Ajatusten matkassa

Murkkuikäisenä taisin ottaa ensimmäisiä kertoja englannin kielen sanakirjan käteeni, kun yritimme kaverini kanssa tulkita liidokin rakennusohjeita. Kirjasta oli sen verran apua, että saimme rakennettua balsapuisen lennokkimme valmiiksi. Ja epäilemättä olimme siitä ylpeitä, kun pääsimme läheiselle pellolle testaamaan ensimmäistä kertaa sen lento-ominaisuuksia. Mutta leijaillaan takaisin maan pinnalle ja tartutaan tämän blogin aiheeseen: englannin kieleen.

Olen opiskellut elämäni aikana englantia, ranskaa, italiaa, espanjaa ja esperantoa. Näiden lisäksi olen tutustunut myös venäjän, ruotsin ja latinan rakenteeseen. Mainituista kielistä ranska on sydäntäni lähellä. Ainoa syy opiskella sitä oli kielen kauneus. Halusin oppia ääntämään kuin Edith Piaf, mutta taidan jäädä siinä suhteessa epäilemättä Pariisin varpusen varjoon. Sanastoa kuitenkin karttui sen verran, että sain luettua komisario Maigret-kirjoja.  

Entä muut romaaniset kielet? Pidän italiasta ja espanjasta. Italian opiskeluun muistan käyttäneeni jossain elämänvaiheessani koko kahden viikon syyslomani. Lomapäivät kuluivat mukavasti, kun taivuttelin italian verbejä. Näin jälkikäteen tarkasteltuna tuo vaikutti aivan sekopäiseltä touhulta. Italian opiskelu sai minut kuitenkin vakuuttumaan siitä, että se on ääntämisen suhteen yllättävän vaivaton kieli suomalaiselle.

Mutta itse varsinaiseen aiheeseen eli englannin kieleen. Sen pitäisi olla helppoa, mutta edelleen tuskailen sen parissa, vaikka meillä on yhteistä historiaa jo vuosikymmeniä. Toki melko vähäisen opiskelun jälkeen englannilla selviää yksikertaisissa sosiaalisissa tilanteissa, joten tuohon rajaan asti se voidaan jopa määritellä helpoksi.

Kun aloin opiskella englantia, niin kimmokkeena oli halu oppia lukemaan englanninkielisiä kirjoja. Jos haluaa laajentaa maailmankuvaansa, niin englannin kieli on ehkä se paras apu siihen. Kaikki maailman tärkeimmät kirjat ilmestyvät tuolla kielellä ja jos ei, niin ne käännetään melko pian englanniksi. Se on tieteen kieli ja samalla myös minun kieleni.      

Englannin kieleen on tullut sanoja monista eri kielistä ja suurin osa sanastosta ei ole alkuperäistä germaanista perua. Ja näitä lähteitä on useita: Latinasta on lainattu noin 30 prosenttia, ranskan kieli yltää samoille lukemille. Germaanisista kielistä eli vanhasta englannista, hollannista ja norjasta arvioidaan siirtyneen sanoja englannin kieleen noin 25 prosenttia. Kreikkakin sinnittelee taustalla 5 prosentin lukemallaan. Ei siis ihme, että 70-80 prosenttia englannin sanoista on kotiutunut naapureiden kielistä.

Tuosta edellisestä tarinoinnista voi jo päätellä, että englannin kielessä täytyy olla valtavasti sanoja ja synonyymeja. Kyllä vain ja niitä on todella poikkeuksellinen määrä verrattuna muihin kieliin. Tämä tarkoittaa, että monille käsitteille löytyy enemmän kuin yksi ilmaisu. Minun harmikseni noita synonyymeja käytetään aktiivisesti päivittäisessä kielenkäytössä. Kun tähän lisätään vielä sekin kiusa, että samalla sanalla voi olla todella monta eri merkitystä, niin minulla riittää edelleen haasteita. Tietopuolisten kirjojen tekijöillä olisi toki mahdollisuus avittaa muunkielistä lukijaa käyttämällä mahdollisimman paljon perussanastoa ja välttämällä harvinaisempia synonyymeja. Jotkut kirjoittajat ymmärtävät tämän, vaikka he tuskin edustavat enemmistöä. Toki oppineilla tuo sanavarasto on laajempi kuin peruslontoolaisella, joten niitä harvinaisempia synonyymeja tulee varmaan pudoteltua tekstin joukkoon, ajattelematta niitä lukijoita, joiden äidinkieli on joku muu kuin englanti.

Onneksi pidän haasteista ja minun mielestäni niitä pitää olla juuri sen verran, että pää pysyy pinnalla. Yritän edelleen opiskella sitkeästi uusia sanoja, vaikka se vaatiikin näin eläkeiässä yhä enemmän optimismia, ehkä myös rohkeutta ja hieman myös naiiviutta. Kun luen lähinnä e-kirjoja, niin sanakirja on yhden klikkauksen päässä, joten tekninen kehitys toki helpottaa omalta osaltaan tätä ongelmaani englannin kielten sanojen parissa.   

Tekoälyratkaisut ovat yleistyneet musiikin teossa. Sen avulla voi säveltää, sanoittaa, tuottaa ja miksata. Ja kaikki tämä ilman musiikillista koulutusta. Kun kuulin tuosta vaihtoehdosta ensimmäistä kertaa keväällä, niin tartuin siihen välittömästi. Minä en olisi ollut minä, jos en olisi innostunut tuosta mahdollisuudesta. Oloani vauhditti myös se, kun sain mahdollisuuden kuunnella kaverini tekemää musiikkia.  Jos ystäväni saa aikaiseksi tuollaista säveltaidetta, niin miksi en sitten minä. En ole koskaan osannut soittaa muuta kuin Ukko Noan ksylofonilla, joten jotain parempaa oli toivottavasti tulossa. Ja vastaus tuohon oli kyllä. Sitä en kuitenkaan hyväksynyt, että sovellus olisi tehnyt kaiken puhtaalta pöydältä. Oma kädenjälki tekemissäni kappaleissa pitää olla – ehdottomasti. Ja tämä jälki on omat sanoitukseni.

