Halu tutustua menneisyyteen saattoi syntyä jo murkkuiässä, kun sain naapurista lainaksi Väinö Linnan Täällä pohjan tähden alla -kirjasarjan. Ehkä tartuin tuohon teokseen, koska se käsitteli vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Todellinen syy saattoi kuitenkin olla kirjojen kauniit selkämykset ja niiden jämäkkä paino varhaisteinin käsissä. Luultavasti vanhempani, joiden en nähnyt koskaan lukevan kirjoja, ihmettelivät valintaani.
Entä kansakoulu? Historian tunneista en muista muuta, kuin luokkahuoneen seinällä olevan Suomen kartan, jota tökittiin ahkerasti karttakepillä. Pitihän kansakouluikäistenkin jo tuntea suomineito ja mistä sen kauniit piirteet muodostuvat. Mitä tulee tuohon ikoniseen karttakeppiin, niin viisikymmentäluvulla sen rooli rangaistusvälineenä taisi olla jo historiaa. Aiemmin sillä oli naputeltu takalistoon ja sormille. Lyöntien voimakkuus ja määrä taisivat olla suoraan verrannollinen opettajan vaatimustasoon. Toki lasten kurittamiseen taisi löytyä muitakin syitä. Pahinta omassa kansakouluajassani oli, kun joutui seisomaan liikkumatta luokkahuoneen nurkassa tai koulupäivän jälkeen sisääntuloaulan kellon alla. Vaikka olin luultavasti koulun kiltein oppilas, niin nuo molemmat rangaistusmuodot tulivat minullekin tutuiksi.
Näin vanhempana minua kiinnostaa eniten mikrohistoria. Siinä tongitaan pohjia myöten jotain rajattua aihetta mahdollisimman perusteellisesti. Itse käytin vuosi sitten monta tuntia sen selvittämiseen, että käyttivätkö naiset keskiajalla rintaliivejä. En ole enää hormonien selässä ratsastava teini, joten kyseessä oli vain kyltymätön uteliaisuuteni. Tuo oli minun ikioma mikrohistoriatutkimukseni. Naisten keskiajan vaatetus kiehtoo minua laajemminkin. Niissä viehättää vähäeleinen kauneus. Mielestäni esteettisille arvoille on aina enemmän tilaa, kun sillä on selkeät muodot. Keskiajan vaatetus on luonnollisesti myös hyvin esillä festivaalitapahtumissa. Ne kaksi suurinta ovat Turun keskiaikaiset markkinat ja Hämeen keskiaikafestivaali.
Mikä minua historiassa sitten kiehtoo? Annan eduskunnan puhemiehelle tilaa. Halla-Ahoa en ole koskaan peukuttanut, en edes pikkusormen vertaa. Toki kerran olen nyökytellyt tyytyväisenä, kun hän kertoi jossain haastattelussa, että ihmisten pitäisi lukea historiaa. En tiedä ajatteliko hän lähinnä perspektiiviä, joka antaisi mittasuhteita näille kitisijöille, jotka valittavat kuinka kurjasti asiat ovat. Toki tuolla on itsellenikin merkitystä, mutta sen takia ei tarvitse lukea satoja kirjoja. Tuon ymmärtämiseen riittää muutama yleisesitys historian tapahtumista. Täytyy olla aika sokea, jos ei käsitä, että meillä menee todella hyvin. Tätä toistaa myös silloin tällöin Turun yliopiston avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja ja hänellä on varmaan riittävästi perspektiiviä.
Historia myös opettaa, että mikään ei ole pysyvää. Valtioita kaatuu ja niitä syntyy uudelleen. Muutoksiin löytyy aina syy ja voisi olettaa, että samoja virheitä ei tehdä uudelleen. Tässä ajatuksessa taitaa olla enemmän kuin ripaus optimismia, sillä historia ei todellakaan taida olla tehokas opettaja, kun ihmiskunta kompuroi eteenpäin.
Historiassa minua viehättää myös tarinat. Rakastan tekniikan ja tieteen historiaa. Niiden parissa nuo elementit ovat myös mukana ja askelmerkit ovat selkeät. Ne ovat kuin tikapuun puolat, joista on taas hieman helpompi nousta seuraavalle askelmalle. Poliittista historiaa on vaikeampi hahmottaa, mutta tarinoissa ei ole ainakaan säästetty. Kun katsomme näitä kaikkia osa-alueita kokonaisuutena, niin olemme suuremmassa koko maailman kattavassa tarinassa, jonka loppua emme tiedä. Samalla myös rakennamme sitä itse hetki hetkeltä.