Ajatusten matkassa

Valmistuin itse autonasentajaksi vuonna 1968. Ensimmäinen koulutustani vastaava työpaikka oli Riihimäellä sijaitseva Pihkamäen kuorma-autokorjaamo ja se jäikin uravalintani ainoaksi. Sain nuorinpana työntekijänä kaikki ikävimmät hommat ja kun korjaamon työtilaukset jossain vaiheessa vähenivät, niin sain viimeisenä tulijana lähteä. Luultavasti lopputili ei tainnut pahemmin ahdistaa, sillä kokemukseni eivät vastanneet millän lailla toiveammattini mielikuvia.

Kuulen silloin tällöin tuon ikuisesti hoetun virren: ”Kaikki oli ennen paremmin”. Historian harrastajana, ja vuosikymmnenten aikana saatujen havaintojen pohjalta, pidän tuota loitsua suurimmalta osaltaan melko typeränä, enkä tarkoita vain tämän blogin aihetta: autoja.

Viimeisin kuulemani kommentti oli, että nykyiset autot ovat hyvin vikaherkkiä. Ennen oli siis autojenkin suhteenkin paremmin. Ensimmäinen autoni oli Simca 1000 ja muistikuvani siitä oli, että konepelti oli melko usein auki. Muiden 60-70-luvulla ostamieni kulkuneuvojen kohdalla tilanne oli melko sama eli aina löytyi jotain pientä raplattavaa.

60-luvun alussa Suomessa oli henkilöautoja vajaa 200 000 ja kun siirryttiin seuraavalle vuosikymmenelle, niin tuo määrä oli noussut jo lähemmäs miljoonaan. Tällä hetkellä liikennekäytössä on noin 270 000 henkilöautoa. Jos autot olisivat huonompia kuin ennen, niin niitä pitäisi näkyä tosi paljon teiden pientareilla odottamassa korjausapua. Mutta näinhän asia ei ole. Tämä oli kuitenkin yleinen näky nuoruudessani, vaikka autojen määrä oli kymmenen kertaa pienempi. Tänä päivänä tuo näky on todella harvinaista, koska nykyiset autot ovat perusrakenteeltaan paljon kestävämpiä kuin ennen. Noina hyvinä aikoina taisi olla harvassa ne kerrat, kun moottoria ei tarvinnut avata ennen 100 000 km kohtaa. Venttiileitä hiottiin ja öljyjä vaihdettiin 5000 km välein. Laturit, starttimoottorit ja virranajakajat vaativat myös säännöllistä huoltoa. Korikin tuppasi läikkymään ruosteen värisenä melko herkästi. Jos selvisi pidemmän lomareissun ilman rasvaisia käsiä, niin sai olla tyytyväinen.

Vaikka nykyisissä autoissa on huomattavasti enemmän tekniikkaa, niin moottorit, voimansiirto ja materiaalit ovat kestävämpiä kuin vuosikymmeniä sitten. Moottorien koneistustarkkuus, öljyt ja materiaalit ovat aivan eri tasolla. Tämä koskee myös ruostesuojausta, vaikka sinä on toki edelleen parantamisen varaa. Kilometrejä tulee helposti 200 000–300 000 pelkällä perushuollolla.

Matkan keskeyttäneet viat olivat autoilun alkuaikoina lähinnä mekaanisia ja ne saattoivat pysäyttää matkanteon kokonaan. Toki ne olivat usein korjattavissa perustyökaluilla tien päällä ja lähes kuka tahansa pystyi myös huoltamaan autoaan kotipihalla. Kun siirrytään tähän aikaan, niin autot muistuttavat jo lähinnä pyörien päällä kulkevia tietokoneita. Niissä on melkoinen määrä erilaisia ohjainlaitteita, antureita ja sähköisiä järjestelmiä. Tästä johtuen nykyauton ”vika” on usein anturihäiriö, ohjelmistobugi tai joku muu sähköhäiriö. Nämä eivät välttämättä kuitenkaan katkaise matkantekoa.

Nykyisten autojen sielunelämän keskeisenä olemuksena on monimutkaisuus. Tähän kun vielä lisätään ahtaat työskentelytilat, niin ei suinkaan ihme, että korjaamolasku voi olla kalliimpi komonenttien ja työn määrän vuoksi. Tämä ei kuitenkaan ole riittävä peruste väittää, että nykyiset autot olisivat vikaherkempiä. Joten on ihan turha kaivata vuosikymmenten taakse, jossa kaikki oli monenkin kanssakulkijan mielestä paremmin kuin nykyään.Tähän haikailuun ei taida löytyä muuta lääkettä, kuin tutustua hieman tarkemmin historiaan.

Muutama vuosikymmen sitten kävin isäni kanssa lyhyen keskustelun, joka koski orkesterin johtamista. Ajatustenvaihto kesti vain muutaman virkkeen verran, kun faija paukautti tukevan pisteen keskustelun päätteeksi. Hän oli sitä mieltä, että orkesteri osaa hoitaa hommansa ilman tahtipuikkoa heiluttavaa kapellimestaria, joka hänen mielestään oli turhake ja samalla ehkä myös jossain määrin naurettava. Jos isäni olisi elänyt 1600 tai 1700-luvulla niin hän olisi ollut oikeassa. Noiden vuosisatojen aikana orkesterit olivat pieniä, joten johtamiseen kelpasi oikein hyvin vaikka ensiviulisti tai cembalisti.

Kun siirryttiin romantiikan aikakaudelle, niin orkesterit kasvoivat merkittävästi ja musiikki sisälsi enemmän nyansseja. Tuon nuottikaaoksen laittaminen marssijärjestykseen vaati kapellimestarin. Tehtävää avitti myös tahtipuikko, joka ilmestyi orkesterijohtajan käden jatkeeksi 1820-luvulla. Ja kun harpataan muutama vuosikymmen yli ja astutaan vuosisadan loppupuolelle, niin kapellimestarin rooli oli jo muuttunut tahdinlyöjästä taiteelliseksi tulkitsijaksi. Näin esitys muuttui kapellimestarin näköiseksi ja kuuntelijalle jäi arvioitavaksi, kenen orkesterijohtajan näkemys miellytti enemmän. Itse tuskin erotan eri kapellimestarien viilaamia lopputuloksia toisistaan.

