosta turhamaisesta kulkijastakaan pitäisi olla muille ihmeemmin haittaa. Hän pitää talouden pyörimässä ja kauppiaat tyytyväisinä.
Ulkoilmafillarointi vaihtuu talvella suksiin tai pyöräilyyn sisällä rullien päällä. Tylsääkö? Ei suinkaan, sillä tunti menee ihan kivasti, kun voin samalla katsoa jotain dokumenttia tietokoneen näytöltä. Hiljakkoin tuo tunti meni kaksiosainen sarjan parissa, jossa käytiin lävitse Minna Canthin teoksia ja niiden vastaanottoa. Minna oli rohkea nainen, joka uskalsi astua monen miehen varpaille. Ja kipeäähän tuo teki, heidän kommenteistaan päätellen. Hän on todellakin ansainnut oman liputuspäivänsä. Canth onkin ainoa nainen, jolle tuo on meillä suotu.
Kun luen paljon historiaa käsitteleviä kirjoja, niin niissä tulee silloin tällöin vastaan typeriä käsityksiä naisista. Eräs usein esitetty väite on, että naiset eivät pysty ymmärtämään yhteiskunnallisia asioita, koska he ovat tunteellisia. Näin heidän paikkansa on luonnollisesti kotona, eikä suinkaan tekemässä päätöksiä miesten rinnalla, koska se vaatii rationaalista ajattelua. Ja sitähän löytyy vain miehiltä. Nykyään puhuttaisiin tunneälystä. Sitä soisin myös nykyisille poliitikolle, kun he tekevät päätöksiä. Toki kaikkiin ratkaisuihin tuo tunneäly ei taida olla paras vaihtoehto.
Myös naisten fyysinen heikkous on nähty rajoittavana tekijänä. Mitähän nämä miehet sanoisivat tätä päivänä seuratessaan tuon ”heikon sukupuolen” saavutuksia urheilun saralla. Monessakin lajissa puhutaan vain kymmenen prosentin erosta vastaavilla matkoilla. Esimerkkinä vaikka maraton, jossa naisten ennätys on 2 tuntia 11 minuuttia ja 53 sekuntia. Miesten vastaava on 2 tuntia ja 35 sekuntia. Eroa on noin 11 minuuttia. Se on alle yhdeksän prosenttia huonompi. Se naisen surkeista fyysisistä kyvyistä.
Jälkipolvien on toki helppo hymyillä 1800-luvun miesten puheille. Näiden kaksilahkeisten ajatuksia rajoittivat aikakauden normit ja kulttuuriarvot. En kuitenkaan puolusta noita tympeitä lausahduksia, sillä lopultakin on kysymys vain siitä, että olemmeko kaikki yhtä arvokkaita ihmisinä. Tuo arvoasetelma tuskin oli vieras tuon aikakauden lukeneistolle.
Näitä naurettavia ajatuksia päästivät suustaan jopa oppineet, joiden merkitys ihmiskunnan historiassa on ollut huomattava. Kulttuurihistorian kannalta merkittäviä miehiä, mutta kuitenkin melko vankasti aikakautensa kahleissa.
Platonin mielestä naiset voivat olla yhtä päteviä hallitsemaan yhteiskuntaa kuin miehet. Hänen teoksessaan Valtio hän ehdotti, että naiset, kuten miehet, voivat olla filosofeja, sotureita ja valtion johtajia. Kuitenkin hän uskoi, että suurin osa naisista olisi silti kotirouvia. Toinen antiikin filosofi Aristoteles oli jo toista mieltä. hänen mukaansa naiset olivat luonnostaan alempiarvoisia kuin miehet. Hän piti naista miehen ”epätäydellisenä” vastineena.eskiajalla uskonnoissa naisten alisteinen asema oli normi, ja heidät määriteltiin jumalallisesti alhaisemmiksi kuin miehet. Pyhä Augustinus oli yksi keskeisistä teologeista, jonka kirjoituksissa naiset nähtiin usein ”heikkoina” ja taipuvaisina syntiin. Hän perusteli naisten alistettua asemaa raamatullisilla tulkinnoilla, joissa Eevan kerrottiin viekoitelleen Aadamin syntiin. Thomas Aquinas oli toinen merkittävä ajattelija. Hänen mukaansa naiset olivat luonnostaan alempiarvoisia miehiin verrattuna, mutta he olivat tärkeitä perheen ja yhteiskunnan ylläpitämisessä. Hän kuitenkin korosti, että naisten sielu oli yhtä arvokas kuin miesten.
Entä valistuksen aika? 1700-luvulla valistusajattelijat alkoivat kyseenalaistaa perinteiset käsitykset sukupuolirooleista. Toki yhteiskuntafilosofi Jean-Jacques Rousseau esitti, että naisten tärkein rooli oli perheen ja kodin ylläpitäminen. Hänen mukaansa miehet olivat luonnostaan yhteiskunnan johtajia, kun taas naisten paikka oli kotioloissa, kasvattaen lapsia ja tukien miehiä. Vaikka Rousseau kirjoitti paljon kasvatuksesta, esimerkiksi maailman tunnetuimman kasvatusoppaan Émile, niin se ei kuitenkaan estänyt häntä laittamasta omia lapsiaan vastoin äidin tahtoa orpokotiin. Tähän varmaan sopisi virke: Älä tee niin kuin minä, vaan niin kuin opetan.
Kun päästään 1800-1900-luvulle, niin naisten selustatukena oli huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja eli Stuart Mill, joka oli englantilainen filosofi ja liberalisti. Hän puolusti naisten oikeutta osallistua täysipainoisesti yhteiskunnan elämään, mukaan lukien äänioikeus ja koulutus.
Entä tuo koulutus? Kun valtiot alkoivat 1700- ja 1800-luvuilla luoda maallisia koulujärjestelmiä, niin kirkko ja papisto vastustivat usein näitä hankkeita. He pelkäsivät, että maallinen koulutus heikentäisi uskonnon asemaa ja kirkon vaikutusvaltaa. Ymmärtäähän sen, että paisto oli huolissaan, koska opiskelu lisää tietoa. Hiljainen ja nöyrä kansa voisi ehdollistaa heidän opetuksiaan. Vaarana oli myös se, että koulutus voisi innostaa alempia säätyjä kyseenalaistamaan sääty-yhteiskunnan rakenteet. Pelkokerrointa lisäsi myös se, että talonpoikien ja työläisten koulutus tekisi heistä ”ylpeitä”.
Tytöillä meni vielä huonommin. Heidän opetustaan vastustettiin erityisesti, koska naisen paikka oli kotona ja koulunkäynti olisi tarpeetonta tai jopa haitallista heidän ”luonnollisille” tehtävilleen.
