Asun Riihimäellä. Täältä noin kymmenen kilometrin päässä on Ryttylä, joka on yksi Hausjärven kunnan neljästä taajamasta. Nimen taustalla on arveltu olevan erisnimi, sillä 1540-luvulla alueella asui kaksi Pietari Laurinpoika-nimistä isäntää, joista toisen lisänimeksi kirjuri oli merkinnyt Rytti tai Rytty. Tämä on vain yksi vaihtoehto, sillä nimen alkuperästä on kuitenkin esitetty myös muita tulkintoja. Sinänsä sukunimen käyttäminen tuohon aikaan ei ollut enää harvinaista. Niiden käytäntö vaihteli alueittain. Itä-Suomessa erilliset sukunimet olivat käytössä jo 1200-luvulla, kun taas Länsi-Suomessa käytettiin pitkään isännimiä (esim. Seppo Kaukonpoika). Pakolliseksi sukunimen käyttö tuli Suomessa vasta vuonna 1920 säädetyn sukunimilain myötä. Sanoisin, että yllättävän myöhään.
Yleensä vanhemmat paikkakunnat ja luontokohteet ovat saaneet nimensä ulkonäön tai jonkin ominaisuuden pohjalta. Esimerkkinä vaikkapa Savilampi, joka oli lapsuuteni uimapaikka. Se oli syntynyt, kun alueelta kaivettiin savea vietäväksi lähistöllä olevalle tiilitehtaalle. Sen nimi sopi oikein hyvin tuohon harmaavetiseen lampeen, joka oli halkaisijaltaan muutama kymmenen metriä. Sillä oli hyvin tärkeä rooli lapsuudessani, joten eiköhän se ansaitse vielä ikioman blogin.
Miksi kirjoitan Ryttylästä, sillä tuossa taajamassa ei ole mitään ihmeellistä? Se on melko tavanomainen paikka muiden vastaavien joukossa. Ympärillä hämäläistä peltomaisemaa, keskustassa peruspalvelut ja kylän läpi pujotteleva tie. Vähän matkan päässä on junakyytiä odottavien pysäkki. Ajelen usein pyörälenkilläni tuon taajaman lävitse ja en pysty olemaan neutraali ohikulkija, kun saavun sinne. Tuo tunnetila ei suinkaan tule huonolaatuisesta tien pinnasta, joka tärisyttää maantiepyörääni. Pidän rengaspaineet kuudessa kilossa, joten pienetkin epätasaisuudet välittyvät satulaan. Polkeminen on jossain mielessä aika monotonista ja erilaisille ajatuskuluille on mukavasti tilaa. Jopa muutama blogiaihe on syntynyt näillä fillarikierroksilla. Kun silmäkulmani tavoittaa tuon sanan Ryttylä, niin se potkii aiemmat ajatukset vähäksi aikaa syrjään. Se on minun mielestäni niin ruma sana, että se hätkäyttää aina. Pyörittelen kieleni kärjellä mielelläni kauniita sanoja, jotka ovat minulle yhtä esteettisiä kokemuksia kuin vaikkapa joku maalaus. Entä sanojen varaan rakentuva lyriikka? Jos etsimme kauniita ilmaisuja ja sointuvia runokulkuja, niin meidän on parasta siirtyä vähintään sata vuotta taaksepäin ja tutustua tuon aikakauden runoilijoihin. Näitä olivat ainakin Eino Leino, Otto Manninen, V. A. Koskenniemi, Juhani Siljo, Aino Kallas, Aaro Hellaakoski. Moderni lyriikka ei rakennu enää ulkoisesti samanlaisille arvoille, sillä sen ilmiasu on rosoisempaa, Nuo kirjallisuuden klassikot pukivat sanansa frakkiin, nyt kelpaa jo umpihaalarit.
Näiden huonosti puettujen nimien kauhistelu ei taida olla vain minun ongelmani. Googlasin hakusanalla ”rumat nimet” ja toki löysin muitakin kaltaisiani. Listojakin on jopa rustailtu henkilönimistä, joita pidetään rumina. Miesten nimien ykköspaikalla oli Yrjö, josta löytyy nuo sama kirjainpari kuin Ryttylästä. Järjestys on vain toinen. Samalta listalta, hieman taempaa, löytyi myös oma nimeni:).
Suomen kielessä on reippaasti erilaisia sanontoja. Yksi niistä on ”Ei nimi miestä pahenna”. Tämäkin todistanee, että nimillä on todellakin väliä. Lueskelin, että jopa työelämässä lyhyt ja miellyttävä nimi auttaa kiipeämään seuraavalle pallille. Tämä tutkimus oli tehty rapakon takana. Typerältähän tuo kuulostaa, että henkilö tai joku paikkakunta saa varautuneen tai päinvastaisen vastaanoton vain valitun nimen vuoksi. Kyseessähän on todellakin vain nimi, joka ei kerro mitään itse kohteesta.
Yksi pyöräreiteistäni kulkee Ryttylän lävitse ja aion käyttää tuota väylää jatkossakin, niin kuin olen tehnyt viimeiset vuodet. Huonokaan nimi ei sitä estä, vain hieman hätkäyttää. Kun tuo hiljainen keskusta jää taakseni, niin saavun risteykseen, josta käännyn yleensä vasemmalle. Tuota suuntaa ohjeistaa kyltti: Riihimäki 11 km. Melko kaunis kaupungin nimi…