Jäin miettimään kirjan luettua, että mikä on se oikea tulkinta teoksesta? Onko sellaista edes olemassa? Oli pakko luntata. Lunttilappu kertoi, että klassisessa musiikissa ei ole olemassa ainoaa oikeaa tulkintaa. Säveltäjän kirjoittamaa partituuria voidaan luonnehtia vaikkapa näytelmän käsikirjoitukseksi ja sen muuttaminen esitettävään muotoon vaatii tulkitsijan. Modernin musiikin suhteen tilanne on aivan toinen, koska säveltäjä voi olla teoksen harjoituksissa mukana.

Jos edesmennyt isäni olisi lukenut kirjan, niin ehkä hänen mielipiteensä oskesterinjohtajan roolista olisi muuttunut melkoisesti. Oma käsitykseni ei kovinkaan paljon. Siitä huolimatta tuo teos oli yksi mielenkiintoisimmista viime aikoina lukemistani. Luultavasti tuon kynnyksen ylitti ne kohdat, joissa Hannu kertoi hänelle tärkeistä säveltäjistä ja heidän teoksistaan. Kirjaa lukiessani huomasin myös, että meillä on yhteinen suosikkisäveltäjä: Mahler.

Minusta oli erinomainen valinta, kun kirjassa ei käsitelty Hannu Linnun työn ulkopuolista elämää kovinkaan laajasti, vaan siinä keskityttiin enemmän kapellimestarin rooliin. Kun valitsen luettevaksi kirjan osketerinjohtajasta, niin toki oletan, että siinä puhutaan paljon musiikista, eikä suinkaan rupatella etäisistä sukulaisista.

Miltähän se kuulostaisi, jos joku ystävistäsi kertoisi siirtyvänsä kaksivaiheiseen yöuneen. Hän sanoisi menevänsä nukkumaan pian auringonlaskun jälkeen ja heräisi noin neljän tunnin päästä. Tämän jälkeen kaverisi valvoisi pari tuntia ja erinäisten aktiviteettien jälkeen hän menisi takaisin vuoteeseen ja jatkaisi unia aamuun asti.

Hänen suunnitelmassaan ei olisi kuitenkaan mitään uutta, sillä näin on jaksoteltu yöunia keskiajalla, jopa 1800-luvulle asti. Nykyinen tapa nukkua koko yö yhtäjaksoisesti on yleistynyt vasta teollisen vallankumouksen ja sähkövalojen myötä.

Mutta miten hyödynnettiin nuo yölliset hetket, jolloin oltiin muutama tunti hereillä? Ne saatettiin käyttää erinäisten askareiden parissa. Varmaankin kotitöillä oli niissä keskeinen rooli. Jotkut saattoivat myös viettää sen ajan pyhien tekstien parissa ja rukoilla. Luostareissa tuo keskiyön valvominen oli jo hyvin vanha tapa. Pyhä Benedictus vaati jo kuusisataa luvulla, että munkit nousevat keskiyöllä ja valvovat jonkin aikaa uskonnollisten tekstien parissa

Kotieläimet saattoivat vaatia myös yöllistä huolenpitoa. Näiden valveillaolotuntien tuntien aikana saatettiin jopa käydä kyläilemässä. Ehkä se pari tuntia meni vain sängyssä loikoillessa ja jutellessa muiden perheiden jäsenten kanssa.

Lapsuuteni möröt liikkuivat pimeällä, samoin keskiajalla. Se oli paholaisten ja demonien kulta-aikaa. Keskiyö oli vuorokauden kohta, jolloin yliluonnolliset voimat saattoivat houkutella, uhkailla tai vahingoittaa ihmisiä. Keskiyöhön sijoittuva valvominen nähtiin varmaan myös jonkinlaisena turvana näitä ilmiöitä vastaan. Ehkä oli parempi olla valveilla pahojen henkien hiipiessä tupaan, kuin maata syvässä unessa.

Mutta tämäkin arkea ryhmittämä tapa alkoi hiipua 1600-luvun lopulla ja kiihtyi 1800-luvulla. Tähän muutokseen vaikutti kaksi tapaa: Toinen näistä oli katuvalaistus ja sähkövalo. Pimeät illat muuttuivat huomattavasti valoisimmiksi ja aloimme valvoa illalla myöhempään. Toisena syyllisenä oli teollisuuden synty. Sorvin ääneen oli mentävä jo aamulla aikaisin. Päivä oli teollisten työpaikkojen vuoksi strukturoitu paljon tarkemmin, kuin esiteollisena aikana.    

Millaiselta kuulostaisi tanakka rock-biisi ilman sähkökitaraa? Jos minulta kysytään, niin ei oikeastaan miltään. Ilman tuota instrumenttia myös kulttuurihistoriamme olisi jonkin verran köyhempää.

Miksi sähkökitara sitten ylipäätään keksittiin? Liittyikö se rock-musiikin syntyyn? Toki sillä oli oma vahva rooli, kun rock alkoi saada jalansijaa 1950-luvulla. Sähkökitaran kehittymisen taustalla oli kuitenkin lähinnä isot jazz-orkesterit, joiden vaskipuhaltimet peittivät akustisen kitaran äänen. Näitä 1920-luvulla syntyneitä kokoonpanoja kutsuttiin big bändeiksi. Ne taisivat olla ainoa vaihtoehto täyttää musiikilla suurehko tanssisali peräseinään asti, kun nuoriso tanssi riehakkaasti swingin tahdissa.  

