Viime vuosina on puhuttu digiloukusta, johon ikääntyneiden oletetaan putoavan automaattisesti. Vanhemmuus tuntuu olevan jonkinlainen turvasatama, jossa on oikeus nostaa kädet ylös ja sanoa: En osaa, en opi. Mutta tämä asenne ei perustu faktoille. Tutkimukset osoittavat, että aivot säilyttävät kykynsä oppia ja mukautua koko elämän ajan. Tätä kykyä kutsutaan neuroplastisuudeksi. Vaikka oppiminen saattaa olla hitaampaa iän myötä, se on silti mahdollista ja voi olla myös erittäin palkitsevaa.
Oppiminen myös parantaa kognitiivista terveyttä ja hidastaa ikääntymiseen liittyviä muistin ja ajattelun muutoksia. Uuden opettelu on aivoille hyvää ravintoa. Parasta olisi, jos jaksaisi pitää yllä positiivisen oppimisen vireen läpi elämänsä, kiinnostua uusista asioista ja opetella uutta. Tällöin aivot pysyvät joustavampina ja nuorempina, koska niitä jumpataan koko ajan. Samalla se maailmankuvakin voisi avartua uusille ja mielenkiintoisille alueille. Jos eläkeikää edeltävät vuosikymmenet ovat sisältäneet opiskelua, niin vanhemmuus on vain raja, joka ylitetään huomaamatta sitä.
Jonkun tutkimuksen mukaan noin kolme neljästä suomalaisesta eläkeläisestä luottaa kykyynsä oppia uutta. Entä tuo loppu 25 prosenttia? Siinä ryhmässä on mukana terveysongelmia, jotka voivat olla kognitiivisten taitojen tiellä. Nuo väliinputoajat kaipaavat luonnollisesti sitä auttavaa kättä. Itse uskon, että tuossa 25 prosentissa on myös niitä, joille tämä vanha hokema on iskostunut liian syvälle: ”vanhalle koiralle ei voi opettaa uusia temppuja”. Tahto on avainsana, jolla pusketaan vaikka siitä kuuluisasta harmaasta kivestä läpi.
Mutta miksi nostetaan kädet pystyyn, vaikka sitä oppimiskykyä olisi vielä rutkasti jäljellä? Minusta kyseessä on lähinnä haluttomuus opetella uusia asioita, vaikka sitkeys palkittaisiin myöhemmin. Tämä on toki ongelma, joka ei rajoitu vain vanhempaan ikäryhmään. Pitäisikö näitä laiskoja ihmisiä sitten tukea? Minun mielestäni ei, vaan potkia kevyesti sinne takalistoon ja kertoa mitä hyötyä on siitä, kun vaivataan sitä korvien välistä löytyvää harmaata massaa tutustumalla uusiin asioihin. Elämä on moneen polkuun haarautuva seikkailu, joten miksi pitäisi tallata samaa polkua vuodesta toiseen. Sivupoluilta löytyvät ehkä ne parhaat aarteet, kunhan on vain halukas tutustumaan uusiin maisemiin.
Kun haeskelin tietoa tähän blogiini, niin päädyin eräälle keskustelusivustolle, jossa vaihdettiin ajatuksia ikääntymisestä ja sen vaikutuksesta arkeen. Kopioin tähän loppuun pätkän eräästä kommentista, jossa oli mukavasti potkua: ” Vielä minusta ja ystävistäni, jotka muuten ovat paljon yli 70-vuotiaita. Hiihdämme, patikoimme, melomme, pyöräilemme – teemme mitä huvittaa. Pidämme hauskaa, seurustelemme, menemme ulos syömään, luemme. Meillä on tietokoneita ja iPhoneja, monilla on omat verkkosivustot ja työskentelemme verkossa. Teemme mitä haluamme.”