Lasten opin tielle lähtemistä vastusti myös heidän vanhempansa. He eivät halunneet lähettää lapsia kouluun, koska heistä pelättiin tulevan herroja. Lapset olivat myös tärkeä apu maaseutuyhteisöjen arjessa, joten tämä oli myös keskeinen syy jarrutella lasten opiskelua. Ja miksi kouluttaa lapsia, kun he jatkavat kuitenkin isänsä ammattia.
Miten naiset sitten pääsivät lopulta koulutuksen pariin. Suomen ensimmäinen yliopistossa opiskellut nainen oli Maria Tschetschulin. Hänet hyväksyttiin opiskelemaan Helsingin yliopistoon vuonna 1870. Maria oli erityisen kiinnostunut matematiikasta ja hän opiskeli ensin niin sanottuna yksityisoppilaana, sillä naisilla ei tuolloin ollut oikeutta viralliseen yliopisto-opiskeluun. Vuonna 1871 hänestä tuli yliopiston ensimmäinen naispuolinen ”ylioppilas” erityisluvalla. Tschetschulin sai myöhemmin opettajantutkinnon ja hän toimi opettajana, mutta ei koskaan valmistunut maisteriksi.
Naisille avautui mahdollisuus opiskella yliopistossa virallisesti vasta 1880-luvulla, kun rajoituksia muutettiin. Ensimmäiset naiset valmistuivat filosofian kandidaateiksi (maistereiksi) 1880-luvun lopulla. Pioneereja olivat esimerkiksi Emma Irene Åström, joka vuonna 1882 valmistui ensimmäisenä naisena filosofian kandidaatiksi Suomessa.
Naisen polku on ollut karikkoinen, kun hän on vaatinut oikeuksiaan olla tasavertainen miesten rinnalla. Heidän asemaa parantavat lakimuutokset nytkähtivät kuitenkin askel askeleelta eteenpäin. Tähän vielä ne tärkeimmät askelmerkit:
Vuonna 1854 säädettiin perintöoikeuslaki, joka antoi naisille oikeuden periä omaisuutta, mutta miehet olivat edelleen etuoikeutettuja.
Vuonna 1877 säädettiin ensimmäinen laaja avioliittolaki. Tällöin säädettiin, että avioliitossa nainen sai oikeuden omaisuuteensa, mutta silti aviomiehellä oli edelleen suuri valta perheen taloudellisessa elämässä.
1800-luvun loppupuolella naisten mahdollisuus saada korkeampaa koulutusta alkoi avautua.
Vuonna 1906 naiset saivat äänioikeuden. Suomen ensimmäisessä eduskuntavaalissa valittiin yhteensä 19 naista eduskuntaan. Suomeen saatiin parikymmentä vuotta myöhemmin naisministeri Miina Sillanpää. Hänet nimitettiin vuonna 1926 toiseksi hallitussihteeriksi ja samalla hänestä tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen ministeri.
Vuonna 1917 naisille ja miehille yleinen äänioikeus kunnallisvaaleissa.
Vuonna 1919 naimisissa oleville naisille oikeus ansiotyöhön ilman aviomiehen suostumusta.
Vuonna 1922 nainen voi solmia työsuhteen ilman aviomiehen lupakirjaa.
Vuonna 1926 naisella on oikeus tulla valituksi valtion virkoihin ja saada samat edut niissä kuin mies.
Vuonna 1930 uusi avioliittolaki voimaan: aviovaimo vapautuu miehensä holhouksesta ja hänellä on oikeus omaan omaisuuteen.
Vuonna 1944 laki kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista sekä kunnallisista terveydenhoitajista
Vuonna 1950 raskauden keskeyttäminen sallitaan lääketieteellisin perustein
Aloitin Minna Canthista ja lopetan häneen. Vaikka häntä pidetään lähinnä naisen asemaa kritisoivana kirjailijana, niin Minna käsitteli näytelmissään myös köyhien tilannetta. 1800-luvulla köyhyyttä ei nähty rakenteellisena, vaan syynä olivat huono-osaiset itse, koska he olivat vain laiskoja ja tyhmiä. Köyhälistön asemaa kritisoivat näytelmät saatettiin kieltää ensimmäisen esityksen jälkeen yhteiskuntarauhaa häiritsevinä, poliisillakin uhaten. Onneksi niitä puolustajiakin löytyi ja Minna Canth taitaa olla niitä harvoja kirjailijoita, joiden tuotanto jätti jälkensä myös lainsäädännöllisiin uudistuksiin. Näitä olivat naisten oikeudet koulutuksessa ja työelämässä, samoin avioliittolain muutokset ja työlaisten aseman ja köyhäinhoidon parantaminen.
Joten on todellakin syytä edelleen liputtaa Minna Canthille ja samalla kaikille niille naisille, jotka uskalsivat ehdollistaa vallitsevat normit, vaikka yhteiskunnan kasvoilla oli lähinnä tiukasti poljettuja miesten saappaiden jälkiä.
Mikään vastaantuleva ei tahdo enää yllättää nettiä selaillessa, mutta tuo kuvan vauva häkissä kerrostalon seinällä oli sen verran outo näky, että se kieltämättä hätkäytti ja päätin kaivaa siitä lisää tietoa.
Parvekkeita ei ilmestynyt kuin vasta 1900-luvun alkupuolella keskiluokan asuntoihin. Sitä ennen puhuttiin lähinnä huoneistojen yhteisistä tuuletusparvekkeista. Julia ja Romeokin taisivat huudella rakkauden tunnustuksia toisilleen tuon tyyppisen parvekkeen kautta. Toki parvekkeita on ollut jo tuhansia vuosia, mutta niihin ei ollut varaa kuin rikkailla ja ne olivat lähinnä vain arkkitehtuurisia koristeita. Eli niiden funktio oli aivan muuta kuin nykyisillä parvekkeilla, joissa on tilaa myös kalusteille.
Kerrostalon seinälle asennettavat vauvahäkit ovat historiallisesti olleet käytössä 1900-luvun alkupuolella ainakin Lontoossa ja New Yorkissa. Nämä metalliset verkkohäkit kiinnitettiin asuntojen ulkoseiniin ikkunoiden ulkopuolelle. Niiden tarkoituksena oli tarjota vauvoille raikasta ulkoilmaa ja auringonvaloa myös ahtaissa kaupunkiasunnoissa, joissa ei ollut parvekkeita tai puutarhoja. Tuohon aikaan raikkaan ilman ja auringonvalon uskottiin olevan erityisen tärkeää lasten terveyden ja kasvun kannalta. Monissa tiheään asutuissa kaupungeissa asuinolot olivat ahtaat, eikä ulkoilulle ollut välttämättä tilaa tai mahdollisuuksia.