Siirrytään 1930-luvulle, jolloin tehtiin ensimmäiset kelvolliset yritykset vahvistaa akustisen kitaran ääntä mikrofonin avulla. Tämän mahdollisti magneettinen mikrofoni, joka keksittiin vuonna 1931. Samana vuonna esiteltiin myös ensimmäinen kaupallinen sähkökitara: The Frying Pan. Tämä oli ns. slap steel-kitara, jota pidettiin soittaessa sylissä. Tämä kitaramalli liittyi havaijilaiseen musiikkiperinteeseen. Tuo genre valloitti jenkit, kun se esiteltiin San Franciscon maailmannäyttelyssä vuonna 1915 ja pian se olikin USA:n myydyintä levymusiikkia.

Entä kotosuomessa? Meillä sitä teki lähinnä tunnetuksi Onni Gideon. Kukapa meistä vanhemmista arjen polkijoista ei muistaisi Tiikerihaita. Onnia pidetään myös ensimmäisen kotimaisen rock-esityksen isänä. Kappale on ”Havaiian rock”, joka äänitettiin 1956. Kuuntelin tuon ja totesin, että sen voi hyvällä omallatunnolla sujauttaa sinne rock ’n’ roll-lokeron perälle.   

Vuonna 1936 esiteltiin Gibson ES-150, jota pidetään ensimmäisenä kaupallisesti menestyneenä sähkökitarana. Ehkä sen kuuluisin käyttäjä oli jazz-kitaristi Charlie Christian. Hän nosti kitaran orkesterin takarivistä näkyvämpään rooliin. Ennen häntä kitara oli swing-orkestereissa lähinnä rytmisoitin, muiden soittaessa soolot. Sähkökitara mullisti tuon asetelman, koska se mahdollisti soittaa melodioita samalla äänenvoimakkuudella kuin saksofoni tai trumpetti.

Mikrofonin liittäminen akustiseen kitaraan synnytti kuitenkin harmillisen ilmiön: äänen kierron. Se aiheutuu siitä, kun vahvistimen tuottamat ääniaallot saavat kitaran onton kopan resonoimaan ja tuo äänimaailma siirtyy mikrofonin vahvistamaksi. Jotain piti keksiä ja apuun tuli ns. lankkukitara. Vuonna 1940 Les Paul esitteli itse tekemänsä kitaran, joka sai nimekseen The Log, koska se muodostui lähinnä puupalkista. Ei ihme, että Gibsonin johtajat nauroivat sille, koska se näytti luudalta, joka oli koristeltu kielillä ja mikrofoneilta. Myöhemmin, vuonna 1952, tästä ideasta syntyi kuitenkin kuuluisa Gibson Les Paul -malli.  

Leo Fender ehti hieman edelle, sillä vuonna 1950 hänen tiiminsä kehittivät ehkä rock-historian ikonisimman sähkökitaran: Fender Stratocasterin. Tämän soittimen on tehnyt tunnetuksi muun muassa Eric Clapton ja Jimi Hendrix. Tämä oli samalla myös se vuosikymmen, jolloin orastava rock-kulttuuri löysi pikkuhiljaa sähkökitaran ja sen äänimaailman, joka on monipuolinen ja muokattavissa. Tämä johtuu useista teknisistä tekijöistä, kuten mikrofonityypeistä, vahvistimesta ja efekteistä. Uskoisin myös, että tuohon vaikuttaa myös soittajan tapa näppäillä kieliä.

Muistan hyvin omakotitalomme yläkerrassa olevan huoneeni, jonka ikkunasta avautui villinä rehottava heinäpelto ja sen takana ränsistynyt mökki. Tuossa vuosien kurittamassa tönössä asui vanhempi naishenkilö, jolla oli tapana huudella ääneen mielipiteitään, niin että ne kantoivat lähitaloihin saakka. Asuinalueen leimakirves oli iskenyt häneen merkin: kylähullu.

Sänkyni päädyssä oli yöpöytä ja sen päällä hyllylevy, jossa oli kirjoja. Pöydän päällä oli paikka radiokasettinauhurille, jonka olin luultavasti ostanut sokerijuurikaspellolta hankkimillani markoilla. Musiikkia tallensin C-kasetille, jonka Philips kehitti vuonna 1963. Se oli melkoinen innovaatio, vaikka sen äänenlaatu ei kovin kummoinen ollutkaan. En ollut hifisti siihen aikaan, joten minulle riitti oikein hyvin mankkani muovin makuinen ääni. Jossain vaiheessa ostin Uher-merkkisen kelanauhurin ja näin pääsin nauttimaan jo hieman paremmasta äänenlaadusta. Hifitasoinen äänentoisto toki jo odotti nurkan takana eli sen aika tuli muutama vuotta myöhemmin.

Musiikin äänittäminen nauhurille vaati huolellisuutta, että sain tallennettua musiikkikappaleen tarkalleen alusta ja päätettyä sen niin, että nauhoitukseen ei tullut seuraavan esityksen alkua. Taisin olla pikkutarkka jo silloin. Yksi odottamistani ohjelmista oli Lauantain toivotut levyt, josta poimin monta suosikkia. Pitkään listan ykköspaikalla viihtynyt Aikamiesten esittämä Iltatuulen viesti ei tainnut koskaan kelvata pojalle, jolle valssit ja tangot olivat lähinnä tylsien aikuisten nukkavierua musiikkia.

Kotimainen iskelmämusiikki taisi tyydyttää oikein hyvin musiikkinälkääni murkkuikäisenä, sillä rock- ja popmusiikki tulivat mukaan hieman myöhemmin. Beatles ja Shadows taisivat kiilata eturiviin, mutta toki varmaan moni muukin artisti löysi myöhemmin paikkansa suosikkieni parissa. Näihin ei kuulunut missään vaiheessa Rolling Stones, jota toki ihmettelen vieläkin. Ehkä heidän musiikissaan oli nuorelle kaunosielulle liikaa karheutta.

