Ajatusten matkassa

Auringonlaskukuvat taitavat olla yksi eniten kuvattuja kohteita, kun aurinkoinen kesäpäivä vaihtuu yön harmaudeksi. Tuossa auringon katoamisessa horisontin taakse on aina jotain kiehtovaa. Ainakin Facebookin käyttäjät ovat sitä mieltä, että kun tuosta hetkestä on tullut otettua kuva, niin se pitää saada muillekin näytille. Luontokuvaryhmissä näitä näkee myös sopivan riittävästi. Ikävänä kriitikkona roiskin välittömästi kauniiden kuvien päälle virtuaalitahroja, sillä minun mielestäni nuo otokset ovat lähes järjestään tylsiä. Jos kohteena on vain laskeva aurinko, taivaanrannan taakse häviävä sirppi, niin ei tuosta yhtälöstä kovinkaan helposti synny mielenkiintoista kuvaa, vaikka kuvan etualalla olisi meren tai järven pinta. Jos taivaanranta kaiken lisäksi sijoitetaan keskelle kuva-alaa, samoin aurinko, niin vaati melkoista mestaria, että lopputuloksena olisi kiinnostava kuva. Toki näitäkin olen nähnyt, mutta niissä kuvankäsittelyllä taitaa olla jo melko tukeva rooli ja kamerassa hieman pidempi zoomi. Parhaassa tapauksessa näppäilykuvien horisonttikin on johonkin suuntaan kallellaan. Ja kuinka helppo tuo kömpelö virhe olisi korjata, vaikka siinä kännykän simppelissä kuvankäsittelyohjelmassa. Se ei todellakaan ole rakettitiedettä. Toki kaunishan tuollaisen kuvan värimaailma voi olla, mutta tuo ainokainen plussa ei ainakaan minussa herättele mitään. Yksi tekijä nuivassa suhtautumisessani saattaa olla se, että noita kuvia on tullut katsottua niin paljon, että vastaan on tullut jo kyllästyminen ja turhautuminen.

Kun haetaan hyvää auringonlaskukuvaa, niin se vaatii auringon ja taivaanrannan kaveriksi jotain muutakin. Noiden valittujen elementtien on myös syytä rakastaa kultaista leikkausta, joka on yksi tärkeimmistä asioista kuvan sommittelussa. Siinä kuva jaetaan kolmeen osaan vaaka- ja pystysuuntaisesti, ja näiden risteyksien taitoskohdat ovat ne tärkeimmät pisteet. Kaikkia sääntöjä voi toki rikkoa ja myös tätä ohjeistusta. Kuvan kaipaamia ja sitä rikastuttavia rakenneosia ovat yleensä metsä, vuoristo, kasvillisuus, linnut ja muut eläinkunnan edustajat. Todella persoonalliseen auringonlaskukuvaan ei taida nuokaan lisäpotkut vielä riittää, sillä se todella erottuva kuva miljoonista muista saattaa vaatia ehkä pidemmän kaivelun luovuuden arkusta. Lopulta tuloksena on sellainen kuva, jota voi sanoa KUVAKSI ja näyttää ylpeänä muillekin.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. En tiedä mistä ilmansuunnasta tuo sanonta on aikoinaan ilmestynyt, mutta ehkä siinä on totta ainakin se toinen puoli. Turvaan siis tuohon puoleen ja laitan lopuksi muutaman auringonlaskukuvan.  

Kun puhutaan ihmiskunnan tärkeimmistä keksinnöistä, niin tuolla listalla ovat yleensä ainakin nämä: tuli, pyörä ja kirjoitustaito. Itse valitsisin noista tärkeimmäksi jälkimmäisen eli kirjoitustaidon, sillä ilman sitä moni myöhäisempi keksintö olisi jäänyt tekemättä. Alati kasvavaa tietomäärää ei olisi jossain kohdassa historiaa pystytty enää siirtämään verbaalisesti ”isältä pojalle”. Se vaati kirjoitustaidon ja siitä voimme kiittää sumerilaisia, jotka kehittivät sen yli viisituhatta vuotta sitten.  

Yhtäkään näistä mainituista keksinnöistä ei olisi koskaan tehty, jos ihmiseltä olisi puuttunut uteliaisuus. Ilman tätä ominaisuutta eläisimme edelleen pienissä yhteisöissä, joissa kehitys olisi juurtunut paikoilleen. Tuo staattinen tila vaati liikuttajan ja tuo persuksille potkiva voima tuli uteliaisuudesta. Sen ajamana ihmiskunta pystyi laajentamaan elinaluetta ja oppi myös selviytymään vihamielisessä ympäristössä. Tuli sekin aika, kun kehitimme entistä parempia työkaluja, joilla pystyimme muokkaamaan ympäristöämme haluamaamme suuntaan. Iltaisin istuimme nuotion äärellä ja harjoittelimme sosiaalisia taitoja.

Mutta milloin tiedonhaku luokitellaan uteliaisuudeksi? Ero on motivaatiossa. Jos etsit tietoa ulkoisen syyn, kuten koulun tai työn takia, niin sitä ei voida pitää uteliaisuutena. Mutta jos etsit tietoa siksi, että haluat vain tietää vastauksen, niin se on aitoa uteliaisuutta.

Jonkun tutkimuksen mukaan uteliaisuus laukaisee toiminnan samassa aivojen osassa kuin nälkä. Tuota nälkää koettiin antiikin Kreikan ja Rooman aikakaudella. Kristillisyyden vahvistuminen keskiajalla johti siihen, että uteliaisuudesta tuli kuolemansynti, jolle löytyi oma lokero laiskuuden ja ylpeyden väliltä. Jumala oli ainoa kohde, jota sopi mietiskellä. Uteliaisuuden aika oli kuitenkin tulossa, kun ihmiskunta raotti renessanssin ovea ja marssi sisään tuohon aikakauteen, joka antoi uteliasuudelle taas sen ansaitseman arvon. Toki se oli varattu siihen aikaan vielä harvoille. Ei ihme, että yleisin esimerkki uteliaasta ihmisestä on Leonardo da Vinci, joka oli varmaan kyllästetty dopamiinilla, sillä tutkimusten mukaan sitä erittyy kehoosi, kun tyydytät uteliaisuuttasi.