Laitan muutamien kappaleiden linkkejä ja toki lisäilen niitä myöhemminkin. Toivottavasti linkit aukeavat sovinnollisesti.

Tässä elämässä by MesmerisingNotation932 | Suno

Muuttuuko kaikki paremmaksi? by RestrainedMelody399 | Suno

Jos sinulle vielä laulaa saan by RestrainedMelody399 | Suno

Jospa osaisin soittaa kitaraa by RestrainedMelody399 | Suno

Tämä ilo (rock-versio) by RestrainedMelody399 | Suno

Illalla järvi nukkuu tumman taivaan alla by RestrainedMelody399 | Suno

Metsän väen urheilukisa by RestrainedMelody399 | Suno

Kun tuo joulukin jo raottaa ovea, niin pitihän lapsillekin joululaulu tehdä. En osannut päättää, että kumpi on parempi versio, joten alla molemmat.
Ei tullut lapsille joulua by RestrainedMelody399 | Suno
Ei tullut lapsille joulua by RestrainedMelody399 | Suno

Tämä minun kaupunkini by RestrainedMelody399 | Suno

Arki keskiajalla oli monessa suhteessa samanlaista kuin nykyäänkin: Aamulla kömmittiin punkasta, illalla painuttiin takaisin pehkuihin ja valoisten tuntien aikana yritettiin hankkia elatusta perheelle. Ylemmillä säädyillä se oli helpompaa, köyhän maajussin selkänahka joutui kovemmalle. Toki arkea helpottivat kirkolliset juhlapäivät, jotka olivat samalla yleensä myös vapaapäiviä.  Esimerkiksi 1500-luvun alussa Ruotsin valtakunnassa sunnuntait ja noin 50 muuta kirkollista juhlapäivää olivat työstä vapaita päiviä. Tämä oli vielä katolilaista aikaa, mutta protestanttiseen uskoon siirryttäessä nuo juhlapäivät vähenivät radikaalisti. Virallisesti tämä tapahtui vuonna 1527 Västeråsin valtiopäivillä.    

Vaikka keskiajan arjen rytmissä on meille paljon tuttua, niin se sisälsi myös paljon meille vieraita ja varmaan myös hämmentäviä tapoja. Ne olivat kuitenkin omalla tavallaan loogisia, kunhan tutkailee niitä osana oman aikansa kulttuuria.

Yksi näistä oudoimmista oli tehtävänimike, joka kantoi nimeä Groom of the Stool. Se on yleensä käännetty jakkaran kamariherraksi tai jakkaran sulhaseksi. Jakkaran hoitajan tehtävään kuului huolehtia, että kuninkaalliset pakarat olivat puhtaat ja kuivat. Tätä varten hallitsijalle piti tuoda pehmustettu istuin ulostamista varten. Kun kuningas oli saanut hommansa hoidettua, niin kamariherra työnsi kätensä sisälle istuimeen ja pyyhki kuninkaan takaliston tikunnokassa olevalla märällä sienellä, lampaanvillalla tai kankaalla.

Tuohon rooliin ei kelvannut kuin erittäin luotettava aatelismies. Tehtävässä pääsi hyvin lähelle kuningasta, joten kriteerit olivat ymmärrettävästi tiukkoja. Jakkaranhoitajalla oli myös pääsy kuninkaan yksityisiin huoneisiin ja heistä tuli usein hallitsijan läheisiä neuvonantajia. Ei siis ihme, että tuo tehtävä oli aatelisten keskuudessa tavoiteltu duuni.  

Ahterinpyyhkijän rooli oli erityisen tärkeä Englannin kuningaskunnassa 1500- ja 1600-luvuilla. Ja löytämäni tiedon mukaan ensimmäisiä kruunupäitä, joka kaipasi henkilökohtaista apua takaliston pyyhkimisessä, oli Henrik VIII. Kun hän halusi tehdä tarpeensa, hän tilasi paikalle pehmustetun käymäläistuimensa. Koska tuo toimenpide ei ollut kuninkaan arvolle sopivaa puuhaa, niin hän oli ulkoistanut sen. Toki tuo tyranni, joka mestautti osan vaimoistaan, oli vanhemmalla iällä niin lihava, että hän ei olisi pystynyt itse hoitamaan hygieniaansa.

Kuuluisin näistä pepun pyyhkijöistä oli Sir Henry Norris, joka ei ollut läheinen vain Henr VIII yksityisalueiden kanssa, vaan hänellä oli myös ilottelusuhde kuninkaan toisen vaimon kanssa. Tuo oli jo sen luokan rikos, että hänet mestattiin aviorikoksesta Anne Boleyn kanssa vuonna 1536.

Britanniassa jakkaranhoitajan virka oli olemassa vuosisatojen ajan ja sen viimeinen haltija oli Abercornin herttua James Hamilton, joka toimi tuossa tärkeässä virassa vuosina 1886–1891.

Käymäläistuin oli myös syynä siihen, että jakkaraa tarkoittava sana stool tarkoittaa nykyenglannissa myös ulostetta. Näin Henrik lisäsi tuolle sanalle uuden synonyymin. Mutta kuka pyyhki kuningattaren tai prinsessan peput? Tuohon kysymykseen en löytänyt vastausta, joten ehkä tuo ylellisyys oli vain varattu kuninkaalle.  

Kun luin artikkelin piiskapojasta, niin ensimmäinen reaktioni oli, että 
tämähän on aivan sairasta. Mutta lopulta oli myönnettävä, että onhan tuonkin taustalla jonkinlaista logiikkaa. Eräs kuninkaallisen perheen ongelma oli, että miten rangaista prinssiä? Kuninkaan poikaan ei voinut kajota, koska hänestä tuli myöhemmin Jumalan armosta maan isä. Ongelmaan löytyi kuitenkin ratkaisu: Piiskapoika eli sijaiskärsijä. Tehtävään ei kelvannut suinkaan joku hovin palvelijoiden lapsista, vaan tuohon asemaan valittiin aatelisperheen vesa ja hän oli yleensä samanikäinen kuin prinssikin.

