Aatelia? No ainakin minulle, sillä ne parhaat fiilikset klassisella puolella tulevat teoksista, joissa flyygeli on keskeisessä roolissa. Toki hyväksyn näiden aatelisten joukkoon myös pianosonaatit. Niitä kuunnellaan keskittyneesti ja maistellaan jokaista nuottia, kun taas konsertot on veistetty aivan toisenlaisesta puusta. Niiden pinta voi olla toki pehmeää, mutta sisällä on kova ydin. Voisin kuvitella, että säveltäjille pianokonsertot ovat mestarinäytteitä, joiden eteen ollaan valmiita uhraamaan paljon aikaa ja tupakkaa.
Mutta miksi puhutaan pianokonsertoista, vaikka soittimena on yleensä flyygeli? Perinteisen pianon soittoa ei taida kuulla enää kuin yksityiskodeissa tai koulujen musiikkitunneilla. Minun lapsuuteni kansakoulussa aamuhartauden virret veisattiin urkuharmonin säestyksellä. Sen soittaminen vaati jatkuvaa polkemista. Tuo paljetyöskentely näkyi opettajan hauskana keinahteluna puolelta toiselle. Minusta tuon soittimen ääni ei kuulostanut lainkaan taivaalliselta, vaan lähinnä harmaan lattealta. No, taisin olla silloin jo agnostikko.
Raahasin muturepussani tätä piano-ongelmaa pitkään, kunnes päätin lopulta selvittää tuon ristiriitaisuuden, jossa ei tuntunut olevan minkäänlaista logiikkaa. Onneksi tiedon kaivaminen on näinä aikoina todellakin helppoa, verrattuna menneisiin vuosikymmeniin, jolloin vastauksia piti hakea kirjastosta tai kotiin ostetuista tietosanakirjoista. Niitä ei taidettu avata kovinkaan usein, ei meilläkään. Äiti taisi vain pyyhkiä niistä pölyt pois muutaman viikon välein.
Olen aina kuvitellut, että piano on sama kuin soittimen nimi. Kyseessä ei kuitenkaan ole erisnimi, vaan piano on yleisnimi, riippumatta siitä, onko kyseessä pystypiano vai flyygeli. Flyygeli on pianon hienostuneempi muoto. Se on isompi, komeampi ja äänenlaadultaan parempi, mutta edelleenkin vain piano.
Tuo ongelma on nyt siirretty faktojen pariin, joten seuraavaksi itse aiheeseen eli miksi rakastan pianokonserttoja? En taida kovinkaan paljon liioitella, jos totean, että kuuntelen niitä vähintään yhden joka päivä. Mutta mikä niistä tekee niin kiinnostavia? Jos unohdetaan flyygelin mahtava äänimaailma, niin näissä esityksissä kiehtoo ehkä eniten orkesterin ja pianon dialogi. Se on eräänlaista keskustelua, joka luo musiikkiin draamaa. Itseäni myös hämmästyttää pianistien virtuoosimaisuus. En jaksa olla kummastelematta, kuinka he pystyvät soittamaan yli puolen tunnin teoksia ulkomuistista. Kun tähän vielä lisätään tunnepuolta ravistelevat kokemukset, niin eiköhän tuossa ole jo riittävä syy laittaa soimaan joku pianokonsertto.
Tähän loppuun omia ja myös yleisiä suosituksia. Aloitetaan vaikka kaikille tutusta Mozartista. Valitsen häneltä vain yhden pianokonserton, jonka teosnumero on 20. Mozart oli tuottelias, sillä hän sävelsi kaikkiaan 27 konserttoa, joka on määrällisesti enemmän kuin kellään muulla. Niitä pidetään myös laadultaan ylivertaisina, koska niissä yhdistyvät klassinen tasapaino, taituruus ja syvä tunneilmaisu. Hän ikään kuin loi pianokonserton sellaisena kuin me sen tunnemme.
Listallani on seuraavana ikisuosikkini Beethoven, joka orkestroi viisi pianokonserttoa. Kuuluisin näistä on viides eli Keisari-konsertto, jonka Ludwig sävelsi jo täysin kuurona. Ei sovi unohtaa myöskään kolmosta eikä nelosta, sillä niissä kuuluu jo vahvana mestarin oma ääni. Tähän listaan voisin vielä lisätä Sergei Rahmaninovin toisen pianokonserton, joka on niitä suosikkejani. Norjasta tulee Griegin konsertto, jota kuunnellessani näen aina tuon maan kauniit vuonomaisemat. Ei sovi myöskään unohtaa Robert Schumannin konserttoa, eikä myöskään Pjotr Tšaikovskin ensimmäistä pianokonserttoa, joka on joidenkin listojen mukaan maailman eniten soitettu konsertto. Siinä taitaa olla myös se kaikista tunnistettavin alku.
Entä pianistit? Toki minulla on omat suosikkini, jotka olen valinnut lähinnä palkittujen levytysten parista. Todellisuudessa en pysty kuitenkaan sanomaan, että joku pianisti soittaisi paremmin kuin joku toinen. Jokainen pianisti, jolla annetaan mahdollisuus levyttää, on jo mestari soittimensa käsittelyssä. Huippupianistien väliset erot ovat todellakin niin hienovaraisia, että jätän nyanssien arvioinnin ammattikriitikoille. Nuo ammattilaiset ovat jo toinen tarina, sillä konserttien arviot ovat välillä sellaista sanasnobbailua, että ne jäävät helposti lukematta. Miksi konserttiesitystä ei voi arvioida selkeästi, vaan se hukutetaan kauniisiin korulauseisiin. Tähän syyllistyy myös populaarimusiikkiin keskittyvä Soundi-lehti arvioidessaan uusia levyjä. Ehkä nuo arviot on tarkoitettu toisille kriitikoille, eikä suinkaan konserteissa käyvälle yleisölle.