En ole koskaan nähnyt käsiteanalyysiä sanasta hullu, vaikka joidenkin ihmisten ja myös asioiden määrittämiseen sitä käytetään melko usein. Tämäkään teksti ei varmaankaan auta tuossa ongelmassa, vaikka yritänkin hakea rajaa, minkä sisään tuo termi voidaan sulkea niin tiiviisti, että sen kaikki yritykset paeta sieltä on tuomittu epäonnistumaan.
Varmaankin lähes kaikille adjektiiveille löytyy selkeä vastakkainen merkitys, mutta hullulla se on hieman hakusessa. Normaali taitaa arjessa täyttää tuon tehtävän, mutta mikä on tuo yleispyöreä, siloposkinen normaali? Miten voidaan määritellä sanan merkitys, jos sitä ei voi edes rajata minnekään. Sairauden vastakohta on terveys ja se on siinä. Ehkä hullu on luotu vain siksi, että saisimme miettiä, mitä hulluus oikein on. Tämä oli aivan liian helppo analyysi. Jatketaan kuitenkin; ehkä tuo hullun tarkka määritelmä pujahtaa jostain niin kirkkaana eteeni, että voin nostaa sen niskasta korkeuksiin ja huudahtaa, että tällainen se hullu sitten on.
Kanssaihmisen hulluus täytyy olla jollain tavalla ulospäin näkyvää, koska sen määrittelee henkilö, joka kohtaa tämän hullun. Jos hullu eläisi yksin jollain saarella, niin voisimme unohtaa koko sanan, vaikka hän rakentelisi pienistä kivistä kolmen metrin korkuisia akkoja rannat täyteen ja maalaisi ne omalla verellään punaisiksi. Tilanne olisi sama, vaikka hän juoksentelisi ilkosellaan räntäsateessa ja laulaisi huonolla ranskan kielellä Marseljeesia aamusta keskiyöhön. Hän ei olisi hullu, koska kukaan ei ole määrittämässä sitä. Entä jos hän käytöksellään aiheuttaisi itselleen kärsimystä ja kuolisi jossain vaiheessa nälkään? Saarelta päin tarkasteltuna tuossakaan ei olisi mitään hullua. Hullun voi vain määritellä henkilö, joka ei ole itse hullu. Varmaan lähes jokaisen asian selkeyttämiseen tarvitaan verrokiksi läjä epämääräisiä ja ikäviä standardeja.
Mutta entä henkilö, jota pidetään normaalina? Jospa hänen mielessään liikkuu arjesta poikkeavia mielikuvia, joiden yhteinen nimittäjä tuo hulluus voisi olla. Onko hän silloin piilohullu? Niitä vaeltelee omassa päässänikin, mutta lokeroin ne välittömästi vain rikkaan mielikuvitukseni tuotteiksi ja leimaan kylkeen mukavan näköisen lapun: greisiä huumoria. Jos joku standardi pääsisi kaivelemaan vielä jäljellä olevia synapsejani, niin varmaan joutuisin suljetuksi osastolle, jossa saisin olla vapaasti hullu. Mikäpä olisi kiehtovampaa, kun törmätä alati toiseen hulluun ja miettiä yhdessä sekopäisiä ajatuksia.
Luin muksuna klassikon, joka tuntui hetkittäin melko ahdistavalta. Siinä herra K yritti päästä läheiseen linnaan muutaman sadan sivun ajan. Näin myös unta noista tapahtumista ja siinä yleensä kurkistelin epätoivoisena vallihaudan takaa edessäni kohoavia korkeita linnan muureja. Kirjan oli kirjoittanut Franz Kafka, joka ei saanut koskaan kirjallisuuden nobelia. Ihmettelin, että miten joku osaa kirjoittaa sellaista, missä ei tapahdu yhtään mitään. Kaiken aikaa vain on jotenkin epätodellinen olo, mutta samalla myös kiehtova. Ymmärsin sen taituruudeksi, vaikka pidinkin kirjailijaa hieman sekopäisenä. Tuo romaani pitäisi lukea uudestaan ja katsoa, mikä sen vaikutus olisi nyt. Myös Kustavilaisen Volter Kilven Alastalon salissa on ikuisella lukulistalla. Selvitän joskus, että miten on mahdollista kuvata 70-sivun verran Härkäniemen isännän matkaa piippuhyllylle ja sen oikean piipun valintaa. Tuohan ei tunnu edes mahdolliselta. Tälle suomalaiselle kertojalle ei taida pärjätä edes kauhukirjailija Stephen King, jonka jaarittelutaito on myös melko muhkeaa. Siksi luenkin vain hänen kirjoittamiaan novelleja, koska ne ovat sopivan laihoja omaan makuuni.
Hulluudesta ei tainnut tulla valmista, mutta sainpahan tulevalle lukulistalle kuitenkin muutaman kirjan, jotka vaativat paneutumista. Ja tämä on viideskymmenes blogikirjoitukseni, joten kipaisen hakemaan pullon kaljaa ja yritän olla loppupäivän vähemmän hullu.