Tutustuin esperantoon siinä iässä, kun Vanhaa vallattiin. Toki en ollut itse mukana tuossa tapahtumassa, jossa vaadittiin muutoksia yliopiston opetukseen ja hallintoon. Tuskin taisin edes ymmärtää tuon episodin merkitystä silloin. Elämäni mutkitteli aivan muualla. Olin muutama kuukautta aiemmin saanut suoritettua ammattikoulun loppuun ja päässyt sen jälkeen töihin kuorma-autokorjaamolle, josta en onneksi enää muista kovinkaan paljoa. Mieleeni on jäänyt vain likaiset kädet, joita en meinannut saada millään puhtaaksi. Taskussa oli myös juuri hankittu ajokortti eli tulevaisuus oli taivasta myöten selällään.

Poliittinen ajatteluni oli kaiketi tuohon aikaan melkoista kynnöspeltoa; toki se on sitä vieläkin. En ole koskaan ymmärtänyt tuosta taiteenlajista kovinkaan paljoa, mutta keskustelen kyllä ajankohtaisista asioista hyvinkin sujuvasti. En muista mitä tuossa pellossani silloin kuusikymmentäluvun loppupuolella kasvoi, mutta esperanton myötä se ainakin muutti väriä. Harmaa pelto vaihtui kauttaaltaan punaiseksi. Kasvu oli kiihkeää ja sain leikata satoa lähes päivittäin.  Näköala ympäröivään yhteiskuntaan ja sen lainalaisuuksiin sai selkeämmän suunnan, kun tilasin Kiinasta El Popola Činio-lehden. Se tuki mukavasti tuota uutta harrastustani kansainvälisen kielen parissa. Kulttuurivallankumous oli parhaillaan täydessä kukassa ja se sai paljon palstatilaa tuossa julkaisussa. Muistan vieläkin nuo värikylläisillä kuvilla täytetyt sivut, jotka esittivät puhemies Maota, tanssivia lapsia ja puuhakkaita työläisiä punainen kirja kädessään. Ja jokaisessa otoksessa hymyiltiin. Päättelin siis, että Kiinassa menee todella hyvin. Ahmin nuo artikkelit sanakirja kädessäni ja sain tietää kuinka porvarillinen hapatus sai antaa tietä uudelle ihmiselle. Nyt jälkikäteen tietenkin hymyilyttää tuo kritiikitön suhtautumiseni surulliseen tapahtumaan, joka johti tämän nuoren valtion kaaokseen ja lähes uuteen sisällissotaan. Tilasin myös jossain vaiheessa Kiinasta harmaan karvahatun ja Maon pienen punaisen kirjan. Pahalle haisevassa päähineessäni oli pienet läpät isompien lerputtimien päällä, tarkalleen korvien kohdalla. Se painui myös niin syvälle otsalle, että tuskin näin sen alta yhtikäs mitään. Siinä taisi olla aimo annos symboliikkaa, mitä en silloin ymmärtänyt.

Seuraavaksi pääaiheeseen eli itse kielen pariin. Koska kyseessä on keinotekoinen luomus, niin sillä on tietenkin oma jumalansa. Tässä tapauksessa hän oli puolanjuutalainen silmälääkäri L. L. Zamenhof (1859-1917), jonka ajatuksena oli luoda helposti opittava kieli käytettäväksi kansainvälisessä kommunikoinnissa. Tuota lähtökohtaa pönkitti juutalaisten puhuma jiddish, jota he käyttivät maanpaon aikana. Se oli juutalaissaksaa, joka oli heprean, saksan, puolan ja venäjän sekoitusta. Jiddish ei myöskään tuntenut kielioppia. Kehittämällä uuden kielen Zamenhofin ajatuksena oli, että juutalaisista tulisi yhteiskunnan hyväksyttyjä jäseniä. Hän suunnitteli ensin tuohon tehtävään latinaa, mutta huomasi melko pian, että se on aivan liian vaikeaa. Ei ihme, sillä latinan verbien taivuttelun vaatinee melkoisesti innostusta ja aikaa. Hän hylkäsi myös englannin kielen. Jos lähtökohtana on pitää kielioppi yksinkertaisena ja säännöllisenä, niin nuo päätökset ovat täysin ymmärrettäviä.

