Ajatusten matkassa

Kun itse kuulun jo tuohon loppuelämän lahkoon eli vanhuuteen, niin olenko pätevä arvioimaan, miten oma viisauteni näkyy ikääntyessä. Onko se lisääntynyt vai onko viisauteen takertuminen vain laastari, joka tekee rypyistä sileämpiä ja erilaisista vaivoista siedettävämpiä?​ En aio tehdä lähiympäristössäni laajempaa kyselyä henkisestä tilastani, joten vastaaminen jäänee omalle kontolleni, vaikka omia tekemisiä on vaikeaa tarkastella puolueettomasti. Niistä jää yleensä puuttumaan nyanssit ja muisti seuloo muistoista lähinnä ne egoa rikastuttavat ääripäät.     

Ehkä yksi piirteistäni, joka on jäänyt jo hieman taustalle, on fyysinen rohkeus, joka on antanut vuosien myötä enemmänkin tilaa muunlaiselle rohkeudelle.  Nuorena olemme kuolemattomia. Virheitä tehdään ja riskit ovat suuria. Oma ikääntyminen ei ole ykkösprioriteetti. Viisikymmentävuotias henkilö on jo vanhus, kun sitä tarkkailee kaksikymppisenä.

En voisi kuvitellakaan, että ostaisin eläkeprätkän ja lähtisin sen selässä Puolan kautta kohti Etelä-Eurooppaa. Kun toteutin tuon alle kolmekymppisenä, niin rohkeutta ei tarvinnut erikseen pureskella. Uusien elämysten houkutus oli niin eturintamassa, että eipä siinä tullut mieleen mahdolliset vastoinkäymiset. Rohkeuden avittamana tuli toki nippu kokemuksia ja elämyksiä.

Mutta mikä on tämä henkisen rohkeuden rooli, kun puhutaan viisaudesta? Nämä hyveet kulkevat käsi kädessä, kun moraali ja käytäntö kohtaavat arjessa. Viisaus kertoo, miten pitäisi toimia jossain tilanteessa, rohkeus antaa voimaa toteuttaa näitä itselle tärkeitä arvoja.  

Onneksi viisaus ei ole myöskään sidoksissa älykkyyteen. Siihen riittää pitkä elämä, jonka aikana on kerääntynyt paljon kokemuksia ihmisistä ja erinäisistä kriiseistä. Tutkimusten mukaan meistä tulee ikääntyessä myös sovinnollisimpia ja tunne-elämäkin pitäisi olla jo tasapainoisempaa. Osaamme ikääntyessä keskittyä vain olennaiseen. Epävarmuus on helpommin hallittavissa, samoin taito tarkastella omaa toimintaa kriittisesti. Kun vauhti hidastuu, tilalle tulee harkinta, suhteellisuudentaju ja kyky nähdä arjessa esiin tulevia ilmiöitä ja asioita hieman laajemmalla skaalalla.

Ikä ei ole ilmainen matkalippu viisauteen. Vanheneminen itsessään on vain biologinen prosessi. Viisaus syntyy siitä, miten noita kokemuksia käsittelee.  Viisaus vaatii uteliaisuutta ja halua oppia virheistään vielä silloinkin, kun on nähnyt jo lähes kaiken.

Meillä lähes kaikilla on matkaeväät viisauteen. Siitä huolimatta maailman kokonaisviisaus ei ole kovinkaan tukevalla pohjalla. Tämän toteamiseen riittää, kun tutustuu päivän uutisiin. Jos maailman keskimääräinen viisaus pitäisi arvioida, niin arvosana ei olisi kovinkaan kummoinen.

Viimeisten vuosien aikana olen tehnyt silloin tällöin bittivierailuja Kansalliskirjastoon, jonka lisärakennuksesta ja maanalaisista varastotiloista löytyy 115 km luettavaa. Niistä kolme miljoonaa on kirjoja ja sama määrä muuta aineistoa. Nämä lukemat ovat vuosien takaa, joten ne ovat luultavasti hieman alakanttiin. Myönnän, että en ole koskaan astunut sisään tuohon rakennukseen, jonka julkisivu ja interiööri on Carl Ludwig Engelin käsialaa. Rakennus vihittiin käyttöön vuonna 1845. Sen valmistumisen jälkeen Engelin suunnitelmista puuttui enää Nikolainkirkko (Helsingin tuomiokirkko), joka valmistui vuonna 1852. Engel oli maannut haudassaan tuolloin jo pari vuotta, joten hän ei nähnyt koskaan suunnittelemaansa uusklassista empirekeskusta valmiina.  

Alussa mainitsemani bittivierailuni kohdistuvat kirjaston digipalveluun ja siellä sanomalehtien pariin. Tuo digitointi aloitettiin jo 1990-luvun lopussa ja palvelu tarjoaa nykyisin jo yli 21 miljoonaa sanomalehtisivua. Vuosikertoja löytyy yleisön käyttöön vuodesta 1771 vuoteen 1939.

Kun lueskelen noita vanhoja lehtiä, niin huomioni saavat lähinnä vuodet 1917 ja 1918. Mainittuina vuosina sisällissota ja sitä edeltävät tapahtumat näkyivät vahvasti lehdistössä ja tuota veristä sanamiekkailua tapahtui lähinnä poliittisten ääripäiden välillä. Artikkeleita lueskellessani kävi usein mielessäni, että miksi kukaan ei ole kirjoittanut kirjaa, jossa lähestyttäisiin noita Suomen historian traagisia vuosia sanomalehtien sisällön kautta. No, olihan se tehty. Huomasin muutama kuukausi sitten erään palvelun e-kirjoja selaillessani, että aiheesta oli kuin olikin kirjoitettu kirja. Kulttuurihistorioitsija Helena Pilke oli julkaissut jo vuonna 2008 teoksen Sanomalehtien sisällissota. Hän on erikoistunut myös propagandan ja sensuurin tutkimukseen. Kirjailija tarkastelee teoksessa 37 sanomalehteä vasemmisto–oikeistoakselilla maaliskuusta 1917 toukokuuhun 1918, keskittyen tsaarin kukistumiseen, elintarvikepulaan, lakkoaaltoihin, kaarten perustamiseen ja itse sisällissotaan.

