Kiinnostukseni tähtitieteeseen syntyi jo murkkuiässä ja vei nuoren pojan mennessään. Mikä olikaan kiehtovampaa kuin arvoituksellinen tähtitaivas, joka oli täydellinen kohde mielikuvitukselleni. Tuolloin alkoi löytöretki, joka on jatkuu tähän päivään asti. Tunnen edelleen itseni yhtä pieneksi sen edessä kuin nuorempana. Isän kiikareilla yritin tunnistaa taivaan kohteita ja painaa edes joitain niistä mieleeni. Tutuimmiksi taisivat tulla Kuu ja meidän lähigalaksimme Andromeda, joka näkyy hyvissä olosuhteissa jopa ilman kiikaria. Se taisi olla ensimmäinen kohde, jonka virallisen tunnuksen opettelin ulkoa. Tuo M31 ja on pysynyt siitä asti hyvin muistissani.
Nykyään seuraan tähtitiedettä kirjojen, tiedeuutisten ja podcastien kautta. Yötaivaan kiikarointi on jäänyt vähemmälle ja keskeisin syy on valosaaste. Siitä ei taida päästä eroon, kuin menemällä mahdollisimman kauaksi lähimmästä kaupungista. Kiikareilla on toki edelleen käyttöä lintuharrastuksen parissa, kun yritän tunnistaa harvinaisempia kävijöitä lintulaudallani. Näiden molempien harrastusten kohdalla on kysymyksessä perin inhimillinen piirre eli uteliasuus. Tuo luonteenpiirre on meillä ihmisillä sisäänrakennettu. Ilman sitä me olisimme kaiketi edelleen kivikaudessa ja naputtelisimme karkeita käyttöesineitä kivestä.
Olen ollut monia vuosia tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan jäsen. Jäsenmaksu sisältää myös upean lehden: Tähdet ja avaruus. Ursa julkaisee myös kirjallisuutta. Viimeisimpiä on Carlo Rovellin ”Valkoiset aukot”, jonka luin melkein yhdellä istumalta. Rovell on italialainen fyysikko ja tietokirjailija, jolta on käännetty kolme kirjaa suomeksi. Hän on keskittynyt urallaan kvanttigravitaatioon ja häntä pidetään myös yhtenä kvanttigravitaatiopainovoimateorian kehittäjänä. Tuo on sen verran pitkä sana, että eiköhän se anna tuolle tutkimuskohteelle hitusen lisää painoarvoa;).
Mistä Rovellin kirjan valkoisessa kääpiössä on sitten kysymys? Kaikille on varmaan tuttu ”vastakkainen” termi eli musta aukko. Siinä romahtavan tähden massa taivuttaa avaruutta, joka venyy venymistään pitkäksi suppiloksi. Sen pohjalle putoaa yhä pienemmäksi puristuva massa. Kun päästään perille, niin Einsteinin yhtälöt eivät enää toimi. Lopulta tähdestä tulee äärimmäisen tiheä ns. Planckin tähti, joka siirtyy kvantti-ilmiöiden vaikutuspiiriin. Erittäin suurilla tiheyksillä kvantit synnyttävät paineen, joka estää puristumisen pienemmäksi. Tämän jälkeen tapahtuu kvanttihyppy. Tähti alkaa uudelleen laajentua ja ponnahtaa kuin kumipallo takaisin kohti tapahtumahorisonttia. Näin mustasta aukosta tulee valkoinen aukko. Lopulta se mitä tähdestä on jäljellä, lentää ulos. Melkoisen mystinen matka ainakin minulle, joka aloittaa päivän kaurapuurolla ja päättää sen illalla kirjan parissa. Toki valkoisten aukkojen olemassaolosta kiistellään, joten tähtitieteilijöillä on vielä edessä kiehtovaa pähkäiltävää sen parissa.
Rovellia on kiitelty siitä, että hänen kirjansa ovat tieteellisesti tarkkoja ja helposti lähestyttäviä. Hän osaa yhdistää tieteelliset käsitteet suurempiin kysymyksiin ihmisen kokemusmaailmasta ja maailmankaikkeudesta. Vaikka jollain sivulla sukelletaan kvanttimaailman, niin tilaa saa myös Danten Jumalainen näytelmä. Sukellus mustaan aukkoon saa vertailukohteeksi Danten ja hänen oppaansa Vergiliuksen laskeutumisen Helvettiin. Näin lukija voi kokea kosmista yhteyttä sekä maailmankaikkeuteen että ihmiskuntaan, joka kompuroinnistaan huolimatta on saavuttanut tieteen ja kulttuurin alueella hienoja tuloksia. Kirjoittajalle ei suinkaan ole olennaista kertoa totuutta valkoisista aukoista, vaan hän haluaa johdattaa lukijansa teorian kehittelyn pariin, pohtien samalla tieteen tekemistä myös laajemmalla tasolla. Rovell tekee kaiken tämän kielellisesti rikkaasti ja maalaten samalla kiehtovia mielikuvia lukijan mieleen virkkeillä, jotka ovat tutumpia kaunokirjallisuuden parista. Tiedettä voi popularisoida huonosti tai hyvin; Carlo Rovell tekee sen vähintään jälkimmäisellä tavalla.