Mikä oli ajatusmaailma näin vastenmielisen tavan taustalla? Hovin toiveena oli, että prinssi käyttäytyisi hyvin ja opis­kelisi ­ahkerasti, jotta hänen paras ystävänsä ei joutuisi kärsimään hänen vuokseen. Prinssi ja piiskapoika varttuivat myös ­yhdessä ja tuo ystävyysside saattoi kantaa aikuisikään asti. Olen kuitenkin sen verran skeptikko, että luultavasti tuo kaunis logiikka saattoi pettää silloin tällöin.

Mutta oliko piiskapoikia edes olemassa? Monet tarinat piiskapojista voidaan toki jäljittää kirjallisiin lähteisiin, mutta kunnolla dokumentoituja tapauksia ei kuitenkaan ole, vaan kyseessä on enemmänkin arvailuja ja myyttejä. Tuo on kuitenkin sen verran outo kasvatusmalli, että peukutan sen puolesta, että kirjalliset lähteet ovat aitoja muistiinmerkintöjä. Luultavasti tuo toimintamalli siirtyi myös aatelisten pariin, koska heillä oli vahva halu matkia kuninkaallisen hovin tapoja.

Tästä alustuksesta ei ole kuin muutaman askeleen matka keskiajan kärsäkenkiin. Ne olivat 1300- ja 1400-luvun muotivillitys, jolle omistautui vain yläluokka. Tämä ei liene kovin kummoinen yllätys, sillä kengät olivat kalliita ja ne eivät olleet käytännölliset maaseudun arjessa.   

Mutta mikä sai vetämään jalkoihinsa nuo arvokkaat kengät, joilla liikkuminen taisi olla melko haastavaa? Niiden kärjistä tehtiin lopulta jopa niin pitkiä, että ne piti sitoa sääriin, jotta niillä olisi edes mahdollista kävellä. Kärsäkenkien tarkoituksena oli osoittaa, että käyttäjä ei ollut mikään tyhjätasku. Epäkäytännöllisyys viesti taas siitä, että arkeen ei mahtunut ruumiillista työtä. Perustelut toki nämäkin. Olen ehkä hieman nuiva, mutta en löydä tästä turhamaisuudesta mitään positiivista sanottavaa. Typerää, mikä typerää.

Vaikka realismista yleensä puhutaan 1800-luvun loppupuolen kautena, niin toki sen tunnusmerkkejä oli nähtävillä jo paljon aiemminkin. Jos rajoja venytellään, mikä toki sopii oivasti taiteen luonteeseen, niin ikiaikaiset luolamaalaukset kaiketi voidaan myös sisällyttää tuon termin alle. Ja niiden kohdalla ei ole tarvetta venytellä kuin niukasti luovuuden rajoja.

Mutta siirrytään muutama kymmenen tuhatta vuotta eteenpäin eli antiikin kiehtovaan aikakauteen ja siellä erityisesti patsaiden, muotokuvien ja freskojen pariin. Henkilökuvaus oli Rooman realismin vahvinta aluetta. Tuo tyyli yleistyi erityisesti keisarikaudella, jolloin veistettiin yksityiskohtaisia patsaita ja reliefejä (kohokuvia) keisareista, patriiseista ja valtakunnan muista merkkihenkilöistä. Jos antiikin taiteen henki leijailisi nykyisessä ajassa, niin meillä olisi luultavasti monta presidentillistä patsasta Helsingin sydämessä.  

Ei ole suuri yllätys, että keskiajan kuvataiteen ääriviivat määritteli uskonto. Katolinen kirkko ja sen tarjoama oikea maailmankuva kulkivat tuohon aikaan vahvasti käsi kädessä. Keskiajan taiteen tavoite oli kertoa uskonnollisia tarinoita ja välittää samalla symboliikan keinoin kirkon sanomaa. Tuon ajan taitelijoita ei kiinnostanut lainkaan luonnon tai henkilöhahmojen tarkka jäljittely. Se ei vaan ollut tärkeää, koska todellisuus oli jotain aivan muuta: henkistä. Ja maailmankuvan ääriviivat piirsi paavi ja piispat.   

Yleensä kuvataiteen realismin kerrotaan syntyneen Ranskassa 1800-luvun puolivälissä ja sieltä se luikerteli myöhemmin muualle Eurooppaan. Sen isänä pidetään ranskalaista Gustave Courbertia, jonka työ Kivenhakkaajat mainitaan useimmissa lähteissä ensimmäiseksi realistiseksi maalaukseksi. Oli niin tai ei, niin se oli varmaankin ensimmäisten joukossa.

Realismi haki siemenensä teollisuudesta ja yhteiskunnan mullistuksista. Tavallinen arki oli kiehtovaa ja samalla myös niin rujoa, että se kannatti vangita kankaalle tai kirjan sivuille. Realismin takana oli myös kyllästyminen. Voisin kuvitella, että tuo tunne on luonut enemmän uutta kuin mikään muu tunnetila. Tympääntymisen kohde oli tällä kertaa romantiikka, jonka ihanteellisuus ja omaan napaan tuijottelu saivat kelpo potkun pepun alueelle.

Taiteen tyylisuuntien määrittelyt on tehty avuksi, kun seikkailemme menneisyyden hetteikössä. Ilman tuota karttaa on hankala suunnistaa historian aikakausilla. Muutokset eri tyylisuuntien välillä on huomattavaa. Jos laitan abstraktisen maalauksen keskiaikaisen työn rinnalle, niin onhan niiden ero aivan valtava. Mutta sitä liukumaa myös esiintyy. Romantiikka on tänäkin päivänä tuttua kirjallisuudessa ja monen harrastelijoiden tekemissä maalauksissa. Kuvakerronta voi olla myös uskonnollista tai fantasiamaailmaan sijoittuvaa. Taide on ehkä luovuuden vahvin linnake ja sen pitäisi olla vapaa eri ismeistä. Taiteen luonteeseen kuuluu mahdollisuus luoda jotain uutta ja sisällyttää siihen samalla hitunen omaa sormenjälkeä. Noiden tavoitteiden saavuttaminen vaatii joskus myös sitä rohkeutta.