Vaikka seinustalla roikkuva häkki näyttääkin aivan oudolta ratkaisulta, niin sata vuotta sitten ne olivat kekseliäs vaihtoehto vastata kaupunkielämän haasteisiin. Nykyään moiset viritelmät olisivat kiellettyjä. sillä ne eivät täyttäisi turvallisuus – tai rakennusmääräyksiä.
Olen minimalismin ystävä ja minusta tuntuu, että en ole aivan yksin tämän mielipiteeni kanssa. Tästä huolimatta kuvataide, arkkitehtuuri ja arjen käyttöesineet ovat poikenneet historian vuosisadoilla myös aivan päinvastaiseen suuntaan. Keskitiellä kulkeminen on ainakin luoville ihmisille vaikeaa. Ja hyvä näin.
Ylenpalttiseen koristeluun keskittynyt barokki ja rokokoo saivat jossain vaiheessa ähkyn, antoivat ylen ja nielaisivat seuraavaksi vanhan tutun klassismin, jossa muotokieli oli selkeämpää, harmonisempaa ja yksinkertaisempaa. Tuolla määrittelyllä en tarkoita 70-luvulla rakennettuja betonilähiöitä, joiden arkkitehtuuri on täysin alastonta.
Kumpi miellyttää enemmän? Minulle ainakin helppo valinta.
Minimalismia on toki muukin kuin kuvataide tai sisustustyylit. Sillä voidaan tarkoittaa myös yksinkertaista elämäntapaa, ajattelua ja musiikkia. Jälkimmäisestä tulee lähinnä mieleen diskojumputus. Mutta entä minimalistinen ajattelu? Yritän pysyä siitä kaukana, koska siitä puuttuu visuaalisuus. Taitaa siitä puuttua paljon muutakin. Joillekin se näyttää olevan ainoa tapa ajatella. Voisin jatkossa kutsua näitä iltapäivälehtien kommentoijia minimalistisen ajattelun kannattajaksi. Tuo kuulostaa paremmalta kuin hörhö tai juntti. Minun mielestäni asioiden selvittämiseen tuskin riittää minimalistinen ajattelu.
Kumpi seinälle? Helppoa tämäkin.
Minusta minimalismin keskeinen elementti on muotokieli. Muodoilla on keskeinen rooli kauneudessa. Jos joku on kaunista, kun siihen voi tökätä sormensa. Minimalismi taiteessa keskittyy vain olennaiseen, ilman turhia helyjä. Kauneutta on vaikea nähdä rihkaman takaa, koska ne rikkovat havaintokokemuksen, se on tavallaan visuaalista karsastamista. Minimalistinen kuvataide pakottaa kokemaan teoksen sellaisenaan ilman monimutkaista tulkintaa. Samalla voi pohtia tuota ikuista kysymystä: Mitä taide on? Siitä on kirjoitettu lukemattomia kirjoja ja kukaan ei ole pystynyt määrittelemään sitä tyhjentävästi. Taidekokemus on kuitenkin ihmiselle sisäänrakennettu. Kun katson kivikauden luolamaalauksia, niin näen eläinhahmoissa rytmiikkaa ja muotoilua, joka on taideilmaisulle olennaista.
Kiinnostukseni tähtitieteeseen syntyi jo murkkuiässä ja vei nuoren pojan mennessään. Mikä olikaan kiehtovampaa kuin arvoituksellinen tähtitaivas, joka oli täydellinen kohde mielikuvitukselleni. Tuolloin alkoi löytöretki, joka on jatkuu tähän päivään asti. Tunnen edelleen itseni yhtä pieneksi sen edessä kuin nuorempana. Isän kiikareilla yritin tunnistaa taivaan kohteita ja painaa edes joitain niistä mieleeni. Tutuimmiksi taisivat tulla Kuu ja meidän lähigalaksimme Andromeda, joka näkyy hyvissä olosuhteissa jopa ilman kiikaria. Se taisi olla ensimmäinen kohde, jonka virallisen tunnuksen opettelin ulkoa. Tuo M31 ja on pysynyt siitä asti hyvin muistissani.
Nykyään seuraan tähtitiedettä kirjojen, tiedeuutisten ja podcastien kautta. Yötaivaan kiikarointi on jäänyt vähemmälle ja keskeisin syy on valosaaste. Siitä ei taida päästä eroon, kuin menemällä mahdollisimman kauaksi lähimmästä kaupungista. Kiikareilla on toki edelleen käyttöä lintuharrastuksen parissa, kun yritän tunnistaa harvinaisempia kävijöitä lintulaudallani. Näiden molempien harrastusten kohdalla on kysymyksessä perin inhimillinen piirre eli uteliasuus. Tuo luonteenpiirre on meillä ihmisillä sisäänrakennettu. Ilman sitä me olisimme kaiketi edelleen kivikaudessa ja naputtelisimme karkeita käyttöesineitä kivestä.
Olen ollut monia vuosia tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan jäsen. Jäsenmaksu sisältää myös upean lehden: Tähdet ja avaruus. Ursa julkaisee myös kirjallisuutta. Viimeisimpiä on Carlo Rovellin ”Valkoiset aukot”, jonka luin melkein yhdellä istumalta. Rovell on italialainen fyysikko ja tietokirjailija, jolta on käännetty kolme kirjaa suomeksi. Hän on keskittynyt urallaan kvanttigravitaatioon ja häntä pidetään myös yhtenä kvanttigravitaatiopainovoimateorian kehittäjänä. Tuo on sen verran pitkä sana, että eiköhän se anna tuolle tutkimuskohteelle hitusen lisää painoarvoa;).
Mistä Rovellin kirjan valkoisessa kääpiössä on sitten kysymys? Kaikille on varmaan tuttu ”vastakkainen” termi eli musta aukko. Siinä romahtavan tähden massa taivuttaa avaruutta, joka venyy venymistään pitkäksi suppiloksi. Sen pohjalle putoaa yhä pienemmäksi puristuva massa. Kun päästään perille, niin Einsteinin yhtälöt eivät enää toimi. Lopulta tähdestä tulee äärimmäisen tiheä ns. Planckin tähti, joka siirtyy kvantti-ilmiöiden vaikutuspiiriin. Erittäin suurilla tiheyksillä kvantit synnyttävät paineen, joka estää puristumisen pienemmäksi. Tämän jälkeen tapahtuu kvanttihyppy. Tähti alkaa uudelleen laajentua ja ponnahtaa kuin kumipallo takaisin kohti tapahtumahorisonttia. Näin mustasta aukosta tulee valkoinen aukko. Lopulta se mitä tähdestä on jäljellä, lentää ulos. Melkoisen mystinen matka ainakin minulle, joka aloittaa päivän kaurapuurolla ja päättää sen illalla kirjan parissa. Toki valkoisten aukkojen olemassaolosta kiistellään, joten tähtitieteilijöillä on vielä edessä kiehtovaa pähkäiltävää sen parissa.