Asun Riihimäellä. Täältä noin kymmenen kilometrin päässä on Ryttylä, joka on yksi Hausjärven kunnan neljästä taajamasta. Nimen taustalla on arveltu olevan erisnimi, sillä 1540-luvulla alueella asui kaksi Pietari Laurinpoika-nimistä isäntää, joista toisen lisänimeksi kirjuri oli merkinnyt Rytti tai Rytty. Tämä on vain yksi vaihtoehto, sillä nimen alkuperästä on kuitenkin esitetty myös muita tulkintoja. Sinänsä sukunimen käyttäminen tuohon aikaan ei ollut enää harvinaista. Niiden käytäntö vaihteli alueittain. Itä-Suomessa erilliset sukunimet olivat käytössä jo 1200-luvulla, kun taas Länsi-Suomessa käytettiin pitkään isännimiä (esim. Seppo Kaukonpoika). Pakolliseksi suku­nimen käyttö tuli Suomessa vasta vuonna 1920 säädetyn sukunimilain myötä. Sanoisin, että yllättävän myöhään.

Yleensä vanhemmat paikkakunnat ja luontokohteet ovat saaneet nimensä ulkonäön tai jonkin ominaisuuden pohjalta. Esimerkkinä vaikkapa Savilampi, joka oli lapsuuteni uimapaikka. Se oli syntynyt, kun alueelta kaivettiin savea vietäväksi lähistöllä olevalle tiilitehtaalle. Sen nimi sopi oikein hyvin tuohon harmaavetiseen lampeen, joka oli halkaisijaltaan muutama kymmenen metriä. Sillä oli hyvin tärkeä rooli lapsuudessani, joten eiköhän se ansaitse vielä ikioman blogin.

Miksi kirjoitan Ryttylästä, sillä tuossa taajamassa ei ole mitään ihmeellistä? Se on melko tavanomainen paikka muiden vastaavien joukossa. Ympärillä hämäläistä peltomaisemaa, keskustassa peruspalvelut ja kylän läpi pujotteleva tie. Vähän matkan päässä on junakyytiä odottavien pysäkki. Ajelen usein pyörälenkilläni tuon taajaman lävitse ja en pysty olemaan neutraali ohikulkija, kun saavun sinne. Tuo tunnetila ei suinkaan tule huonolaatuisesta tien pinnasta, joka tärisyttää maantiepyörääni. Pidän rengaspaineet kuudessa kilossa, joten pienetkin epätasaisuudet välittyvät satulaan. Polkeminen on jossain mielessä aika monotonista ja erilaisille ajatuskuluille on mukavasti tilaa. Jopa muutama blogiaihe on syntynyt näillä fillarikierroksilla. Kun silmäkulmani tavoittaa tuon sanan Ryttylä, niin se potkii aiemmat ajatukset vähäksi aikaa syrjään. Se on minun mielestäni niin ruma sana, että se hätkäyttää aina. Pyörittelen kieleni kärjellä mielelläni kauniita sanoja, jotka ovat minulle yhtä esteettisiä kokemuksia kuin vaikkapa joku maalaus. Entä sanojen varaan rakentuva lyriikka? Jos etsimme kauniita ilmaisuja ja sointuvia runokulkuja, niin meidän on parasta siirtyä vähintään sata vuotta taaksepäin ja tutustua tuon aikakauden runoilijoihin. Näitä olivat ainakin Eino Leino, Otto Manninen, V. A. Koskenniemi, Juhani Siljo, Aino Kallas, Aaro Hellaakoski. Moderni lyriikka ei rakennu enää ulkoisesti samanlaisille arvoille, sillä sen ilmiasu on rosoisempaa, Nuo kirjallisuuden klassikot pukivat sanansa frakkiin, nyt kelpaa jo umpihaalarit.

Näiden huonosti puettujen nimien kauhistelu ei taida olla vain minun ongelmani. Googlasin hakusanalla ”rumat nimet” ja toki löysin muitakin kaltaisiani. Listojakin on jopa rustailtu henkilönimistä, joita pidetään rumina. Miesten nimien ykköspaikalla oli Yrjö, josta löytyy nuo sama kirjainpari kuin Ryttylästä. Järjestys on vain toinen. Samalta listalta, hieman taempaa, löytyi myös oma nimeni:).

Suomen kielessä on reippaasti erilaisia sanontoja. Yksi niistä on ”Ei nimi miestä pahenna”. Tämäkin todistanee, että nimillä on todellakin väliä. Lueskelin, että jopa työelämässä lyhyt ja miellyttävä nimi auttaa kiipeämään seuraavalle pallille. Tämä tutkimus oli tehty rapakon takana. Typerältähän tuo kuulostaa, että henkilö tai joku paikkakunta saa varautuneen tai päinvastaisen vastaanoton vain valitun nimen vuoksi. Kyseessähän on todellakin vain nimi, joka ei kerro mitään itse kohteesta.