Vuosien kertyessä osa pop-musiikista on alkanut kuulostamaan hieman tylsältä. Joskus sisuskaluni kaipaavat perusteellista luukutusta. Tähän tilanteeseen sopii oikein hyvin vaikkapa Jimi Hendrixin All Along the Watchtower. Toinen ankean päivän pelastaja on Stevie Ray Vaughanin Texas Flood. Molemmissa on riittävästi sitä kaipaamaani säröä ja karheutta.  Näiden irtiottojen jälkeen on ihan mukava taas kuunnella jotain rauhallista klassista.   

Käyn edelleen rock-konserteissa. Ehkä se ikimuistoisin elämys on ollut Bruce Springsteenin viiden tunnin keikka stadikalla heinäkuussa 2012, joka venyi seuraavan vuorokauden puolelle. Kun sunnuntai vaihtui maanantaiksi, niin samalla hetkellä astuin myös eläkeputkeen. Brucen konsertti olisi löytänyt paikan parhaiden konserttielämysteni joukossa, vaikka tuohon päivään ei olisi sisältynyt tuota tärkeää taitekohtaa elämässäni . Arvostan erityisesti hänen yleisölähtöistä asennettaan lavalla ja loistavaa taustabändiä.

Vaikka pop kuulostaakin minusta nykyään hieman hengettömältä, niin Beatlesille ei ole paikkaa tuossa lokerossa. Vaikka en ole tuota suosikkiani nähnyt koskaan esiintymässä, niin toki Paul McCartneyn ja Ringo Starin olen bongannut livenä. Ensin mainitun stadikalla ja Ringon Hartwal-areenalla. Oloni oli luonnollisesti aika nostalginen.

Viimeisten vuosikymmenten aikana olen ostanut useita lippuja rock-konserttiin. Myös ensimmäisen tapahtuman muistan hyvin. Se tapahtui noin viisikymmentä vuotta sitten ja paikkana oli kuuluisa Natsaklubi, joka sijaitsee Helsingin Kasarmikadulla. Mielikuvani tuosta konsertista on edelleen hyvin elävä, sillä yleisö käyttäytyi riehakkaasti. Päiden sekoittajana oli intensiivisestä esiintymisestä tunnetuksi tullut brittibändi Dr. Feelgood, joka esiintyy edelleen. Ei varmaan kovin yllättävää, että alkuperäisistä jäsenistä ei ole enää ketään mukana. Viimeisten vuosikymmenten aikana vaihtuvuus on ollut kuitenkin vähäistä, sillä nykyinen nelikko on esiintynyt yhdessä jo hyvin pitkään. Toki lavaesiintyminen on jo varmaan rauhallisempaa, sillä ryhmän keski-ikä on noin 70-vuoden nurkilla. Bändi on käynyt usein Suomessa ja viimeksi vajaa kuukausi sitten. Huomasin myös yllättäen, että yksi näistä esiintymispaikoista on ollut Riihimäellä sijaitseva Riutan tanssilava, joka avautuu uudistettuna tänä kesänä. Vuonna 1975 asuin jo Helsingissä, joten Kasarmikatu oli huomattavasti lähempänä kuin lapsuuteni kotikaupunki.

Katselin muutamia Dr. Feelgood:n konserttitaltiointeja 1970-luvulta. Esiintymiseen sopii hyvin luonnehdinta: intensiivisyys. Minulle tuli myös melko nopeasti mieleen kotimainen Hurriganes. Näissä kahdessa yhtyeessä on paljon samaa: Soitanta on suoraviivaista rockia ja molemmat bändit nousivat maineeseen autotallin perukoilta. Bändien esityksistä ei todellakaan puutu kaipaamani särmää – ehkä sitä on jo hieman liikaakin. Mutta jokin tuossa rosoisuudessa kuitenkin resonoi edelleen sisimmässäni.

Kun itse kuulun jo tuohon loppuelämän lahkoon eli vanhuuteen, niin olenko pätevä arvioimaan, miten oma viisauteni näkyy ikääntyessä. Onko se lisääntynyt vai onko viisauteen takertuminen vain laastari, joka tekee rypyistä sileämpiä ja erilaisista vaivoista siedettävämpiä?​ En aio tehdä lähiympäristössäni laajempaa kyselyä henkisestä tilastani, joten vastaaminen jäänee omalle kontolleni, vaikka omia tekemisiä on vaikeaa tarkastella puolueettomasti. Niistä jää yleensä puuttumaan nyanssit ja muisti seuloo muistoista lähinnä ne egoa rikastuttavat ääripäät.     

Ehkä yksi piirteistäni, joka on jäänyt jo hieman taustalle, on fyysinen rohkeus, joka on antanut vuosien myötä enemmänkin tilaa muunlaiselle rohkeudelle.  Nuorena olemme kuolemattomia. Virheitä tehdään ja riskit ovat suuria. Oma ikääntyminen ei ahdista. Viisikymmentävuotias henkilö on jo vanhus, kun sitä tarkkailee kaksikymppisenä.

En voisi kuvitellakaan, että ostaisin eläkeprätkän ja lähtisin sen selässä Puolan kautta kohti Etelä-Eurooppaa. Kun toteutin tuon alle kolmekymppisenä, niin rohkeutta ei tarvinnut erikseen pureskella. Uusien elämysten houkutus oli niin eturintamassa, että eipä siinä tullut mieleen mahdolliset vastoinkäymiset. Rohkeuden avittamana tuli toki nippu kokemuksia ja elämyksiä.

Mutta mikä on tämä henkisen rohkeuden rooli, kun puhutaan viisaudesta? Nämä hyveet kulkevat käsi kädessä, kun moraali ja käytäntö kohtaavat arjessa. Viisaus kertoo, miten pitäisi toimia jossain tilanteessa, rohkeus antaa voimaa toteuttaa näitä itselle tärkeitä arvoja.  

