Luin nuorempana melko paljon kirjallisuudenhistoriaa. Kaksitoistaosainen Kansojen kirjallisuus on edelleen hyllyssäni, vaikka en olekaan selaillut sitä enää kovinkaan usein viime vuosina. Jossain vaiheessa olen päättänyt ostaa sen rinnalle Pekka Vartiaisen uutukaisen samasta aiheesta. Sehän on luettava jo pelkästä kunnioituksesta, sillä tuon tuhatsivuisen teoksen kirjoittaminen on varmaan vaatinut useita työtunteja. Ja historiahan harvemmin vanhenee, vain tarkentuu. Kirjailijoista tehdään uusia arvioita, joissa näkyy oman ajan tutkimuksen vaihtuvat metodit. Erilaiset painopisteet tulevat ja menevät. Tosin ne kaikki tuovat sanataiteen edustajia lähemmäksi lukijaa, kertoessaan jotain uutta kirjailijan tuotannosta ja elämästä. Se on sitten toinen juttu, että onko lopullinen arvio lähempänä totuutta vai fiktiota. Itse uskon enemmän jälkimmäiseen. En ole näissä blogikirjoituksissani nostanut estetiikka kovinkaan korkealle ja syystäkin. Se on vain niin kummallista, että jostain joko pitää tai ei. Tuo yksinkertaisuus on jopa hieman pelottavaa. Se on sitten toinen juttu, kuinka paljon erinäiset nyanssit hiipivät ihon alle. Joillekin riittää, kun kirja on jännittävä ja se välittää jotain tuttua johon voi samastua. Sillä ei ole niin suurta merkitystä, että onko teksti hiottua vai ei. Sitten on meitä lukijoita, jotka hakevat mielikuvia ja tunnelmia rivien välistä. Hyvä kirja pitää olla enemmän kuin elämä ja sen pitää kertoa aiheestaan sellaistakin, mitä siinä ei edes varsinaisesti ole. Taiteen voima on sen mahdollisuudessa tehdä elämälle mitä se haluaa, kunhan logiikka säilyy.

Norja on kaunis maa. Se on myös tuottanut mainioita taiteilijoita. Klassisen musiikin suurimpia mestareita on Edward Grieg, jonka teokset maalaavat viehättäviä kuvia tuosta maasta ja sen vuonoista. Ihastelin niitä itsekin nuoruudessani, kun mutkittelin Atlantin puoleista rannikkoa autolla ja moottoripyörällä. Eräs upeimpia hetkiä oli, kun sain mahdollisuuden kuunnella Bergenin tuomiokirkossa paikallisen urkurin soittoa. Taisin vapista tuon esityksen ajan mielihyvästä ja hyvä etten polvistunut alttarille kiittämään kokemuksesta, joka muistuu mieleeni vielä vanhempanakin, kun vaihdan rokin välillä urkupillien kiehtovaan äänimaailmaan.

Mutta kirjallisuuden historiakin olisi köyhempi ilman Knut Hamsunia. Ihastuin tuohon kertojaan nuorena miehenä, kun yritin tutustua järjestelmällisesti maailmankirjallisuuden suuriin nimiin. Se oli sitä aikaa, kun sain jopa luettua Kalevalan lävitse. Tosin tuo rupeama kesti melko pitkään ja se oli sopivasti tauotettu. En tiedä pitäisikö minulle antaa siitä mitali, sillä meitä suomalaisia on varmaan melko vähän, jotka ovat siihen pystyneet. Homeros ja Ilias ovat edelleen avaamista vailla ja taitavat siihen tilaan jäädäkin. En edes lukenut ääneen sitä lapsilleni, kun nämä olivat pieniä. Sain nimittäin vasta myöhemmin tietää, että heksametripoljento on rauhoittavaa ja nukuttavaa. Olisi varmaan tullut halvemmaksi nuotittaa Odysseyksen retkiä pinnasängyn edessä, kun ajella autolla ympäri kylää ja kuulostella, koska takapenkiltä kuuluu tasainen tuhina.

Knut Hamsun kuoli pari vuotta myöhemmin, kun itse synnyin. En siis voi olla hänen inkarnaationsa, vaikka se kieltämättä tuottaisikin mielihyvää. Tämä sillä varauksella kuitenkin, että jätetään ideologinen elämänkaari ja sen rumat notkahdukset pois. Jos Knut olisi elänyt muutama kuukautta pidempään, niin hän olisi täyttänyt 93-vuotta. Pitkä ikä tiesi myös leppoisia päiviä, sillä hänelle jäi yli kolmekymmentä vuotta aikaa törsätä vuonna 1920 saamansa Nobelin kirjallisuuspalkinto. Hamsunin elämä ei kuitenkaan kulkenut tämän suunnitelman mukaisesti. Hän teki elämänsä suurimman virheen ihaillessaan julkisesti natsi-Saksan politiikkaa ja kulttuuria. Moka oli vielä kertaluokkaa suurempi, hänen toivottaessaan Aatun sotilaat tervetulleiksi Norjaan, kun nämä miehittivät tämän vuonojen maan vuonna 1940. Hän tuki myös avoimesti äärioikeistolaisen Vidkun Quislingin nukkehallitusta. Tämähän sai maanpetturina kuulan kalloonsa sodan jälkeen, vaikka Norjasta oli poistettu kuolemantuomio jo monta kymmentä vuotta aikaisemmin.

