Vaikka realismista yleensä puhutaan 1800-luvun loppupuolen kautena, niin toki sen tunnusmerkkejä oli nähtävillä jo paljon aiemminkin. Jos rajoja venytellään, mikä toki sopii oivasti taiteen luonteeseen, niin ikiaikaiset luolamaalaukset kaiketi voidaan myös sisällyttää tuon termin alle. Ja niiden kohdalla ei ole tarvetta venytellä kuin niukasti luovuuden rajoja.
Mutta siirrytään muutama kymmenen tuhatta vuotta eteenpäin eli antiikin kiehtovaan aikakauteen ja siellä erityisesti patsaiden, muotokuvien ja freskojen pariin. Henkilökuvaus oli Rooman realismin vahvinta aluetta. Tuo tyyli yleistyi erityisesti keisarikaudella, jolloin veistettiin yksityiskohtaisia patsaita ja reliefejä (kohokuvia) keisareista, patriiseista ja valtakunnan muista merkkihenkilöistä. Jos antiikin taiteen henki leijailisi nykyisessä ajassa, niin meillä olisi luultavasti monta presidentillistä patsasta Helsingin sydämessä.
Ei ole suuri yllätys, että keskiajan kuvataiteen ääriviivat määritteli uskonto. Katolinen kirkko ja sen tarjoama oikea maailmankuva kulkivat tuohon aikaan vahvasti käsi kädessä. Keskiajan taiteen tavoite oli kertoa uskonnollisia tarinoita ja välittää samalla symboliikan keinoin kirkon sanomaa. Tuon ajan taitelijoita ei kiinnostanut lainkaan luonnon tai henkilöhahmojen tarkka jäljittely. Se ei vaan ollut tärkeää, koska todellisuus oli jotain aivan muuta: henkistä. Ja maailmankuvan ääriviivat piirsi paavi ja piispat.
Yleensä kuvataiteen realismin kerrotaan syntyneen Ranskassa 1800-luvun puolivälissä ja sieltä se luikerteli myöhemmin muualle Eurooppaan. Sen isänä pidetään ranskalaista Gustave Courbertia, jonka työ Kivenhakkaajat mainitaan useimmissa lähteissä ensimmäiseksi realistiseksi maalaukseksi. Oli niin tai ei, niin se oli varmaankin ensimmäisten joukossa.
Realismi haki siemenensä teollisuudesta ja yhteiskunnan mullistuksista. Tavallinen arki oli kiehtovaa ja samalla myös niin rujoa, että se kannatti vangita kankaalle tai kirjan sivuille. Realismin takana oli myös kyllästyminen. Voisin kuvitella, että tuo tunne on luonut enemmän uutta kuin mikään muu tunnetila. Tympääntymisen kohde oli tällä kertaa romantiikka, jonka ihanteellisuus ja omaan napaan tuijottelu saivat kelpo potkun pepun alueelle.
Taiteen tyylisuuntien määrittelyt on tehty avuksi, kun seikkailemme menneisyyden hetteikössä. Ilman tuota karttaa on hankala suunnistaa historian aikakausilla. Muutokset eri tyylisuuntien välillä on huomattavaa. Jos laitan abstraktisen maalauksen keskiaikaisen työn rinnalle, niin onhan niiden ero aivan valtava. Mutta sitä liukumaa myös esiintyy. Romantiikka on tänäkin päivänä tuttua kirjallisuudessa ja monen harrastelijoiden tekemissä maalauksissa. Kuvakerronta voi olla myös uskonnollista tai fantasiamaailmaan sijoittuvaa. Taide on ehkä luovuuden vahvin linnake ja sen pitäisi olla vapaa eri ismeistä. Taiteen luonteeseen kuuluu mahdollisuus luoda jotain uutta ja sisällyttää siihen samalla hitunen omaa sormenjälkeä. Noiden tavoitteiden saavuttaminen vaatii joskus myös sitä rohkeutta.
Uudet tyylisuunnat ovat aina saaneet vanhoilliset opettajat takajaloilleen, sillä heidän tiedossaan on vain ne oikeat tavat luoda taidetta. Helene Schjerfbeckin työ Toipilas sai myös kritiikkiä, sillä se oli monien mielestä liian realistinen ja rujo. Jos tästä maalauksesta hakee katsojien kaipaamaa ihanteellisuutta, niin eihän sitä siitä löydy. Teos osallistui vuonna 1889 Pariisin maailmannäyttelyyn ja sai siellä pronssimitalin. Realismin syntysijoilla sille osattiin toki antaa arvoa. Nykyisin tuo maalaus on tunnettu ja pidetty. Se äänestettiin vuonna 2006 Ateneumin taidemuseon Maamme taulu- äänestyksessä toiseksi suosituimmaksi maalaukseksi. Voittaja oli Simbergin Haavoittunut enkeli. Helene Schjerfbeck on minun ehdoton suosikkini, jos puhutaan kotimaisesta kuvataiteesta.
Realismiin liittyy vahvasti sana objektiivisuus. Itse olen sitä mieltä, että realismi ei oikeastaan ole täysipainoista taidetta lainkaan. Sitä nimittäin ”tahrii” dokumentaarisuus. Taideteoksen rakenteita ovat sommittelu, värit ja mitä kaikkia niitä onkaan. Toki näillä on vahva rooli myös realismissa, mutta minusta se ei vain riitä. En osaa määritellä taidetta, mutta mielestäni huomaan sen puuttumisen. Otan tähän esimerkiksi Pekka Halosen työn, joka kuvaa lumista metsämaisemaa.. Se on realismia jokaista siveltimen vetoa myöten. Tuo maalaus kuuluu luultavasti Halosen Winter Landscape-sarjaan, mutta se ei tämän yksittäisen kuvan arvoa paranna. Minusta maalaus on tylsä, mutta varmaan arvokas, jos ostaisin sen seinälleni. Joten sen arvo on tekijässä ei suinkaan työssä. Jos olisin valokuvannut vastaavan kohdan, niin olisin myöhemmin poistanut tuon kuvan. Luultavasti en olisi edes ottanut tuota kuvaa, koska kohde ei olisi ollut edes kuvaamisen arvoinen. Entä jos tuo Halosen luontokuva ei olekaan todellinen kohde, vaan taitelijan luovuuden tulosta. Onko se silloin todellista realismia? Taitaa olla määrittelykysymys, mutta sehän ei estä sitä, että tulen sen parissa vielä vaivaamaan päätäni.