Jossain aiemmassa blogissani kirjoitin, että keskiajan naisten vaatetus kiehtoo minua koruttomuudellaan. Toki rajaan pois säätyläiset, joiden asusteet olivat kaikkea muuta kuin vaatimattomia. Pelkkien päähineiden suunnitteluun on täytynyt kaapia viimeisimmätkin luovuuden rippeet. Toki ne ovat kauniita ja hieman hassujakin, mutta näin minimalismin ystävänä, ne eivät saa minussa aikaiseksi isompaa tutinaa.
Nuo aatelisten päähineet ja erinäiset röyhelöt saattavat antaa aihetta hymyilyyn, mutta 1800-luvun vannehameet eli krinoliinit eivät hymyilytä. Niitä voidaan pitää jo hulluutena. Ei vain siksi, että ne olivat äärimmäiset epäkäytännöllisiä, vaan koska ne tappoivat tuhansia naisia lyhyen ajan sisällä. Minusta tämä ilmiö on järjettömintä, mitä muodin historia on viimeisten vuosisatojen aikana tyrkyttänyt meille. Sen syntymähetkenä voidaan pitää keskiaikaa, jolloin sillä oli jo vahva rooli arjessa. 1300-luvulla alettiin puhua jo sen vaihtelusta yläluokan keskuudessa, koska vaatetus muuttui jo tuolloin vuosien saatossa. Nuo uudet virikkeet syntyivät yleensä Italian ja Ranskan hovien trendeistä. Nyt voidaankin jo puhua muodista vaihtuvana ilmiönä. Varsinaisen nykymerkityksen kerrotaan syntyneen renessanssin jälkeen. Tämä tapahtui erityisesti Ranskassa 1600–1700-luvuilla, kun Versailles’n hovi alkoi asettaa standardeja vaatteiden tyylille, väreille ja leikkauksille. Ja tuossa jatkumossa ”rimpuillaan” edelleen.
Tämän blogin aiheen eli krinoliinien kultakausi alkoi varsinaisesti vuonna 1856, kun patentoitiin jousiteräskrinoliini, joka mahdollisti aiempaa laajemmat hameet ilman kymmentä kiloa kangasta ja viittä kerrosta alushameita. Samalla jäivät valaan luusta tehdyt kehikot pois. 1860-lukua pidetään vannehameen kukoistuskautena. Ja ei varmaan yllätys, että kangasmäärä lisääntyi vuosien myötä naisten vyötäröllä ja korsettia vedettiin yhä kireämmälle. Mutta muodilla ei olisi muotia, jos se ei esittelisi jonkin ajan kuluttua taas jotain uutta. 1870-vuosikymmenellä krinoliini korvautui pikkuhiljaa hameella, jonka painopiste siirtyi pepun alueelle. Tällöin puhutaan turnyyrista, jossa vanne tai tyyny korosti takapuolen muotoja. Tuo muoti on edistystä paloturvallisuuden kannalta, vaikka se näyttääkin minusta vähintään oudolta.
Miksi krinoliinista sitten tuli niin suosittua? Tarjoan estetiikkaa, koska hameen suuri koko toi paremmin esille tiimalasin muotoisen vyötärön. Osakiitos tuosta toki kuuluu kureliiveille. Vannehameen kanssa liikkumisesta tuli myös pehmeämpää ja siveämpää. Kaasuvalossa nämä läpikuultavat mekot hehkuivat valkoisina, vahvistaen mielikuvaa pehmeistä ja lempeistä naisista.
Vannehame korosti myös säätyä, asemaa ja joutilaisuutta. Mitä leveämpi hameen helma, niin sitä selkeämpi viesti myös kantajan yhteiskunnallisesta asemasta. Köyhän kuukausituloilla tuskin sai ostettua edes krinoliinin vaatimaa arvokasta kangasmäärää. Vannehame loi myös fyysisen suoja-alueen sen käyttäjän ympärille. Tämä sopi oikein hyvin viktoriaaniselle aikakaudelle, jonka sielunmaisemaa pönkitti häveliäisyys. Kukaan ei tullut liian lähelle, vahingossa tai tarkoituksella.
Jossain vaiheessa vannehameita alettiin tuottamaan teollisesti ja näin myös köyhemmillä oli mahdollisuus ostaa sellainen. Ja ei ole varmaan yllättävää, että se aiheutti paheksuntaa. Syynä ei ollut se, että se ei ollut suinkaan paras työvaate palvelijalle tai tehdastyöläiselle. Suurempi merkitys taisi olla sillä, kun se ei ollutkaan enää vain porvarien ja yläluokan vaatekappale. Jos piika käyttää krinoliinia, niin eihän se toki kelpaa enää säätyläiselle.