Yksi pyöräreiteistäni kulkee Ryttylän lävitse ja aion käyttää tuota väylää jatkossakin, niin kuin olen tehnyt viimeiset vuodet. Huonokaan nimi ei sitä estä, vain hieman hätkäyttää. Kun tuo hiljainen keskusta jää taakseni, niin saavun risteykseen, josta käännyn yleensä vasemmalle. Tuota suuntaa ohjeistaa kyltti: Riihimäki 11 km. Melko kaunis kaupungin nimi…   

”Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.” Näillä sanoilla, Ruotsissa myöhäiskeskiajalla vaikuttanut valtakunnankansleri Axel Oxenstierna (1583-1684), rohkaisi kykyjään epäilevää poikaansa. Tämä virke saattaa toki olla vain tarinaa, mutta oli miten oli, niin se sopii oikein hyvin myös tähän aikaan. Olen elänyt lähes koko aikuisuuteni siinä uskossa, että poliittisilla päättäjillä on jotain sellaista, joka erottaa heidät tavallisesta kansalaisesta. Voisiko tuo olla moraali, joka tulee itselleni ensimmäiseksi mieleen? Ehkä kaiken päätöksenteon taustalla on tuo humaani sana, joka erottaa meidät muista eläinlajeista. Taidan olla kuitenkin naiivi, sillä moraali ei taida sittenkään pitää kovinkaan hellässä syleilyssä tätä ihmiskuntaa. Tai ehkä kyseessä on joku muu ominaisuus, joka tekee suuresta entistä suurempia. Sen pohdiskelu jääköön toiseen kertaan.

Annetaan kreikkalaisille filosofeille tilaa. Platon oli sitä mieltä, että yhteiskunnan johdossa pitäisi olla filosofikuningas, jonka pitäisi ”rakastaa viisautta kokonaisuudessaan ja kaikessa.” Tuo ajatus ei kuitenkaan ole saanut yksimielistä kannatusta myöhemmiltä ajattelijoilta. Se on jopa yhdistetty totalitarismiin ja tyranniaan. En ole perehtynyt noihin perusteluihin, joten tuosta ei sen enempää.

Kreikkalaisten filosofien viisaudesta ei löytynyt armoa orjille. Se oikeutettiin, koska jotkut etniset ryhmät olivat heidän mielestään luonnoltaan henkisesti alempia ja sopivat näin oikein hyvin muiden palvelijoiksi. Tämä ajatus taitaa olla lähtöisin Platonin oppilaan, Aristoteleen, kynästä. Tuo argumentti sai käyttöä paljon myöhemmin, kun perusteltiin toisen ihmisen orjuuttamista. Surullista, koska Aristoteleelta poimittiin vain ajatus, joka ei tainnut edes antiikin aikana kestää syvällisempää pohtimista, sillä kaikki eivät hyväksyneet edes tuohon aikaan orjuutta.

Viisaudella ei taida kuitenkaan pärjätä tässä maailmassa. Politiikka on sellaista trapetsilla taiteilua, että viisaus ja moraali ovat pudonneet jo aikoja sitten sirkusteltan lattialle. Kun olen seurannut USA:n vaalikamppailua, niin Oxenstiernan sanat tuntuvat saavat katetta. Kun valitaan maalle johtajaa, niin eikö ensisijaisesti pitäisi keskittyä niihin ominaisuuksiin, joilla on merkitystä, kun tehdään yhteiskunnan kannalta tärkeitä päätöksiä. Nyt päähuomio on vastustajan ulkoisessa habituksessa. Trumpin mielestä Harris nauraa liian paljon ja vieläpä suu auki. Etninen taustakaan ei taida olla Trumpille mieleen. Kun meillä käytiin presidenttivaalit, niin minulle jäi vaikutelma, että sitä käytiin sivistyneiden henkilöiden välillä, joilla oli vuorovaikutustaidot kohdillaan. Näin meillä, mutta ei rapakon takana. Toki sielläkin on käyty vaaleja asiapohjalta, vaikka sivistys tuntuu ehdokkaiden parissa olevan ajoittain hakusessa.  

Ehkä tuo kuuluisa valtakunnankansleri Axel Oxsenstierna taisi olla sittenkin oikeassa, kun hän yritti lohduttaa poikaansa, joka oli osallistumassa kolmikymmenvuotisen sodan rauhanneuvotteluihin. Nuori mies tarvitsi isällistä rohkaisua, ennen kuin hän astui kokeneiden valtiomiesten ja diplomaattien seuraan.

Olen ihmetellyt, että minkälainen logiikka opastaa pyöräilijöitä ajamaan liian isolla vaihteella. En määrittele itseäni sovinistiksi ja tuskin kukaan muukaan joka minut tuntee, mutta tämä ongelma näkyy useimmiten naisten kohdalla. Toki kaikki miehetkään eivät ole ymmärtäneet, että matka käy sujuvammin ja vähemmällä puurtamisella, kun kampea pyörittää hieman vauhdikkaammin. Jossain aiemmassa artikkelissani mainitsin, että tuo kadenssi pitäisi olla vähintään 80 kierrosta minuutissa. Eli hieman useammin kuin kierros sekunnissa. Jos tavoitteena on saada lihaksikkaat reidet, niin silloin tuo vääntäminen on toki oikea vaihtoehto. En usko, että monikaan nainen pyrkii tuohon tavoitteeseen.

Mutta mikä sitten saa polkemaan liian suurella vaihteella? Jossain artikkelissa syyksi ehdotettiin, että jotkut pyöräilijät eivät ehkä vain ymmärrä, miten polkupyörän vaihteet toimivat. He saattavat olettaa, että suurimman vaihteen valitseminen saa heidät kulkemaan nopeammin tai helpottaa polkemista. Tämä kertoo sen, että tutustuminen välityssuhteiden merkitykseen on tyystin unohtunut. Voihan se olla näinkin. Toki joidenkin kohdalla taustalla on ehkä vain puhdas laiskuus. Mitä vaihtamaan, kun samalla välityssuhteella pääsee paikasta toiseen. Ehkä pitäisi pysäyttää joku kammen vääntäjä ja kysyä asiasta. Näin ujolle miehelle, siinä saattaa kuitenkin olla liikaa haastetta.