Zamenhofin ongelmana oli myös sanasto, jonka hän halusi pitää mahdollisimman pienenä.  Siihen auttoi etu- ja jälkiliitteet, joiden avulla hän sai puristettua sen tuhannen sanan kokoiseksi. Nämä hän noukki germaanisista ja romaanisista kielistä, muuttaen ne esperanton kieliopin vaatimusten mukaisiksi. Ne olivat myös tuttuja mahdollisimman monelle. Zamenhof teki töitä erilaisten käännösten parissa vuosia nähdäkseen, mitkä hänen kielitieteellisistä teorioistaan toimivat. Hän käänsi jopa Raamatun ja osan Shakespearen teoksia luomalle kielelleen. Hän julkaisi vuonna 1887 virallisesti esperanton idean ja rakenteen. Nuo kohdat käytiin lävitse vihkosessa, joka sai nimekseen Unua Libro. Tuosta on melkoinen ajallinen harppaus tähän päivään. Esperanto on kuitenkin kehittynyt reilun sadan vuoden aikana, vaikka mikään ylikansallinen elin ei olekaan ottanut sitä virallisesti käyttöön.  Sen ympärille on muodostunut puhujayhteisö, joka hyödyntää kieltä jatkuvasti. Sitä käytetään esim. matkustamiseen, kirjeenvaihtoon, kulttuurivaihtoon, kokouksiin, kirjallisuuteen ja kielineuvontaan. Esperanto on myös tiettävästi ainoa keinotekoinen kieli, jolla on syntyperäisiä puhujia. Sitä on puhuttu harrastajien kotona ja lapset ovat oppineet sen siinä kuin jonkin muunkin kielen. Arvioidaan, että noin tuhat henkilöä puhuu esperanto äidinkielenään ja kymmenkertainen määrä käyttää sitä usein.

Itse osaan tuota kieltä vielä sen verran, että pystyn lukemaan sillä auttavasti. Tuo alussa mainitsemani El Popola Činio ilmestyy myös edelleen. Esperanto-kielisiä radiolähetyksiä risteilee eetterissä ja kirjoja käännetään. Omassa hyllyssäni on Sep fratoj (Seitsemän veljestä), jota pidetään tarkimpana käännöksenä tuosta Aleksis Kiven mestariteoksesta.

Miksi esperantosta ei ole tullut sitten kaikkien ihmisten yhteistä kieltä? Tämä on ihmeellistä, koska se voitaisiin opettaa koulussa yhden lukuvuoden aikana ja siirtää samalla lopullisesti inhottavat kieliongelmat sivuun. Esperanto on vivahderikas kieli ja sen sanastoa voidaan kartuttaa ajan mukaiseksi, joten tuoltakaan ei löydy syytä hyljeksiä tätä Zamenhofin luomusta. Ehkä se on vain niin, että kieli on politiikkaa ja politiikka kieltä. Esperanto olisi liian neutraali vaihtoehto tuolle kentälle, jossa on käytettävä omien ajatusten tukemiseen kaikkia mahdollisia keinoja. Hitler kävi myös tämän kielen ja sen kannattajien kimppuun 1930-luvulta lähtien. Hän piti sitä epänationalistisena, koska sen tarkoitus oli yhdistää vain juutalaisia. Hyvinkin loogista ajattelua mieheltä, joka toimi niin kuin opettikin.

Lopuksi vielä muutama sana tuosta esperanton rakenteesta. Sen kielioppi taitaa mahtua parille sivulle. Siinä ei ole poikkeuksia ja verbien taivuttelukin käy helposti. Yhdestä juurisanasta voi päätteillä ja sanaluokkia vaihtamalla muodostaa jopa kymmeniä eri muunnoksia. Sanat siis muodostuvat vartalosta, siihen mahdollisesti liitettävistä etu- ja jälkiliitteistä, sekä päätteestä, joka ilmaisee sanaluokan tai verbin aika- ja tapamuodon. Netistä löytyy ilmaisia kursseja, joiden avulla voi opetella tuota kieltä, jonka Zamenhof ajatteli joskus yhdistävän koko ihmiskunnan. Hän oli ehkä naivisti, mutta heitäkin tarvitaan. Jälkiviisaus kun ei ole viisautta; se on vain sana jolla ei ole vaatteita.