Vuonna 1917 Suomessa ilmestyi 114 sanomalehteä, joista suurin osa puoluepoliittisesti sitoutuneita. Helsingissä ilmestyvän Työmiehen levikki oli jopa 80 000 kappaletta ja se oli sisällissotaa edeltävänä vuonna Suomen laajalevikkeisin lehti. Se ohitti jopa Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladetin, joiden jakelumäärä jäi noin puolta pienemmäksi.

Muutama sana lehdistön tärkeästä roolista. Vapaa lehdistö on demokratian kulmakivi, joka varmistaa kansalaisten tiedonsaannin, valvoo vallanpitäjiä ja edistää avointa yhteiskunnallista keskustelua. Se turvaa sananvapautta, estää vallan väärinkäytöksiä ja takaa moniäänisyyden. Siitä en ole kuitenkaan iloinen, että toimittajan kynänjälkeä voi ohjailla politiikka, jonka tavoitteita tukiessa saattaa unohtua lehtikirjoitteluun liitetyt tärkeät arvot. Niihin kuuluvat totuudenmukaisuus, puolueettomuus ja vastuullisuus. Toimittajan työ vaatii lähteiden tarkistamista sekä kunnioitusta yksityisyyttä kohtaan. Tämä ei todellakaan toteutunut noina levottomina vuosina, kun vasemmisto ja oikeisto ajoivat sanan voimalla omia tavoitteitaan. Media toimi myrkyn levittäjänä, muokaten myös vastustajista petomaisia viholliskuvia. Valheelliset uutiset ja herjaukset olivat arkipäivää.  

Kirja tarjoaa näkymän aikaan, jolloin tärkeiden uutisten pariin pääsi lähinnä lukemalla oman puolueen lehteä. Muut vaihtoehdot olivat kuulopuheiden tai vuolassanaisten agitaattorien varassa. Kun vertaa tuon ajan tiedonsaantia nykyiseen tietotulvaan, niin ei ole vaikea päätellä, että sanomalehdet olivat uutisia janoavalle lukijakunnalle ehkä se tärkein vaihtoehto.

Lehdet demonisoivat vastapuoltaan ilkeästi, syyttäen mm. verihurtista tai lahtareista ja rauhanrakentajien äänet jäivät marginaaliin. Niitäkin siellä oli. Näille puheenvuoroille ei vain ollut tilaa yhteiskunnassa, joka oli vahvasti jakaantunut. Toki osa väestöstä oli edelleen niitä, joille ääriajattelu oli vierasta. Silloin on syytä pysyä hiljaa takarivissä ja toivoa, että yhteiskuntarauha säilyisi. Sodan aikana propaganda kiihtyi liioitelluilla kidutus- ja murhajutuilla.

Oletan, että suurin osa tutkimukseen valittujen lehtien toimittajista oli jossain määrin sivistyneitä. Se ei kuitenkaan estänyt yksityisiin henkilöihin kohdistuvaa pilkkaa ja ivaa. Loukkaava kielenkäyttö ei tainnut olla sata vuotta sitten riittävä syy nostaa oikeuskanne. Kun on järkähtämätön usko omaan asiaan, niin kaikki muut ovat silloin väärässä ja sillan rakentaminen ääripäiden väliin tuntui varmaan mahdottomalta ajatukselta. Kun uskon kohde on kaiken lisäksi oma isänmaa ja sen tulevaisuus, niin sivistyneeseen käytöksekseen kuuluvat arvot potkitaan sivuun omien tavoitteiden tieltä. Kynä on vahva työkalu, mutta sen käyttö vaatii myös ymmärtävää ja herkkää kättä. Tämä ei todellakaan toteutunut kaikkien toimittajien artikkeleissa.

Linkki Kansalliskirjaston digipalveluun:
Etusivu – Digitaaliset aineistot – Kansalliskirjasto

Olen erittäin utelias ja tuo luonnehdinta itsestäni ei ole uutinen niille, jotka tuntevat minut. Uteliaisuuteni ei ole kuitenkaan jättänyt kovinkaan suurta jalanjälkeä. Se on jäänyt riemastuttamaan vain itseäni ja pitänyt mielenkiintoani yllä sen verran, että yksikään päivä ei tunnu tylsältä. Aina löytyy jotain kiinnostavaa, jonka pariin on mukava uppoutua. Nautiskelen siis vapaamatkustajana aikaansaavien uteliaiden saavutuksista.

Uskoisin, että monen lapsen ensimmäisiä uteliaisuuden kohteita on yllä kaartuva tähtitaivas. Itse jaksoin ihastella sitä ilman kiikareita ja kun kauniisti pyysin, niin isän ostamien prismojen lävitse. Siinä tuijotellessa meni muutama tovi ja pojan päässä taisi olla aluillaan monta kysymystä. Oletan, että yksi näistä kysymyksistä koski muualla maailmankaikkeudessa olevaa elämää. En silloin voinut tietää, että joskus tuohon vastaukseen valjastetaan ihan oma tieteenala: astrobiologia. Nykyään valosaaste taitaa jo ohjata lasten uteliaisuutta muiden kohteiden pariin. Linnunradan helmivyötä ei taida enää näkyä kuin perähikiän viimeisessä kolkassa.    

Onneksi meidän joukossamme on ollut niitä kanssaihmisiä, joiden uteliaisuus on vienyt ihmiskunnan kehitystä eteenpäin. Heille tietämisen halu ei ole riittänyt, vaan he ovat olleet valmiita muuttamaan ympäröivää maailmaa ja viemään näin uteliaisuutensa konkreettiselle tasolle.  