”Marraskuussa 1861 22-vuotias Mary Anne Winterbotham työskenteli kotiapulaisena lääkärinkodissa Lontoon West Endissä. Hän oli laittamassa illallista, kun hänen mekkonsa syttyi tuleen ja hän juoksi kadulle huutaen apua. Väkijoukko kerääntyi nopeasti ja yritti repiä hänen palavaa pukuaan ja tukahduttaa liekit takeilla ja matoilla. Lopulta tulipalo sammutettiin, mutta Mary Anne, kuten Anna Maria, oli saanut hirvittäviä vammoja, joita hänen ruumiinsa ei kestänyt.”
Vastaavia uutisia löytyi lehdistöstä lähes päivittäin. Tarkkaa lukua vannehameiden aiheuttamista kuolemista ei ole. Arviot liikkuvat vähintään tuhansissa ja ne sijoittuvat 1800-luvun puoliväliin. Arvioidaan, että Englannissa kuoli paloissa kymmenen vuoden aikana noin 3000 naista. Erään raportin mukaan pelkästään Lontoossa 3000 naista kuoli vuosittain vaatepalojen seurauksena ja näistä suurin osa krinoliinihameiden vuoksi. Ja tämä vain tuossa saarivaltiossa. Vannehame löysi noina aikoina etäistenkin maiden perukoille, joten maailmanlaajuisesti tuo lukema on toki huomattavasti suurempi.
Krinoliinit olivat helppoja palamaan, sillä ne oli valmistettu syttyvästä kankaasta, kuten ohuesta puuvillasta, musliinista, silkistä tai tyllistä. Se mikä teki niistä syttyviä, oli sama asia, joka teki niistä niin kauniita. Mekkojen oli tarkoitus antaa illuusio siitä, että naiset olivat unenomaisia, romanttisia hahmoja, mutta samalla se tarkoitti myös sitä, että heidän ympärillään ja lävitseen virtasi ilmaa. Ne sisälsivät suuria ilmataskuja, jotka ruokkivat paloa. Lisäksi ne olivat niin leveitä, että niiden helmat osuivat vahingossa kynttilöiden, liesin tai kaasuvalojen liekkeihin. Uhrin auttaminen oli myös hankalaa, sillä häntä ei ollut helppo lähestyä. Tätä pahensi myös se, kun palo pääsi leviämään hameen alla jokaiseen suuntaan ja myös sen riisuminen oli hankalaa.
Isoimpien vannehameiden ympärysmitta lähenteli jopa kuutta metriä. Tästä on helppo laskea, että niiden halkaisija oli noin kaksi metriä. Avotulien lisäksi löytyi toki muitakin vaaratekijöitä: tarttuminen koneisiin, vaunujen pyöriin tai muihin esteisiin. Näiden kaverina tuli myös arkiset hankaluudet, kun piti mahtua kulkemaan ovista. Istuminen oli myös taitoa vaativa suoritus. Teattereissa ja kirkoissa piti varata vannehameita käyttäville naisille omat tilat. Itse voisin asettaa kaikelle tälle touhulle yhteisen nimittäjän: turhamaisuus. Vai olenko sittenkin väärässä? Nainen, joka liikkui isossa vannehameessa valtasi huoneen tilan eli oli visuaalisesti hallitseva. Kieltämättä. Ehkä tätä voisi pitää feminiinisen tilan valtaamisena? Toki todellinen taistelu naisten oikeuksista oli vielä vuosien päässä, joten ehkä vannehameen rooli ei ollut kovinkaan kummoinen.
Entä Suomessa? Krinoliini löysi tiensä meillekin. Se saavutti suuren suosion 1850–1860-luvuilla. Se nähtiin meilläkin hienostuneen naisen tunnuksena. Toki samaan aikaan lehdissä käytiin vilkasta ja asiallista keskustelua siitä, kuinka käytännöllistä tai soveliasta tällainen muoti oli suomalaisessa maaseutuympäristössä.
Miksi krinoliinia ei kielletty, vaikka se aiheutti näitä ikäviä kuolemantapauksia? Tämä kysymys tulee varmasti ensimmäiseksi mieleen, kun tutustuu tuon vannehameen historiaan. 1800-luvun yhteiskunnassa turvallisuuteen ei kiinnitetty niin paljon huomiota kuin nykyisin. Tuolla vuosisadalla arkipäivää olivat lapsityövoiman käyttö, avotulella toimivat uunit, arsenikkipitoiset tapetit jne. Vannehameet olivat vain yksi riski muiden joukossa. Ne olivat oman aikakautensa kulttuuria, joka näytti hyvältä. Ja kukapa halusi kulkea muodin vastavirtaan, kun ne symbolisoivat varallisuutta, naisellisuutta ja sosiaalista asemaa. Toki näitä nurisijoitakin löytyi, ja etenkin pilapiirtäjille krinoliinien kanssa kompuroivat naiset olivat oivallinen kohde, mutta kauneuden selättämiseen ei kuitenkaan riittäneet edes perustellut argumentit. Jos joku yrittäisi nykypäivänä markkinoida laajahelmaista krinoliinia arkikäyttöön, niin se joutuisi melko välittömästi paloturvallisuudesta vastaavien päättäjien hampaisiin. Ja hyvä näin.