Uudet tyylisuunnat ovat aina saaneet vanhoilliset opettajat takajaloilleen, sillä heidän tiedossaan on vain ne oikeat tavat luoda taidetta. Helene Schjerfbeckin työ Toipilas sai myös kritiikkiä, sillä se oli monien mielestä liian realistinen ja rujo. Jos tästä maalauksesta hakee katsojien kaipaamaa ihanteellisuutta, niin eihän sitä siitä löydy. Teos osallistui vuonna 1889 Pariisin maailmannäyttelyyn ja sai siellä pronssimitalin. Realismin syntysijoilla sille osattiin toki antaa arvoa. Nykyisin tuo maalaus on tunnettu ja pidetty. Se äänestettiin vuonna 2006 Ateneumin taidemuseon Maamme taulu- äänestyksessä toiseksi suosituimmaksi maalaukseksi. Voittaja oli Simbergin Haavoittunut enkeli. Helene Schjerfbeck on minun ehdoton suosikkini, jos puhutaan kotimaisesta kuvataiteesta.

Realismiin liittyy vahvasti sana objektiivisuus. Itse olen sitä mieltä, että realismi ei oikeastaan ole täysipainoista taidetta lainkaan. Sitä nimittäin ”tahrii” dokumentaarisuus. Taideteoksen rakenteita ovat sommittelu, värit ja mitä kaikkia niitä onkaan. Toki näillä on vahva rooli myös realismissa, mutta minusta se ei vain riitä. En osaa määritellä taidetta, mutta mielestäni huomaan sen puuttumisen. Otan tähän esimerkiksi Pekka Halosen työn, joka kuvaa lumista metsämaisemaa.. Se on realismia jokaista siveltimen vetoa myöten. Tuo maalaus kuuluu luultavasti Halosen Winter Landscape-sarjaan, mutta se ei tämän yksittäisen kuvan arvoa paranna. Minusta maalaus on tylsä, mutta varmaan arvokas, jos ostaisin sen seinälleni. Joten sen arvo on tekijässä ei suinkaan työssä. Jos olisin valokuvannut vastaavan kohdan, niin olisin myöhemmin poistanut tuon kuvan. Luultavasti en olisi edes ottanut tuota kuvaa, koska kohde ei olisi ollut edes kuvaamisen arvoinen. Entä jos tuo Halosen luontokuva ei olekaan todellinen kohde, vaan taitelijan luovuuden tulosta. Onko se silloin todellista realismia?  Taitaa olla määrittelykysymys, mutta sehän ei estä sitä, että tulen sen parissa vielä vaivaamaan päätäni.  

Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi. Näin alkaa Väinö Linnan romaanisarja Täällä pohjantähden alla. Jussin tehtävänä oli kuokkia suosta lisää peltoa, jossa parin vuoden päästä tähkäpäät nostaisivat ylpeänä vartensa ja hehkuisivat kilpaa järven taakse laskevan ilta-auringon kanssa. Luultavasti tuo mielikuva nousi Jussin mieleen, kun hän astui suolle. Hän näki siinä viljapellon ja samalla palan tulevaisuutta. Ja se näytti hyvältä.   

Mutta millaisten eväiden voimin Jussi jaksoi heiluttaa kuokkaa ja lapiota koko päivän. Vatsan pohjalla ei ainakaan lillunut ensimmäistäkään lihan palaa, vaan luultavasti hapanleipää, puuroa ja piimää. Tuo olisi nykyisen ravitsemusoppien mukaan terveellinen aamupala, josta riittäisi puhtia melko pitkäksi aikaa.

Koskelan Jussi ojitti suota 1800-luvulla, mutta maaseutuväestön päivittäinen ravinto ei ollut kovinkaan paljon muuttunut viimeisten vuosisatojen aikana. Koskelan pellossa ehkä kasvoi jo perunaa, joka taisi olla se suurin muutos verrattuna keskiajan vuosiin. Nauris ja lanttu jäivät pikkuhiljaa sen varjoon. Perunalle ei levitetty punaista mattoa, kun se saapui 1700-luvulla Turun piispan ja kasvitieteilijä Pehr Kalmin tuomana Ruotsista kotimaamme kamaralle. Alku on aina hankalaa ja näin se oli potaatin kohdallakin. Moni uskoi, että varret ja marjat olivat syötävä osa ja tästä seurasi vatsavaivoja ja myrkytyksiä. Puskaradio taisi olla tuohonkin aikaan jo voimissaan, joten nämä tarinat kulkivat talosta taloon ja lisäsivät epäluuloa perunaa kohtaan. Perunan varsinainen läpimurto tapahtui vasta 1860-luvun nälkävuosien jälkeen. Tällöin viimeistään ymmärrettiin, että peruna on luotettavampi vaihtoehto kylminä kesinä kuin viljat

Mutta milloin meillä Suomessa oli keskiaika? Sen alkuna pidetään 1150-lukua, jolloin kristinusko rantautui meille. Keskiajan katsotaan päättyneen uskonpuhdistukseen1500-luvulla. Tuota taitekohtaa tuki myös Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan politiikka, joka antoi katolilaisuudelle kenkää noustuaan valtaan.

Kun puhutaan keskiajan ravinnosta, niin sen kehityksessä näkyy luonnollisesti vuodenajat. Ruoka oli yksinkertaista ja ravitsevaa. Ainekset siihen otettiin lähinnä omasta maasta ja karjataloudesta.  Ei toki sovi toki unohtaa toreja ja markkinoita. Arkena ruoka koostui lähinnä hapanleivästä, puurosta ja piimästä. Liharuokia syötiin lähinnä juhlapyhinä. Koska vilja oli lähes kaikkien ruokavalmisteiden pääraaka-aine, niin ei ole vaikea päätellä mitä tapahtui, kun tuli katovuodet.  

Aamupala oli usein hapanleipää ja piimää, joskus puuroa. Lounaalla saattoi olla esimerkiksi perunaa, silakkaa tai muuta kalaa. Illalla pöytään tuotiin uudelleen leipää, velliä tai keittoa. Kasviksilla, kuten nauriilla ja kaalilla oli myös tärkeä rooli, ennen kuin peruna yleistyi 1800-luvulla. Marja- ja sienimetsät tulivat myös tutuiksi ja niistä tehtiin talven varalle säilykkeitä. Metsästäminen ja kalastaminen toi myös vaihtelua ruokavalioon. Toki niiden merkitys oli yllättävän vähäinen, koska metsästysmaat ja kalavedetkin olivat melko suurilta osin yksityisten hallussa. Myöskään hirvi ei ollut kovinkaan yleinen keskiajalla, joten sen löytäminen ja kaataminen ei onnistunut niin helposti kuin nykyisin.