Rovellia on kiitelty siitä, että hänen kirjansa ovat tieteellisesti tarkkoja ja helposti lähestyttäviä. Hän osaa yhdistää tieteelliset käsitteet suurempiin kysymyksiin ihmisen kokemusmaailmasta ja maailmankaikkeudesta. Vaikka jollain sivulla sukelletaan kvanttimaailman, niin tilaa saa myös Danten Jumalainen näytelmä. Sukellus mustaan aukkoon saa vertailukohteeksi Danten ja hänen oppaansa Vergiliuksen laskeutumisen Helvettiin. Näin lukija voi kokea kosmista yhteyttä sekä maailmankaikkeuteen että ihmiskuntaan, joka kompuroinnistaan huolimatta on saavuttanut tieteen ja kulttuurin alueella hienoja tuloksia. Kirjoittajalle ei suinkaan ole olennaista kertoa totuutta valkoisista aukoista, vaan hän haluaa johdattaa lukijansa teorian kehittelyn pariin, pohtien samalla tieteen tekemistä myös laajemmalla tasolla. Rovell tekee kaiken tämän kielellisesti rikkaasti ja maalaten samalla kiehtovia mielikuvia lukijan mieleen virkkeillä, jotka ovat tutumpia kaunokirjallisuuden parista. Tiedettä voi popularisoida huonosti tai hyvin; Carlo Rovell tekee sen vähintään jälkimmäisellä tavalla.
Kun ihmisiltä kysytään, että minne he haluaisivat mennä aikakoneella, niin tyypillinen vastaus on halu päästä näkemään Jeesuksen ristiinnaulitseminen ja syntymä. Luulen, että katolinen kirkko sponsoroisi näitä matkoja ja menijöitä olisi ruuhkaksi asti. Itse uskonnottomana jättäisin nuo kokemukset väliin, sillä niillä ei olisi mitään vaikutusta elämänkatsomukseeni. Havaintoni olisi vain kolme ristillä riippuvaa ja tuskissaan vaikeroivaa miestä. Tuo näky ei taitaisi aiheuttaa minussa muuta kuin sääliä. Historian harrastajana unohdan myös matkan tulevaisuuteen, vaikka olisi houkuttelevaa vilkaista miltä lähestyvät vuosisadat näyttäisivät. Realistisena tarkkailijana tulevaisuuden visioni on aika masentava, joten en näe mitään syytä lähteä tarkistamaan, olivatko olettamukseni oikeita vai vääriä. Mutta kun tiketti on hommattu, niin jonnekin sitä olisi lähdettävä.
Ihmiskunnan historia rikastuu päiviä päivältä, kun meitä ilmestyy lisää tälle Tellukselle. Toki suurin osa kanssakulkijoista jättää vain tämän pallomme kasvoille pakolliset hiilijalanjäljet. Meitä potentiaalisia historian tekijöitä on tällä hetkellä noin kahdeksan miljardia. Se on paljon se. 30 000 vuotta sitten, kivikaudella, maapallolla arvioitiin asuvan muutama satatuhatta ihmistä. Ajanlaskun alussa väkiluku oli ehkä noin 250 miljoonaa. Väestön määrä pysyi luultavasti lähes samana ensimmäiset tuhat vuotta, koska Euroopassa riitti jatkuvaa aseiden kalistelua ja tauteja. Musta surma 1300-luvulla on ollut ainoa kohta kirjoitetussa historiassamme, kun maapallon väestö väheni. Tuo tauti tappoi noin kolmanneksen Euroopan väestöstä.
Vähemmälläkin ihmismäärällä tehdään historiaa, jolla voi olla vaikutusta pitkälle tulevaisuuteen. Näissä kaiketi suurinta roolia esittävät lähinnä keksijät ja keksinnöt. Tämä painotus kädentaitoihin on ollut vahvinta aiemmilla vuosisadoilla. Kunniaa ja mainetta saavat yleensä yksittäiset ihmiset tai pienet ryhmät. Kukaan ei kiellä, että Einsteinin yleisellä suhteellisuusteorialla ei olisi ollut valtava merkitys maailmankuvan kannalta. Mutta kenelle tulisi mieleen niin arkipäiväinen esine kuin kyntöaura, jolla on myös ollut suuri vaikutus historian nytkähdellessä eteenpäin. Keskiajalla Euroopassa kehitettiin rauta-aura, jossa oli maata kääntävä siipi. Se oli merkittävä parannus, joka tehosti maanmuokkausta ja lisäsi satoja. Maata kääntäessään se siirsi ravinteita pintaan, joten se soveltui erinomaisesti Pohjois-Euroopan raskaisiin, savisiin maihin. Kaura, ruis ja vehnä kasvoivat sen ansioista pohjoisenkin pelloilla. Aikoinaan karuista savimaista tuli keskiajalla kaikkein tuottavimpia ja niiden ympärille kehittyi merkittäviä kaupunkeja. Tällä oli myös vaikutus eurooppalaiseen talouskasvuun ja sen vallan siirtymiseen Etelä-Euroopasta Pohjois-Eurooppaan. Ja tämä vain, kun joku fiksu kyläseppä oivalsi jotain, mitä muut eivät.
Tämä blogi ajautui sivupolulle, mikä ei ole minulle yllätys. Otan opiksi, joten takaisin aikakoneen kyytiin. Minua houkuttelisi nähdä maapallon geologinen syntymä, kuinka se muodostui ja miten elämä kehittyi yksisoluisesta monisoluiseen. Jura- ja liitukauden dinosauruksiakin kiikaroisin mielelläni turvallisen matkan takaa, samoin ihmissuvun (hominini) kehitystä. Mutta jos matkaan hieman rajatumpaan aikaan ja paikkaan, niin kohteeni olisi varmaan renessanssiajan Italia. Kävisin vilkaisemassa kuinka Michelangelo maalaa Sikstuksen kappelin frescoja tai veistää Davidia. Kurkkisin mielelläni myös Leonardo da Vincin olkapään takaa, kun hän raapusteli huomioitaan päiväkirjaansa. Entä Mona-Lisa? Olen nähnyt sen Pariisin matkallani, mutta eipä tuo tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. Teos on korkeudeltaan 60 cm ja sen näkeminen vaati reilusti jonotusaikaa. Tuon toki ymmärtää, kun vuosittainen kävijämäärä Louvressa on 7-10 miljoonaa. Eiffel-torniin tutustuvien määrä ei jää paljon jälkeen tuosta lukemasta. Hieman muista poikkeava arvioni tuosta Leonardon maalauksesta ei Louvren käynnin jälkeen muuttunut lainkaan. Mutta olihan se toki nähtävä.
