Ajatusten matkassa

Muinaisessa Egyptissä oodi oli faaraon ylistyslaulu. Tähän on helppo tarttua, sillä maantiepyörähän on jossain mielessä kuningas, kun puhutaan kilpailuvälineistä. Tosin myös varmaan ainoita kruunupäitä, joiden selässä istutaan niin kauan, että suvunjatkamisen kannalta tärkeistä lisäkkeistä katoaa tunto ja ainoa keino palauttaa se takaisin, on takapuolen kohottaminen satulasta vähäksi aikaa. Ajattelin suhtautua tähän aiheeseen otsakkeen mukaisesti eli vakavasti. Teen sen silläkin uhalla, että siitä tulee yhtä tylsää kuin noiden oikeiden kruunupäiden päivittäinen elämä. Jos jotain rakastaa koko olemuksellaan, niin ehkä siitä on syytä kirjoittaa kunnioittavasti ja käsitellä aihetta niin, että estetiikka tulee kirkkaana esiin ja kontrastina pysyvät tarkalleen samat arvot. Leikinlasku söisi näiltä näkemyksiltä uskottavuuden ja sitä en voi hyväksyä. Ei kai kukaan rohkene analysoida Leonardon Mona Lisaa huumorin keinoin? Ja onko yhtään estetiikan oppikirjaa, joka sisältää enemmän vitsejä, kuin vakavaa pohdintaa kauneuden olemuksesta? Taide on totinen juttu, vaikka se olisi naivismia.

Olisin ottanut maantiepyörästäni muistikortin täyteen kuvia, jos ikkunan takainen maisema olisi ollut hieman kesäisempi. Ideoissani vilahteli kuvakulmat, joissa Bianchini tulisi esiintymään eri asennoissa kamerani edessä. Olisin ollut valmis asettautumaan selälleni sen alle ja kohottamaan objektiivin kiinni eturattaaseen. Myös nuo kauniit alumiinikammet olisin halunnut kuvata mahdollisimman taidokkaasti ja näyttää näin, miksi niitä kannattaa pyörittää sata kierrosta minuutissa. Olisin antanut sen levätä myös nojallaan suomalaisen koivun kyljessä. Risuaitaakin suunnittelin sen taustaksi. Joudun kuitenkin käyttämään steriilejä kuvapankin  otoksia, jotka eivät pysty tunkeutumaan lainkaan pyöräni sielunmaisemaan, puhumattakaan sen upeasta väristä. Tuo kaunis celeste on kehitelty jo sata vuotta sitten Bianchin tehtaalla Italiassa. Lausunkin tuon sanan kunnioittavan hellästi ja en tule koskaan käyttämään sen suomalaista vastinetta.  Edoardo Bianchin kerrotaan saaneen rungon värin viehättävän kuningattaren silmistä, jolle hän rakensi pyörän. Kuulostaa legendalta, koska tuossa tarinassa on kaunis nainen mukana. Kerrotaan myös, että se on kopio siitä taivaasta, joka kurottautuu Milanon kaupungin ylle. Itse uskon, että tuo värisävy on lainattu vuoriston rinteiden halki hyppelehtivän puron uomasta, jonka pikkukivien täplittämä pohja heijastaa taivaalta sirottuvaa valoa. Joskus legenda on parempi vaihtoehto, kun haetaan uskottavuutta.  Ihme kyllä, totuus voi tosiaankin joskus näkyä kirkkaammin sepitelmien joukosta, kuin realistisen kuvailun kautta.

Kilpapyörän paikka ei tietenkään ole kameran edessä, eikä nojallaan risuaitaa vasten. Sen paikka on sileän asfaltin päällä, jossa tiukaksi pumpattujen renkaiden on helppo laulaa tasaista melodiaansa. Vaikka sävel on yksitoikkoinen, niin yhdistettynä kypärän sisältä kuuluvan huminaan, siitä muodostuu yhdessä italian vuoristoluostareissa kuultavaa moniäänistä kirkkolaulua.