Hypätään toiseen aiheeseen, joka tulee silloin tällöin vastaan, kun kuuntelen podcasteja. Korvanapeille on hyvä tilaisuus, kun kissamme taluttaa minua joka toinen päivä tunnin verran lähimetsässä. Näin se vain menee eli Elmeri määrittelee reitin ja minä seuraan perässä. Siinä tulee tutuksi monet pusikot, kompuroinnille sopivan mittaiset kannot ja lisukkeena mahdollisuus osallistua punkkisafarille. Tuosta kaiketi voi päätellä, että meillä eletään kissan ehdoilla. Oikea päätelmä, mutta toki myönnän, että kadehdin koirien taluttajia.

Aika kuluu mukavasti, kun keskityn johonkin podcastiin. Kuuntelen lähinnä tiedejuttuja ja niissä on yleensä aina mukana aiheeseen perehtynyt asiantuntija. Muutama päivä sitten jouduin luovuttamaan, koska haastateltava toisti vähän väliä niinku-sanaa. Harmitti vietävästi, sillä tuo nitkuttelu varasti koko kuuntelutilan. En pystynyt enää keskittymään aiheeseen, sillä odottelin vain seuraavaa nitkautusta. Aihe oli kiinnostava, mutta jouduin lopulta siirtymään toisen podcastin pariin. Mikään poikkeustapaus tämä ei ole. Joku voi sanoa, että ongelma on kuuntelijan puoleisessa päässä. Ehkä näin, mutta en taida löytää sellaista metodia, jonka avulla tuosta ongelmasta pääsisin eroon. Minusta kieli nauttii enemmän sanomisen rikkaudesta kuin saman toistosta.  

Varmaan suurin osa näistä asiantuntijoista joutuvat esiintymään julkisesti, joten eikö kukaan uskalla ottaa hihasta kiinni ja kertoa, että niinku-sanan voi kiertää jollain toisella ilmaisulla.  Ymmärrän toki toiston merkityksen, jos halutaan vahvistaa jotain ajatusta. Mutta mitä tuo niinku jatkuvana nitkutteluna sitten vahvistaa. Minusta ei mitään.

Meidän rikkaassa kielessämme on sanontoja, jotka ovat vaeltaneet tämän kansan muistissa pitkän matkaa. Vanhimmat ovat varmaan vähintään keskiajalta ja jopa kauempaakin, koska Raamattu on monien sanontojen alkulähde. Sanonnat ovat syntyneet omassa kulttuuriympäristössään, joten niiden merkitykset ovat jossain määrin hämäriä digiajan kaupunkiasujalle, vaikka niitä käytetään edelleen. Kieli on hakenut muotoansa viimeisten vuosisatojen aikana, joten eihän tuo ole ihmekään. Uskoisin, että useimpien sanontojen syntypaikkoina on lähinnä maaseutu ja sen arkinen elämä.

Kun sanotaan, että päivä on pulkassa, niin tämän päivän kulkija toki ihmettelee, että missä hiton pulkassa. Eihän tuossa sanonnassa ole mitään tolkkua. Tuolla ei tietenkään tarkoiteta nykyistä pulkkaa, joka soveltuu lähinnä talviseen mäenlaskuun. Ehkä niitäkin oli, koska lasten mäenlasku taita olla ikiaikainen riemun lähde. Itse tehdyt sukset vaativat niin paljon käsityötä, että tuskin niitä annettiin lapsille katkottaviksi. Siihen sopi paremmin vaikka arkea helpottava jalaksellinen maitokärry, joka piti monien saatesanojen jälkeen palauttaa ehjänä.

Pulkalla tarkoitettiin menneinä aikoina pientä puukapulaa, johon merkittiin lovi, jokaisen päivätyön jälkeen. Niitä nimitettiin myös päiväpulkaksi, pulikaksi ja taksvärkkikapulaksi. Kapuloita oli kaksi, joten kolojen piti löytyi molemmista pulkista ja niiden viillot pitivät sopia tarkasti yhteen. Tämä onnistui, kun ne asetettiin tekovaiheessa rinnakkain ja molempiin kaiverrettiin kolot samalla viillolla. Toinen pulkista jäi talon isännälle ja toinen taksvärkkipäiviä tehneelle torpparille tai rengille. Ja uskoisin, että niitä pidettiin visusti tallessa.

Tämän tarinan tuoksu liittyy isovanhempieni pihapiiriin. Heidän punaista mökkiään reunusti muutama koivu, aittarakennus, pieni perunamaa ja aitaus, joissa mummini piti lampaitaan. Aitauksen takaa avautui peltomaisema, kuin saarien täplittämä vihertävä meren selkä. Tuossa lapsuuteni maisemassa nuo saaret olivat latoja, joita tuntui olevan vieri vieressä. Toiset seisoivat ryhdikkäänä ja muutamien olkapäät olivat antaneet jo hieman periksi ja notkahtaneet lähemmäksi maata. Tuo maisema on muistoissani täynnä aurinkoa ja kuovin ääntä, johon sekoittui kiurujen soidinlennot ja niiden loputon liverrys.

Lapsuuteni pihapiiri oli usein täynnä savusaunan tuoksua. Sauna oli sisältä musta ja kiukaan virkaa toimitti kivikasa. Sen päälle oli asetettu rautapata, jossa lämmitettiin vesi. Peräseinässä oli pieni räppänä, josta ainakin osa savusta pääsi karkaamaan ulos ohuena nauhana, mutta suurin osa pysyi mustien seinien sisäpuolella. Puiden lisääminen vaati konttaamista, sillä paksuna mattona kiemurteleva savu sai kyyneleet virtaamaan, jos nosti edes hetkeksi päätään. Vesi tuotiin maitokärryillä saunaan noin sadan metrin päässä olevasta lähteestä, joten saunan lämmittäminen vei melkoisesti aikaa. Siitä huolimatta se lämpeni usein.