Jos olisin pidempään Firenzessä, niin viettäisin varmaan paljon aikaa tuomiokirkon (Santa Maria del Fiore) rakennustyömaalla. Haluaisin nähdä miten tuo valtava kupoli, joka on halkaisijaltaan 54 metriä, rakennettiin aikana, jolloin sen valmistus oli melkoinen haaste. Sen rakennustapaa on pähkäilty viimeiset vuosisadat, mutta se on selvinnyt vasta viime aikoina. Tuon haasteen otti vastaan kultaseppä, arkkitehti ja kuvanveistäjä Filippo Brunelleschi, jota pidetään 1400-luvun yhtenä suurimpana arkkitehtinä. Voisin ihmetellä pää kenossa kirkon työmaalla, miten tuhansia tonneja nostettiin lähemmäs sadan metrin korkeuteen taljojen ja Brunelleschin suunnittelemien koneiden avulla. Niskajäykkyys olisi mitätön hinta siitä, kun voisin nähdä livenä miten kirkko valmistui. Kupolin kestävyyttä aikoinaan epäiltiin, mutta turhaan, sillä se on ottanut vastaan useita maanjäristyksiä ilman vaurioita. Osattiin sitä jo 1400-luvulla rakentaa, vaikka paikalla ei ollutkaan Pekka Niskaa.
Kukapa ei olisi jossain vaiheessa joutunut korvamadon kiusaamaksi. Tutkimusten mukaan lähes kaikki saavat nauttia tuosta ilmiöstä elinkaarensa aikana. Ne ovat täysin normaaleja useimmille ihmisille, vaikka joissakin tapauksissa ne voivat liittyä ahdistukseen ja pakko-oireisiin. Ja mitä enemmän madot juhlivat korvassasi, niin sitä vaikeampi niistä on päästä eroon. Tuo kutsumaton vieras sotkee arjen struktuuria ja tehokkaita keinoja sen häätämiseen ei löydy ihan joka oksalta. Korvatulpista ja eristäytymisestä ei ole tuossa vaiheessa enää apua, kun mato jo on löytänyt mukavan kolon korvastasi ja on päättänyt jäädä sinne pidemmäksi aikaa.
Mutta mistä korvamadot syntyvät? Kun kysyin itseäni viisaammalta eli Googlelta, niin se vastasi näin: ”Ne syntyvät, kun aivot ”tarttuvat” johonkin toistuvaan ja helposti muistettavaan melodiaan tai rytmiin. Tämä voi johtua useista tekijöistä. Mitä useammin kuulet kappaleen, sitä todennäköisemmin se jää soimaan päähäsi. Yksinkertaiset ja tarttuvat melodiat jäävät helpommin mieleen. Samoin kappaleet, jotka herättävät voimakkaita tunteita ja liittyvät johonkin ajankohtaiseen tapahtumaan tai tilanteeseen.”
Pääseekö madoista jollain konstilla eroon? Eräs näistä keinoista on korvamadon harhautus. Siinä pyritään korvaamaan päässä soiva biisi jollain toisella kappaleella. Tosin siinä on vaara, että saat uuden korvamadon. Toisena häätökeinona on tiukka keskittymisen johonkin muuhun aiheeseen, joka ei saa olla musiikkia. Auttavatko nämä? Vastaisin ei. Toki minulla ei ole omakohtaista kokemusta ja en niitä kaipaakaan.
Mutta minkä musiikkilajin parissa korvamadot viihtyvät parhaiten? Muutama vuosi sitten olisin sanonut, että perinteinen jazz ei ainakaan tarjoa kotipaikkaa ensimmäisellekään korvamadolle. Nyt en ole enää aivan varma tuosta väitteestä, kun olen viihtynyt sen parissa pidempään. Hyvä esimerkki voisi olla vaikkapa trumpetisti Miles Davisin albumi Kind of Blue. Sen aloitusraitana on kappale nimeltään ”So What”. Tuosta upeasta kappaleesta luulisi saavan tartunnan. Jazz-musiikissa on paljon osa-alueita ja minulle se tutuin on fuusiojazz. Sieltä kurkistaa jo enemmänkin korvamatoja. Weather Report on yksi suosikeistani ja heidän levyiltään löytyy varmasti korvamadolle muutama altistava kohta. Mutta maukkaimpia korvamatoja kannattaa jahtaa aivan muunlaisen musiikin parista. Entä ooppera?
Sain aikoinaan eräästä aariasta sitkeän korvamadon, jota hoilottelin näin: ”La donna è mobile.” Suomeksi käännettynä tuo tarkoittaa, että nainen on häilyväinen. Tuo mato tarttui minuun Verdin oopperasta Rigoletto. En tainnut päästä siitä eroon kovinkaan helposti, vaan taisin kiusata sillä melko pitkään lähimmäisiäni, kun hyräilin sitä ääneen. En tiedä kuinka paljon 1700-luvun yleisö kärsi korvamadoista, vaikka aarioita kerrotaan lauletun kaduilla. Epäilen kuitenkin tuota jälkimmäistä väitettä, sillä aariat tuskin olivat kovin helppoja laulettavia. Kieltämättä koominen ooppera oli tuohon aikaan todellakin hyvin suosittua tavallisen kansan keskuudessa, vakavampi tuntui kelpaavan yhteiskunnallisesta asemastaan tietoisille.
Tähän on lähes pakko kiteyttää hieman oopperan historiaa. Se syntyi taidemuotona tai tarkemmin synnytettiin 1600-luvun alkupuolella. Juuret löytyvät antiikista, mutta ei siitä tällä kertaa sen enempää. Alkuvaiheessa oopperaesityksiä pidettiin lähinnä yksityistilaisuuksissa ja hovien järjestämissä juhlissa. Ooppera sai kaupallisia piirteitä 1600-luvun puoliväliin mennessä ja levisi samalla uusiin yhteiskuntakerroksiin. Suurempiin kaupunkeihin perustettiin oopperataloja, joihin myytiin pääsylippuja. Se mahdollisti porvarien ja tavallisen rahvaan osallistumisen esityksiin.
listaltani on vielä käsittelemättä pop, rock, kotimaiset iskelmät ja mainokset. Ja näiden parista korvamatoja tarttuukin paremmalla hyötysuhteella, kuin jazzia tai oopperaa kuunnellessa.
