Ajatusten matkassa

Linnat kiinnostivat minua jo lapsuudessa. Luin paljon seikkailukirjoja ja myös Enid Blytonin Viisikko-kirjat tulivat tutuiksi. Niissä esiintyy useampi linna, linnoitus tai raunio, jotka olivat täynnä salaisuuksia, salakäytäviä ja vanhoja tarinoita menneiltä vuosisadoilta. Nuo olivat hyvää kasvualustaa mielikuvitukselle, joten elin varmaan täysillä tarinoiden mukana. Kirjojen parissa tuli valvottua usein liian myöhään ja herääminen kouluaamuun taisi vaatia äidiltä ylimääräisiä ponnistuksia.

Kansakouluaikana teimme luokkaretken Turkuun ja tärkein kohde oli luonnollisesti Turun linna. Toki en muista tuosta reissusta kuin sitruunasoodalimun ja herkullisen munkin, jotka ostin linnan lähistöllä olleesta kioskista äidin antamilla kolikoilla. Retken kohde oli opettajalta hyvä valinta, koska Turun linnalla on ollut vahva rooli keskiajalla. Jos puhutaan suomalaisesta renessanssihovista, niin nuo kriteerit täyttyivät parhaiten Aurajoen maisemissa.

Itse olen tutustunut parhaiten Hämeen linnaan. Nuo kolkot tilat saavat miettimään, että kuinka kylmää siellä oli talvella. Lämpöä toivat lähinnä avotakat, joita löytyi yleensä vain suurista saleista ja herrasväen huoneista. 1300-ja 1400-luvuilla Hämeen linnaa lämmitettiin myös niin sanotulla hypokausti-menetelmällä. Kellarissa olevan uunin kuuma ilma johdettiin kivisiä kanavia pitkin yläpuolen asuintiloihin. Yksi tulisija pystyi näin pitämään lämpimänä useita huoneita. Mutta ei tämäkään lämmitysjärjestelmä tehnyt linnasta kodikasta, ei lähellekään. Pientä apua tuli kylminä öinä, kun samaan sänkyyn tuppautui kyljen tuntumaan muitakin unta kaipaavia. Kolkkoutta yritettiin lieventää myös paksuilla seinävaatteilla. En kuitenkaan usko, että niistä olisi ollut konkreettista hyötyä.  

Hämeen linnassa ei ainakaan olut loppunut, sillä jokainen linnan asukas kulutti sitä kolmesta neljään litraan. Toki vahvempaa herrainolutta ei jaettu rahvaalle. Ja eihän sekään kovin vahvaa ollut, sillä se vastasi nykyistä keskiolutta. Olut oli keskiajalla turvallinen juoma, koska sen valmistus vaati veden kuumentamisen, joka tappoi mahdolliset virukset ja bakteerit. Se oli samalla myös ravitseva ja hyvin säilyvä elintarvike, joka kuului päivittäiseen ruokavalioon. Tavallisen kansan ateriakin saattoi koostua pelkästään oluesta.

Pihlajamäki ansaitse kiitokset, sillä Suomessa ei ole kirjoitettu kattavaa yleisteosta suomalaisista keskiaikaisista linnoista yli kolmeen vuosikymmeneen. Teos esittelee yhdeksän keskiaikaista linnaa. Kirjan luvuissa käsitellään muun muassa niiden rakentamista, asukkaiden elämää, ruokakulttuuria ja keskiaikaista sodankäyntiä. Myös arjen mielenkiintoiset yksityiskohdat saavat sopivasti tilaa. Kirja rakentuu uusimpiin tutkimuksiin ja samalla kumoten myyttejä. Elise Pihlajamäki avaa todellakin linnan portit täysin auki meille keskiajan harrastajille ja toki muillekin.

Halu tutustua menneisyyteen saattoi syntyä jo murkkuiässä, kun sain naapurista lainaksi Väinö Linnan Täällä pohjan tähden alla -kirjasarjan. Ehkä tartuin tuohon teokseen, koska se käsitteli vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Todellinen syy saattoi kuitenkin olla kirjojen kauniit selkämykset ja niiden jämäkkä paino varhaisteinin käsissä. Luultavasti vanhempani, joiden en nähnyt koskaan lukevan kirjoja, ihmettelivät valintaani.