Tänä päivänä tuo lapsuuteni sauna ja sen tuoksu ovat kadonneet. Sauna lienee edelleen paikallaan, mutta kivikasan paikalle on luultavasti tuotu sähkökiuas. Rakasta latomertani täplittää valkoiset muovipaalit, jotka näyttävät dinosauruksen munilta. Latojen seinät ovat kumartuneet syvään, aivan kuin kiittääkseen vielä kerran siitä, että ne ovat saaneet esittää aikoinaan pääosaa heinäseipäiden täplittämässä kulttuurimaisemassa, joka tuskin enää koskaan palaa.

Kun muutimme 1980-luvun alkupuolella Toukolaan, Vanhakaupungin kainaloon, niin muutimme samalla pääkaupunkimme historian kannalta keskeiselle paikalle. Toukola on hyvin lähellä Vanhankaupungin lahtea, johon Vantaanjoki laskee. Vajaa kilometrin päässä asunnoltamme oli kirkon rauniot, jossa kävin melko säännöllisesti, joko yksin tai lasten kanssa. Kun katselin tuota paikkaa, josta oli jäljellä enää vain peruskivet, niin olisin halunnut edes hetkeksi matkata 1500-luvulle ja liittyä pihalla rupattelevien seurakuntalaisten joukkoon. Keskustelu olisi voinut toki olla hieman hankalaa, sillä kieli on muuttunut melkoisesti viimeisten vuosisatojen aikana.

Kirkko rakennettiin melko välittömästi kaupungin perustamisen jälkeen. Tämä tapahtui vuonna 1550 ja silloin Ruotsin valtakunnan peräsimessä oli jykevä hahmo: Kustaa Vaasa. Kirkosta on ensimmäinen maininta vuodelta 1553, jolloin kuninkaalle lähti rahapyyntö. Sillä kinuttiin Kustaa Vaasalta rahaa pyhäkön rakentamiseen. Ja tulihan niitä taalareita ja näin kaupunki sai oman kirkon.

Kirkko ei ole koolla pilattu, sillä se oli pituudeltaan vain 20 metriä ja leveydeltään puolet tuosta. Luultavasti sen tilat riittivät oikein hyvin kasvuosiaan viettävän kaupungin asujaimistolle. Rakentaminen ei tainnut myöskään vaatia Ruotsin valtion kassan pohjan raapimista, sillä se oli rakennettu hirrestä ja sadesuojana oli lauta- tai paanukatto. Kivijalan luonnonkivet ovat edelleen paikallaan. Kirkon yhteydessä on helsinkiläisen porvarin hauta. Hautakivessä on nimi Hans von Sanden ja hän taitaa olla tunnetuin 1500-luvun stadilainen. Hans oli tullut Helsinkiin joko Hollannista tai Saksasta. Historioitsijat ovat peukuttaneet jälkimmäistä vaihtoehtoa enemmän. Hans ei ollut ensimmäinen ja ainoa kirkkoon haudattu. Kun rauniota tutkittiin 1930-luvulla, niin sieltä löytyi yli 130 arkkuhautaa. 

Muutto Toukolaan taisi olla se kohta elämässäni, kun Helsingin historia sai minusta otteen. Menneisyyden tarinat ovat kiehtoneet minua aina. Lapsuudesta muistan, että kaikki romaanit, jotka ajoittuivat vähintään 1800-luvulle ja vielä kauemmaksi, saivat minusta innokkaan lukijan. Minulle historia on edelleen kiehtova löytöretki ihmiskunnan menneisyyteen. Se ei ole vain kirja kirjalta tarkentuva kuva eletyistä vuosisadoista, vaan siinä on aina mukana myös sopivasti jännitystä.  

Vuonna 1971 hain töitä Helsingin postista ja sain paikan. Muutaman vuoden päästä postimiehen nimike vaihtui autonkuljettajan rooliin. Työni oli lähinnä keskustassa ajamista ja ei kaiketi ollut ihme, että samojen korttelien kiertely alkoi aikaa myöten tuntumaan tylsältä. Pientä helpotusta toi kirja, joka lojui alassuin kojelaudan päällä. Liikennevaloissa ja ruuhkassa nostin sen ratin päälle ja luin taas pätkän eteenpäin. Tämä avitti jonkin verran, mutta parempaa oli toki tulossa. Kiinnostuin jossain vaiheessa arkkitehtuurista ja mikäpä sen harrastamiseen paremmin sopi kuin työni. Tähän asti talojen rooli oli vain ollut reunustaa katuja, mutta nyt halusin tutustua keskustan arkkitehtuuriin tarkemmin ja samalla myös yksittäisten talojen historiaan. Sillä tiellä olen edelleen. Olen ihastunut jossain määrin jugendiin ja Helsinki on tuon tyylin hyvä edustaja, sillä se on yksi Euroopan hienoimpia jugend-kaupunkeja. Pääkaupunkiin rakennettiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa noin 600 jugend-tyylistä taloa. Tuo tyylisuunta on hyvin edustettuna stadissa, koska kaupunkirakentaminen oli melko kiivasta tuon vuosisadan vaihteessa.  

En ole koskaan pitänyt tyylisuunnista, joissa on paljon koristelua. Itse koristeita voin toki ihailla, mutta vain rajattuna ja irrallaan ”sotkuisesta” ympäristöstä. En voisi kuvitellakaan, että asuisin asunnossa, joka olisi sisustettu barokin tyylin mukaisesti. Rinnastan tämän epämiellyttävän mielikuvani myös jossain määrin uusrenessanssiin, sillä tuon tyylisuunnan rakennukset eivät tuota minulle kovinkaan paljon ilonaihetta. Onneksi Helsinki tarjoaa arkkitehtuurisesti muitakin vaihtoehtoja. Yksi näistä on uusklassismi, joka miellyttää selkeydellään. Hyvä esimerkki on vuonna 1931 rakennettu Eduskuntatalo. Tuo politiikan ”keskuskeittiö” ei näytä suinkaan hassummalta.