Knut sai myös puristaa Hitlerin ja Goebbelsin kättä. Jälkimmäiselle hän lähetti ihailunsa merkiksi myöhemmin saamansa Nobelin palkinnon. Jos Hamsun ei olisi ollut arvostettu kirjailija, niin hänet olisi melko varmasti teloitettu tai ainakin suljettu vankilaan, kun oli jälkiselvittelyjen aika. Omaisuuden menetyksen lisäksi hän selvisi vain jaksolla psykiatrisessa sairaalassa. Siinä taisi tosin mennä samall Nobelin palkintorahatkin valtion pohjattomaan kassaan. Ehkä se oli hänelle aivan oikein, sillä hän naputteli viikko Hitlerin kuoleman jälkeen tälle muistokirjoituksen, jossa ei ylistyssanoja puuttunut. Hänen mielestään Adolf oli taistelija, joka ”uhrasi elämänsä ihmiskunnan puolesta”. Hän luonnehti Hitleriä myös “ilosanoman ja oikeuden profeetaksi”. Olisi olettanut hänen jo tässä vaiheessa puristaneen huulet tiukasti vastakkain ja tuominneen edes jälkijättöisesti tuon Saksan johtajan teot. Osoittaa melkoista arvostelukyvyttömyyttä ja typeryyttä ylistää tuota vallankäyttäjää tilanteessa, jossa sota oli jo hävitty.

Mutta Knut Hamsun oli ja on edelleen loistava kertoja. Vaikka ideologinen ajatusmaailma sai tukea hallinnolta, jossa politiikkaa tehtiin veriset kyynärpäät edellä, niin se ei tee hänestä huonompaa kirjailijaa. Onneksi nuo kaksi asiaa on kuitenkin helppo erottaa toisistaan. Ainakin siinä tapauksessa, jos ihailee mestarin kädenjälkiä ja poikkeuksellisia lahjoja.

Knut ei ollut kouluja käynyt mies, sillä hänen kerrotaan käyneen sitä vain 252 päivää. Onneksi sukulaismiehellä oli kirjasto, jossa hän viihtyi jo teini-iässä. Mitäpä sitä kuluttamaan aikaansa luokkahuoneissa, jos jo poikasena tiesi elättävänsä itsensä joskus kirjailijana. Elämä kuljetti nuoren miehen muutamaksi vuodeksi rapakon taakse ja toi melko pian takaisin Norjaan. Kaukomaiden kokemuksista syntyi kuitenkin ensimmäiset kirjoitukset. Todellinen läpimurto oli kuitenkin esikoisteos ”Nälkä”, jota luonnehditaan Norjan ensimmäiseksi moderniksi romaaniksi. Siinä on jo nähtävissä Hamsunin, jopa agressiivinen, vastenmielisyys sivistystä kohtaan. Hänen mielestään maa on ihmisen ainoa täyttymys. Hamsunin kirjoissa on vaeltajia, yksinäisiä kulkijoita ja ihmisiä, jotka raivaavat tuota maata, johon hänellä oli panteistinen suhde. Tämä primitiivisyys tulee esille 1917 julkaistussa romaanissa ”Maan siunaus”, josta hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. Se on kertomataiteen suurta juhlaa, sillä Hamsunin kyky kuvailla tapahtumia ja luontoa on taitavaa kynänkäyttöä. Tuo oli se alue hänen teoksissaan, joka sai minut polvilleen ja lukemaan kaikki suomennokset lävitse. Kiitos kuuluu myös J.A Hollolle, jonka käännökset ovat loistavia.

Hamsunin teoksia pidetään edelleen klassikkoina. Hän kirjoitti elämänsä aikana yli 40 kirjaa ja niistä on tehty mittava määrä käännöksiä. Knut Hamsunin kerrotaan vaikuttaneen lähes kaikkiin elossa oleviin kirjailijoihin jossain määrin. Se on paljon taiteilijalta, jonka elämän sotkuiset vaiheet eivät saa varmaankaan minkäänlaista tukea muilta taiteen tekijöiltä. Ehkä heillekin riittää vain luomisen kautta syntynyt tuote, niin kuin itsellenikin.