Lavalla istuu pää painuksissa älymystön edustaja, jonka rintaa koristaa paperille tuherrettu syntilista. Tuomioita jakavien nuorten punakaartilaisten päiden päällä on kohotettuna Maon pienet punaiset kirjat, kuin uudesti syntyvän yhteiskunnan suojana. Nuorten ilmeissä on paheksuntaa ja samalla iloa, koska tässähän tehdään uudenlaista historiaa. Aitoon kommunismiin ei ole oikotietä, kaikki porvarillinen hapatus on kitkettävä juuriaan myöten pois. Tuohon roskajoukkoon laskettiin kuuluvaksi opettajat, virkamiehet ja kulttuurivaikuttajat, joita nöyryytettiin julkisesti, karkotettiin tai tapettiin. Vanhat perinteet saivat myös väistyä, samoin historialliset dokumentit, kirjat ja taide. Ei varmaan yllätys, että talous ja koulutusjärjestelmä jäivät tuon mullistuksen jälkeen siipirikoiksi.
Tuon ajanjakson aikana (1966-1976) surmattiin satojatuhansia ihmisiä, kidutettiin kuoliaaksi tai ajettiin itsemurhaan. On myös arvioita, että tuo määrä olisi ollut paljon suurempi, joissain arvioissa puhutaan jopa miljoonista.
Mao on podiumin korkeimmalla korokkeella, jos arvioidaan kuinka paljon hän tapatti diktaattorivuosinaan kansalaisiaan. Tämä reipas väestökato sai alkunsa jo muutamia vuosia ennen kulttuurivallankumousta. Viisikymmentäluvun lopulla masinoitiin Maon suunnittelema kampanja, joka sai nimeksi Suuri harppaus eteenpäin. Sen tavoitteena oli nopeuttaa Kiinan teollistumista ja maatalouden kollektivisointia. Se päättyi katastrofiin ja aiheutti maailmanhistorian tuhoisimman nälänhädän, jossa kuoli arviolta 30–45 miljoonaa ihmistä. Jos näillä lukumäärillä ei pääse historiaan, niin millä sitten. Stalin saa harmitella podiumin hopeapallilla, sillä hän ei yltänyt kuin puoleen väliin tuosta lukemasta. Samalle pallille änkeää Hitler, sillä hänen omallatunnollaan on suunnilleen sama määrä ihmisuhreja. Pronssipaikalle kipuaa Belgian kuningas Leopold II ja Pol Pot
Minusta historian suurimpia ihmeitä on se, kun joku diktaattorin renttu pystyy manipuloimaan omaa väestöään ja aiheuttamaan kaaosta. On todella kuvottavaa katsoa dokumentteja, joissa Hitlerille hurrataan, kuin Jeesuksen toiselle tulemiselle. Tuo kertoo kansasta aika paljon. Jos maailmankuva on kapea, niin eihän sille kritiikillekään löydy tarpeeksi mietintäalustaa. Mitä vähemmän tutustut ympäröivään maailmaan, niin sitä helpompi sinua on kiskoa narusta. Ja ihme kyllä, mitään ei ole vieläkään opittu.
Miten tämä Kiinan kulttuurivallankumous liittyi minun nuoruuteeni? Olin kuusikymmentäluvulla kuin liimapintainen kärpäspaperi, johon kaikki tuntui tarttuvan kritiikittömästi. Harrastin siihen aikaan esperantoa ja tilasin jossain vaiheessa Kiinan Esperantoliiton julkaiseman lehden El Popola Ĉinion. Jotainhan sitä oli luettava, kun kielitaitokin jo mahdollisti tuon. Mutta miksi juuri Kiinasta, se on edelleen minulle jossain määrin arvoitus. Ehkä se oli vain halpa ja kukkaroni pohjalta löytyi tilaamiseen vaadittavat lantit.
Tuon lehden ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1950. Sitä julkaistaan edelleen, koska Kiinassa esperantoharrastus on vahvaa. Luin innokkaasti artikkeleita kulttuurivallankumouksesta. Värikuvissa näkyi iloitsevia nuoria, jotka rakensivat hymy kasvoilla omaa maataan ja parempaa tulevaisuutta. Jälkikäteen nähdyt ikävät kuvat oikeudenkäynneistä ja ojennusleireistä puuttuivat kokonaan. Kaikki oli niin kaunista ja hyvää, että innostus tarttui myös minuun. Missä oli silloin minun skeptisyyteni, kun sille olisi ollut todella tarvetta? Jossain välissä tilasin myös Maon punaisen kirjan ja karvahatun, jolla taisi olla käyttöä pilkkireissuilla. Kirjan sisällöstä en ymmärtänyt mitään, kun se oli brittien kieltä. Nuo konkreettiset muistumat maolaisuudestani ovat kadonneet erinäisten muuttojen seurauksena. Jos ne olisivat säilyneet, niin olisin toki löytänyt niille ihan edustavan paikan työhuoneestani. Ne olisivat muistuttaneet tuosta vaiheesta elämästäni, kun Mao onnistui kusettamaan minuakin.