Jos onki oli suomalaisen heimon kannalta tärkeässä roolissa asuttaessamme tätä koivikkoista ja havumetsien valtaamaa maata, niin emmme toki voi unohtaa tuhansia vuosia myöhemmin sen aroille kasvoille ilmestynyttä Pappa-Tunturia.
Tätä suomalaisten kansallismopoa valmisti Tunturipyörä Oy, joka tunnettiin aiemmin nimellä Tunturi Oy. Yritys perustettiin Turkuun 1922 ja ensimmäisten vuosikymmmenien aikana se valmisti polkupyörien ohella myös kuljetusvaunuja, tavarankuljetusrattaita ja hevosten kilpa-ajorattaita. Sota laajensi tuotevalikoimaa invalipyöriin ja pihteihin, joilla sai leikattua aukon vaikkapa piikkilanka-aitoihin. Kun sota oli ohi niin Tunturi vakiinnutti asemansa johtavana polkupyörien ja myöhemmin kuntolaitteiden valmistajana. Ensimmäisen Tunturi Oy:n valmistanat putkirunkoiset mopot ilmestyivät katukuvaan tarkalleen vuonna 1956, jolloin itse suunnittelin jo koulurepun ostoa. Tosin en muista ensimmäistäkään mopoa tuolta iloiselta vuosikymmeneltä, vain Jaguar-merkkisiä polkupyöriä. Ehkä tuo nimi on jäänyt laulusta, jonka kertosäkeessä renkutetaan vaarilla olevan samanniminen kulkuneuvo.
Viimeisin Tunturi Classic-mopo lähti piirimyyjälle 5.10.1987 ja itse yhtiö siirtyi vuonna 2003 osaksi alankomaalaista Accel Group-konsernia. Kolme vuotta myöhemmin polkupyörien kokoonpano muutti Unkariin. Taas kerran kävi näin yritykselle, joka oli lähemmäs sata vuotta aiemmin ankkuroitunut tiukasti tämän maan peruskallioon ja jonka tuotteet olivat tulleet osaksi suomalaista identiteettiä.
Pappa-Tuntureiksi lasketaan ainakin nämä kolme mallia: Tunturi Max, Tunturi Start ja Automat. Viimeisintä Classic-mallia ei kelpuuteta tähän joukkoon kuuluvaksi, sillä se edustaa jo toista aikakautta. Yhteistä yllä mainituille mopoille on kaksitahtinen Puch-moottori, joka pyöritti ketjurattaita 1½ hevosvoiman teholla. Silläkin pääsi eteenpäin, sillä Automat malli taisi kulkea maksimissaan jopa 50km/h. Tuo vauhti oli varmaan ihan riittävästi sorateille, joiden ylämäkiä yleensä koristi ”nimismiehen kiharoiksi” sanotut poikittaisurat. Ehkä kyyti oli noissakin paikoissa Pappa-Tunturin pehmeän satulan ja hyvän jousituksen ansiosta aivan kelvollista. Lisälohtua töyssyiseen menoon varmaan auttoi myös takana istuvan tyttöystävän hennot käsivarret, jotka kiertyivät lohduttavasti poikaystävän housunkauluksen ympärille.
Pappamopo on käsitteenä syntynyt vasta myöhäisemmässä vaiheessa. Se tarkastelee jälkijättöisesti sitä käyttäjäkuntaa, joka tuolla mopomerkillä liikkui. Vaikka tuo ryhmä muodostuikin lähinnä ikääntyneistä miehistä ja naisista, joilla oli milloin mitäkin asiaa kirkonkylälle, niin se kelpasi kulkuneuvoksi myös nuoremmalle väelle. Niillä on varmaan tehty lukemattomia matkoja lauantaisin tanssilavoille ja kotimatkalla ilmajäähdytteinen pieni moottori on tuhissut jäähdytysrihlat punaisena epätoivosta, kun se on joutunut kantamaan tanssien päätyttyä kahta nuorta tai vanhempaa pariskuntaa kotiinpäin lyhyellä satulallaan.
Pappa-Tunturi on kulttimopo ja keräilyharvinaisuus. Erilaiset perinnekrhot vaalivat näiden mopojen kunniaa ja pyrkivät myös pitämään niitä ajokunnossa. Jos jostain onnistuisin saamaan sellaisen, niin joutuisin varustautumaan ostosmatkalle takatasku täynnä seteleitä. Viimeinen hintapyyntö minkä olen nähnyt Huutonetissä taisi olla siinä 10 000 euroa ja se on aika paljon moposta, jolla pääsee hieman juoksuvauhtia nopeammin paikasta toiseen. Vauhdilla ei lienee ole siinä vaiheessa kuitenkaan suurta merkitystä, kun sillä kurvailee hyttysparvien keskellä kohti auringonlaskua. Jos siinä ei ole nostalgiaa, niin ei kyllä sitten missään muussakaan. Pappa-Tunturi on tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa, jonka omaleimaisen ilmeen vaaliminen vaatii tämänkaltaisia ilmiöitä.