Kansallisromantiikkaa en myöskään vedä pöntöstä alas, sillä Kansallisteatterin rakennus kestää pidempääkin tarkkailua. Sen julkisivu on pinnoitettu karkealla graniitilla, joka oli hyvin keskeinen materiaali kansallisromanttisessa rakennustyylissä. Tuon tyylin suosikkini taitaa kuitenkin olla Helsingissä ehdottomasti Lars Sonckin piirtämä kallion kirkko. Se on uljas ja samalla niin tasapainoinen.

Koska pidän selkeistä muodoista, niin se ei lienee yllätys, että minua puhuttelee myös funkkis. Siitä hyviä esimerkkejä on vaikkapa Olympiastadion, Postitalo ja Lasipalatsi. Näistä estetiikan tajuni viihtyy parhaiten Olympiastadionin parissa.

Helsinkiin rakennetaan myös uutta. Keskuskirjasto Oodi, Kiasma ja Finlandiatalo ovat hienoja esimerkkejä siitä, että moderni rakentaminen voi tuottaa muutakin kuin kuution muotoisia rakennuksia.  

Jos pitäisi valita Helsingin tunnetuin rakennus, niin se on Eliel Saarisen piirtämä päärautatieasema. Sitä pidetään yhtenä maailman hienoimmista asemista ja siihen on katettakin. Tyyliltään se on enemmänkin modernistinen, kuin kansallisromanttinen. Ilmiasussa on mukana myös jugendia. Oli miten oli, lopputulos on kuitenkin erittäin miellyttävä, joten tuota kelpaa esitellä.

Kun puhutaan orjuudesta, niin ajatukset ohjautuvat yleensä Pohjois-Amerikan puuvillapelloille.  Todellisuudessa tuolle alueelle ei viety kuin muutama prosentti orjien kokonaismäärästä, jonka on arvioitu olleen noin 12,5 miljoonaa. Tämä muutama prosentti tarkoittaa 380 000 orjaa. Heistäkin meni suuri osa Louisianan sokeriviljelmille, joissa orja pysyi hengissä keskimäärin seitsemän vuotta. Brasiliaan vietiin yli kolme miljoonaa orjaa. Se oli ylivoimaisesti suurin orjien vastaanottaja transatlanttisen orjakaupan neljän vuosisadan aikana. Kuuban ja Jamaikan yhteinen osuus on vajaa kaksi miljoonaa. Karibian saarivaltiot ylittävät tuon lukeman miljoonalla.  Eurooppakin sai osansa, sillä Ranskaan, Espanjaan ja Britanniaan kuljetettiin Afrikasta vajaa 8000 orjaa.

Orjuudella on pitkä historia. Miten sivistyksen kehto eli Kreikka suhtautui orjuuteen? Aristoteles kehitti opin luonnollisesta orjuudesta. Hänen ajatuksillansa perusteltiin laajasti myös trans­atlanttisen orjuuden oikeutusta. Tuolle antiikin suurimmalle ajattelijalle orjat olivat elävää omaisuutta, eläviä työvälineitä, jotka käyttönsä osalta eivät juuri eroa kotieläimistä. Aristoteleen mukaan ”on sellaisia, jotka ovat orjia kaikissa olosuhteissa, ja sellaisia, jotka eivät ole orjia ­missään olosuhteissa”. Hänestä ”orja kuuluu asemaansa luonnostaan” eikä orjalla ole ”lainkaan harkitsevaa sielunosaa”. Antiikin maailmassa orjilla ei ollut puolustajia. Orjuus oli siellä niin arkipäivää, että tuskin kenellekään tuli edes mieleen ehdollistaa sitä.

1600-luvulla kehittyi ajatus luonnonoikeudesta. Jokaisella ihmisellä katsottiin olevan synnynnäisesti tiettyjä perustavanlaatuisia oikeuksia, jotka edeltävät valtion olemassaoloa ja joiden turvaamiseen valtion oikeutus perustui. Se on yhteisnimitys sellaisille moraali- ja oikeusteorioille, joiden mukaan on olemassa yleispäteviä, ihmisestä ja kulttuurista sekä ajasta ja paikasta riippumattomia oikeusnormeja. Luonnonoikeusajattelun mukaan on olemassa ylipositiivinen eli säädännäistä lakia ylempi ja vahvempi oikeus, joka asettaa rajat sille, mitä lainsäätäjä voi säätää ja tuomioistuin soveltaa.

1700-luku oli valistuksen aikaa ja samalla myös se vuosisata, kun transatlanttinen orjakauppa eli kukoistuskauttaan. Valistusaatteen keskeisiä ajatuksia olivat tieteellisyys eli järjen käyttö, tasa-arvo, ja liberalismi. Aikakauden tunnetuimpia ajattelijoita olivat Voltaire, Kant ja yhteiskuntateoreetikko Jean Jacques Rousseau. Valistusajan hienoista arvoista huolimatta nämä viisaat miehet eivät kuitenkaan vastustaneet kovinkaan johdonmukaisesti orjakauppaa. Orjien omistaminen nähtiin ihmisoikeutena, johon kuului myös omistusoikeus. Vain esineitä voi omistaa ja kun orja luokiteltiin tuohon kategoriaan, niin tämä looginen ketju voitiin sulkea kauniisti ja omatunnon ääni ei enää kuulunut kovinkaan pitkälle.

