Muistan vuosikymmenten takaa, kun rockmuusikot kertoivat, että tätä hommaa ei jatketa enää vanhana. Toki tuohon on löytynyt luonnollistakin karsintaa, kun aamukalenteri on jäänyt moneltakin muusikolta vajaaksi. Jimi Hendrix tukehtui 27- vuotiaana oksennukseen. Jim Morrison ja Jane Joplin myös poistuivat keskuudestamme samanikäisenä. Tähän voisin vielä lisätä lento-onnettomuudessa menehtynyneen Stevie Ray Vaughanin, jonka karhea esitys kappaleesta Texas Flood on sähköistä bluesia parhaimmillaan. Siinä on sitä rösöistä energiaa, joka erottaa rockin popista. Toki tuohon kategoriaan kuuluu myös Henrixin All Along the Watchtower. Nuo kaksi esitystä on pakko kuunnella silloin tällöin ja reippaalla volyymillä. Siinä vaiheessa, kun nuo kappaleet eivät saa minulta enää minkäänlaista vastinetta, niin olen kai siirtynyt johonkin tylsään rinnakkaismaailmaan.
Tämä ”poistuin nuorena” -lista olisi paljon pidempi, jos sitä verrattaisiin siihen ryhmään, jotka esiintyvät edelleen eläkeiässä. Ehkä nuoren kapinallisen muusikon mielikuva ikääntyneenä rockstarana on liian luotaantyöntävä ajatus ja villi nuoruus on se ainoa oikea kohta elämänkaarta, jolla on todella jotain merkitystä. Ja toki esimerkitkin puuttuivat. Rock syntyi 1950-luvulla, joten parikymmentä vuotta myöhemmin nämä aiemmin uransa aloittaneet muusikot eivät olleet vielä lähelläkään eläkeikää.
Siirrytään vanhusten pariin ja Willie Nelson on minusta hyvä lähtökohta. Hänen hieman nasaalinen lauluäänensä saa ainakin minun korvalehteni lepattamaan mielihyvästä. Lepatus on jo aivan kohtuutonta, kun kuuntelen Always on my Mind-kappaletta. Tuo esitys luikertelee vastustamattomasti tunteisiini ja aivan sinne pohjalle asti. Miehen olemuksessa on jotain humaania, hurmaavaa ja ikiaikaista. Lettikin heiluu, kuin silloin joskus nuorempana. Hänen uransa on uskomaton saavutus, sillä Willie täyttää tänä keväänä 92-vuotta ja keikkakalenterikaan ei ole suinkaan tyhjä. Ja se viimeinen pitkäsoittolevy ilmestyi pari vuotta sitten.
Rollarit ansaitsevat myös tilaa. Se on pitkäikäisin yhtye, joka esiintyy edelleen. Keikkakalenterin ensimmäisen sivun merkinnät taidettiin raapustaa jo vuonna 1962. Itse olin vielä siinä iässä, että tuskin tiesin tuon bändin olemassaolosta yhtään mitään. Musiikkinälkäni tyydyttämiseen taisi riittää siihen aikaan Tapio Rautavaaran Päivänsäde ja menninkäinen. Rolling Stone julkaisi hiljakkoin uuden levyn ja siitä on vaikea päätellä, että yhtyeen jäsenet ovat kahdeksankymmenen nurkilla. Keith Richard on tietenkin jo ilmiö sinänsä. Hänen kasvoillaan on jo niin paljon ryppyjä, että uusille ei taida olla enää paljoakaan tilaa. No, onneksi tuo ei vähennä miehen karismaa.
Edelleen esiintyvien rokkareiden lista on toki paljon pidempi kuin nämä kaksi esimerkkiä. Sieltä voisi poimia Paul McCartneyn (82), Bob Dylanin (83) ja Neil Youngin (79). Ja näiltä suosikeiltani syntyy edelleen uutta musiikkia, koska ikä ei onneksi kampita luovuutta. Vanhetessa sen kerrotaan vain jalostuvan ja saavan lisää syvyyttä.