Taas kerran kävi näin. Katsoimme juuri vaimon kanssa elokuvan, jonka viimeistä episodia ohjaaja olisi voinut miettiä hieman tarkemmin. Hyvälle elokuvalle, joka piti tiukasti otteessaan kaksi tuntia, olisi voinut rakentaa huomattavasti uskottavamman lopun. Miellyttävän katselukokemuksen päättävää rimanalituskohtausta ei voi perustella edes sillä, että pitää kosiskella yleisöä. Siitä ei todellakaan ollut kysymys. Meille jäi vähän samanlainen tunne, kuin ravintolassa, jossa hyvän pääruoan seuraksi tarjoillaan annos mautonta jälkiruokaa. Illallisesta jää vain mieleen suklaamousse, joka maistuu arkiselta mannapuurolta. Kynttilän valossa syömämme Chateuabrian pyyhkäistiin mielemme pohjalta lähimpään roskikseen ja jälkiruoan poikkeuksellinen maku löysi kodin kielemme päältä loppuillan tunneiksi.

Elokuva oli The Reader, jonka on ohjannut Stephen Daldry. Tapahtumat sijoittuvat Saksaan ja kerronta lähtee liikkeelle 1950-luvun puolivälistä.  Nuori 16-vuotias Michael Berg tapaa parikymmentä vuotta itseään vanhemman naisen Hanna Schmitzin. Poika lukee hänelle maailmankirjallisuuden klassikkoja rakastelun lomassa. Lyhyt, kiihkeä suhde päättyy naisen katoamiseen ja Michael alkaa opiskelemaan lakimieheksi. Hän menee jossain vaiheessa naimisiin ja saa tyttären. Hannan hän tapaa seuraavan kerran oikeussalissa vuonna 1966 seuratessaan kohuttua oikeudenkäyntiä, jossa joukkoa entisiä SS-naisvartijoita syytetään sotarikoksista. Nämä olivat keskitysleiriä seuranneella kuolemanmarssilla teljenneet vankijoukon kylän kirkkoon, kun paikkakuntaa oli alettu pommittaa. Vartijat eivät olleet päästäneet vankeja ulos, vaikka kirkko oli syttynyt palamaan. Yhtä lukuun ottamatta kaikki vangit kuolivat tulipalossa. Joukon johtajaksi tulkittu Hanna Schmitz tuomitaan elinkautiseen. Oikeudenkäynnin aikana Michael Berg oivaltaa, että Hanna todellisuudessa ei osaa lukea tai kirjoittaa, ja on siksi pyytänyt poikaa lukemaan itselleen.

Michael alkaa lähettämään Hannalle vankilaan kasetteja, joille on lukenut samoja teoksia, jotka ovat tulleet kaksikolle jo aiemmin tutuiksi.  Hanna oppii myös lukemaan vankilassaolon aikana. Hänen vapautumisensa on lähellä, kun hän hirttäytyy selliinsä. Rahansa hän päättänyt testamentata ainoalle uhrille, joka pelastui kirkon palosta. Michael vie elokuvan viimeisessä pitkässä kohtauksessa rahat tälle naiselle.

Tähän elokuvan olisi ollut hyvä loppua; siinä olisi ollut kerronnalle kaunis pisteen paikka. Hyvin rakennettu jännite ja taidokkaasti esitetty tarina olisi saanut arvoisensa lopun. Mutta ei. Ohjaaja on päättänyt vetää katsojan alta maton pois mahdollisimman tehokkaasti. Ja kun sen tekee töhrimällä uskottavuuden, niin jälki on varmasti sitä.