Kaikki ihmiset eivät ole yhtä uteliaita, vaan uteliaisuus vaihtelee henkilöittäin ja on sekä perinnöllinen että ympäristöstä riippuva piirre. Jotkut ihmiset ovat luontaisesti kiinnostuneempia uusista asioista ja kokeilevat mieluummin uusia tapoja, kun taas toiset pysyvät mieluummin tuttujen rajoissa ja välttelevät uusia kokemuksia.​

Evoluutiomielessä uteliaisuus on ollut hyödyllinen: ilman kiinnostusta ympäristöön emme olisi kehittäneet työkaluja, kieliä, tieteitä emmekä keinoja selviytyä ihmiskuntana eteenpäin. Jos ihmisellä ei olisi ollut ripaustakaan uteliaisuutta historiansa aikana, niin olisimme kaiketi edelleen keskellä kivikautista kulttuuria. Olisihan tuossa toki jotain positiivistakin, sillä ainakin luonto kiittäisi.

Otetaan esimerkiksi maanviljely. Se syntyi, kun joku oli riittävän utelias tajuamaan, että siemen ei ole vain ravintoa, vaan myös mahdollinen tuleva sato. Pyörän keksiminen kulki periaatteessa samoja latuja. Kun ihminen kysyy ”miksi”, niin se avaa ovia loputtomien mahdollisuuksien maailmaan. Ja onneksi näitä kysyjiä on riittänyt ja riittää jatkossakin.

Olemmeko kaikki uteliaita? Tuota pidetään luontaisena piirteenä. Se näkyy jo vauvojen käyttäytymisessä, puhumattakaan lapsista. Vauvat tarttuvat, maistavat, tuijottavat ja kokeilevat, mikä viittaa siihen, että jonkinlainen uteliaisuus on biologinen peruspiirre, ei vain kulttuurin tuote. Aivotutkimuksessa on havaittu, että uuden oppiminen aktivoi samoja palkitsemisjärjestelmiä kuin esimerkiksi ruoka tai raha. Näin pelkkä tieto itsessään tuntuu “palkinnolta”.​ Toki kaikki ihmiset eivät ole yhtä uteliaita, vaan uteliaisuus vaihtelee henkilöittäin ja on sekä perinnöllinen että ympäristöstä riippuva piirre. Lukemani väitteen mukaan, sitä voi jopa kehittää. Jotkut ihmiset ovat luontaisesti kiinnostuneempia uusista asioista ja kokeilevat mieluummin uusia tapoja. Se toinen ryhmä taas välttelee uusia kokemuksia.​ Minusta tuntuu, että aikuiset menettävät tuon elämää rikastuttavan piirteen jossain vaiheessa.

Joskus joku utelias seisoi meren rannalla ja mietti mitä taivaanrannan takana on. Tuolla uteliaisuudella päällystetyllä reitillä olemme edelleen. Toki etsimme vastauksia nykyään jo paljon kauempaa kuin merien takaa. Aavan meren ylle tähyävä katse on vaihtunut katseeseen, joka yrittää oppia tuntemaan kosmosta ja meidän paikkaamme siinä. Olemme edelleen löytöretkellä ja vastaukset ”miksi”- kysymykseen muovaavat jatkossakin tulevaa historiaamme.

Kirjoitin pari vuotta sitten (11/23) blogin pohjoismaissa tapahtuvista sähköautopaloista. Totesin artikkelissani, että todellisuus ja kiivas nettikeskustelu eivät vastanneet toisiaan. Mutta onko Kiina sittenkin toista maata? Silloin tällöin saan kuulla väitteen, että siellä sähköautopalot ovat aivan omaa luokkaansa ja niitä roihuaa vähän väliä. Joten siirrytään toiselle mantereelle ja katsotaan pitääkö tuo väite paikkaansa.

Käsittelen tässä artikkelissa vain täyssähköautopaloja. Hybridien palot ovat huomattavasti yleisempiä ja syynä siihen on lähinnä monimutkaisempi tekniikka, jossa paloherkkyyttä lisää myös polttoainejärjestelmän komponentit.

Kiinan autokanta on valtava. Tämän vuoden tilaston mukaan Kiinassa oli liikennekäytössä yhteensä noin 355 miljoonaa ajoneuvoa. Tämä luku sisältää kaikki henkilöautot, kuorma-autot, pakettiautot sekä muut moottorikäyttöiset ajoneuvot. Uusien täyssähköisten autojen osuus myynnistä on noin neljännes. Lähes samaan määrään pääsevät hybridit. Tämä tilasto on vuodelta 2024. Ladattavien autojen määrä on noin 37 miljoonaa, joista täyssähköisiä noin 25 miljoona ja loput hybridejä. Tämä tilasto on tältä kesältä.

Sähköautopaloja arvioidaan Kiinassa olevan noin 2000-3000 vuodessa. Tämä on toki suuri määrä, mutta kun se suhteutetaan autokantaan, niin se ei olekaan enää kovinkaan kummoinen lukema. Eli karkeasti arvioiden paloja on keskimäärin 13 paloa 100 000 autoa kohden. Se on toki suurempi lukema, jos sitä verrataan muiden maiden sähköautopaloihin. Ruotsin vuoden 2024 tilasto kertoi, että siellä tapahtui 6 sähköautopaloa 100 000 autoa kohden. Saksan ja Suomen lukema on hieman suurempi eli noin 10 autoa 100 000 autoa kohti. Hyvä uutinen on se, että eurooppalaisissa maissa sähköautojen palot eivät ole lisääntyneet samassa suhteessa sähköautokannan kasvun mukana.

Näistä luvuista on pääteltävissä, että Kiinassa ja muuallakin sähköautopalojen osuus on pieni, kun se suhteutetaan automääriin tai sitä verrataan vaikkapa polttomoottoriautopaloihin. Tätä tukee myös paloviranomaisten kommentit. Ainakaan meillä he eivät näe sähköautopaloja ongelmina, koska ne ovat niin harvinaisia. Samanlaisia kommentteja olen lukenut myös vakuutusyhtiöiden edustajilta.

Vaikka sähköauton palaminen on monen mielestä hurja tapahtuma, niin sen palokuorma (palokuormalla tarkoitetaan palotapahtumasta syntyvää kokonaisenergian määrää) on suunnilleen samaa luokkaa kuin polttomoottoriautoissa. Toki se sisältää vaarallisen litiumioniakun, jonka sammuttaminen vaatii erityisvälineitä ja menetelmiä. Kun sähköautokanta vanhenee, niin toki ikääntyminen voi vaikutta tulevaisuudessa tilastoihin.

