Kun luin artikkelin piiskapojasta, niin ensimmäinen reaktioni oli, että
tämähän on aivan sairasta. Mutta lopulta oli myönnettävä, että onhan tuonkin taustalla jonkinlaista logiikkaa. Eräs kuninkaallisen perheen ongelma oli, että miten rangaista prinssiä? Kuninkaan poikaan ei voinut kajota, koska hänestä tuli myöhemmin Jumalan armosta maan isä. Ongelmaan löytyi kuitenkin ratkaisu: Piiskapoika eli sijaiskärsijä. Tehtävään ei kelvannut suinkaan joku hovin palvelijoiden lapsista, vaan tuohon asemaan valittiin aatelisperheen vesa ja hän oli yleensä samanikäinen kuin prinssikin.
Mikä oli ajatusmaailma näin vastenmielisen tavan taustalla? Hovin toiveena oli, että prinssi käyttäytyisi hyvin ja opiskelisi ahkerasti, jotta hänen paras ystävänsä ei joutuisi kärsimään hänen vuokseen. Prinssi ja piiskapoika varttuivat myös yhdessä ja tuo ystävyysside saattoi kantaa aikuisikään asti. Olen kuitenkin sen verran skeptikko, että luultavasti tuo kaunis logiikka saattoi pettää silloin tällöin.
Mutta oliko piiskapoikia edes olemassa? Monet tarinat piiskapojista voidaan toki jäljittää kirjallisiin lähteisiin, mutta kunnolla dokumentoituja tapauksia ei kuitenkaan ole, vaan kyseessä on enemmänkin arvailuja ja myyttejä. Tuo on kuitenkin sen verran outo kasvatusmalli, että peukutan sen puolesta, että kirjalliset lähteet ovat aitoja muistiinmerkintöjä. Luultavasti tuo toimintamalli siirtyi myös aatelisten pariin, koska heillä oli vahva halu matkia kuninkaallisen hovin tapoja.
Tästä alustuksesta ei ole kuin muutaman askeleen matka keskiajan kärsäkenkiin. Ne olivat 1300- ja 1400-luvun muotivillitys, jolle omistautui vain yläluokka. Tämä ei liene kovin kummoinen yllätys, sillä kengät olivat kalliita ja ne eivät olleet käytännölliset maaseudun arjessa.
Mutta mikä sai vetämään jalkoihinsa nuo arvokkaat kengät, joilla liikkuminen taisi olla melko haastavaa? Niiden kärjistä tehtiin lopulta jopa niin pitkiä, että ne piti sitoa sääriin, jotta niillä olisi edes mahdollista kävellä. Kärsäkenkien tarkoituksena oli osoittaa, että käyttäjä ei ollut mikään tyhjätasku. Epäkäytännöllisyys viesti taas siitä, että arkeen ei mahtunut ruumiillista työtä. Perustelut toki nämäkin. Olen ehkä hieman nuiva, mutta en löydä tästä turhamaisuudesta mitään positiivista sanottavaa. Typerää, mikä typerää.