Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi. Näin alkaa Väinö Linnan romaanisarja Täällä pohjantähden alla. Jussin tehtävänä oli kuokkia suosta lisää peltoa, jossa parin vuoden päästä tähkäpäät nostaisivat ylpeänä vartensa ja hehkuisivat kilpaa järven taakse laskevan ilta-auringon kanssa. Luultavasti tuo mielikuva nousi Jussin mieleen, kun hän astui suolle. Hän näki siinä viljapellon ja samalla palan tulevaisuutta. Ja se näytti hyvältä.
Mutta millaisten eväiden voimin Jussi jaksoi heiluttaa kuokkaa ja lapiota koko päivän. Vatsan pohjalla ei ainakaan lillunut enimmäistäkään lihan palaa, vaan luultavasti hapanleipää, puuroa ja piimää. Tuo olisi nykyisen ravitsemustiedon mukaan terveellinen aamupala, josta riittäisi puhtia melko pitkäksi aikaa.
Koskelan Jussi ojitti suota 1800-luvulla, mutta maaseutuväestön päivittäinen ravinto ei ollut kovinkaan paljon muuttunut viimeisten vuosisatojen aikana. Koskelan pellossa ehkä kasvoi jo perunaa, joka taisi olla se suurin muutos verrattuna keskiajan vuosiin. Nauris ja lanttu jäivät pikkuhiljaa sen varjoon. Perunalle ei levitetty punaista mattoa, kun se saapui 1700-luvun alkupuolella Ruotsin kautta kotimaamme kamaralle. Alku on aina hankalaa ja näin se oli potaatin kohdallakin. Moni uskoi, että varret ja marjat olivat syötävä osa ja tästä seurasi vatsavaivoja ja myrkytyksiä. Puskaradio taisi olla tuohonkin aikaan jo voimissaan, joten nämä tarinat kulkivat talosta toiseen ja lisäsivät epäluuloa perunaa kohtaan.
Mutta milloin meillä Suomessa oli keskiaika? Sen alkuna pidetään 1150-lukua, jolloin kristinusko rantautui meille. Keskiajan katsotaan päättyneen uskonpuhdistukseen1500-luvulla. Tuota taitekohtaa tuki myös Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan politiikka, joka antoi katolilaisuudelle kenkää noustuaan valtaan.
Kun puhutaan keskiajan ravinnosta, niin sen kehityksessä näkyy luonnollisesti vuodenajat. Ruoka oli yksinkertaista ja ravitsevaa. Ainekset siihen otettiin lähinnä omasta maasta ja karjataloudesta. Ei toki sovi toki unohtaa toreja ja markkinoita. Arkena ruoka koostui lähinnä hapanleivästä, puurosta ja piimästä. Liharuokia syötiin lähinnä juhlapyhinä. Koska vilja oli lähes kaikkien ruokavalmisteiden pääraaka-aine, niin ei ole vaikea päätellä mitä tapahtui, kun tuli katovuodet.
Aamupala oli usein hapanleipää ja piimää, joskus puuroa. Lounaalla saattoi olla esimerkiksi perunaa, silakkaa tai muuta kalaa. Illalla pöytään tuotiin uudelleen leipää, velliä tai keittoa. Kasviksilla, kuten nauriilla ja kaalilla oli myös tärkeä rooli, ennen kuin peruna yleistyi 1800-luvulla. Marja- ja sienimetsät tulivat myös tutuiksi ja niistä tehtiin talven varalle säilykkeitä. Metsästäminen ja kalastaminen toi myös vaihtelua ruokavalioon. Toki niiden merkitys oli yllättävän vähäinen, koska metsästysmaat ja kalavedetkin olivat melko suurilta osin yksityisten hallussa. Myöskään hirvi ei ollut kovinkaan yleinen keskiajalla, joten sen löytäminen ja kaataminen ei onnistunut niin helposti kuin nykyisin.
Muutama sana kaalista, joka oli keittojen yleisin vihannes Euroopan maissa. Kaalisopan tuoksu taisi luikerrella melko usein kulkijan nenään, kun hän tallusteli kaupunkien kujilla. Kaali oli myös ravitsevaa ja kaalikeittoon oli helppo sujauttaa lisukkeita, joten siitä tuli tarvittaessa, vaikka muhennosta. Sen makua vahvistettiin joskus lihalla ja luilla, jos niitä oli saatavilla. Myös meillä pohjoisempana kaalikeitolla oli toki oma roolinsa. Meillä tuo yleisin keitto oli kuitenkin hernekeitto ja sen lisäksi vellit ja puurot.
Jossain suhteessa maaseudun ja kaupunkien ero ei ollut kovinkaan suuri, sillä kaupungeissa oli vielä 1800-luvulla mahdollisuus pitää karjaa ja sikoja. Vaikka vuosisata vaihtui, niin sen ensimmäisinä vuosikymmeninä Kalliossa ja Vallilassa oli vielä lehmiä ja kanoja, ja jopa Esplanadin läheisyydessä saattoi törmätä hevosiin ja sikopaimeniin.
Vaikka se tuntuukin liharuoan ystävän mielestä oudolta, niin maamme suot on kuivattu ja pellot raivattu lähinnä kasvisruoalla. Lihatuotteet olivat juhlaruokaa ja teuraaksi joutuneista elämistäkin myytiin varmaan ne parhaat palat rikkaille. Omaan käyttöön toki jätettiin jotain juhlistamaan tulevia juhlapyhiä.
Keskiajalla ei varmaankaan ymmärretty, että maaseutuväestön päivittäinen ruokavalio oli terveellinen. Siinä oli kuitua, paljon kasviksia ja se oli myös vähärasvaista. Kun siirryttiin rikkaiden pöytiin, niin tilanne oli aivan toinen. Herrat söivät itsensä hengiltä, sillä lihaa käytettiin todella paljon ja kasviksia liian vähän. Tähän kun vielä lisätään makeat herkut, niin elämänkaari oli varmaan raihnaisempi kuin köyhemmällä väestöllä, mikäli halla ei vieraillut liian usein viljapelloilla.
Tähän vielä mahdollinen arkipäivän menu: Aamulla: ohrapuuroa, piimää, pala ruisleipää. Päivällä: perunaa ja silakkaa (suolattuna), leipää kylkeen. Illalla: velliä (esim. kauravelli), hapanmaitoa.