Laitoin keväällä erään ottamani kuvan Suomen luontokuvat-ryhmään, niin se sai melko nopeasti yli 1000 peukutusta. Minusta tämä oli hämmentävää. Jos kuva saa sata peukutusta, niin se on jo melkoinen määrä, puhumattakaan tuhannesta. Myös tekstipalautteet kiinnittivät huomioitani, sillä niissä esiintyi yleensä sana kauneus, ja ne olivat miltei kaikki naisten antamia kommentteja. Ehkä miesten on vaikea käyttää tuota termiä, sillä se koetaan lähinnä feminiiniseksi. Jos mies arvioi toisen miehen ilmiasua, niin tuskin hän käyttää kauneus-sanaa. Komea on maskuliinisessa maailmassa hyväksyttävämpi.
Kauneudella on pitkä historia. Vaikuttaa siltä, että esteettiset kokemukset ovat meille ihmislajille sisään rakennettuja, toki toisilla on enemmän kosketuspintaa kauneudelle kuin toisilla. Kun katselen kymmeniä tuhansia vuosia sitten tehtyjä luolamaaluksia, niin ne eivät ole minusta vain dokumentteja eläimistä. Kuvien ääriviivoissa on luovuutta ja tekijä on pyrkinyt muuhunkin kuin yhdennäköisyyteen. Niissä on väriä, muotoa, rytmiä ja sommittelua eli taiteen elementtejä.
Oma seurusteluni kauneuden kanssa on kaksijakoinen. Toisaalta yritän suhtautua siihen merkityksettömänä osana taidetta, mutta siitä huolimatta olen rähmälläni kauniin kuvan edessä. Harmillista, sillä kaunis taideteos syö samalla kuvan muita arvoja. Kukapa jää pohtimaan esimerkiksi valokuvan sommittelua, vaikka silläkin on kuvassa tärkeä rooli. Kohde on kaunis ja voin siirtyä seuraavan kuvan ääreen. Kauneus on ikävä kaveri, suorastaan ahmatti.
Kauneuden arvo taiteessa on ollut keskeinen kysymys kautta historian ja luonnollisesti se on vaihdellut eri aikakausina. Jos olisin elänyt antiikin aikana, niin olisin huomannut melko nopeasti, että kauneus on yksi taiteen tärkeimmistä arvoista. Tuota kauneutta ei piiloteltu, vaan se oli esillä arjessa. Patsaita ja muita taideteoksia oli paljon julkisilla paikoilla, jotta ihmisillä oli mahdollisuus nauttia niiden estetiikasta päivittäin.
Mitä tulee renessanssiin, niin käsitys kauneudesta nojasi edelleen antiikkiin, mutta sen lisäksi painotettiin värin, muodon ja sommittelun harmoniaa.
Taidehistoriassa piti päästä 1800- ja 1900-luvuille, ennen kuin kauneuden ensisijaisuus taiteessa sai potkut. Tilalle tuli muita arvoja, kuten ilmaisun voima, totuus, innovatiivisuus. Esimerkiksi ekspressionismi, dadaismi ja abstrakti taide osoittivat, että taide voi olla arvokasta, vaikka siltä puuttuisi perinteinen kauneus.
Mitä tulee nykytaiteeseen, niin se ei pidä kauneutta itsestään tärkeänä arvona, mutta se voi olla yksi taiteen ominaisuus muiden parissa. Taiteen arvoa mitataan yhä enemmän sen kyvyllä herättää tunteita, ajatuksia ja keskustelua.
Kun luen arvioita musiikista, niin usein niiden yhteydessä tulee esille tuo sana kaunis. Vaikuttaa siltä, että kriitikoillakin on tuo sisäsyntyinen suhde kauneuteen vahvasti mukana, kun arvioidaan taiteen saavutuksia. Ymmärrän toki heitä, kun itsekin nostan sen helposti jalustalle, vaikka yritänkin väheksyä sen arvoa.