Aloitetaan mainoksista, sillä niiden ja korvamadon välillä on vahvaakin vahvempi yhteys. Mainostajat käyttävät usein tietoisesti musiikkia ja ääniä, sillä tämä on tehokas tapa tartuttaa mainos ihmisten mieleen ja edesauttaa tulevia ostopäätöksiä. Seuraava hokema on meille ikääntyneille varmaan hyvin tuttu: ”Ajatar on Forumissa”. Tuon vaatekaupan tarina päättyi vuonna 2018, kestettyään sitä ennen 67 vuotta.
Jos rokataan, niin tarttuuko mitään? Tarttuupa hyvinkin, sillä myös rock sisältää korvamadolle altistavia melodioita ja koukuttavia riffejä. Sanoitusten merkitys on toki vähäisempi. Kun tähän lisätään toistot, yksinkertaisuus ja energia, niin vatsantäytettä on sen verran paljon, että korvamadoilla on syytä nautiskella pidempäänkin. Todisteeksi muutama esimerkki: Deep Purplen ”Smoke on the Water”, Beatlesin: ”Hey Jude”, Europen ”The Final Countdown”, Jorneyn ”Dont Stop Believing”.
Kun puhutaan pop-musiikista, niin korvamatojen synnyttävät samat elementit kuin rockissa, toki sanoituksen painoarvo on tuossa genressä suurempi. Kukapa voi unohtaa Los del Río-yhtyeen Macarena-kappaletta. Tämä lienee yksi parhaista esimerkeistä, kun puhutaan korvamadosta.
Viimeisenä on kotimaisten iskelmien vuoro. Jos haluat lähteä metsästämään korvamatoja, niin suomi-iskelmä on ehdottomasti se paras kohde. Iskelmät sisältävät runsaasti kertosäkeitä ja toistoja, joten jos et saa tästä musiikinlajista korvamatoa, niin vastustuskykysi on käsittämättömän hyvä. Löytöretken avuksi muutama ehdotus: Rentun ruusu, Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan, Katson sineen taivaan, R-A-K-A-S, Jäätelökesä, Mombasa jne… Nämä esimerkit tuskin kaipaavat esittäjien nimiä.
Minun elämäni olisi hieman tylsempää ilman tiedekirjoja. Kiitos noista kiehtovista retkistä tieteen pariin kuuluu niille tutkijoille, joilla on taito ja halu kertoa oman tieteenalansa tutkimustuloksista suurelle yleisölle niin, että ne ovat mahdollisimman monen ymmärrettävissä. Tiedettä ei tehdä vain tutkijoiden omaan käyttöön. Siksi tarvitsemme tieteen popularisointia, joka mahdollistaa tieteellisen tiedon tuomista kaikkien ulottuville ymmärrettävässä muodossa. Se on sillan rakentamista tiedeyhteisön ja suuren yleisön välille. Uudet ja tärkeät tulokset pitäisi kertoa kiinnostavasti ja selkokielisesti. Toki kirjoittajalla on myös vastuu. millaisia asioita tuodaan suuren yleisön tietoisuuteen ja miten tieto tulee vaikuttamaan ihmisten ajatteluun ja käyttäytymiseen. Parhaimmillaan tiedon kansantajuistaminen herättää kuulijoissa kriittistä ajattelua.
Tieteen popularisointiin löytyy sopivasti työkaluja. Ensimmäisenä tulee mieleen kirjat ja artikkelit. Televisiolla on myös oma tärkeä tehtävänsä, keskustelujen ja dokumenttien muodossa. Ei toki voida unohtaa tieteentekijöiden omia verkkosivuja ja blogeja, joissa he kertovat oman alansa uusista tutkimustuloksista. Itse viihdyn noiden sivujen parissa, sillä ne päivittyvät kiitettävästi.
Meillä Suomessa se näkyvin tieteen popularisoija taitaa olla Esko Valtaoja, joka on yliopiston avaruustähtitieteen emeritusprofessori ja Tuorlan observatorion entinen johtaja. Esko sai taidoistaan Tieto-Finlandian vuonna 2002. Lisäisin tähän vielä Helsingin yliopiston teoreettisen fysiikan professorin Kari Enqvistin. Molempien kirjat on tullut luettua ja niiden parissa olen viihtynyt vähintään kiitettävästi. Kari ja Esko ovat hyviä esimerkkejä siitä, että vaikeatkin asiat voi selittää ymmärrettävällä tavalla. Teoreettisen fysiikan puolella tuota haastetta riittää, kun yritetään vääntää rautalangasta kvanttimekaniikan ilmiöitä. Tuossa tehtävässä Enqvist onnistuu minusta yllättävän hyvin. Kriteerinä voi kaiketi pitää sitä, että ymmärrän suurimman osan lukemastani. Karin teksti on samalla myös hienoa sanataidetta, jossa estetiikalla on vahva rooli.
Kari ja Esko
Historian harrastajana en voi sivuuttaa Hannele Klemettilää, joka on myöhäiskeskiajan kulttuurihistoriaan erikoistunut tutkija ja tietokirjailija. Viimeksi luin hänen kirjansa ”Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia” ja kirjoitin siitä bloginkin. Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Teemu Keskisarja on myös suurelle yleisölle tuttu. Toki hän on esiintynyt viime aikoina enemmän poliitikon roolissa, kuin kirjailijana. Hänen tapansa kirjoittaa on minusta hyvin persoonallista, sillä ne tärkeät päälauseet hukkuvat sivulauseiden sekamelskaan. Teemu viljelee myös keksimiään uudissanoja sen verran tiheään, että ne vaatisivat oman sanakirjan. Toki tämä saattaa johtua oman ymmärrykseni kompuroinnista ja muille lukijoille Teemun teksti saattaa olla kiehtovan erilaista ja helposti luettavaa. Toki tästä maasta löytyy mainittujen lisäksi monia muitakin tieteen popularisoijia, joten tuo otantani on vähintään niukka.
Tieteen kansanomaistamisella on pitkä ja kiehtova historia, vaikka monikin saattaa ajatella, että sen juuret ovat lähempänä nykyaikaa. Viisauden pariin houkuteltiin jo antiikin Kreikassa. Kaikille lienee tuttuja Sokrates, Platon ja Aristoteles. Tuota listaa voisi jatkaa toki paljon pidemmälle. Keskiajalla luostareilla ja yliopistoilla oli myös oma rooli. Renessanssi toi mukanaan tieteellisen vallankumouksen ja sen vahvana tukena oli 1400-luvulla keksitty kirjapainotaito. 1700- ja 1800-luvuilla ilmestyivät tieteelliset seurat ja niiden julkaisut, jotka perustettiin levittämään tietoa eteenpäin. Myös kirjailijat, kuten Jules Verne ja H.G. Wells, kirjoittivat tieteiskirjallisuutta, joka samalla popularisoi tieteen ideoita. Seuraavalla vuosisadalla tulivat mukaan radio, televisio, tiedelehdet, tiedekeskukset ja museot. Ja kun päädytään lopulta 2000-luvulle, niin kuvaa laajentaa tämän päivän massamediat.