Muutama sana kaalista, joka oli keittojen yleisin vihannes Keski-Euroopassa. Kaalisopan tuoksu taisi luikerrella melko usein kulkijan nenään, kun hän tallusteli kaupunkien kujilla. Kaali oli myös ravitsevaa ja kaalikeittoon oli helppo sujauttaa lisukkeita, joten siitä tuli tarvittaessa vaikka muhennosta. Myös pohjoisempana kaalikeitolla oli toki oma roolinsa. Meillä sen edelle taisi kiilata kuitenkin hernekeitto.

Jossain suhteessa maaseudun ja kaupunkien ero ei ollut kovinkaan suuri, sillä kaupungeissa oli vielä 1800-luvulla mahdollisuus pitää karjaa ja sikoja. Vaikka vuosisata vaihtui, niin sen ensimmäisinä vuosikymmeninä Kalliossa ja Vallilassa oli vielä lehmiä ja kanoja, ja jopa Esplanadin läheisyydessä saattoi törmätä hevosiin ja sikopaimeniin.

Vaikka se tuntuukin liharuoan ystävän mielestä ehkä epäuskottavalta, niin maamme suot on kuivattu ja pellot raivattu lähinnä kasvisruoalla. Lihatuotteet olivat juhlaruokaa ja teuraaksi joutuneista elämistäkin myytiin varmaan ne parhaat palat rikkaille. Omaan käyttöön toki jätettiin jotain juhlistamaan tulevia juhlapyhiä.

Keskiajalla ei varmaankaan ymmärretty, että maaseutuväestön päivittäinen ruokavalio oli terveellinen. Siinä oli kuitua, paljon kasviksia ja se oli myös vähärasvaista. Kun siirryttiin rikkaiden pöytiin, niin tilanne oli aivan toinen. Herrat söivät itsensä hengiltä, sillä lihaa käytettiin todella paljon ja kasviksia liian vähän. Tähän kun vielä lisätään makeat herkut, niin elämänkaari oli varmaan raihnaisempi kuin köyhemmällä väestöllä, mikäli halla ei vieraillut liian usein viljapelloilla.

Tähän vielä mahdollinen arkipäivän menu: Aamulla: ohrapuuroa, piimää, pala ruisleipää. Päivällä: perunaa ja silakkaa (suolattuna), leipää kylkeen. Illalla: velliä (esim. kauravelli), hapanmaitoa.

Laitoin keväällä erään ottamani kuvan Suomen luontokuvat-ryhmään, niin se sai melko nopeasti yli 1000 peukutusta. Minusta tämä oli hämmentävää. Jos kuva saa sata peukutusta, niin se on jo melkoinen määrä, puhumattakaan tuhannesta.  Myös tekstipalautteet kiinnittivät huomioitani, sillä niissä esiintyi yleensä sana kauneus, ja ne olivat miltei kaikki naisten antamia kommentteja.  Ehkä miesten on vaikea käyttää tuota termiä, sillä se koetaan lähinnä feminiiniseksi. Jos mies arvioi toisen miehen ilmiasua, niin tuskin hän käyttää kauneus-sanaa. Komea on maskuliinisessa maailmassa hyväksyttävämpi.

Kauneudella on pitkä historia. Vaikuttaa siltä, että esteettiset kokemukset ovat meille ihmislajille sisään rakennettuja, toki toisilla on enemmän herkkää kosketuspintaa kauneudelle kuin toisilla. Kun katselen kymmeniä tuhansia vuosia sitten tehtyjä luolamaaluksia, niin ne eivät ole minusta vain dokumentteja eläimistä. Kuvien ääriviivoissa on luovuutta ja tekijät ovat pyrkineet muuhunkin kuin yhdennäköisyyteen. Niissä on väriä, muotoa, rytmiä ja sommittelua eli taiteelle olennaisia elementtejä.

Oma seurusteluni kauneuden kanssa on kaksijakoinen. Toisaalta yritän suhtautua siihen merkityksettömänä osana taidetta, mutta siitä huolimatta olen rähmälläni kauniin kuvan edessä. Harmillista, sillä kaunis taideteos syö samalla kuvan muita arvoja. Kukapa jää pohtimaan esimerkiksi valokuvan sommittelua, vaikka silläkin on kuvassa tärkeä rooli. Kohde on kaunis ja voin siirtyä seuraavan kuvan ääreen. Kauneus on ikävä kaveri, suorastaan ahmatti.

Kauneuden arvo taiteessa on ollut keskeinen kysymys kautta historian ja luonnollisesti sen rooli on vaihdellut eri aikakausina. Jos olisin elänyt antiikin aikana, niin olisin huomannut melko nopeasti, että kauneus on yksi taiteen tärkeimmistä arvoista. Tuota kauneutta ei piiloteltu, vaan se oli esillä arjessa. Patsaita ja muita taideteoksia oli paljon julkisilla paikoilla, jotta ihmisillä oli mahdollisuus nauttia niiden estetiikasta päivittäin.

Mitä tulee renessanssiin, niin käsitys kauneudesta nojasi edelleen antiikkiin, mutta sen lisäksi painotettiin värin, muodon ja sommittelun harmoniaa.

Taidehistoriassa piti päästä 1800- ja 1900-luvuille, ennen kuin kauneuden ensisijaisuus taiteessa sai potkut. Tilalle tuli muita arvoja, kuten ilmaisun voima, totuus, innovatiivisuus. Esimerkiksi ekspressionismi, dadaismi ja abstrakti taide osoittivat, että taide voi olla arvokasta, vaikka siltä puuttuisi perinteinen kauneus.

Mitä tulee nykytaiteeseen, niin se ei pidä kauneutta itsestään tärkeänä arvona, mutta se voi olla yksi taiteen ominaisuus muiden parissa. Taiteen arvoa mitataan yhä enemmän sen kyvyllä herättää tunteita, ajatuksia ja keskustelua.