Onneksi viisaus ei ole myöskään sidoksissa älykkyyteen. Siihen riittää pitkä elämä, jonka aikana on kerääntynyt paljon kokemuksia ihmisistä ja erinäisistä kriiseistä. Tutkimusten mukaan meistä tulee ikääntyessä myös sovinnollisimpia ja tunne-elämäkin pitäisi olla jo tasapainoisempaa. Osaamme ikääntyessä keskittyä vain olennaiseen. Epävarmuus on helpommin hallittavissa, samoin taito tarkastella omaa toimintaa kriittisesti. Kun vauhti hidastuu, tilalle tulee harkinta, suhteellisuudentaju ja kyky nähdä arjessa esiin tulevia ilmiöitä ja asioita hieman laajemmalla skaalalla.

Ikä ei ole kuitenkaan ilmainen matkalippu viisauteen. Viisaus syntyy siitä, miten noita kokemuksia käsittelee.  Viisaus vaatii uteliaisuutta ja halua oppia virheistään vielä silloinkin, kun on nähnyt jo lähes kaiken.

Lähes kaikilla on matkaeväät viisauteen. Siitä huolimatta maailman kokonaisviisaus ei ole kovinkaan tukevalla pohjalla. Tämän toteamiseen riittää, kun tutustuu päivän uutisiin. Jos maailman keskimääräinen viisaus pitäisi arvioida, niin arvosana ei olisi kovinkaan kummoinen.

Viimeisten vuosien aikana olen tehnyt silloin tällöin bittivierailuja Kansalliskirjastoon, jonka lisärakennuksesta ja maanalaisista varastotiloista löytyy 115 km luettavaa. Niistä kolme miljoonaa on kirjoja ja sama määrä muuta aineistoa. Nämä lukemat ovat vuosien takaa, joten ne ovat luultavasti hieman alakanttiin. Myönnän, että en ole koskaan astunut sisään tuohon rakennukseen, jonka julkisivu ja interiööri on Carl Ludwig Engelin käsialaa. Rakennus vihittiin käyttöön vuonna 1845. Sen valmistumisen jälkeen Engelin suunnitelmista puuttui enää Nikolainkirkko (Helsingin tuomiokirkko), joka valmistui vuonna 1852. Engel oli maannut haudassaan tuolloin jo pari vuotta, joten hän ei nähnyt koskaan suunnittelemaansa uusklassista empirekeskusta valmiina.  

Alussa mainitsemani bittivierailuni kohdistuvat kirjaston digipalveluun ja siellä sanomalehtien pariin. Tuo digitointi aloitettiin jo 1990-luvun lopussa ja palvelu tarjoaa nykyisin jo yli 21 miljoonaa sanomalehtisivua. Vuosikertoja löytyy yleisön käyttöön vuodesta 1771 vuoteen 1939.

Kun lueskelen noita vanhoja lehtiä, niin huomioni saavat lähinnä vuodet 1917 ja 1918. Mainittuina vuosina sisällissota ja sitä edeltävät tapahtumat näkyivät vahvasti lehdistössä ja tuota veristä sanamiekkailua tapahtui lähinnä poliittisten ääripäiden välillä. Artikkeleita lueskellessani kävi usein mielessäni, että miksi kukaan ei ole kirjoittanut kirjaa, jossa lähestyttäisiin noita Suomen historian traagisia vuosia sanomalehtien sisällön kautta. No, olihan se tehty. Huomasin muutama kuukausi sitten erään palvelun e-kirjoja selaillessani, että aiheesta oli kuin olikin kirjoitettu kirja. Kulttuurihistorioitsija Helena Pilke oli julkaissut jo vuonna 2008 teoksen Sanomalehtien sisällissota. Hän on erikoistunut myös propagandan ja sensuurin tutkimukseen. Kirjailija tarkastelee teoksessa 37 sanomalehteä vasemmisto–oikeistoakselilla maaliskuusta 1917 toukokuuhun 1918, keskittyen tsaarin kukistumiseen, elintarvikepulaan, lakkoaaltoihin, kaartien perustamiseen ja itse sisällissotaan.

Vuonna 1917 Suomessa ilmestyi 114 sanomalehteä, joista suurin osa puoluepoliittisesti sitoutuneita. Helsingissä ilmestyvän Työmiehen levikki oli jopa 80 000 kappaletta ja se oli sisällissotaa edeltävänä vuonna Suomen laajalevikkeisin lehti. Se ohitti jopa Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladetin, joiden jakelumäärä jäi noin puolta pienemmäksi.

Muutama sana lehdistön tärkeästä roolista. Vapaa lehdistö on demokratian kulmakivi, joka varmistaa kansalaisten tiedonsaannin, valvoo vallanpitäjiä ja edistää avointa yhteiskunnallista keskustelua. Se turvaa sananvapautta, estää vallan väärinkäytöksiä ja takaa moniäänisyyden. Siitä en ole kuitenkaan iloinen, että toimittajan kynänjälkeä voi ohjailla politiikka, jonka tavoitteita tukiessa saattaa unohtua lehtikirjoitteluun liitetyt tärkeät arvot. Niihin kuuluvat totuudenmukaisuus, puolueettomuus ja vastuullisuus. Toimittajan työ vaatii lähteiden tarkistamista sekä kunnioitusta yksityisyyttä kohtaan. Tämä ei todellakaan toteutunut noina levottomina vuosina, kun vasemmisto ja oikeisto ajoivat sanan voimalla omia tavoitteitaan. Media toimi myrkyn levittäjänä, muokaten myös vastustajista petomaisia viholliskuvia. Valheelliset uutiset ja herjaukset olivat arkipäivää.  