Voltaire oli valistuksen vuosisadan näkyvimpiä hahmoja. Hänelle ehdottoman tärkeitä arvoja olivat uskonnonvastaisuus ja rationalismi. Samalla hän puolsi voimakkaasti uskonnonvapautta ja poliittista suvaitsevuutta. Häntä pidetään oikeutetusti oikeamielisyyden ja hengen vapauden puolustajana sekä yhteiskunnallisten uudistusten tukijana. Hän ei ollut kuitenkaan johdonmukainen puolustaessaan erilaisten ihmisryhmien oikeuksia ja tasa-arvoisuutta. Voltaire oli vakuuttunut siitä, että erilaiset ihmiset eivät polveudu yhdestä ja samasta ihmisestä. Afrikkalaiset olivat hänen mielestään alemman ihmislajin edustajia, jotka olivat polveutuneet eri kantaparista kuin valkoiset. ”Neekerien rotu” erosi hänen mukaansa eurooppalaisista ”kuten spanielin laji erottuu vinttikoirasta.” Voltaire puolusti ”valkoisen rodun” paremmuutta suhteessa mustaan. Afrikkalaisten orjuuttamiselle oli hänen mielestänsä olemassa ”luonnollinen oikeutus”. Hän oli myös osallisena eräässä yrityksessä, joka harjoitti orjakauppaa. Tuottoisan orjakaupan ansiosta hänestä tuli yksi Ranskassa 20 suurituloisimmista.

Keskiajan ja uuden ajan vaihteessa perustelut orjuudelle haettiin yleensä kristillisestä maailmankuvasta ja Raamatusta, joka tarjosi riittävästi aineistoa väitellä joko orjuuden puolesta tai sitä vastaan. Isosta kirjasta löytyi selitys sekä ihmisten erilaisuudelle että tiettyjen ryhmien pitämiselle muita alempiarvoisena. Kirkon näkökulmasta vääräuskoiset ja pakanat eivät ansainneet ihmisarvoa ja heidät sai orjuuttaa. Paavi Nikolai V antoi vääräuskoisten orjuuttamiselle kristinuskon korkeimman siunauksen vuonna 1450. Kirkko laski luonnollisesti myös tummaihoiset afrikkalaiset tuohon kategoriaan.

Vanha testamentti tarjosi myös yksityiskohtaisemmat perustelut orjuudelle. Ensimmäisen Mooseksen kirjan 11. luvussa Jumala hajottaa Baabelin tornin ja sekoittaa ihmiskunnan kielet. Tärkeä orjuuden oikeuttaja oli 9. luku, jossa Nooa kiroaa Kanaanin, Haamin pojan, kun Haam oli nähnyt isä-Nooan hävyn. Musta ihonväri selitettiin Jumalan langettamaksi rangaistukseksi tästä tapojen rikkomisesta. Orjuus voitiin myös perustella niin, että se oli enemmänkin ruumiillinen kuin sielullinen tila. Hengellisessä maailmassa kaikki ihmiset olivat veljiä yhteydessä Jumalaan, maallisessa elämässä orjuus oli välttämätön osa synnin maailmaa.

Kun luin tätä kirjaa, niin olo oli sivu sivun jälkeen yhä ahdistuneempi. Toki olen tutustunut orjien historiaan aiemminkin, mutta vain pintaa raapien. Tämä kirja pakotti sukeltamaan huomattavasti syvemmälle. Se avasi ainakin minulle sen kuuluisan Pandoran lippaan. Minun on vaikea ymmärtää, että osa ihmiskunnasta luokiteltiin kappaletavaraksi ja orjia verrattiin henkisiltä ominaisuuksiltaan apinoihin. Heitä silvottiin, ruoskittiin ja yritettiin nujertaa katkaisemalla kaikki sosiaaliset yhteydet. Joillain alueella orjille annettiin myös kotieläinten nimiä. Heihin kohdistui omistusoikeus, jonka katsottiin olevan tärkeimpiä ihmisoikeuksia. Heitä pidettiin karjaan verrattavana irtaimistona, jota sai myydä, ostaa ja hävittää niin kuin muutakin omaisuutta. Orjien kohtelu on ollut käsittämätöntä, mutta vielä kammottavampaa on se, että tuo kohtelu perusteltiin juridisesti. 

Ihmisoikeuksien historian tärkeitä kulmakiviä ovat Ranskan vallankumouksen ihmisoikeuksien julistus, Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus ja perustuslaki. Mutta näihin modernin aikakauden keskeisiin asiakirjoihin ei sisältynyt aloitetta ja vaatimusta orjuuden lakkauttamisesta. Ja se ei olisi voinut edes onnistua Yhdysvalloissa, koska orjanomistajat kirjoittivat perustuslain.

Jos kirkko olisi selkeästi vastustanut jo heti varhaiskeskiajalta lähtien orjuutta, niin pitkässä juoksussa ehkä sillä olisi ollut merkitystä. Mutta näinhän ei tapahtunut. Se olisi toki vaatinut, että ihmisarvo olisi myönnetty myös vääräuskoisille ja pakanoille. Kun muistaa ristiretket ja niihin liittyvät kauheudet, niin tälle ajatuskululle ei taida löytyä perusteita. Miten Jerusalemin vapauttaminen saraseeneista olisi onnistunut rauhanomaisesti? Islaminuskoisille kristityt olivat myös vääräuskoisia ja pakanoita, joten tuosta yhtälöstäni ei taida syntyä toivottua lopputulosta, vaikka miten sitä vääntelisi.  

Tässä kirjassa ei mainittu tuota keksintöä, jota saadaan odotella vielä pitkään. Tämä on tietenkin se kuuluisa ikiliikkuja, jonka keksiminen on fysiikan rajoissa mahdotonta. Tyhjästä on edelleen vaikea nyhjäistä. Toki tuo hokema ei täysin pidä paikkaansa kvanttifysiikassa, mutta se on jo toinen juttu. Olen oppinut elämäni aikana sen, että ei kannata koskaan sanoa ei, kun kurkistetaan tulevaisuuteen ja sen tuomiin mahdollisuuksiin.