Mutta entä tavallisimmat syyt sähköautopalojen taustalla? Tässä ne yleisimmät: Akun sisäinen kennovika, kuten ylikuumeneminen, törmäysvahingot tai valmistusvirheet. Lisäksi latauslaitteiden tai -kaapeleiden sähköviat, esimerkiksi kuluneet liittimet tai maadoituspuutteet. Syitä on myös mainittu mekaaniset vauriot tai kosteus, jotka voivat rikkoa akkupaketin rakennetta. Pakkanenkin voi aiheuttaa vahinkoa latauksen aikana ja syynä on silloin lähinnä lämpötilanhallinnan häiriöt sen aikana. Kiinan alueella suurimpana syynä pidetään lähinnä latausturvallisuuden laiminlyöntejä.

Otetaan tähän lopuksi vertailuksi vielä polttomoottoriautopalot, joita tapahtuu meillä vuositasolla noin 2000-3000, eli noin 6-8 kertaa vuorokaudessa. Suomessa on liikenteessä noin 2,8 miljoonaa henkilöautoa, joten keskimäärin yksi polttomoottoriauto tuhannesta vaatii jossain vaiheessa palomiehiä paikalle. Tätä tilastoa johtaa dieselautot. Niillä ajetaan paljon, joten tuo näkyy luonnollisesti tilastoissa.

Otsakkeessa kysyin, että ovatko Kiinan sähköautopalot totta vai tarua. Hakemani tiedon pohjalta voin sanoa, että tarua. Suhteutettuna autojen määrään, niin niitä tapahtuu jonkin verran enemmän kuin Euroopassa. Mutta mitään erityisen voimakasta piikkiä Kiinan autopaloissa ei ole nähtävissä.  

Etsin Kiinan autopaloista tietoja kolmen eri keinoälyohjelman avulla ja myös perinteisesti eli googlaamalla. Olen hyvin tietoinen, että keinoälyn antamat tulokset voivat olla virheellisiä. Uskoisin kuitenkin, että saamani tiedot ovat ainakin suuntaa antavia, joten loppupäätelmissä tuskin on mitään isompaa virhettä.   

Murkkuikäisenä taisin ottaa ensimmäisiä kertoja englannin kielen sanakirjan käteeni, kun yritimme kaverini kanssa tulkita liidokin rakennusohjeita. Kirjasta oli sen verran apua, että saimme rakennettua balsapuisen lennokkimme valmiiksi. Ja epäilemättä olimme siitä ylpeitä, kun pääsimme läheiselle pellolle testaamaan ensimmäistä kertaa sen lento-ominaisuuksia. Mutta leijaillaan takaisin maan pinnalle ja tartutaan tämän blogin aiheeseen: englannin kieleen.

Olen opiskellut elämäni aikana englantia, ranskaa, italiaa, espanjaa ja esperantoa. Näiden lisäksi olen tutustunut myös venäjän, ruotsin ja latinan rakenteeseen. Mainituista kielistä ranska on sydäntäni lähellä. Ainoa syy opiskella sitä oli kielen kauneus. Halusin oppia ääntämään kuin Edith Piaf, mutta taidan jäädä siinä suhteessa epäilemättä Pariisin varpusen varjoon. Sanastoa kuitenkin karttui sen verran, että sain luettua komisario Maigret-kirjoja.  

Entä muut romaaniset kielet? Pidän italiasta ja espanjasta. Italian opiskeluun muistan käyttäneeni jossain elämänvaiheessani koko kahden viikon syyslomani. Lomapäivät kuluivat mukavasti, kun taivuttelin saapasmaan verbejä. Näin jälkikäteen tarkasteltuna tuo vaikutti aivan sekopäiseltä touhulta. Italian opiskelu sai minut kuitenkin vakuuttumaan siitä, että se on ääntämisen suhteen yllättävän vaivaton kieli suomalaiselle.

Mutta itse varsinaiseen aiheeseen eli englannin kieleen. Sen pitäisi olla helppoa, mutta edelleen tuskailen sen parissa, vaikka meillä on yhteistä historiaa jo vuosikymmeniä. Toki melko vähäisen opiskelun jälkeen englannilla selviää yksikertaisissa sosiaalisissa tilanteissa, joten tuohon rajaan asti se voidaan jopa määritellä helpoksi.

Kun aloin opiskella englantia, niin kimmokkeena oli halu oppia lukemaan englanninkielisiä kirjoja. Jos haluaa laajentaa maailmankuvaansa, niin englannin kieli on ehkä se paras apu siihen. Kaikki maailman tärkeimmät kirjat ilmestyvät tuolla kielellä ja jos ei, niin ne käännetään melko pian englanniksi. Se on tieteen kieli ja samalla myös minun kieleni.      

Englannin kieleen on tullut sanoja monista eri kielistä ja suurin osa sanastosta ei ole alkuperäistä germaanista perua. Ja näitä lähteitä on useita: Latinasta on lainattu noin 30 prosenttia, ranskan kieli yltää samoille lukemille. Germaanisista kielistä eli vanhasta englannista, hollannista ja norjasta arvioidaan siirtyneen sanoja englannin kieleen noin 25 prosenttia. Kreikkakin sinnittelee taustalla 5 prosentin lukemallaan. Ei siis ihme, että 70-80 prosenttia englannin sanoista on kotiutunut naapureiden kielistä.

Tuosta edellisestä tarinoinnista voi jo päätellä, että englannin kielessä täytyy olla valtavasti sanoja ja synonyymeja. Kyllä vain ja niitä on todella poikkeuksellinen määrä verrattuna muihin kieliin. Tämä tarkoittaa, että monille käsitteille löytyy enemmän kuin yksi ilmaisu. Minun harmikseni noita synonyymeja käytetään aktiivisesti päivittäisessä kielenkäytössä. Kun tähän lisätään vielä sekin kiusa, että samalla sanalla voi olla todella monta eri merkitystä, niin minulla riittää edelleen haasteita. Tietopuolisten kirjojen tekijöillä olisi toki mahdollisuus avittaa muunkielistä lukijaa käyttämällä mahdollisimman paljon perussanastoa ja välttämällä harvinaisempia sanoja. Jotkut kirjoittajat ymmärtävät tämän, vaikka he tuskin edustavat enemmistöä. Toki oppineilla tuo sanavarasto on laajempi kuin peruslontoolaisella, joten niitä harvinaisempia synonyymeja tulee varmaan pudoteltua tekstin joukkoon, ajattelematta niitä lukijoita, joiden äidinkieli on joku muu kuin englanti.