Viimeiset kaksi minuuttia alkaa sisäkuvalla autosta, jossa Michael kertoo tyttärelleen, että häntä odottaa yllätys. Tämän jälkeen isä näyttää Hannan haudan ja alkaa kertomaan (tapasin viidentoista ikäisenä naisen…) vaietusta suhteestaan tuohon naiseen. Vaikka tytär onkin ollut etäinen ja Michaelia voi luonnehtia sulkeutuneeksi, niin on vaikea uskoa, että tuo olisi todellinen yllätys kenenkään tyttärelle. Omani ainakin sanoisi: ”Voisit jo lopettaa, eihän tuollaista jaksa kukaan kuunnella…”  Ja hän olisi aivan oikeassa.

Kun otan kirjan käteeni olen tosissani. Olen jo siinä vaiheessa löytänyt hyvän asennon vuoteella ja suunnannut valon mahdollisimman oikeaoppisesti pian eteeni aukeavalle sivulle. Mikään ei saa häiritä tulevaa lukukokemusta, sillä se on aina yhtä ainutlaatuista. Jos joudun jo heti alkuvaiheessa suuntamaan valokeilaa uudelleen, olen jo menettänyt osittain pelin, koska minun pitää samalla vaihtaa asentoa yltääkseni pöytälampun jalkaan. Kirja lojuu tämän toimenpiteen ajan hyljättynä vieressäni makaavan vaimoni vatsan päällä ja pahimmassa tapauksessa se putoaa siitä hänen sisuksiaan ravistelevan yskänpuuskan seurauksena. Ja jos huomaan järkyttyneenä, että ensimmäinen sivu on hieman taittunut ottaessani kirjan uudelleen käteeni, voin lähteä saman tien alakertaan kahvinkeittoon tai katsomaan kuinka keskenkasvuiset lökäpöksyt napsivat Suomelle mitaleita kiertelemällä avonaisen putken lumisia rinteitä yhdellä suksella. Ajattelen kuitenkin koko ajan hellästi yöpöydälleni asetettua teosta, jonka uskon olevan olemassa, vaikka joskus lipsunkin kuvittelemaan, että kaikki on sittenkin vain harhaa ja todellisuudessa ei ole muuta kuin oma mieli, joka sekin taitaa olla harhan vallassa. Yläkertaa ei siis ole, joten ei kirjaakaan. Ja jos ei ole tuota sanataideteosta, niin ei ole kirjailijaakaan. Siinä vaiheessa maailmankuvani palauttaa minut järkiini (koska en usko vaimoni kadonneen minnekään) ja hiivin hieman nolona portaita kohti. Kurkistan makuuhuoneen ovesta sisään: puolisoni makaa tutulla paikalla ja kirja odottaa yöpöydällä.  Nyt en syyllisty ensimmäiseenkään virheeseen, vaan otan struktuuria niin tukevasti kädestä kiinni, että huomaan kohta silmäileväni teoksen ensimmäistä sivua tasaisesti hengittäen. Takaviistosta tuleva valo osuu tarkalleen oikeaan kohtaan ja pääni alle laittamani kaksi tyynyä kohottavat niskani sopivalle korkeudelle. Tämä on täydellistä rakkautta ja vain kuolema voi meidät erottaa.

Tiedän, että viimeistään kahden tunnin kuluttua silmäluomeni veltostuvat ja ajatus nukkumisesta saa yhä enemmän kannatusta. Huomaan myös siinä vaiheessa, että en ymmärrä sanojen merkityksiä, enkä muista kovinkaan tarkkaan mitä olen silmäillyt viimeisen varttitunnin aikana. En ole kuitenkaan niin holtittomassa kunnossa, että roiskaisisin kirjan miten sattuu yöpöydälle. Vääntelen itseäni niin kauan, että saan pöydän laatikon auki ja tunnen kädessäni jonkinlaisen merkin, jonka asettelen huolellisesti sivujen väliin. Kirja jää pöydän päälle kasvot ylöspäin. Me pidämme molemmat tästä asennosta.