Muutama sana vielä tieteen popularisoinnin haasteista: Jos tiedettä yksinkertaistetaan liikaa, niin se voi johtaa vääriin johtopäätöksiin. Medialla on myös oma vastuunsa, sillä se ei saisi liioitella tai vääristää saavutettuja tuloksia. Rahoitus taitaa olla myös se ikuinen ongelma oli sitten kyseessä tiede tai taide. Huolimatta näistä haasteista tieteen popularisointi on tärkeää tieteen ja yhteiskunnan välisen vuoropuhelun edistämiseksi. Se auttaa ihmisiä ymmärtämään maailmaa ja tekemään tietoon perustuvia päätöksiä. Tämä on se ihanne, johon kaikki fiksuimmatkaan eivät osaa tarttua.
Tätä kirjoitellessa jäin myös miettimään, että onko tieteenalaa, jonka kansanomaistaminen on lähes mahdotonta. Ensimmäiseksi tuli mieleeni matematiikka. Kysyin asiaa myös Geminiltä, joka on yksi näistä nykyisistä älyohjelmista. Sain vastaukseksi abstraktiset ja teoreettiset tieteenalat. No, sovitaan näin.
Suomessa keskiaikaa käsittelevä kirjallisuus on edelleen aika niukkaa, vaikka uusia teoksia ilmestyykin lähes vuosittain. Laskeskelin, että viimeisten vuosikymmenten aikana näitä kirjoja on ilmestynyt maassamme noin satakunta. Se on toki vähän, jos vertailukohtana on vaikka Iso-Britannia, jossa tuo määrä lasketaan tuhansissa.
Keskiaika näyttäytyi minulle jo teini-iässä hyvin kiehtovana aikakautena ja tuo tiukka ote on pitänyt tähän päivään asti. Toki lukunautintoni jäi nuorempana vähiin, sillä keskiajasta kertovia suomenkielisiä kirjoja ei tainnut löytyä Riihimäen kirjaston valikoimasta. Jouduin unohtamaan muutkin vaihtoehdot heikon englannin kielen taitoni takia. Nyt lukeminen onnistuu tuolla saarivaltion kielellä jo sujuvammin, joten en pääse enää valittamaan niukkaa tarjontaa.
Aiempina vuosikymmeninä mielikuvani keskiajasta rakentui lähinnä kuningasluetteloista, ritareista, linnoista ja sodankäynnistä. Näin vanhempana rinnalle on tullut myös halu ymmärtää keskiaikaa laajemmin: kuinka nuo yhteiskunnat toimivat, katolisen kirkon vahva rooli ja miten tavallinen ihminen eli arkeansa. Onneksi keskiajan tutkimus on päässyt hyvin lähelle yksittäisten ihmisten elämää ja on todella kiehtovaa yrittää hahmottaa heidän kokemusmaailmaansa. Toki päivä voi edelleen mennä tutkiessani varsijousen historiaa tai ensimmäisten ruutiaseiden tekniikkaa. Poikkeavaa ei ole sekään, että kulutan aikaani ihastellen naisten keskiaikaisia asusteita. Minun esteettinen herkkyyteni saa mukavasti vastinetta, kun katselen noita yksinkertaisia vaatteita ja hämmästelen, miten koruttomuus voikin olla niin kaunista. Tuosta aiheesta joskus vielä enemmän.
Mutta mennään lukemani kirjan eli Kalman karamellien pariin. Tällä hetkellä se on viimeisin kirjamarkkinoille ilmestynyt teos, joka keskittyy minulle noihin rakkaisiin vuosisatoihin. Hannele Klemettilä on keskiaikaiseen kulttuurihistoriaan keskittynyt tutkija, joten minulla oli hyvä syy odottaa mielenkiintoista lukukokemusta – ja ainahan toki murhien parissa viihtyy. Teoksen kansien väliin mahtuu monta hengenriistoa, miten ne suunniteltiin ja toteutettiin. Tämän jälkeen seurasi tutkimusprosessi, oikeudenkäynti ja tuomio. Murhiin johtaneet syytkin kuulostavat tutuilta: mustasukkaisuus, ahneus ja kateus. Arsenikki, josta on jo mainintoja antiikin ajalta, oli myös ahkerasti käytössä, kun haluttiin päästä jostain kanssakulkijasta eroon. Se on mautonta ja hajutonta, joten sen käytön hyödyt toki ymmärrettiin keskiajallakin.
Eläimiä on myös tuomittu keskiaikaisessa oikeusistuimessa, joten nuo tapahtumat saivat myös kirjassa omat sivunsa. Kiinnostavin näistä tapauksista oli 1300-luvulla pidetty oikeudenistunto, jossa syytettynä oli sika. Saparohännät olivat yleensä yliedustettuina näissä oikeusalidraamoissa, koska ne vaeltelivat vapaina etsien ruokaa. Tätä esimerkkitapauksen emakkoa syytettiin murhasta. Se oli pureskellut kehdossa nukkuvaa vauvaa niin pahasti, että pienokainen menehtyi ja oikeusjuttuhan siitä tuli. Sika puettiin ihmisten vaatteisiin ja asetettiin vastaamaan tekosistaan. Sille oli määrätty myös oma puolustusasianajaja. Oikeuskäsittely kesti yhdeksän päivää ja lopulta julistettiin kuolemantuomio. Sika nostettiin hirttopuuhun takajaloistaan. Sitä ennen sille puettiin ihmiskasvoinen naamio ja lyötiin miekalla kärsään ja jalkaan. Nämä kohdat valittiin, koska ne vastasivat sian vauvalle aiheuttamia vammoja. Jonkin ajan kuluttua emakko kuoli verenvuotoon. Tämän jälkeen se otettiin alas ja sidottiin telineeseen hevosen raahattavaksi. Lopulta possu poltettiin roviolla.