Onneksi pidän haasteista ja minun mielestäni niitä pitää olla juuri sen verran, että pää pysyy pinnalla. Yritän edelleen opiskella sitkeästi uusia sanoja, vaikka se vaatiikin näin eläkeiässä yhä enemmän optimismia, ehkä myös rohkeutta ja myös naiiviutta. Kun luen lähinnä e-kirjoja, niin sanakirja on yhden klikkauksen päässä, joten tekninen kehitys toki helpottaa omalta osaltaan tätä ongelmaani englannin kielen sanojen parissa.   

Tekoälyratkaisut ovat yleistyneet musiikin teossa. Sen avulla voi säveltää, sanoittaa, tuottaa ja miksata. Ja kaikki tämä ilman musiikillista koulutusta. Kun kuulin tuosta vaihtoehdosta ensimmäistä kertaa keväällä, niin tartuin siihen välittömästi. Minä en olisi ollut minä, jos en olisi innostunut tuosta vaihtoehdosta. Oloani vauhditti myös se, kun sain mahdollisuuden kuunnella kaverini tekemää musiikkia.  Jos ystäväni saa aikaiseksi ihan kuunneltavaa ”säveltaidetta”, niin miksi en sitten minä.

En ole koskaan osannut soittaa muuta kuin Ukko Noan ksylofonilla, joten jotain parempaa oli toivottavasti tulossa. Ja vastaus tuohon oli kyllä. Sitä en kuitenkaan hyväksynyt, että sovellus olisi tehnyt kaiken puhtaalta pöydältä. Oma kädenjälki tekemissäni kappaleissa pitää olla – vaikka vähäisempikin. Ja tuo jälki on sanoitukset. Toki myönnän rehellisesti, että oma luovuuteni ei näyttele kovinkaan suurta roolia lopullisessa kappaleissa. Sanoitukset eivät vaadi kovinkaan paljon kynäntaitoja, ei myöskään se, että valitsee sopivan taustan älyohjelman tarjoamista ehdotuksista.

Laitan muutamien kappaleiden linkkejä ja toki lisäilen niitä myöhemminkin. Toivottavasti linkit aukeavat sovinnollisesti.

Tästä aloitin eli se ihan ensimmäinen.

Tässä elämässä by MesmerisingNotation932 | Suno

Ralliakin oli kokeiltava ja kohdekin löytyi: persut.

Muuttuuko kaikki paremmaksi, kun leikkaa Riikan saksi? by RestrainedMelody399 | Suno

Jos sinulle vielä laulaa saan by RestrainedMelody399 | Suno

Jospa osaisin soittaa kitaraa by RestrainedMelody399 | Suno

Tämä ilo (rock-versio) by RestrainedMelody399 | Suno

Tämä ilo (pop-versio) by RestrainedMelody399 | Suno

Vaimolle omistettu tango.

Illalla järvi nukkuu tumman taivaan alla by RestrainedMelody399 | Suno

Lastenlaulu lapsenmielisille.

Metsän väen urheilukisa by RestrainedMelody399 | Suno

Kun tuo joulukin jo raottaa ovea, niin pitihän ”lapsille” joululaulu tehdä.

Ei tullut lapsille joulua by RestrainedMelody399 | Suno

Rap-musiikista en ihmeemmin välitä, mutta tässä kuitenkin oma yritykseni.

Tämä minun kaupunkini by RestrainedMelody399 | Suno

Poimin tänään kesän kyyneleitä by RestrainedMelody399 | Suno

Heviä, toki melodisempaa. Kaksi vaihtoehtoa, samat sanat.
In this life by RestrainedMelody399 | Suno

In this life by RestrainedMelody399 | Suno

Arki keskiajalla oli monessa suhteessa samanlaista kuin nykyäänkin: Aamulla kömmittiin punkasta, illalla painuttiin takaisin pehkuihin ja valoisten tuntien aikana yritettiin hankkia elatusta perheelle. Ylemmillä säädyillä se oli helpompaa, köyhän maajussin selkänahka joutui kovemmalle. Toki arkea helpottivat kirkolliset juhlapäivät, jotka olivat samalla yleensä myös vapaapäiviä.  Esimerkiksi 1500-luvun alussa Ruotsin valtakunnassa sunnuntait ja noin 50 muuta kirkollista juhlapäivää olivat työstä vapaita päiviä. Tämä oli vielä katolilaista aikaa, mutta protestanttiseen uskoon siirryttäessä nuo juhlapäivät vähenivät radikaalisti. Virallisesti tämä tapahtui vuonna 1527 Västeråsin valtiopäivillä.    

Vaikka keskiajan arjen rytmissä on meille paljon tuttua, niin se sisälsi myös paljon meille vieraita ja varmaan myös hämmentäviä tapoja. Ne olivat kuitenkin omalla tavallaan loogisia, kunhan tutkailee niitä osana oman aikansa kulttuuria.

Yksi näistä oudoimmista oli tehtävänimike, joka kantoi nimeä Groom of the Stool. Se on yleensä käännetty jakkaran kamariherraksi tai jakkaran sulhaseksi. Jakkaran hoitajan tehtävään kuului huolehtia, että kuninkaalliset pakarat olivat puhtaat ja kuivat. Tätä varten hallitsijalle piti tuoda pehmustettu istuin ulostamista varten. Kun kuningas oli saanut hommansa hoidettua, niin kamariherra työnsi kätensä sisälle istuimeen ja pyyhki kuninkaan takaliston tikunnokassa olevalla märällä sienellä, lampaanvillalla tai kankaalla.