Täytän kesällä tasavuosia. Murkkuikäisenä olisin pitänyt tämän ikäistä ukkoa liian vanhana tekemään enää mitään järkevää. Joskus teinit voivat olla jopa oikeassa, mutta ei tässä asiassa. Tämähän on ihmisen paras ikä ja koko ajan luontaisedut vain paranevat. Kohta voin päästää suustani typeryyksiä ihan jonona. Minun ei tarvitse perustella enää väitteitäni, koska perustelen sen vuosillani. Keskusteluaiheet ovat myös lisääntyneet, sillä voin käydä tuttavani kanssa jokaisen kolotuksen lävitse. Siinä menee meillä kivasti koko ilta, kun istumme konjakkipullon ääressä ja pohdimme kihdin erilaisia ilmenemismuotoja. Ehkä tuota sydänvikaakin on jo sen verran, että pääsemme vertailemaan kardiologisia palveluita. Eli mitä tässä harmittelemaan, vaikka sängystä nousu on muuttunut kivuliaammaksi ja aamukahvikin alkaa olla jo tylsä rituaali. Vaimo on kuitenkin tutulla paikalla pöydän toisella puolella ja ehkä poskieni tutinan lisääntyessä hänen silmiinsä tulee pientä säälin tunnetta. Kaipa siitäkin voi nauttia.

Mutta onko minulla vielä toivomuksia elämän suhteen?  Tässä iässä voisin kirjoittaa sen satukirjan, josta olen haaveillut. Olen varma, että pääni taipuu seikkailemaan entistä nöyremmin niiden vaatimassa fantasiamaailmassa. Logiikan kanssahan ei ole enää niin väliä, joten saan tukea tuostakin puutteesta. Mitään vakavampaa en halua tehdä, sillä julkisuus tuntuisi kipeältä. Joudun kuitenkin väkisin raahatuksi johonkin Big Brother –sarjaan nuorten naisten naurun aiheeksi. Ei kiitos.

Niin, ja haluaisin kasvattaa vielä poninhännän, koska minulla ei ole koskaan ollut sellaista. Ja moottoripyöräkin olisi kiva. Ja sen pitää lähteä niin, että ruttuinen takapuoleni lepattaisi nahkapöksyjen sisällä jo pelkästä ilosta. Se olisi elämää se.

Ehkä suurin toivomukseni on, että hautajaispäivänäni olisi hyvä ilma. Ei liian kuuma, sillä puku päällä on tukala seisoa auringonpaisteessa. En haluaisi kiusata saattajia myöskään sateella, enkä kovalla pakkasella. Eihän tuo ole suinkaan mahdoton toivomus?

Ikääntyessäni olen alkanut kiinnittämään huomiota epäolennaisiin asioihin. Tänään sieluni kimppuun kävi vuorovaikutus, siihen liittyvät rituaalit ja etenkin niiden välttely. Asun itse rivitaloyhtiössä, jossa on kuusitoista asuntoa. Eli postilaatikolla käynti tai autopaikalle meno ei välttämättä onnistu ilman, että joudun kohtaamaan pihalla jonkun toisen asukkaan. Se ei ole minulle ongelma; mutisen jotain tai nostan hieman tassuani. Silloin tällöin joudun kuitenkin tilanteisiin, jotka ovat niin ärsyttäviä, että joudun puhumaan niistä vaimolleni jo siinä vaiheessa, kun seison vielä eteisessä mainosnippu kainalossa.

”Taas outo naapuri. On selkä päin minua ja tuijottaa auton konepeltiä. Ihan varmasti kuuli, kun kävin laatikolla viiden metrin päässä. Olisi voinut kääntyä ja tervehtiä”.

Tervehtiminen on vain tapa?  Se on totta, mutta jos unohdat tuon rituaalin, joka on kirjoitettu vahvalla tussilla kulttuurikoodistoon, niin olet kummajainen. Ja arvio tästä tuppisuusta on yleensä hyvin negatiivinen ja siinä ei huomioida lieventäviä seikkoja. Toki niitäkin voi olla. Mistä minä voin tietää, jos naapurin katseen samentaa harmaakaihi ja hän ei näe enää kovinkaan tarkasti. Ehkä hänen kuulonsa on heikentynyt tai ymmärryksessä on aukkoja. Tosin tässä mainitussa tapauksessa olen huolissani, kun hän ajoi paikalle autolla.  Jo osuminen melko kapeaan parkkiruutuun vahvistaa, että nämä asiat pitäisi olla kunnossa.