Kun luen arvioita musiikista, niin usein niiden yhteydessä tulee esille tuo sana kaunis. Vaikuttaa siltä, että kriitikoillakin on tuo sisäsyntyinen suhde kauneuteen vahvasti mukana, kun arvioidaan taiteen saavutuksia. Ymmärrän toki heitä, kun itsekin nostan sen helposti jalustalle, vaikka yritänkin väheksyä sen arvoa.

Jossain aiemmassa blogissani kirjoitin, että keskiajan naisten vaatetus kiehtoo minua koruttomuudellaan. Toki rajaan pois säätyläiset, joiden asusteet olivat kaikkea muuta kuin vaatimattomia. Pelkkien päähineiden suunnitteluun on täytynyt kaapia viimeisimmätkin luovuuden rippeet. Toki ne ovat kauniita ja hieman hassujakin, mutta näin minimalismin ystävänä, ne eivät saa minussa aikaiseksi isompaa tutinaa.

Nuo aatelisten päähineet ja erinäiset röyhelöt saattavat antaa aihetta hymyilyyn, mutta 1800-luvun vannehameet eli krinoliinit eivät hymyilytä. Niitä voidaan pitää jo hulluutena. Ei vain siksi, että ne olivat äärimmäiset epäkäytännöllisiä, vaan koska ne tappoivat tuhansia naisia lyhyen ajan sisällä. Minusta tämä ilmiö on järjettömintä, mitä muodin historia on viimeisten vuosisatojen aikana tyrkyttänyt meille. Sen syntymähetkenä voidaan pitää keskiaikaa, jolloin sillä oli jo vahva rooli arjessa. 1300-luvulla alettiin puhua jo sen vaihtelusta yläluokan keskuudessa, koska vaatetus muuttui jo tuolloin vuosien saatossa. Nuo uudet virikkeet syntyivät yleensä Italian ja Ranskan hovien trendeistä. Nyt voidaankin jo puhua muodista vaihtuvana ilmiönä. Varsinaisen nykymerkityksen kerrotaan syntyneen renessanssin jälkeen. Tämä tapahtui erityisesti Ranskassa 1600–1700-luvuilla, kun Versailles’n hovi alkoi asettaa standardeja vaatteiden tyylille, väreille ja leikkauksille. Ja tuossa jatkumossa ”rimpuillaan” edelleen.

Tämän blogin aiheen eli krinoliinien kultakausi alkoi varsinaisesti vuonna 1856, kun patentoitiin jousiteräskrinoliini, joka mahdollisti aiempaa laajemmat hameet ilman kymmentä kiloa kangasta ja viittä kerrosta alushameita. Samalla jäivät valaan luusta tehdyt kehikot pois. 1860-lukua pidetään vannehameen kukoistuskautena. Ja ei varmaan yllätys, että kangasmäärä lisääntyi vuosien myötä naisten vyötäröllä ja korsettia vedettiin yhä kireämmälle. Mutta muodilla ei olisi muotia, jos se ei esittelisi jonkin ajan kuluttua taas jotain uutta. 1870-vuosikymmenellä krinoliini korvautui pikkuhiljaa hameella, jonka painopiste siirtyi pepun alueelle. Tällöin puhutaan turnyyrista, jossa vanne tai tyyny korosti takapuolen muotoja. Tuo muoti on edistystä paloturvallisuuden kannalta, vaikka se näyttääkin minusta vähintään oudolta. 

Miksi krinoliinista sitten tuli niin suosittua? Tarjoan estetiikkaa, koska hameen suuri koko toi paremmin esille tiimalasin muotoisen vyötärön. Osakiitos tuosta toki kuuluu kureliiveille. Vannehameen kanssa liikkumisesta tuli myös pehmeämpää ja siveämpää. Kaasuvalossa nämä läpikuultavat mekot hehkuivat valkoisina, vahvistaen mielikuvaa pehmeistä ja lempeistä naisista.

Vannehame korosti myös säätyä, asemaa ja joutilaisuutta. Mitä leveämpi hameen helma, niin sitä selkeämpi viesti myös kantajan yhteiskunnallisesta asemasta. Köyhän kuukausituloilla tuskin sai ostettua edes krinoliinin vaatimaa arvokasta kangasmäärää. Vannehame loi myös fyysisen suoja-alueen sen käyttäjän ympärille. Tämä sopi oikein hyvin viktoriaaniselle aikakaudelle, jonka sielunmaisemaa pönkitti häveliäisyys. Kukaan ei tullut liian lähelle, vahingossa tai tarkoituksella.

Jossain vaiheessa vannehameita alettiin tuottamaan teollisesti ja näin myös köyhemmillä oli mahdollisuus ostaa sellainen. Ja ei ole varmaan yllättävää, että se aiheutti paheksuntaa. Syynä ei ollut se, että se ei ollut suinkaan paras työvaate palvelijalle tai tehdastyöläiselle. Suurempi merkitys taisi olla sillä, kun se ei ollutkaan enää vain porvarien ja yläluokan vaatekappale. Jos piika käyttää krinoliinia, niin eihän se toki kelpaa enää säätyläiselle.

”Marraskuussa 1861 22-vuotias Mary Anne Winterbotham työskenteli kotiapulaisena lääkärinkodissa Lontoon West Endissä. Hän oli laittamassa illallista, kun hänen mekkonsa syttyi tuleen ja hän juoksi kadulle huutaen apua. Väkijoukko kerääntyi nopeasti ja yritti repiä hänen palavaa pukuaan ja tukahduttaa liekit takeilla ja matoilla. Lopulta tulipalo sammutettiin, mutta Mary Anne, kuten Anna Maria, oli saanut hirvittäviä vammoja, joita hänen ruumiinsa ei kestänyt.”

Vastaavia uutisia löytyi lehdistöstä lähes päivittäin. Tarkkaa lukua vannehameiden aiheuttamista kuolemista ei ole. Arviot liikkuvat vähintään tuhansissa ja ne sijoittuvat 1800-luvun puoliväliin. Arvioidaan, että Englannissa kuoli paloissa kymmenen vuoden aikana noin 3000 naista. Erään raportin mukaan pelkästään Lontoossa 3000 naista kuoli vuosittain vaatepalojen seurauksena ja näistä suurin osa krinoliinihameiden vuoksi. Ja tämä vain tuossa saarivaltiossa. Vannehame löysi noina aikoina etäistenkin maiden perukoille, joten maailmanlaajuisesti tuo lukema on toki huomattavasti suurempi.