Tuohon rooliin ei kelvannut kuin erittäin luotettava aatelismies. Tehtävässä pääsi hyvin lähelle kuningasta, joten kriteerit olivat ymmärrettävästi tiukkoja. Jakkaranhoitajalla oli myös pääsy kuninkaan yksityisiin huoneisiin ja heistä tuli usein hallitsijan läheisiä neuvonantajia. Ei siis ihme, että tuo tehtävä oli aatelisten keskuudessa tavoiteltu duuni.  

Ahterinpyyhkijän rooli oli erityisen tärkeä Englannin kuningaskunnassa 1500- ja 1600-luvuilla. Ja löytämäni tiedon mukaan ensimmäisiä kruunupäitä, joka kaipasi henkilökohtaista apua takaliston pyyhkimisessä, oli Henrik VIII. Kun hän halusi tehdä tarpeensa, hän tilasi paikalle pehmustetun käymäläistuimensa. Koska tuo toimenpide ei ollut kuninkaan arvolle sopivaa puuhaa, niin hän oli ulkoistanut sen. Toki tuo tyranni, joka mestautti osan vaimoistaan, oli vanhemmalla iällä niin lihava, että hän ei olisi pystynyt itse hoitamaan hygieniaansa.

Kuuluisin näistä pepun pyyhkijöistä oli Sir Henry Norris, joka ei ollut läheinen vain Henr VIII yksityisalueiden kanssa, vaan hänellä oli myös ilottelusuhde kuninkaan toisen vaimon kanssa. Tuo oli jo sen luokan rikos, että hänet mestattiin aviorikoksesta Anne Boleyn kanssa vuonna 1536.

Britanniassa jakkaranhoitajan virka oli olemassa vuosisatojen ajan ja sen viimeinen haltija oli Abercornin herttua James Hamilton, joka toimi tuossa tärkeässä virassa vuosina 1886–1891.

Käymäläistuin oli myös syynä siihen, että jakkaraa tarkoittava sana stool tarkoittaa nykyenglannissa myös ulostetta. Näin Henrik lisäsi tuolle sanalle uuden synonyymin. Mutta kuka pyyhki kuningattaren tai prinsessan peput? Tuohon kysymykseen en löytänyt vastausta, joten ehkä tuo ylellisyys oli vain varattu kuninkaalle.  

Kun luin artikkelin piiskapojasta, niin ensimmäinen reaktioni oli, että 
tämähän on aivan sairasta. Mutta lopulta oli myönnettävä, että onhan tuonkin taustalla jonkinlaista logiikkaa. Eräs kuninkaallisen perheen ongelma oli, että miten rangaista prinssiä? Kuninkaan poikaan ei voinut kajota, koska hänestä tuli myöhemmin Jumalan armosta maan isä. Ongelmaan löytyi kuitenkin ratkaisu: Piiskapoika eli sijaiskärsijä. Tehtävään ei kelvannut suinkaan joku hovin palvelijoiden lapsista, vaan tuohon asemaan valittiin aatelisperheen vesa ja hän oli yleensä samanikäinen kuin prinssikin.

Mikä oli ajatusmaailma näin vastenmielisen tavan taustalla? Hovin toiveena oli, että prinssi käyttäytyisi hyvin ja opis­kelisi ­ahkerasti, jotta hänen paras ystävänsä ei joutuisi kärsimään hänen vuokseen. Prinssi ja piiskapoika varttuivat myös ­yhdessä ja tuo ystävyysside saattoi kantaa aikuisikään asti. Olen kuitenkin sen verran skeptikko, että luultavasti tuo kaunis logiikka saattoi pettää silloin tällöin.

Mutta oliko piiskapoikia edes olemassa? Monet tarinat piiskapojista voidaan toki jäljittää kirjallisiin lähteisiin, mutta kunnolla dokumentoituja tapauksia ei kuitenkaan ole, vaan kyseessä on enemmänkin arvailuja ja myyttejä. Tuo on kuitenkin sen verran outo kasvatusmalli, että peukutan sen puolesta, että kirjalliset lähteet ovat aitoja muistiinmerkintöjä. Luultavasti tuo toimintamalli siirtyi myös aatelisten pariin, koska heillä oli vahva halu matkia kuninkaallisen hovin tapoja.

Tästä alustuksesta ei ole kuin muutaman askeleen matka keskiajan kärsäkenkiin. Ne olivat 1300- ja 1400-luvun muotivillitys, jolle omistautui vain yläluokka. Tämä ei liene kovin kummoinen yllätys, sillä kengät olivat kalliita ja ne eivät olleet käytännölliset maaseudun arjessa.   

Mutta mikä sai vetämään jalkoihinsa nuo arvokkaat kengät, joilla liikkuminen taisi olla melko haastavaa? Niiden kärjistä tehtiin lopulta jopa niin pitkiä, että ne piti sitoa sääriin, jotta niillä olisi edes mahdollista kävellä. Kärsäkenkien tarkoituksena oli osoittaa, että käyttäjä ei ollut mikään tyhjätasku. Epäkäytännöllisyys viesti taas siitä, että arkeen ei mahtunut ruumiillista työtä. Perustelut toki nämäkin. Olen ehkä hieman nuiva, mutta en löydä tästä turhamaisuudesta mitään positiivista sanottavaa. Typerää, mikä typerää.

Vaikka realismista yleensä puhutaan 1800-luvun loppupuolen kautena, niin toki sen tunnusmerkkejä oli nähtävillä jo paljon aiemminkin. Jos rajoja venytellään, mikä toki sopii oivasti taiteen luonteeseen, niin ikiaikaiset luolamaalaukset kaiketi voidaan myös sisällyttää tuon termin alle. Ja niiden kohdalla ei ole tarvetta venytellä kuin niukasti luovuuden rajoja.