Kirja tarjoaa näkymän aikaan, jolloin tärkeiden uutisten pariin pääsi lähinnä lukemalla oman puolueen lehteä. Muut vaihtoehdot olivat kuulopuheiden tai vuolassanaisten agitaattorien varassa. Kun vertaa tuon ajan tiedonsaantia nykyiseen tietotulvaan, niin ei ole vaikea päätellä, että sanomalehdet olivat uutisia janoavalle lukijakunnalle ehkä se tärkein vaihtoehto.

Lehdet demonisoivat vastapuoltaan ilkeästi, syyttäen mm. verihurtista tai lahtareista ja rauhanrakentajien äänet jäivät marginaaliin. Niitäkin siellä oli. Näille puheenvuoroille ei vain ollut tilaa yhteiskunnassa, joka oli vahvasti jakaantunut. Toki osa väestöstä oli edelleen niitä, joille ääriajattelu oli vierasta. Silloin on syytä pysyä hiljaa takarivissä ja toivoa, että yhteiskuntarauha säilyisi. Sodan aikana propaganda kiihtyi liioitelluilla kidutus- ja murhajutuilla.

Oletan, että suurin osa tutkimukseen valittujen lehtien toimittajista oli jossain määrin sivistyneitä. Se ei kuitenkaan estänyt yksityisiin henkilöihin kohdistuvaa pilkkaa ja ivaa. Loukkaava kielenkäyttö ei tainnut olla sata vuotta sitten riittävä syy nostaa oikeuskanne. Kun on järkähtämätön usko omaan asiaan, niin kaikki muut ovat silloin väärässä ja sillan rakentaminen ääripäiden väliin tuntui varmaan mahdottomalta ajatukselta. Kun uskon kohde on kaiken lisäksi oma isänmaa ja sen tulevaisuus, niin sivistyneeseen käytöksekseen kuuluvat arvot potkitaan sivuun omien tavoitteiden tieltä. Kynä on vahva työkalu, mutta sen käyttö vaatii myös ymmärtävää ja herkkää kättä. Tämä ei todellakaan toteutunut kaikkien toimittajien artikkeleissa.

Linkki Kansalliskirjaston digipalveluun:
Etusivu – Digitaaliset aineistot – Kansalliskirjasto

Olen erittäin utelias ja tuo luonnehdinta itsestäni ei ole uutinen niille, jotka tuntevat minut. Uteliaisuuteni ei ole kuitenkaan jättänyt kovinkaan suurta jalanjälkeä. Se on jäänyt riemastuttamaan vain itseäni ja pitänyt mielenkiintoani yllä sen verran, että yksikään päivä ei tunnu tylsältä. Aina löytyy jotain kiinnostavaa, jonka pariin on mukava uppoutua. Nautiskelen siis vapaamatkustajana aikaansaavien uteliaiden saavutuksista.

Uskoisin, että monen lapsen ensimmäisiä uteliaisuuden kohteita on yllä kaartuva tähtitaivas. Itse jaksoin ihastella sitä ilman kiikareita ja kun kauniisti pyysin, niin isän ostamien prismojen lävitse. Siinä tuijotellessa meni muutama tovi ja pojan päässä taisi olla aluillaan monta kysymystä. Oletan, että yksi näistä kysymyksistä koski muualla maailmankaikkeudessa olevaa elämää. En silloin voinut tietää, että joskus tuohon vastaukseen valjastetaan ihan oma tieteenala: astrobiologia. Nykyään valosaaste taitaa jo ohjata lasten uteliaisuutta muiden kohteiden pariin. Linnunradan helmivyötä ei taida enää näkyä kuin perähikiän viimeisessä kolkassa.    

Onneksi meidän joukossamme on ollut niitä kanssaihmisiä, joiden uteliaisuus on vienyt ihmiskunnan kehitystä eteenpäin. Heille tietämisen halu ei ole riittänyt, vaan he ovat olleet valmiita muuttamaan ympäröivää maailmaa ja viemään näin uteliaisuutensa konkreettiselle tasolle.  

Kaikki ihmiset eivät ole yhtä uteliaita, vaan uteliaisuus vaihtelee henkilöittäin ja on sekä perinnöllinen että ympäristöstä riippuva piirre. Jotkut ihmiset ovat luontaisesti kiinnostuneempia uusista asioista ja kokeilevat mieluummin uusia tapoja, kun taas toiset pysyvät mieluummin tuttujen rajoissa ja välttelevät uusia kokemuksia.​

Evoluutiomielessä uteliaisuus on ollut hyödyllinen: ilman kiinnostusta ympäristöön emme olisi kehittäneet työkaluja, kieliä, tieteitä emmekä keinoja selviytyä ihmiskuntana eteenpäin. Jos ihmisellä ei olisi ollut ripaustakaan uteliaisuutta historiansa aikana, niin olisimme kaiketi edelleen keskellä kivikautista kulttuuria. Olisihan tuossa toki jotain positiivistakin, sillä ainakin luonto kiittäisi.

Otetaan esimerkiksi maanviljely. Se syntyi, kun joku oli riittävän utelias tajuamaan, että siemen ei ole vain ravintoa, vaan myös mahdollinen tuleva sato. Pyörän keksiminen kulki periaatteessa samoja latuja. Kun ihminen kysyy ”miksi”, niin se avaa ovia loputtomien mahdollisuuksien maailmaan. Ja onneksi näitä kysyjiä on riittänyt ja riittää jatkossakin.