Loppuun muutama keino, miten välttää tervehtimästä naapuria.

1. Naapurin lähestyessä uhkaavasti piha-alueen toisella laidalla livahda kotiovelle eri reittiä. Sekään ei haittaa, että joudut kylmän ahdisteltavaksi hieman pidempään. Palkintona on kuitenkin hyvä mieli, kun ei tarvinnut aukoa suuta jonkin vähäpätöisen tuttavuuden takia.
2. Käännä pääsi sivuun vähän ennen kohtaamista. Ole katsovinasi tarkkaavaisesti vaikka lähistöllä leikkiviä lapsia. Aina löytyy joku kohde, jonka tutkiminen voi harhauttaa naapuriasi luulemaan, että et ole huomannut häntä. Riittää, että hänelle jää epävarma olo.
3. Kurkista oven raosta ennen ulos astumista, että ketään ei ole lähistöllä. Tämä ei ole varma keino, mutta miksi astua pihalle, jos kohtaaminen on varmaa. Näin mahdollisuudet jonkin verran kuitenkin paranevat.
4. Käänny hyvissä ajoin kotiin takaisin, jos huomaat, että sinun ja naapurisi reitit tulevat risteämään jossain vaiheessa. Anna itsestäsi sellainen kuva, että olet unohtanut jotain. Tähän auttaa naaman vääntely ja mutina, jonka pitäisi kuulua hieman pidemmälle. Taskujen kaiveleminen on myös oiva temppu. Naapurisi voi kuvitella, että olet unohtanut auton avaimet kotiin ja palaat hakemaan niitä.

Ihailemani humoristi menehtyi viime vuoden lokakuun alussa. Ura kirjailijana oli pitkä ja sen täyttääkseen hänen täytyi kirjoittaa yli kolmekymmentä teosta viidenkymmenen viiden vuoden aika. Se on aika komea pätkä kirjahyllyssä ja etenkin, jos niiden seläkkeissä lukee oma nimi. Itse kyllä tarkastelisin tuollaista rivistöä vähän väliä ja silittelisin tuotoksiani hellällä kädellä. Mutta uskon, että Huovinen ei sitä tehnyt, vaikka hän tiesikin oman arvonsa ja paikkansa kotimaisen kirjallisuuden kentässä.

Palovartijan toimessa on varmaan aikaa kirjoitella, sillä tuon työn lomassa syntyi vuonna 1950 novellikokoelma ”Hirri”. Kaksi vuotta myöhemmin kiikutettiin kustantajalle lisää oikoluettavaa: ”Havukka-ahon ajattelija”. Veikko Huovinen oli tuolloin 25-vuotias. Tämä yhtälö tuntuu melko mahdottomalta: nuorukainen kirjoittaa uskottavasti vanhan miehen ajatuksia. Sen ratkaisemiseen tuskin kuitenkaan kaivataan maan ulkopuolista elämää tai jälleensyntymisoppia. Huovinen oli vain varhaiskypsä, joka piti korvansa ja mielensä avoinna kulkiessaan kirkonkylän raitilla.

Huumori on oivallinen ase, jos halutaan osoittaa kuinka järjetön työkalu väkivallan käyttö on jonkun hirmuhallitsijan ruudinhajuisissa hyppysissä.  Sitä eivät tainneet kaikki lukijat oivaltaa, sillä 1971 ilmestynyt  ”Veitikka: A. Hitlerin elämä ja toiminta” sai nuhteita tavasta pakata nämä asiat samojen kansien väliin. Heiltä jäi huomaamatta, kuinka voimallisesti huumorilla voidaan kaapia uskottavuutta niin, että siitä jää lopulta vain pelkkä luuranko, joka ei pysty enää muuta kuin seisomaan lasikaapissa ja katsomaan maailmaa tyhjien silmäkuoppien pohjalta.