Kieltämättä tuo oikeudenkäynti näyttäytyy hullunkuriselta ja älyttömältä. Keskiajan ihmiset näkivät sen merkityksen kuitenkin aivan toisin. Siihen sisältyi symboliikkaa ja merkityksiä, jotka ovat meille vieraita. Esimerkiksi sian pukeminen ihmisen vaatteisiin korosti tapahtuman tärkeää sanomaa. Koko oikeuskäsittely pyrki viestimään hyvää ja tasapuolista oikeutta, joten loogisesti ajateltuna tuossa ei oikeastaan ollut mitään kovinkaan ihmeellistä. Toki tuo ajatus vaatii taakseen sen virheellisen käsityksen, että eläimet ymmärtävät väärän ja oikean teon merkityksen.
Meille on selvää, että eläimiä ei voi pitää vastuullisina tekosistaan. Muutamat oppineet olivat tulleet samaan tulokseen myös keskiajalla, mutta heidän perustelunsa taisivat jäädä vähemmistöön. Päinvastaisissa ajatuskuluissa eläimiä pidettiin täysin vastuullisina tekemisistään. Näiden kannattajien mukaan ne tekivät tietoisesti pahoja tekoja, joten niitä piti rangaista samoin kuin ihmisiä. Vahvistusta tälle ajatuskululle löytyi myös Raamatun toisesta Mooseksen kirjasta.
Eläinten lohdutukseksi voisin todeta, että kuulusteluissa ei käytetty kidutusta ja tuomitun ei tarvinnut ripittäytyä papille. Ehkä tuossa oli ripaus inhimillisyyttä mukana tai se oli vain tilanteen tuomaa realismia.
Wikipedia tiivistää viisauden näin: ”Viisaus on kyky tehdä sellaisia ratkaisuja, jotka pitkällä aikavälillä tuottavat ”yhteisesti hyvän” lopputuloksen. Viisauteen eri näkökulmissa liitettyjä ominaisuuksia ovat myös oikeudenmukaisuus, elämäntuntemus ja -kokemus, itseymmärrys, prososiaalisuus, tilannesidonnaisuus ja myötätunto.”
Aloitan siis filosofian parista, sillä siellä taidetaan kyntää niitä mehevimpiä vakoja viisauden pellossa, ainakin jos filosofeilta kysyy. Oma tutustuminen filosofiaan syvällisemmin lähti antiikin ajattelijoista. Viihdyin melko hyvin Sokrateen ja Platonin ajatusten parissa. Kun olen utelias, niin metafysiikka taisi kiinnostaa silloin eniten. Se on olevaisen olemusta ja perussyitä tutkiva filosofian haara. Metafysiikka hakee vastauksia niihin kysymyksiin, jotka ovat joutuneet antamaan tilaa myöhemmin empiiriselle tieteelle. Kun haasteena on tämänkaltaiset kysymykset, niin eihän tuo ollut ihme, että ne löysivät minusta innokkaan lukijan jo teini-ikäisenä. Halusin silloin tietää kaikesta kaiken. Realismi on toki kampittanut minut nenälleni moneen kertaan tätä unelmaa seuratessani.
Sokrates ja myrkkymaljaLudwig Wittgenstein
Olin nuorempana myös kiinnostunut Ludwig Wittgensteinin ajatuksista, mutta en tainnut ymmärtää montaakaan kohtaa tuosta kielifilosofiasta. 1900-luvun alun eräs arvostetuin filosofi Bernard Russell joutui myös myöntämään, että hänelläkin oli vaikeuksia saada tolkkua hyvän ystävänsä ajatusryppäistä. Meillä on oma Esa Saarinen, joka osaa kirjoittaa filosofiasta ymmärrettävästi meille taviaisille. Saarinen taitaa olla myös niitä ainoita filosofeja, joka vie joka päivä vaimolleen ruusun. Ainakin Esa noudatti tuota struktuuria vielä muutama vuosi sitten. Toinen tunnettu kotimainen filosofi on Timo Airaksinen, jonka tarinoinnissa on mukavasti arkipäivä läsnä. Timon ajatuksia löytyy myös podcastina Yle Areenan Kulttuuriykköseltä. Jakson nimi on: ”Oletko nilkki? – Filosofi Timo Airaksinen kehottaa kaikkia itsetutkiskeluun.”
Jos kurkistetaan hieman historian puolelle, niin sieltä löytyy myös Georg Henrik von Wright, joka vaikutti 1900-luvulla ja oli kansainvälisesti myös erittäin tunnettu. Olisin valinnut hänet suurimmaksi suomalaiseksi, jos siihen aikaan olisi ollut äänestys tuosta tittelistä. Mannerheim paalutettiin tuolle paikalle jossain kansanäänestyksessä. Minun mielestäni hänen ratsastajapatsaansa voisi siirtää Postitalon edestä johonkin syrjäisempään paikkaan, sillä hänen suosionsa perustuu itselleni suurimmalta osin vieraisiin arvoihin.
Mutta palataan vielä hetkeksi Sokrateen pariin, jota taidan arvostaa ajattelijoista eniten. Hän kulki opastamassa kanssakulkijoita viisauden pariin ja samalla tietenkin ärsyttäen niitä, joille tuota viisautta ei ollut jaettu. Vuonna 399 eaa Ateenan kansankokous langetti hänelle kuolemantuomion. Hänen rikoksensa oli nuorison turmeleminen ja kunnioituksen puute valtion jumalia kohtaan.
Viisaat, joiden elämänpituinen anti jää lähinnä mustetahroiksi kansien väliin, eivät tahdo pärjätä, kun arvotetaan sitä suurinta. Hiljainen viisaus ei pidä itsestään ääntä. Vain selkeästi päätään nostava tuntuu saavan huomioita ja arvostusta. Maailma kuitenkin matelee ilman näkyvää viisautta eteenpäin. Se on kuin teatteriesitys, jossa napostellaan chipsejä ja maiskutellaan makeita karkkeja. Ja roskiahan siitä syntyy. Onneksi viisauden kauniita arvoja ei ole suinkaan haudattu typeryyden alle, vaan ne ovat edelleen lähes kenen tahansa noukittavissa.
Kun lukee keskustelupalstoja, niin typeryydessä tuntuu olevan jotain tavoiteltavaa. Joillekin se on helpompi tapa olla äänessä. Kun itsesi kaltaiset roikkuvat puntissasi kiinni, niin toki tunnet olevasi viisas. Roskajoukollakin on aina omat kuninkaansa. Mutta näinhän se on aina ollut, sillä typeryys on muokannut ihmiskunnan historiaa enemmän kuin viisaus. Ihminen taitaa olla ainoa kulkija eläinkunnassa, joka pystyy kehittämään itseään. Minusta se on ihmisen paras syntymälahja. Tällä kehittämisellä en tarkoita tehokkaampia lihaksia, vaan halua yltää yhä humaanimpaan vuorovaikutukseen ympäristön ja oman itsensä kanssa.