Olemmeko kaikki uteliaita? Tuota pidetään luontaisena piirteenä. Se näkyy jo vauvojen käyttäytymisessä, puhumattakaan lapsista. Vauvat tarttuvat, maistavat, tuijottavat ja kokeilevat, mikä viittaa siihen, että jonkinlainen uteliaisuus on biologinen peruspiirre, ei vain kulttuurin tuote. Aivotutkimuksessa on havaittu, että uuden oppiminen aktivoi samoja palkitsemisjärjestelmiä kuin esimerkiksi ruoka tai raha. Näin pelkkä tieto itsessään tuntuu “palkinnolta”.​ Toki kaikki ihmiset eivät ole yhtä uteliaita, vaan uteliaisuus vaihtelee henkilöittäin ja on sekä perinnöllinen että ympäristöstä riippuva piirre. Lukemani väitteen mukaan, sitä voi jopa kehittää. Jotkut ihmiset ovat luontaisesti kiinnostuneempia uusista asioista ja kokeilevat mieluummin uusia tapoja. Se toinen ryhmä taas välttelee uusia kokemuksia.​ Minusta tuntuu, että aikuiset menettävät tuon elämää rikastuttavan piirteen jossain vaiheessa.

Joskus joku utelias seisoi meren rannalla ja mietti mitä taivaanrannan takana on. Tuolla uteliaisuudella päällystetyllä reitillä olemme edelleen. Toki etsimme vastauksia nykyään jo paljon kauempaa kuin merien takaa. Aavan meren ylle tähyävä katse on vaihtunut katseeseen, joka yrittää oppia tuntemaan kosmosta ja meidän paikkaamme siinä. Olemme edelleen löytöretkellä ja vastaukset ”miksi”- kysymykseen muovaavat jatkossakin tulevaa historiaamme.

Kirjoitin pari vuotta sitten (11/23) blogin pohjoismaissa tapahtuvista sähköautopaloista. Totesin artikkelissani, että todellisuus ja kiivas nettikeskustelu eivät vastanneet toisiaan. Mutta onko Kiina sittenkin toista maata? Silloin tällöin saan kuulla väitteen, että siellä sähköautopalot ovat aivan omaa luokkaansa ja niitä roihuaa vähän väliä. Joten siirrytään toiselle mantereelle ja katsotaan pitääkö tuo väite paikkaansa.

Käsittelen tässä artikkelissa vain täyssähköautopaloja. Hybridien palot ovat huomattavasti yleisempiä ja syynä siihen on lähinnä monimutkaisempi tekniikka, jossa paloherkkyyttä lisää myös polttoainejärjestelmän komponentit.

Kiinan autokanta on valtava. Tämän vuoden tilaston mukaan Kiinassa oli liikennekäytössä yhteensä noin 355 miljoonaa ajoneuvoa. Tämä luku sisältää kaikki henkilöautot, kuorma-autot, pakettiautot sekä muut moottorikäyttöiset ajoneuvot. Uusien täyssähköisten autojen osuus myynnistä on noin neljännes. Lähes samaan määrään pääsevät hybridit. Tämä tilasto on vuodelta 2024. Ladattavien autojen määrä on noin 37 miljoonaa, joista täyssähköisiä noin 25 miljoona ja loput hybridejä. Tämä tilasto on tältä kesältä.

Sähköautopaloja arvioidaan Kiinassa olevan noin 2000-3000 vuodessa. Tämä on toki suuri määrä, mutta kun se suhteutetaan autokantaan, niin se ei olekaan enää kovinkaan kummoinen lukema. Eli karkeasti arvioiden paloja on keskimäärin 13 paloa 100 000 autoa kohden. Se on toki suurempi lukema, jos sitä verrataan muiden maiden sähköautopaloihin. Ruotsin vuoden 2024 tilasto kertoi, että siellä tapahtui 6 sähköautopaloa 100 000 autoa kohden. Saksan ja Suomen lukema on hieman suurempi eli noin 10 autoa 100 000 autoa kohti. Hyvä uutinen on se, että eurooppalaisissa maissa sähköautojen palot eivät ole lisääntyneet samassa suhteessa sähköautokannan kasvun mukana.

Näistä luvuista on pääteltävissä, että Kiinassa ja muuallakin sähköautopalojen osuus on pieni, kun se suhteutetaan automääriin tai sitä verrataan vaikkapa polttomoottoriautopaloihin. Tätä tukee myös paloviranomaisten kommentit. Ainakaan meillä he eivät näe sähköautopaloja ongelmina, koska ne ovat niin harvinaisia. Samanlaisia kommentteja olen lukenut myös vakuutusyhtiöiden edustajilta.

Vaikka sähköauton palaminen on monen mielestä hurja tapahtuma, niin sen palokuorma (palokuormalla tarkoitetaan palotapahtumasta syntyvää kokonaisenergian määrää) on suunnilleen samaa luokkaa kuin polttomoottoriautoissa. Toki se sisältää vaarallisen litiumioniakun, jonka sammuttaminen vaatii erityisvälineitä ja menetelmiä. Kun sähköautokanta vanhenee, niin toki ikääntyminen voi vaikutta tulevaisuudessa tilastoihin.

Mutta entä tavallisimmat syyt sähköautopalojen taustalla? Tässä ne yleisimmät: Akun sisäinen kennovika, kuten ylikuumeneminen, törmäysvahingot tai valmistusvirheet. Lisäksi latauslaitteiden tai -kaapeleiden sähköviat, esimerkiksi kuluneet liittimet tai maadoituspuutteet. Syitä on myös mainittu mekaaniset vauriot tai kosteus, jotka voivat rikkoa akkupaketin rakennetta. Pakkanenkin voi aiheuttaa vahinkoa latauksen aikana ja syynä on silloin lähinnä lämpötilanhallinnan häiriöt sen aikana. Kiinan alueella suurimpana syynä pidetään lähinnä latausturvallisuuden laiminlyöntejä.

Otetaan tähän lopuksi vertailuksi vielä polttomoottoriautopalot, joita tapahtuu meillä vuositasolla noin 2000-3000, eli noin 6-8 kertaa vuorokaudessa. Suomessa on liikenteessä noin 2,8 miljoonaa henkilöautoa, joten keskimäärin yksi polttomoottoriauto tuhannesta vaatii jossain vaiheessa palomiehiä paikalle. Tätä tilastoa johtaa dieselautot. Niillä ajetaan paljon, joten tuo näkyy luonnollisesti tilastoissa.

