Sibeliuksen viulukonsertto on pala taivasta ja sitä kirkkainta kohtaa. Sen herkkyys ja kauniit melodiat sulattavat jäisenkin jässikän. Minulle riittää nykyään jo pelkästään ensimmäiset nuotit, kun alan pyyhkimään salaa silmäkulmiani. Ikääntyessä tuo maskuliinisuus näyttää murentuvan kerros kerrokselta. Harmillistako? En taida uskaltaa vastata tuohon.
Kun katson valokuvasta Ainolan pihalla seisovan Sibeliuksen jykevää olemusta, niin hänen viulukonserttonsa herkkyys ja kauneus ovat ristiriidassa tuon hahmon kanssa. Sibeliuksen harteikas ulkomuoto pullistelee maskuliinisuutta ja viulukonsertto taas aivan päinvastaisia arvoja. Tuossa on outoa kontrastia, joka ihmetyttää ainakin minua. Ja tuo ihmetys ei tähän lopu, sillä seuraava arvoitus on jo odottamassa käsi pystyssä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin tuo maailman eniten soitettu ja levytetty konsertto unohtui lähemmäs kolmenkymmenen vuoden ajaksi. Sen ensiesitys oli 1900-luvun alussa ja vastaanotto oli aika nuivaa. Syyksi mainitaan yleensä viulisti, joka ei saanut kuulemma raavittua kaikkea herkkyyttä teoksesta. Vasta 1930-luvulla, aikansa kuuluisimpiin viulisteihin kuulunut Jascha Heifetz, levytti viulukonserton ja nosti sen maineeseen arvaamattomaan. Tässähän ei ole lainkaan tolkkua. Pystyykö konserttiyleisö erottamaan hyvän ja erinomaisen viulistin toisistaan? Minulta se ei ainakaan onnistu, tuskin monelta muultakaan kuuntelijalta. Sibeliuksen viulukonserttoa ei pysty tärvelemään edes keksinkertainen soittaja, sillä sen herkkyys ja kauneus on liimattu teokseen niin vahvasti, että sitä ei kumiteta noin vain pois. Tuo yleinen selitys ei voi olla se oikea. En todellakaan usko, että sata vuotta sitten konserteissa kävijät lukivat myöskään kovinkaan ahkerasti musiikkikriitikoiden arvioita. Joku syy tuohon toki on, että kaunis teos hukataan kuuntelijoilta lähemmäs kolmenkymmenen vuoden ajaksi.
Oma klassisen musiikin harrastukseni alkoi Tshaikovskin viulukonsertosta muutama kymmenen vuotta sitten. Konserteissa ravaava kaverini ehdotti tuota vaihtoehtoa, kun esitin hänelle toiveeni tutustua klassiseen musiikkiin. Ei huono valinta, kuten ei olisi ollut myöskään Beethovenin, Max Bruchin ja Felix Mendelssohnin viulukonsertot.
Mitä ajattelen viulusta? Kun pidän viulukonsertosta, niin kaipa pidän myös tuon soittimen äänestä. Taidan poiketa tuolta polulta, sillä se ei kuulu kolmen suosikkisoittimeni joukkoon. Ykkösenä on edelleen sähkökitara, kakkosena tulee flyygelin äänimaailma ja pronssipallille kipuaa saksofoni. Viulu on ollut se soitin, joka on vaatinut minulta eniten tutustumista, jotta olen oppinut pitämään sen äänestä. Sisäänajo on ollut pitkä ja ehkä tuo jousisoittimien kuningatar nousee vielä joskus kolmen mieluisimman instrumentin joukkoon.
Minulla on ollut huono tuuri konserteissa istumapaikkojen suhteen. Ei ole yleensä yllätys, että viereeni tupsahtaa kaveri, jonka olkapää yltää omalle puolelleni. Jos näin käy, niin täytyy toivoa, että toisella puolella on laihanlainen musiikin ystävä, jonka reviiriä voin hieman varata. Näinhän tässä taas kävi, kun istuin Hyvinkääsalissa kuuntelemassa elämäni ensimmäistä kertaa livenä Sibeliuksen viulukonserttoa, jonka solistina oli Kuopion viulukilpailun voittaja Amanda Ernesaks. Toki oikealla puolellani oleva paikka oli tällä kertaa tyhjä. Olisin voinut siirtyä siihen, mutta kantti ei vain riittänyt. Mietin, että mitähän tuo ladon oven kokoinen heppu ajattelee, jos hänen viereinen paikkansa ei kelpaa minulle. Joten siinä sitten nyhjötettiin, minä kallistuneena tyhjän penkin puolelle ja rakas vieruskaverini tietämättä lainkaan minun tukalasta ahdingostani.