Huovisen viimeiseksi kirjaksi jäi karun kaunis ”Pojan kuolema”. Se ilmestyi noin kaksi vuotta ennen kirjailijan kuolemaa ja se poikkeaa monelta kohdin koko muusta tuotannosta. Luin sen vuosi sitten ja kirjoitin siitä pienen yhteenvedon erääseen Facebookin kirjallisuusryhmään. Liitän nyt tuon lyhyen arvioni tähän loppuun.

”Lapsen kuolema on vaikea asia. Ja vielä vaikeampaa sitä on hyväksyä, jos se tapahtuu oman käden kautta. Ajatus sukupolvien siirtymisestä täältä vuorollaan tuonpuoleiseen kauniissa järjestyksessä on hyvin luonnollinen tapa jaksottaa omaa ja lähimmäisten elämää. Ensin poistuvat isovanhemmat ja sitten vanhemmat.  Mutta entä jos oman lapsen kuolema rikkoo tämän luonnonjärjestyksen? Eihän minun lapseni pitänyt kuolla ennen minua? Kyllä minä tässä olisin jo joutanut? Hänellähän oli vielä koko elämä edessä? Tämän suuntaiset kysymykset ovat varmaan hyvin tavallisia tällaisessa tilanteessa. Vaikka lapsen menettäminen tuntuu kohtuuttomalta, niin aika kuitenkin tekee tehtävänsä. Kysymykset vaimenevat vuosien myötä ja elämä palaa pikku hiljaa lähes ennalleen, vaikka piirongin päällä olevan valokuvan nuoren kasvot eivät vanhene. Sen rinnalle ei koskaan ilmesty ylioppilas- tai hääkuvaa.

Häpeä, epäonnistuminen. Sanoja, jotka tunkeutuvat hyvin syvälle surun saartamaan tunnemaailmaan, kun oman lapsen kuoleman syynä on itsemurha. Itsemurha nähdään epäonnistumisen merkkinä elämän haasteiden edessä. Lapsen vanhemmille se on myös merkki epäonnistuneesta kasvatuksesta. Näin sen kokevat kaikki, myös Veikko Huovinen, joka on luonut monta kiehtovaa henkilöhahmoa iloineen ja suruineen pitkän uransa aikana.  Tämä on ollut varmaan kirjailijan vaikein teos kirjoittaa. Tämän kirjan päähenkilö on ollut valmiina, sitä ei ole kehitelty pala palalta kirjoituskoneen ääressä.

Mutta miten kirjoittaa hieman karuksi ja syrjäänvetäytyväksi luonnehdittu kirjailija oman pojan kuolemasta ja niistä tuntemuksista joita se herättää?  Kirja syyllistää ja inhimillistää.  Se on vaatinut paljon seurustelua herkkien tunteiden kanssa. Ennen kaikkea se on vaatinut niiden asettamista kaiken kansan tutkailtavaksi. Ei ole helppoa naputella elämän kovettamilla sormenpäillä koskettavista asioista.  Mutta Veikko Huovinen tekee sen karhean kauniisti. Teksti on miehen kirjoittamaa. Siitä tulee mieleen moneen mutkaan kasvanut käkkärämänty rämesuolla.  Siinä on samanlaista kauneutta: osoittelematonta.  Sitä ei korosteta, se on vain mukana, omalla paikallaan.”

