Suomessa keskiaikaa käsittelevä kirjallisuus on edelleen aika niukkaa, vaikka uusia teoksia ilmestyykin lähes vuosittain. Laskeskelin, että viimeisten vuosikymmenten aikana näitä teoksia on ilmestynyt maassamme noin satakunta. Se on toki vähän, jos vertailukohtana on vaikka Iso-Britannia, jossa tuo määrä lasketaan tuhansissa.
Keskiaika näyttäytyi minulle jo teini-iässä hyvin kiehtovana aikakautena ja tuo tiukka ote on pitänyt tähän päivään asti. Toki lukunautintoni jäi nuorempana vähiin, sillä keskiajasta kertovia suomenkielisiä kirjoja ei tainnut löytyä Riihimäen kirjaston valikoimasta. Jouduin unohtamaan vaihtoehdot heikon englannin kielen taitoni takia. Nyt lukeminen onnistuu tuolla saarivaltion kielellä jo sujuvammin, joten en pääse enää valittamaan niukkaa tarjontaa.
Aiempina vuosikymmeninä mielikuvani keskiajasta rakentui lähinnä kuningasluetteloista, ritareista, linnoista ja sodankäynnistä. Näin vanhempana rinnalle on tullut myös halu ymmärtää keskiaikaa laajemmin: kuinka nuo yhteiskunnat toimivat, katolisen kirkon vahva rooli ja miten tavallinen ihminen eli arkeansa. Onneksi keskiajan tutkimus on päässyt hyvin lähelle yksittäisten ihmisten elämää ja on todella kiehtovaa yrittää hahmottaa heidän kokemusmaailmaansa. Toki päivä voi edelleen mennä tutkiessani varsijousen historiaa tai ensimmäisten ruutiaseiden tekniikkaa. Poikkeavaa ei ole sekään, että kulutan aikaani ihastellen naisten keskiaikaisia asusteita. Minun esteettinen herkkyyteni saa mukavasti vastinetta, kun katselen noita yksinkertaisia vaatteita ja hämmästelen, miten koruttomuus voikin olla niin kaunista. Tuosta aiheesta joskus vielä enemmän.
Mutta mennään lukemani kirjan eli Kalman karamellien pariin. Tällä hetkellä se on viimeisin kirjamarkkinoille ilmestynyt teos, joka keskittyy minulle noihin rakkaisiin vuosisatoihin. Hannele Klemettilä on keskiaikaiseen kulttuurihistoriaan keskittynyt tutkija, joten minulla oli hyvä syy odottaa mielenkiintoista lukukokemusta – ja ainahan toki murhien parissa viihtyy. Teoksen kansien väliin mahtuu monta hengenriistoa, miten ne suunniteltiin ja toteutettiin. Tämän jälkeen seurasi tutkimusprosessi, oikeudenkäynti ja tuomio. Murhiin johtaneet syytkin kuulostavat tutuilta: mustasukkaisuus, ahneus ja kateus. Arsenikki, josta on jo mainintoja antiikin ajalta, oli myös ahkerasti käytössä, kun haluttiin päästä jostain kanssakulkijasta eroon. Se on mautonta ja hajutonta, joten sen käytön hyödyt toki ymmärrettiin keskiajallakin.
Eläimiä on myös tuomittu keskiaikaisessa oikeusistuimessa, joten nuo tapahtumat saivat myös kirjassa omat sivunsa. Kiinnostavin näistä tapauksista oli 1300-luvulla pidetty oikeudenistunto, jossa syytettynä oli sika. Saparohännät olivat yleensä yliedustettuina näissä oikeusalidraamoissa, koska ne vaeltelivat vapaina etsien ruokaa. Tätä esimerkkitapauksen emakkoa syytettiin murhasta. Se oli pureskellut kehdossa nukkuvaa vauvaa niin pahasti, että pienokainen menehtyi ja oikeusjuttuhan siitä tuli. Sika puettiin ihmisten vaatteisiin ja asetettiin vastaamaan tekosistaan. Sille oli määrätty myös oma puolustusasianajaja. Oikeuskäsittely kesti yhdeksän päivää ja lopulta julistettiin kuolemantuomio. Sika nostettiin hirttopuuhun takajaloistaan. Sitä ennen sille puettiin ihmiskasvoinen naamio ja lyötiin miekalla kärsään ja jalkaan. Nämä kohdat valittiin, koska ne vastasivat sian vauvalle aiheuttamia vammoja. Jonkin ajan kuluttua emakko kuoli verenvuotoon. Tämän jälkeen se otettiin alas ja sidottiin telineeseen hevosen raahattavaksi. Lopulta possu poltettiin roviolla.
Kieltämättä tuo oikeudenkäynti näyttäytyy hullunkuriselta ja älyttömältä. Keskiajan ihmiset näkivät sen merkityksen kuitenkin aivan toisin. Siihen sisältyi symboliikkaa ja merkityksiä, jotka ovat meille vieraita. Esimerkiksi sian pukeminen ihmisen vaatteisiin korosti tapahtuman tärkeää sanomaa. Koko oikeuskäsittely pyrki viestimään hyvää ja tasapuolista oikeutta, joten loogisesti ajateltuna tuossa ei oikeastaan ollut mitään kovinkaan ihmeellistä. Toki ajatukseni vaatii taakseen sen virheellisen käsityksen, että ne ymmärtävät väärän ja oikean teon merkityksen.
Meille on selvää, että eläimiä ei voi pitää vastuullisina tekosistaan. Muutamat oppineet olivat tulleet samaan tulokseen myös keskiajalla, mutta heidän perustelunsa taisivat jäädä vähemmistöön. Päinvastaisissa ajatuskuluissa eläimiä pidettiin täysin vastuullisina tekemisistään. Näiden kannattajien mukaan eläimet tekivät tietoisesti pahoja tekoja, joten niitä piti rangaista samoin kuin ihmisiä. Vahvistusta tälle ajatuskululle löytyi myös Raamatun toisesta Mooseksen kirjasta.
Eläinten lohdutukseksi voisin näin lopuksi todeta, että kuulusteluissa ei käytetty kidutusta ja tuomitun ei tarvinnut ripittäytyä papille. Ehkä tuossa oli ripaus inhimillisyyttä mukana tai se oli vain tilanteen tuomaa realismia.