Otsakkeessa kysyin, että ovatko Kiinan sähköautopalot totta vai tarua. Hakemani tiedon pohjalta voin sanoa, että tarua. Suhteutettuna autojen määrään, niin niitä tapahtuu jonkin verran enemmän kuin Euroopassa. Mutta mitään erityisen voimakasta piikkiä Kiinan autopaloissa ei ole nähtävissä.  

Etsin Kiinan autopaloista tietoja kolmen eri keinoälyohjelman avulla ja myös perinteisesti eli googlaamalla. Olen hyvin tietoinen, että keinoälyn antamat tulokset voivat olla virheellisiä. Uskoisin kuitenkin, että saamani tiedot ovat ainakin suuntaa antavia, joten loppupäätelmissä tuskin on mitään isompaa virhettä.   

Murkkuikäisenä taisin ottaa ensimmäisiä kertoja englannin kielen sanakirjan käteeni, kun yritimme kaverini kanssa tulkita liidokin rakennusohjeita. Kirjasta oli sen verran apua, että saimme rakennettua balsapuisen lennokkimme valmiiksi. Ja epäilemättä olimme siitä ylpeitä, kun pääsimme läheiselle pellolle testaamaan ensimmäistä kertaa sen lento-ominaisuuksia. Mutta leijaillaan takaisin maan pinnalle ja tartutaan tämän blogin aiheeseen: englannin kieleen.

Olen opiskellut elämäni aikana englantia, ranskaa, italiaa, espanjaa ja esperantoa. Näiden lisäksi olen tutustunut myös venäjän, ruotsin ja latinan rakenteeseen. Mainituista kielistä ranska on sydäntäni lähellä. Ainoa syy opiskella sitä oli kielen kauneus. Halusin oppia ääntämään kuin Edith Piaf, mutta taidan jäädä Pariisin varpusen varjoon. Sanastoa kuitenkin karttui sen verran, että sain luettua komisario Maigret-kirjoja.  

Entä muut romaaniset kielet? Pidän italiasta ja espanjasta. Italian opiskeluun muistan käyttäneeni jossain elämänvaiheessani koko kahden viikon syyslomani. Lomapäivät kuluivat mukavasti, kun taivuttelin saapasmaan verbejä. Näin jälkikäteen tarkasteltuna tuo vaikutti aivan sekopäiseltä touhulta. Italian opiskelu sai minut kuitenkin vakuuttumaan siitä, että se on ääntämisen suhteen yllättävän vaivaton kieli suomalaiselle.

Mutta itse varsinaiseen aiheeseen eli englannin kieleen. Sen pitäisi olla helppoa, mutta edelleen tuskailen sen parissa, vaikka meillä on yhteistä historiaa jo vuosikymmeniä. Toki melko vähäisen opiskelun jälkeen englannilla selviää yksikertaisissa sosiaalisissa tilanteissa, joten tuohon rajaan asti se voidaan jopa määritellä helpoksi.

Kun aloin opiskella englantia, niin kimmokkeena oli halu oppia lukemaan englanninkielisiä kirjoja. Jos haluaa laajentaa maailmankuvaansa, niin englannin kieli on ehkä se paras apu siihen. Kaikki maailman tärkeimmät kirjat ilmestyvät tuolla kielellä ja jos ei, niin ne käännetään melko pian englanniksi. Se on tieteen kieli ja samalla myös minun kieleni.      

Englannin kieleen on tullut sanoja monista eri kielistä ja suurin osa sanastosta ei ole alkuperäistä germaanista perua. Ja näitä lähteitä on useita: Latinasta on lainattu noin 30 prosenttia, ranskan kieli yltää samoille lukemille. Germaanisista kielistä eli vanhasta englannista, hollannista ja norjasta arvioidaan siirtyneen sanoja englannin kieleen noin 25 prosenttia. Kreikkakin sinnittelee taustalla 5 prosentin lukemallaan. Ei siis ihme, että 70-80 prosenttia englannin sanoista on kotiutunut naapureiden kielistä.

Tuosta edellisestä tarinoinnista voi jo päätellä, että englannin kielessä täytyy olla valtavasti sanoja ja synonyymeja. Kyllä vain ja niitä on todella poikkeuksellinen määrä verrattuna muihin kieliin. Tämä tarkoittaa, että monille käsitteille löytyy enemmän kuin yksi ilmaisu. Minun harmikseni noita synonyymeja käytetään aktiivisesti päivittäisessä kielenkäytössä. Kun tähän lisätään vielä sekin kiusa, että samalla sanalla voi olla todella monta eri merkitystä, niin minulla riittää edelleen haasteita. Tietopuolisten kirjojen tekijöillä olisi toki mahdollisuus avittaa muunkielistä lukijaa käyttämällä mahdollisimman paljon perussanastoa ja välttämällä harvinaisempia sanoja. Jotkut kirjoittajat ymmärtävät tämän, vaikka he tuskin edustavat enemmistöä. Toki oppineilla tuo sanavarasto on laajempi kuin peruslontoolaisella, joten niitä harvinaisempia synonyymeja tulee varmaan pudoteltua tekstin joukkoon, ajattelematta niitä lukijoita, joiden äidinkieli on joku muu kuin englanti.

Onneksi pidän haasteista ja minun mielestäni niitä pitää olla juuri sen verran, että pää pysyy pinnalla. Yritän edelleen opiskella sitkeästi uusia sanoja, vaikka se vaatiikin näin eläkeiässä yhä enemmän optimismia, ehkä myös rohkeutta ja myös naiiviutta. Kun luen lähinnä e-kirjoja, niin sanakirja on yhden klikkauksen päässä, joten tekninen kehitys toki helpottaa omalta osaltaan tätä ongelmaani englannin kielen sanojen parissa.