Krinoliinit olivat helppoja palamaan, sillä ne oli valmistettu syttyvästä kankaasta, kuten ohuesta puuvillasta, musliinista, silkistä tai tyllistä. Se mikä teki niistä syttyviä, oli sama asia, joka teki niistä niin kauniita. Mekkojen oli tarkoitus antaa illuusio siitä, että naiset olivat unenomaisia, romanttisia hahmoja, mutta samalla se tarkoitti myös sitä, että heidän ympärillään ja lävitseen virtasi ilmaa. Ne sisälsivät suuria ilmataskuja, jotka ruokkivat paloa. Lisäksi ne olivat niin leveitä, että niiden helmat osuivat vahingossa kynttilöiden, liesin tai kaasuvalojen liekkeihin. Uhrin auttaminen oli myös hankalaa, sillä häntä ei ollut helppo lähestyä. Tätä pahensi myös se, kun palo pääsi leviämään hameen alla jokaiseen suuntaan ja myös sen riisuminen oli hankalaa.   

Isoimpien vannehameiden ympärysmitta lähenteli jopa kuutta metriä. Tästä on helppo laskea, että niiden halkaisija oli noin kaksi metriä. Avotulien lisäksi löytyi toki muitakin vaaratekijöitä: tarttuminen koneisiin, vaunujen pyöriin tai muihin esteisiin. Näiden kaverina tuli myös arkiset hankaluudet, kun piti mahtua kulkemaan ovista. Istuminen oli myös taitoa vaativa suoritus. Teattereissa ja kirkoissa piti varata vannehameita käyttäville naisille omat tilat. Itse voisin asettaa kaikelle tälle touhulle yhteisen nimittäjän: turhamaisuus. Vai olenko sittenkin väärässä? Nainen, joka liikkui isossa vannehameessa valtasi huoneen tilan eli oli visuaalisesti hallitseva. Kieltämättä. Ehkä tätä voisi pitää feminiinisen tilan valtaamisena? Toki todellinen taistelu naisten oikeuksista oli vielä vuosien päässä, joten ehkä vannehameen rooli ei ollut kovinkaan kummoinen.

Entä Suomessa? Krinoliini löysi tiensä meillekin. Se saavutti suuren suosion 1850–1860-luvuilla. Se nähtiin meilläkin hienostuneen naisen tunnuksena. Toki samaan aikaan lehdissä käytiin vilkasta ja asiallista keskustelua siitä, kuinka käytännöllistä tai soveliasta tällainen muoti oli suomalaisessa maaseutuympäristössä.

Miksi krinoliinia ei kielletty, vaikka se aiheutti näitä ikäviä kuolemantapauksia? Tämä kysymys tulee varmasti ensimmäiseksi mieleen, kun tutustuu tuon vannehameen historiaan. 1800-luvun yhteiskunnassa turvallisuuteen ei kiinnitetty niin paljon huomiota kuin nykyisin. Tuolla vuosisadalla arkipäivää olivat lapsityövoiman käyttö, avotulella toimivat uunit, arsenikkipitoiset tapetit jne. Vannehameet olivat vain yksi riski muiden joukossa. Ne olivat oman aikakautensa kulttuuria, joka näytti hyvältä. Ja kukapa halusi kulkea muodin vastavirtaan, kun ne symbolisoivat varallisuutta, naisellisuutta ja sosiaalista asemaa. Toki näitä nurisijoitakin löytyi, ja etenkin pilapiirtäjille krinoliinien kanssa kompuroivat naiset olivat oivallinen kohde, mutta kauneuden selättämiseen ei kuitenkaan riittäneet edes perustellut argumentit. Jos joku yrittäisi nykypäivänä markkinoida laajahelmaista krinoliinia arkikäyttöön, niin se joutuisi melko välittömästi paloturvallisuudesta vastaavien päättäjien hampaisiin. Ja hyvä näin.  

---

Linnat kiinnostivat minua jo lapsuudessa. Luin paljon seikkailukirjoja ja myös Enid Blytonin Viisikko-kirjat tulivat tutuiksi. Niissä esiintyy useampi linna, linnoitus tai raunio, jotka olivat täynnä salaisuuksia, salakäytäviä ja vanhoja tarinoita menneiltä vuosisadoilta. Nuo olivat hyvää kasvualustaa mielikuvitukselle, joten elin varmaan täysillä tarinoiden mukana. Kirjojen parissa tuli valvottua usein liian myöhään ja herääminen kouluaamuun taisi vaatia äidiltä ylimääräisiä ponnistuksia.

Kansakouluaikana teimme luokkaretken Turkuun ja tärkein kohde oli luonnollisesti Turun linna. Toki en muista tuosta reissusta kuin sitruunasoodalimun ja herkullisen munkin, jotka ostin linnan lähistöllä olleesta kioskista äidin antamilla kolikoilla. Retken kohde oli opettajalta hyvä valinta, koska Turun linnalla on ollut vahva rooli keskiajalla. Jos puhutaan suomalaisesta renessanssihovista, niin nuo kriteerit täyttyivät parhaiten Aurajoen maisemissa.

Itse olen tutustunut parhaiten Hämeen linnaan. Nuo kolkot tilat saavat miettimään, että kuinka kylmää siellä oli talvella. Lämpöä toivat lähinnä avotakat, joita löytyi yleensä vain suurista saleista ja herrasväen huoneista. 1300-ja 1400-luvuilla Hämeen linnaa lämmitettiin myös niin sanotulla hypokausti-menetelmällä. Kellarissa olevan uunin kuuma ilma johdettiin kivisiä kanavia pitkin yläpuolen asuintiloihin. Yksi tulisija pystyi näin pitämään lämpimänä useita huoneita. Mutta ei tämäkään lämmitysjärjestelmä tehnyt linnasta kodikasta, ei lähellekään. Pientä apua tuli kylminä öinä, kun samaan sänkyyn tuppautui kyljen tuntumaan muitakin unta kaipaavia. Kolkkoutta yritettiin lieventää myös paksuilla seinävaatteilla. En kuitenkaan usko, että niistä olisi ollut konkreettista hyötyä.  