Jos lumihangen alla vatsallaan lojuvat veneet saavat minut painamaan jarrupoljinta ja toteuttamaan joitain kuvallisia ideoitani, niin sama vaikutus on hautausmailla. Ne ovat yleensä kauniilla paikoilla ja hyvin hoidettuja. Syntypaikan on luultavasti määritellyt aikojen alussa kirkko, jonka viereen vainajat on kuopattu. Ja sehän on luonnollisesti pystytetty kylän kauneimmalle paikalle. Kuolleita on myös haudattu kirkkojen lattioiden alle, josta on tiettävästi ollut ikäviä haittoja rakenteille, puhumattakaan pappiparasta, joka sai tepastella lahonneiden lankkujen päällä ja kiskoa keuhkoihinsa niiden raoista nousevaa kalman hajua. Luulisi tuossa ainakin iäisyyden olevan jatkuvasti mielessä. Tämä hautaustapa loppui pikku hiljaa 1700 –luvun aikana ja lopullinen piste tavalle laitettiin seuraavan vuosisadan alkupuolella.

Vuonna 1879  annettiin terveydenhoitoasetus, joka siirsi hautausmaat kirkonkylän ulkopuolelle. Aikakauden kylmät faktat jyräsivät vanhat perinteet ja annetun asetuksen mukaan asutuksen välittömässä läheisyydessä olevien, terveydelle haitallisiksi todettujen hautausmaiden käyttö oli lopetettava kesäkuuhun 1890 mennessä.

Muutama vuosi sitten käydessäni Pariisissa tutustuin myös paikallisiin hautausmaihin. Mieleeni tuli lähinnä sana kalmisto kävellessäni mahtipontisten rakennelmien välissä. Vaati tarkkaavaisuutta löytää kauneusarvoja noista kolkoista monumenteista. Kuvattavaa sai hakemalla hakea ja löytyihän niitä lopulta yksityiskohdista. Niissä oli kieltämättä annettu tilaa myös mielikuvitukselle. Ja olihan siinä hyvinkin kulturelli olo, kun huomasi seisovansa Chopanin maallisten jäänteiden ääressä tai tuijottavansa työteliään kirjailijan mainetta edelleen kantavan Honore de Balzacin muistomerkkiä. Mutta sitä jäin harmittelemaan, että en muistanut laskea punaisia ruusuja Edith Piaffin haudalle. Mutta ehkä ensi kerralla…

Tiedän olevani hyvässä seurassa, kun vaeltelen hautausmaiden käytävillä. En tarkoita vainajia, vaan arvostamaani kirjailijaa Olavi Paavolaista, tuota Tulenkantajien voimahahmoa vuosisadan alkupuolelta, joka poikkesi niille mielellään sellaisen nähdessään. Luin hänen kirjoittamansa teoksen ”Synkkä yksinpuhelu” aivan liian nuorena. Siitä ei ole jäänyt mieleen oikein mitään, kun taas esseekokoelma ”Nykyaikaa etsimässä” on kirja, jota en voi unohtaa.  Se on kirjoitettu melkoisella kiihkolla ja palolla. Teoksen koneromantiikka ja uuden ajan ilmiöiden ihailu on näin vajaa sata vuotta myöhemmin luettuna hieman naivia, mutta tuskin se oli sitä aikanaan. Ensimmäinen maailmansota oli juuri päättynyt ja uutta ei uskottu enää koskaan tulevaksi. Se oli kohta, jossa haluttiin valjastaa ihmisen parhaat puolet paremman tulevaisuuden rakentamiseen. Ehkä se oli myös halua nousta kurjuuden keskeltä feeniks-linnun tavoin mahdollisimman korkealle ja jättää sodan kauhut näkymättömiin.  Mutta Olavista joskus enemmän, sillä hän on kotimaisen kirjallisuuden eräs tärkeimmistä henkilöistä, vaikka ihailijoita taitaa astella melko harvaan tahtiin Hietalahden uurnalehdon suuntaan.