Mutta siirrytään muutama kymmenen tuhatta vuotta eteenpäin eli antiikin kiehtovaan aikakauteen ja siellä erityisesti patsaiden, muotokuvien ja freskojen pariin. Henkilökuvaus oli Rooman realismin vahvinta aluetta. Tuo tyyli yleistyi erityisesti keisarikaudella, jolloin veistettiin yksityiskohtaisia patsaita ja reliefejä (kohokuvia) keisareista, patriiseista ja valtakunnan muista merkkihenkilöistä. Jos antiikin taiteen henki leijailisi nykyisessä ajassa, niin meillä olisi luultavasti monta presidentillistä patsasta Helsingin sydämessä.  

Ei ole suuri yllätys, että keskiajan kuvataiteen ääriviivat määritteli uskonto. Katolinen kirkko ja sen tarjoama oikea maailmankuva kulkivat tuohon aikaan vahvasti käsi kädessä. Keskiajan taiteen tavoite oli kertoa uskonnollisia tarinoita ja välittää samalla symboliikan keinoin kirkon sanomaa. Tuon ajan taitelijoita ei kiinnostanut lainkaan luonnon tai henkilöhahmojen tarkka jäljittely. Se ei vaan ollut tärkeää, koska todellisuus oli jotain aivan muuta: henkistä. Ja maailmankuvan ääriviivat piirsi paavi ja piispat.   

Yleensä kuvataiteen realismin kerrotaan syntyneen Ranskassa 1800-luvun puolivälissä ja sieltä se luikerteli myöhemmin muualle Eurooppaan. Sen isänä pidetään ranskalaista Gustave Courbertia, jonka työ Kivenhakkaajat mainitaan useimmissa lähteissä ensimmäiseksi realistiseksi maalaukseksi. Oli niin tai ei, niin se oli varmaankin ensimmäisten joukossa.

Realismi haki siemenensä teollisuudesta ja yhteiskunnan mullistuksista. Tavallinen arki oli kiehtovaa ja samalla myös niin rujoa, että se kannatti vangita kankaalle tai kirjan sivuille. Realismin takana oli myös kyllästyminen. Voisin kuvitella, että tuo tunne on luonut enemmän uutta kuin mikään muu tunnetila. Tympääntymisen kohde oli tällä kertaa romantiikka, jonka ihanteellisuus ja omaan napaan tuijottelu saivat kelpo potkun pepun alueelle.

Taiteen tyylisuuntien määrittelyt on tehty avuksi, kun seikkailemme menneisyyden hetteikössä. Ilman tuota karttaa on hankala suunnistaa historian aikakausilla. Muutokset eri tyylisuuntien välillä on huomattavaa. Jos laitan abstraktisen maalauksen keskiaikaisen työn rinnalle, niin onhan niiden ero aivan valtava. Mutta sitä liukumaa myös esiintyy. Romantiikka on tänäkin päivänä tuttua kirjallisuudessa ja monen harrastelijoiden tekemissä maalauksissa. Kuvakerronta voi olla myös uskonnollista tai fantasiamaailmaan sijoittuvaa. Taide on ehkä luovuuden vahvin linnake ja sen pitäisi olla vapaa eri ismeistä. Taiteen luonteeseen kuuluu mahdollisuus luoda jotain uutta ja sisällyttää siihen samalla hitunen omaa sormenjälkeä. Noiden tavoitteiden saavuttaminen vaatii joskus myös sitä rohkeutta.

Uudet tyylisuunnat ovat aina saaneet vanhoilliset opettajat takajaloilleen, sillä heidän tiedossaan on vain ne oikeat tavat luoda taidetta. Helene Schjerfbeckin työ Toipilas sai myös kritiikkiä, sillä se oli monien mielestä liian realistinen ja rujo. Jos tästä maalauksesta hakee katsojien kaipaamaa ihanteellisuutta, niin eihän sitä siitä löydy. Teos osallistui vuonna 1889 Pariisin maailmannäyttelyyn ja sai siellä pronssimitalin. Realismin syntysijoilla sille osattiin toki antaa arvoa. Nykyisin tuo maalaus on tunnettu ja pidetty. Se äänestettiin vuonna 2006 Ateneumin taidemuseon Maamme taulu- äänestyksessä toiseksi suosituimmaksi maalaukseksi. Voittaja oli Simbergin Haavoittunut enkeli. Helene Schjerfbeck on minun ehdoton suosikkini, jos puhutaan kotimaisesta kuvataiteesta.

Realismiin liittyy vahvasti sana objektiivisuus. Itse olen sitä mieltä, että realismi ei oikeastaan ole täysipainoista taidetta lainkaan. Sitä nimittäin ”tahrii” dokumentaarisuus. Taideteoksen rakenteita ovat sommittelu, värit ja mitä kaikkia niitä onkaan. Toki näillä on vahva rooli myös realismissa, mutta minusta se ei vain riitä. En osaa määritellä taidetta, mutta mielestäni huomaan sen puuttumisen. Otan tähän esimerkiksi Pekka Halosen työn, joka kuvaa lumista metsämaisemaa.. Se on realismia jokaista siveltimen vetoa myöten. Tuo maalaus kuuluu luultavasti Halosen Winter Landscape-sarjaan, mutta se ei tämän yksittäisen kuvan arvoa paranna. Minusta maalaus on tylsä, mutta varmaan arvokas, jos ostaisin sen seinälleni. Joten sen arvo on tekijässä ei suinkaan työssä. Jos olisin valokuvannut vastaavan kohdan, niin olisin myöhemmin poistanut tuon kuvan. Luultavasti en olisi edes ottanut tuota kuvaa, koska kohde ei olisi ollut edes kuvaamisen arvoinen. Entä jos tuo Halosen luontokuva ei olekaan todellinen kohde, vaan taitelijan luovuuden tulosta. Onko se silloin todellista realismia?  Taitaa olla määrittelykysymys, mutta sehän ei estä sitä, että tulen sen parissa vielä vaivaamaan päätäni.  

Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi. Näin alkaa Väinö Linnan romaanisarja Täällä pohjantähden alla. Jussin tehtävänä oli kuokkia suosta lisää peltoa, jossa parin vuoden päästä tähkäpäät nostaisivat ylpeänä vartensa ja hehkuisivat kilpaa järven taakse laskevan ilta-auringon kanssa. Luultavasti tuo mielikuva nousi Jussin mieleen, kun hän astui suolle. Hän näki siinä viljapellon ja samalla palan tulevaisuutta. Ja se näytti hyvältä.   

