Ensimmäisten sinivuokkojen ilmestyminen auringon lämmittämien lumipälvien keskelle on näky, jota voi tuskin kukaan reagoimatta ohittaa. Niiden hentojen terälehtien muodoissa tai väreissä on jotain sellaista, joka saa monen ohikulkijan katsomaan ylöspäin ja kiittämään Luojaansa, saadessaan kokea taas kerran kevään alkavan kauneuden. Mikäpä on parempi todiste Kaikkivaltiaan olemassaolosta, kuin tuo outo ja vahva aistimus, joka saa mielen kiertymään moninkerroin itsensä ympärille ja tanssimaan riemukasta polkkaa Jumalan kunniaksi. Mutta jos analysoimme ja pilkomme tämän kauneuden osiin, niin se muuttuukin vain fyysisiksi muodoiksi ja väreiksi. Siinä on mukana myös ikäviä, ”harmaita” atomeita ja molekyylejä. Tuolla tasolla ei ole enää tilaa samalle Jumalalle, jonka sormenjäljen havainnointi vaatii kokonaisuuden ja kauneuden ymmärrystä. Se näyttää tulevan mukaan vasta siinä vaiheessa, kun kaikki yksityiskohdat nivoutuvat sisällämme paketiksi, joka saa herkän mielemme huokaamaan ja ihmettelemään kaiken suunnitelmallisuutta.
Varmuus Jumalan olemassaolosta kasvaa samassa suhteessa, kuin irrationaalisen kokemuksemme voimakkuus? Jos olisin Herra, niin en kuitenkaan luottaisi tuohon. Paiskaisin ihmiskunnan eteen pari todellista ihmettä ja kukat saisivat jäädä maljakkoon, ihan vain luomisvoiman puuskassa syntyneenä sivutuotteena. Mutta annan Jumalle kuitenkin muutaman plussapisteen, sillä hän on ne ansainnut pärjäämällä ihmiskunnan kanssa näinkin hyvin. Tosin kukapa sitä valittaisi omien kättensä töitä. Tehty mikä tehty. Ja moka mikä moka. Ihmiskunnan tarkkailussa on mukana varmaan aimo annos huumoria, sillä en usko hänen selviytyvän ilman sitä edes yhtä maan päivää. Minun on vaikea kuvitella tosikkomaista Herraa, joka tirkistelisi suurennuslasin lävitse, mitä Aatamin ja Eevan jälkeläiset puuhaavat pikku majoissaan. Tuohon hommaan tietenkin on voitu delegoida enkeliarmeija, mutta eikö heidän työaikansa mene pienten lasten ohjailussa kaiken pahan ohitse. Oman vuoteeni vieressä oli muksuna kuva, jossa suojelusenkeli saattoi tyttöä kapeaa siltaa pitkin kohisevan kosken yli. Kuva oli koskettava ja se näytti siltä vieläkin, kun löysin sen äskettäin googlaamalla jostain nettisivulta. Silmäkulmani saattavat jopa pienessä nousuhumalatilassa kostua tuon maalauksen edessä. Vaikka taustalla onkin hitusen myös vanhenemisen typeryyttä ja sen mukanaan tuomaa kaipuuta menneeseen, niin enkeleissä on edelleen jotain kiehtovaa. Kun ihmisen näköisille olennoille laitetaan neitseellisen vaaleat siivet selkään, niin lopputuloksena on taianomaista fantasiaa. Tosin paras enkelikuva, jossa on myös mukana sitä ”oikeaa taiteellista otetta” on Simbergin ”Haavoittunut enkeli”. Siinä riittää symboliikkaa pidemmäksikin aikaa haudottavaksi.
Tämä juttu lähti liikkeelle keväästä ja kukkien kauneudesta. Tuon kaiken piti todistaa Jumalan olemassaolo, koska mitään kaunista ei voi syntyä evoluution tuloksena. Vakuuttavaa todistelua, mutta virhe on siinä, että estetiikka on väärä väline hakea todisteita Jumalan olemassaolon puolesta. Jumala ei olisi edes suostunut luomaan näin häilyvää tiedettä riesakseen. Tuskin olisi koskenut siihen edes pitkällä sauvallaan kotoisten sfäärien ja pilvien takaa. En minä ainakaan pitäisi siitä, että läsnäoloni määriteltäisiin ympäripyöreiden käsitteiden kautta. Mutta jotain noissa kukissa ja ylensäkin luonnon kauneudessa on, koska se on monelle selkeä todiste, että kaiken takana täytyy olla aimo läjäys älyä. Kannattaa kuitenkin katsoa tuon kauneuden sisään, sillä sielläkin käydään hyvin raadollista kamppailua olemassaolosta. Lumileopardi on ehkä maailman kaunein eläin, mutta onko se sitä silloin, kun sen kynnet repivät karkuun juoksevan seepran kupeita. Entä kaunis lihansyöjäkasvi, joka vangitsee kärpäseen ja liottaa sen pikku hiljaaa hengiltä terälehtien suojassa. Luojana tuskin olisin antanut kauneudelle muuta mahdollisuutta kuin olla vain ikuisesti kaunis. Se olisi logiikkaa, joka olisi varmaan purrut myös meihin agnostikkoihin, jotka työntävät päänsä pensaaseen, kun eivät uskalla sanoa olevansa ateisteja. Mutta oli miten oli, niin ensi keväänä sinivuokot nostavat taas kauniit päänsä ilman oman arvon tajua. Niiden merkitysten riimittely jää meille ihmisille.