Tämän päivän keksijät tuskin kulkevat enää propellihattu päässä, sillä keksinnöt taitavat vaatia jo tiedettä ja aiempaa tekniikkaa tueksi. Joskus keksijän synonyymina taisi olla kylähullu, mutta tuo mielikuva on jo haalistunut viimeisten vuosisatojen aikana. Sosiaalisista normeista poikkeava käyttäytyminen ei taida nykyään olla läheskään niin suuri uutinen kuin vaikkapa 1800-luvulla. Oma käsitykseni on se, että erilaisuuden hyväksyminen ja lisääntyvä tieto kulkevat rinnakkain. Sukupolvien takainen maailmankuva oli huomattavasti mustavalkoisempi, joten kanssakulkijoilla oli vaikeampi ymmärtää, miten joku käyttäytyi erilailla kuin muut. Tänään hullu ei vaikuta enää hullulta, vain hieman erilaiselta kulkijalta.

Keksijän perinteinen karikatyyri taitaa olla Pelle Peloton, jonka keksinnöt syntyivät, jos ei mikään muu auttanut, niin kopauttamalla vasaralla päähän. Luultavasti tuo keino ei auta, vaikka pää tuntuisi tyhjentyneen hyvistä ideoista, ja sisuksia möyhentäisi tunne, että tässäkö kaikki oli. Suurinta tuskaa varmaan luovan ihmisen elämässä tuottaa se, kun korvien väliin on ilmestynyt tabula rasa. Voin kuvitella kirjailijan paniikin, kun näyttöön ei synny ensimmäistäkään riviä, vaikka kuinka pinnistäisi. Entä kuvataitelija, jonka siveltimet kuivuvat ahaa-elämystä odotellessa ja näköalan peittävä kangas alkaa muutaman päivän päästä näyttämään entistä pelottavammalta.   

Valitsin kirjasta neljä keksintöä, joista muutamasta voisi olla itsellenikin iloa. Joten annetaan kuville puheenvuoro. Muutama sana vielä tuosta Viktoriaanisesta ajasta. Jos tarkkoja ollaan, niin se alkoi vuonna 1837 ja päättyi 1901. Tuon välin kuningatar Victoria ohjaili Iso Britannian valtioelämää naisen kädellään. Se ylsi aika pitkälle, sillä britti-imperiumin koko kasvoi tuona aikana melkoisesti.

Kun huvi ja hyöty yhdistyvät, niin tässä lienee aivan kelvollinen vaihtoehto. Rattaiden varaan viritetty koneisto siirtää keinumisen energian yläpuoliseen propelliin. Oma veikkaukseni on, että noita tuskin myytiin kovinkaan paljon. Propellin pyörittäminen taisi vaatia sen verran enemmän työtä, että vilvoittelusuhde taisi olla plus miinus nolla. Tuota hyötysuhdetta huonontaa viktoriaaniselle ajalle tyypillinen häveliäisyys, joka näkyy tuossa pukeutumisessa. Kesäauringon alla tuo pitkä hame vaihtuisi tänä päivänä kaksiosaiseen uimapukuun, jonka aika tuli vasta 1930-luvulla. Näinä aikoina tuolle keksinnölle voisi olla ehkä enemmän markkinarakoa.  

Tässä on keksintö, josta voisin jopa hyötyä. Tämä oli ensimmäinen ajatukseni, kun katselin ensimmäistä kertaa tuota tuolia. Hieman pidempään pohdittuani tulin siihen tulokseen, että eihän tuo poikkea lainkaan tuoli ja pöytäyhdistelmästä. Mutta poikkeaahan se. Tuo on helpompi siirtää paikasta toiseen ja viedä vaikka sinne pihan varjoiselle puolelle, rakkaan omenapuun alle. Mitä pitäisi sanoa muotoilusta? Se on samalla kauhea ja persoonallinen. Jälkimmäisellä termillä ei ole kovinkaan paljon positiivista painoarvoa tuossa yhdistelmässä. Tuolla voisi toki korvata parturituolin. Jos asiakkaana en haluaisi kuunnella parturin höpinöitä, niin voisin syventyä vaikkapa johonkin kirjaan.

Tässä on keksintö, jolle olisi käyttöä tänä päivänäkin. Kun haravan yläpuolella olevaa tankoa vedetään, niin piikkien ympärille taivutettu viritelmä liikkuu alaspäin ja poistaa samalla piikkien väliin jääneen heinän. Haravat tukkeutuvat helposti ja heinien poistaminen vaatii turhauttavaa sorminäppäryyttä. Tämä taisi olla kirjan paras keksintö, jos joku niistä pitäisi siirtää tähän päivään.  

Tämä keksintö taitaa olla sidottu aika tiukasti omaan aikaansa. Vaikka tuolla virittelyllä voisi olla käyttöä nykyäänkin, niin tuo palvelu ei varmaan täyttäisi tiukkoja hygienia-asetuksia. Mutta 1800-luvun maitopojilla oli sama ongelma kuin nykyäänkin eli liikuntarajoitteiset. Ovikellon soiton jälkeen saattoi mennä melkoinen tovi, ennen kuin sen raosta ilmestyi asunnon omistajan tai haltijan pää. Tuo odottelu taisi olla sen verran turhauttavaa, että asialle piti tehdä jotain. Joten reikä oveen, siihen työnnettiin suppilollinen putki ja toisella puolella odotti kannu. Tätä keksintöä voisi luonnehtia sanoilla: ”Kaikkea ne britit keksivätkin.”