Mutta millaisten eväiden voimin Jussi jaksoi heiluttaa kuokkaa ja lapiota koko päivän. Vatsan pohjalla ei ainakaan lillunut ensimmäistäkään lihan palaa, vaan luultavasti hapanleipää, puuroa ja piimää. Tuo olisi nykyisen ravitsemusoppien mukaan terveellinen aamupala, josta riittäisi puhtia melko pitkäksi aikaa.

Koskelan Jussi ojitti suota 1800-luvulla, mutta maaseutuväestön päivittäinen ravinto ei ollut kovinkaan paljon muuttunut viimeisten vuosisatojen aikana. Koskelan pellossa ehkä kasvoi jo perunaa, joka taisi olla se suurin muutos verrattuna keskiajan vuosiin. Nauris ja lanttu jäivät pikkuhiljaa sen varjoon. Perunalle ei levitetty punaista mattoa, kun se saapui 1700-luvulla Turun piispan ja kasvitieteilijä Pehr Kalmin tuomana Ruotsista kotimaamme kamaralle. Alku on aina hankalaa ja näin se oli potaatin kohdallakin. Moni uskoi, että varret ja marjat olivat syötävä osa ja tästä seurasi vatsavaivoja ja myrkytyksiä. Puskaradio taisi olla tuohonkin aikaan jo voimissaan, joten nämä tarinat kulkivat talosta taloon ja lisäsivät epäluuloa perunaa kohtaan. Perunan varsinainen läpimurto tapahtui vasta 1860-luvun nälkävuosien jälkeen. Tällöin viimeistään ymmärrettiin, että peruna on luotettavampi vaihtoehto kylminä kesinä kuin viljat

Mutta milloin meillä Suomessa oli keskiaika? Sen alkuna pidetään 1150-lukua, jolloin kristinusko rantautui meille. Keskiajan katsotaan päättyneen uskonpuhdistukseen1500-luvulla. Tuota taitekohtaa tuki myös Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan politiikka, joka antoi katolilaisuudelle kenkää noustuaan valtaan.

Kun puhutaan keskiajan ravinnosta, niin sen kehityksessä näkyy luonnollisesti vuodenajat. Ruoka oli yksinkertaista ja ravitsevaa. Ainekset siihen otettiin lähinnä omasta maasta ja karjataloudesta.  Ei toki sovi toki unohtaa toreja ja markkinoita. Arkena ruoka koostui lähinnä hapanleivästä, puurosta ja piimästä. Liharuokia syötiin lähinnä juhlapyhinä. Koska vilja oli lähes kaikkien ruokavalmisteiden pääraaka-aine, niin ei ole vaikea päätellä mitä tapahtui, kun tuli katovuodet.  

Aamupala oli usein hapanleipää ja piimää, joskus puuroa. Lounaalla saattoi olla esimerkiksi perunaa, silakkaa tai muuta kalaa. Illalla pöytään tuotiin uudelleen leipää, velliä tai keittoa. Kasviksilla, kuten nauriilla ja kaalilla oli myös tärkeä rooli, ennen kuin peruna yleistyi 1800-luvulla. Marja- ja sienimetsät tulivat myös tutuiksi ja niistä tehtiin talven varalle säilykkeitä. Metsästäminen ja kalastaminen toi myös vaihtelua ruokavalioon. Toki niiden merkitys oli yllättävän vähäinen, koska metsästysmaat ja kalavedetkin olivat melko suurilta osin yksityisten hallussa. Myöskään hirvi ei ollut kovinkaan yleinen keskiajalla, joten sen löytäminen ja kaataminen ei onnistunut niin helposti kuin nykyisin.

Muutama sana kaalista, joka oli keittojen yleisin vihannes Keski-Euroopassa. Kaalisopan tuoksu taisi luikerrella melko usein kulkijan nenään, kun hän tallusteli kaupunkien kujilla. Kaali oli myös ravitsevaa ja kaalikeittoon oli helppo sujauttaa lisukkeita, joten siitä tuli tarvittaessa vaikka muhennosta. Myös pohjoisempana kaalikeitolla oli toki oma roolinsa. Meillä sen edelle taisi kiilata kuitenkin hernekeitto.

Jossain suhteessa maaseudun ja kaupunkien ero ei ollut kovinkaan suuri, sillä kaupungeissa oli vielä 1800-luvulla mahdollisuus pitää karjaa ja sikoja. Vaikka vuosisata vaihtui, niin sen ensimmäisinä vuosikymmeninä Kalliossa ja Vallilassa oli vielä lehmiä ja kanoja, ja jopa Esplanadin läheisyydessä saattoi törmätä hevosiin ja sikopaimeniin.

Vaikka se tuntuukin liharuoan ystävän mielestä ehkä epäuskottavalta, niin maamme suot on kuivattu ja pellot raivattu lähinnä kasvisruoalla. Lihatuotteet olivat juhlaruokaa ja teuraaksi joutuneista elämistäkin myytiin varmaan ne parhaat palat rikkaille. Omaan käyttöön toki jätettiin jotain juhlistamaan tulevia juhlapyhiä.

Keskiajalla ei varmaankaan ymmärretty, että maaseutuväestön päivittäinen ruokavalio oli terveellinen. Siinä oli kuitua, paljon kasviksia ja se oli myös vähärasvaista. Kun siirryttiin rikkaiden pöytiin, niin tilanne oli aivan toinen. Herrat söivät itsensä hengiltä, sillä lihaa käytettiin todella paljon ja kasviksia liian vähän. Tähän kun vielä lisätään makeat herkut, niin elämänkaari oli varmaan raihnaisempi kuin köyhemmällä väestöllä, mikäli halla ei vieraillut liian usein viljapelloilla.

Tähän vielä mahdollinen arkipäivän menu: Aamulla: ohrapuuroa, piimää, pala ruisleipää. Päivällä: perunaa ja silakkaa (suolattuna), leipää kylkeen. Illalla: velliä (esim. kauravelli), hapanmaitoa.