Hämeen linnassa ei ainakaan olut loppunut, sillä jokainen linnan asukas kulutti sitä kolmesta neljään litraan päivän aikana. Toki vahvempaa herrainolutta ei jaettu rahvaalle. Ja eihän sekään kovin vahvaa ollut, sillä se vastasi nykyistä keskiolutta. Olut oli keskiajalla turvallinen juoma, koska sen valmistus vaati veden kuumentamisen, joka tappoi mahdolliset virukset ja bakteerit. Se oli samalla myös ravitseva ja hyvin säilyvä elintarvike, joka kuului päivittäiseen ruokavalioon. Tavallisen kansan ateriakin saattoi koostua pelkästään oluesta.

Pihlajamäki ansaitse kiitokset, sillä Suomessa ei ole kirjoitettu kattavaa yleisteosta suomalaisista keskiaikaisista linnoista yli kolmeen vuosikymmeneen. Teos esittelee yhdeksän keskiaikaista linnaa. Kirjan luvuissa käsitellään muun muassa niiden rakentamista, asukkaiden elämää, ruokakulttuuria ja keskiaikaista sodankäyntiä. Myös arjen mielenkiintoiset yksityiskohdat saavat sopivasti tilaa. Kirja rakentuu uusimpiin tutkimuksiin ja samalla myös kumoten ikiaikaisia myyttejä. Elise Pihlajamäki avaa linnan portit auki meille keskiajan harrastajille ja toki muillekin.

Halu tutustua menneisyyteen saattoi syntyä jo murkkuiässä, kun sain naapurista lainaksi Väinö Linnan Täällä pohjan tähden alla -kirjasarjan. Ehkä tartuin tuohon teokseen, koska se käsitteli vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Todellinen syy saattoi kuitenkin olla kirjojen kauniit selkämykset ja niiden jämäkkä paino varhaisteinin käsissä. Luultavasti vanhempani, joiden en nähnyt koskaan lukevan kirjoja, ihmettelivät valintaani.

Entä kansakoulu? Historian tunneista en muista muuta, kuin luokkahuoneen seinällä olevan Suomen kartan, jota tökittiin ahkerasti karttakepillä. Pitihän kansakouluikäistenkin jo tuntea suomineito ja mistä sen kauniit piirteet muodostuvat. Mitä tulee tuohon ikoniseen karttakeppiin, niin viisikymmentäluvulla sen rooli rangaistusvälineenä taisi olla jo historiaa. Aiemmin sillä oli naputeltu takalistoon ja sormille. Lyöntien voimakkuus ja määrä taisivat olla suoraan verrannollinen opettajan vaatimustasoon. Toki lasten kurittamiseen taisi löytyä muitakin syitä. Pahinta omassa kansakouluajassani oli, kun joutui seisomaan liikkumatta luokkahuoneen nurkassa tai koulupäivän jälkeen sisääntuloaulan kellon alla. Vaikka olin luultavasti koulun kiltein oppilas, niin nuo molemmat rangaistusmuodot tulivat minullekin tutuiksi.

Näin vanhempana minua kiinnostaa eniten mikrohistoria. Siinä tongitaan pohjia myöten jotain rajattua aihetta mahdollisimman perusteellisesti. Itse käytin vuosi sitten monta tuntia sen selvittämiseen, että käyttivätkö naiset keskiajalla rintaliivejä. En ole enää hormonien selässä ratsastava teini, joten kyseessä oli vain kyltymätön uteliaisuuteni. Tuo oli minun ikioma mikrohistoriatutkimukseni. Naisten keskiajan vaatetus kiehtoo minua laajemminkin.  Niissä viehättää vähäeleinen kauneus. Mielestäni esteettisille arvoille on aina enemmän tilaa, kun sillä on selkeät muodot. Keskiajan vaatetus on luonnollisesti myös hyvin esillä festivaalitapahtumissa. Ne kaksi suurinta ovat Turun keskiaikaiset markkinat ja Hämeen keskiaikafestivaali.

Mikä minua historiassa sitten kiehtoo? Annan eduskunnan puhemiehelle tilaa. Halla-Ahoa en ole koskaan peukuttanut, en edes pikkusormen vertaa. Toki kerran olen nyökytellyt tyytyväisenä, kun hän kertoi jossain haastattelussa, että ihmisten pitäisi lukea historiaa. En tiedä ajatteliko hän lähinnä perspektiiviä, joka antaisi mittasuhteita näille kitisijöille, jotka valittavat kuinka kurjasti asiat ovat. Toki tuolla on itsellenikin merkitystä, mutta sen takia ei tarvitse lukea satoja kirjoja. Tuon ymmärtämiseen riittää muutama yleisesitys historian tapahtumista. Täytyy olla aika sokea, jos ei käsitä, että meillä menee todella hyvin. Tätä toistaa myös silloin tällöin Turun yliopiston avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja ja hänellä on varmaan riittävästi perspektiiviä.

Historia myös opettaa, että mikään ei ole pysyvää. Valtioita kaatuu ja niitä syntyy uudelleen. Muutoksiin löytyy aina syy ja voisi olettaa, että samoja virheitä ei tehdä uudelleen. Tässä ajatuksessa taitaa olla enemmän kuin ripaus optimismia, sillä historia ei todellakaan taida olla tehokas opettaja, kun ihmiskunta kompuroi eteenpäin.

Historiassa minua viehättää myös tarinat. Rakastan tekniikan ja tieteen historiaa. Niiden parissa nuo elementit ovat myös mukana ja askelmerkit ovat selkeät. Ne ovat kuin tikapuun puolat, joista on taas hieman helpompi nousta seuraavalle askelmalle. Poliittista historiaa on vaikeampi hahmottaa, mutta tarinoissa ei ole ainakaan säästetty. Kun katsomme näitä kaikkia osa-alueita kokonaisuutena, niin olemme suuremmassa koko maailman kattavassa tarinassa, jonka loppua emme tiedä. Samalla myös rakennamme sitä itse hetki hetkeltä.