Kiinassa on yli 40 miljoona lasta tai nuorta, jotka opiskelevat pianonsoittoa. Varmaankin moni heistä haluaa olla joskus arvostettu konserttipianisti. Kiinan konservatorioista valmistuu vuosittain useita tuhansia pianisteja ja vain pieni osa heistä jatkaa ammattimaiselle uralle. Tunnustettuja huippupianisteja ilmestyy kansainvälisille markkinoille ehkä 10-30 vuosittain. Mikään muu maa ei yllä tähän määrään.
Miksi Kiinassa pianonsoiton harrastus on näin laajaa? Vanhemmat (lähinnä keskiluokka) näkevät pianonsoiton usein porttina ”parempaan elämään” ja korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan. Valtio tukee myös kulttuuria, vaikka lähinnä kilpailuhenkisesti.
Kiinassa opetus myös poikkeaa eurooppalaisesta perinteestä, koska se on lähinnä teknis-painotteista. Euroopassa tunneilmaisulla on tärkeämpi rooli. Täällä ei mitata sitä, kuinka nopeaan sormet liikkuvat vaan sitä. että tuleeko liikkeet sielusta asti. Kiinassa ei voida todellakaan puhua taiteen tekemisen iloista. Toki tähän on puuttunut Lang Lang, joka on kuuluisin Kiinasta lähtenyt pianisti. Hän perusti vuonna 2008 Lang Lang International Music Foundationin. Järjestön tavoitteena on tehdä klassisesta musiikista saavutettavaa kaikille lapsille, riippumatta heidän taustastaan tai taloudellisista resursseistaan. Ja lähtökohtana on soittamisen ilo, eikä suinkaan tekninen taituruus. Lang Lang saa tilaa vielä myöhemmin tässä artikkelissa.
Katsoin muutama päivä sitten Yle Areenasta puolentoista tunnin dokumentin, jonka pääosassa oli kolme kiinalaista pianonsoiton opiskelijaa. Näistä nuorin oli kahdeksanvuotias ja vanhin 19-vuotias. Ohjelmassa tuo kilpailuhenkisyys tuli tosi vahvasti esille. Näitä järjestettiin jopa alle kymmenenvuotiaille. Kilpailutulokset olivat myös väylä päästä eteenpäin opiskelupaikkojen suhteen. Jos lapsi voittaa kansallisen kilpailun, se avaa myös ovia arvostettuihin kouluihin. Mittelöt lisäävät myös opiskelupaikan näkyvyyttä, koska sen kautta on mahdollisuus esitellä omia koulun oppilaita. Onhan se vanhemmille myös kruunu, kun lapsi pärjää. Minua kuitenkin puistatti ohjelman jakama maailmankuva. Pitäisikö vain sanoa, että maassa maan tavalla?
Nuorin oppilaista sai opettajalta jopa reippaita kämmenlyöntejä, kun soitto ei tyydyttänyt häntä. Mentori kertoi myös, että olisi saanut niitä enemmänkin, jos vaari ei olisi sattunut olemaan paikalla. Harjoittelumäärät kuulostivat myös melkoisilta. Dokumentin kaksitoistavuotias tyttö harjoitteli keskimäärin viisi tuntia päivässä.
Mutta lopuksi tarina Lang Langin pianonsoiton opiskelusta isän kuristavassa otteessa. Tämä tarina on surullinen, vaikka päättyikin hyvin. Luin hänen kirjoittamansa kirjan muutama vuosi sitten ja meinasin jättää sen kesken. Se ahdisti minua sivu sivulta yhtä enemmän. Tähän niitä järkyttävimpiä kohtia.
Lang Lang ja Yuja Wang. Ne kirkkaimmat kiinalaiset tähdet.
Lang Lang oli 9-vuotias, kun hänet erotettiin arvostetusta Pekingin konservatoriosta. Tämän seurauksena hänen isänsä ajautui epätoivoon. Hän kehotti poikaansa hyppäämään ikkunasta ja tappamaan itsensä, koska ”elämällä ei olisi enää mitään tarkoitusta”. Lang Lang oli täysin murtunut, mutta ei tietenkään hypännyt, vaikka koki suunnatonta syyllisyyttä, koska oli ”pettänyt” isänsä unelman.
Pojan harjoittelua valvottiin lähes sotilaallisesti. Päivät venyivät jopa 8–10 tunnin mittaisiksi ja pienimmätkin virheet aiheuttivat raivokohtauksia. Jos Lang Lang epäonnistui, isä uhkasi, että heidän molempien elämä oli pilalla.
Näiden järkyttävien kokemusten jälkeen voisi kuvitella, että isäsuhteesta ei olisi enää mitään jäljellä. Lang Lang on kuitenkin antanut isälleen anteeksi ja jollain tapaa yrittänyt ymmärtää häntä. Ehkä siihen auttoi se, että isä uhrasi omankin elämänsä kasvattaakseen pojastaan maailman parhaan pianistin. Isän ”vaatimaton” tavoite oli tuo ja eihän Lang Lang mikään huono pianisti olekaan. Hän on myös rikkonut raja-aitoja tehdessään yhteistyötä niin jazzin kuin rockinkin parissa.