En voi olla pysähtymättä paikkoihin, joissa näen talviunillaan olevia veneitä pohja ylöspäin. Ridasjärvellä oleva valkama on yksi  suosikkejani. Sinne joutuu ainakin näinä päivinä tarpomaan melko syvässä lumihangessa. Olen aivan varma, että ohiajavien autojen sisuksissa saatetaan käydä keskustelua, että ”mitä tuo hullu tuolla lumihangessa kuvaa.” Voinhan olla sillä hetkellä sitäkin, mutta kyllä kylkiluiden välissä käy läike, kun pääsen veneiden luo. Astelen varovaisesti niiden välissä ja yritän olla tekemättä ylimääräisiä jälkiä neitseelliseen lumeen. Ne on helppo poistaa ohjelmallisesti, mutta siinä on jotain muutakin. Tuo paikka on kuin kirkko, jossa ei ole tapana pitää meteliä itsestään. Kuljen sinne yhtä nöyränä ja yhtä nöyränä poistun.  Virittelen jalustaa erilaisiin asentoihin ja vedän samalla sisääni tuon järven valkeaa ulappaa, jonka kaukainen ranta kiipeää loivasti, kuin mietiskellen laajoille pelloille. Kirkkoni on hiljainen. Ainoa ääni on satunnaisesti ohitse ajavat autot ja kameran sulkimen rapsahdus.

Ensimmäinen humoristi johon tutustuin perusteellisemmin (ja jota lukiessani taisin hetkittäin jopa olla hengittämättä) oli 1500 –luvun alkupuolella elänyt ranskalainen humanisti François Rabelais, jonka papillinen ura ei ehkä istunut kovinkaan hyvin viisiosainen teossarjan irvailevaan tekstiröykkiöihin. Niillä riveillä kun ei kunnioitettu ketään. Keppiä sai niin katolinen kirkko kuin yliopisto-opetuskin. Ja taisivat saada ihan ansiosta. Aika oli moraaliarvoiltaan ankeaa, sillä Lutherhan naulasi myös teesinsä kirkon oveen samoina vuosina, kun tämä Suuren Gargantuan hirmuisen elämän kirjoittaja teroitti ajatuksiaan ja veisteli munkin kammiossaan kynäänsä valmistautuessaan huumorin keinoin selvittelemään aikansa epäkohtia. Ei siis ihmekään, että tämä isokynäinen yhteiskuntakriitikko julistettiin lopulta kirkon puolelta pannaan.  François saa kaiken kunnioitukseni, jota hän tuskin tarvitsee. On todella rohkeaa kävellä selkä edellä yhteiskunnassa, jossa uskonto taisi määritellä aika pitkälle suhteen ympäröivään todellisuuteen. Siitä ei tainnut päästä eroon, kun vasta kuolinvuoteellaan ja silloinkin viimeinen näky saattoi olla katolisen papin syntiä tihkuvat silmänaluset.

Olen ajatellut, että hyvä humoristi näkee elämässä mahdollisuuden hämätä sitä. Elämä tottelee häntä, istuu kun pyydetään ja antaa tassua tarvittaessa. Huumori on outojen mielikuvien marssittamista näyttämölle, jossa itse esitys tapahtuukin katsomon puolella. Huumoria ei tarkenneta sinne missä tapahtuu, vaan jonnekin aivan muualle. Kirjallinen tuotos huumorin keinoin saattaa kertoa todellisuudesta ja sen ilmiöistä paljon enemmän kuin perinteinen realistinen proosa, joka kuvailee tilanteita ja rakentaa jännitteitä melko tarkkaan valitun struktuurin pohjalta. Tämä kerronta tunnistaa elämän rajallisuuden. Se tietää, että kaikki voi mennä pieleen. Kun taas humoristi voi elää samaa hetkeä yhä uudelleen. Huumorin avulla ei yleensä rakennella vuosikymmenien draamaa. Sen tehtävänä on vain venyttää jokaista päivää sen verran, että unohdamme ikävät asiat. Huumori on oiva keino paeta arkea ja tehdä se viisaasti. Itse ainakin luotan enemmän hymyilevään ihmiseen, kuin poskipäitään sisältä päin imeskelevän tosikkoon, jonka kulmakarvat lähenevät toisiaan kohti päivien käydessä vähiin.

To Be Continued…