Entä kansakoulu? Historian tunneista en muista muuta, kuin luokkahuoneen seinällä olevan Suomen kartan, jota tökittiin ahkerasti karttakepillä. Pitihän kansakouluikäistenkin jo tuntea suomineito ja mistä sen kauniit piirteet muodostuvat. Mitä tulee tuohon ikoniseen karttakeppiin, niin viisikymmentäluvulla sen rooli rangaistusvälineenä taisi olla jo historiaa. Aiemmin sillä oli naputeltu takalistoon ja sormille. Lyöntien voimakkuus ja määrä taisivat olla suoraan verrannollinen opettajan vaatimustasoon. Toki lasten kurittamiseen taisi löytyä muitakin painavia syitä. Pahinta omassa kansakouluajassani oli, kun joutui seisomaan liikkumatta luokkahuoneen nurkassa tai koulupäivän jälkeen sisääntuloaulan kellon alla. Vaikka olin luultavasti koulun kiltein oppilas, niin nuo molemmat rangaistusmuodot tulivat minullekin tutuiksi.

Näin vanhempana minua kiinnostaa eniten mikrohistoria. Siinä tongitaan pohjia myöten jotain rajattua aihetta mahdollisimman perusteellisesti. Itse käytin vuosi sitten monta tuntia sen selvittämiseen, että käyttivätkö naiset keskiajalla rintaliivejä. En ole enää hormonien selässä ratsastava teini, joten kyseessä oli vain kyltymätön uteliaisuuteni. Tuo oli minun ikioma mikrohistoriatutkimukseni. Naisten keskiajan vaatetus kiehtoo minua laajemminkin.  Niissä viehättää vähäeleinen kauneus. Mielestäni kauneudelle on aina enemmän tilaa, kun sillä on selkeät muodot. Keskiajan vaatetus on luonnollisesti myös hyvin esillä festivaalitapahtumissa. Ne kaksi suurinta ovat Turun keskiaikaiset markkinat ja Hämeen keskiaikafestivaali.

Mikä minua historiassa sitten kiehtoo? Annan eduskunnan puhemiehelle tilaa. Halla-Ahoa en ole koskaan peukuttanut, en edes pikkusormen vertaa. Toki kerran olen nyökytellyt tyytyväisenä, kun hän kertoi jossain haastattelussa, että ihmisten pitäisi lukea historiaa. En tiedä ajatteliko hän lähinnä perspektiiviä, joka antaisi mittasuhteita näille kitisijöille, jotka valittavat kuinka kurjasti asiat ovat. Toki tuolla on itsellenikin merkitystä, mutta sen takia ei tarvitse lukea satoja kirjoja. Tuon ymmärtämiseen riittää muutama yleisesitys historian tapahtumista. Täytyy olla aika sokea, jos ei käsitä, että meillä menee todella hyvin. Tätä toistaa myös silloin tällöin Turun yliopiston avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja ja hänellä on varmaan riittävästi perspektiiviä.

Historia myös opettaa, että mikään ei ole pysyvää. Valtioita kaatuu ja niitä syntyy uudelleen. Muutoksiin löytyy aina syy ja voisi olettaa, että samoja virheitä ei tehdä uudelleen. Tässä ajatuksessa taitaa olla enemmän kuin ripaus optimismia, sillä historia ei todellakaan taida olla tehokas opettaja, kun ihmiskunta kompuroi eteenpäin.

Historiassa minua viehättää myös tarinat. Rakastan tekniikan ja tieteen historiaa. Niiden parissa nuo elementit ovat myös mukana ja askelmerkit ovat selkeät. Ne ovat kuin tikapuun puolat, joista on taas hieman helpompi nousta seuraavalle askelmalle. Poliittista historiaa on vaikeampi hahmottaa, mutta tarinoissa ei ole ainakaan säästetty. Kun katsomme näitä kaikkia osa-alueita kokonaisuutena, niin olemme suuremmassa koko maailman kattavassa tarinassa, jonka loppua emme tiedä. Samalla myös rakennamme sitä itse hetki hetkeltä.

Kun puhutaan elämänasenteista, niin niiden yhteydessä mainitaan yleensä nämä kolme: realismi, optimismi ja pessimismi. Näistä realisti tarttuu tukevammin faktoihin, kun taas pessimisti ja optimisti astuvat niiden yli ja jatkavat matkaansa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jos tavoittelet pelkkää onnellisuutta, niin optimismin kerrotaan takaavan tuon parhaiten. Tähän ryhmään kuuluvat lähes kaikki täällä Telluksen pinnalle jälkiään jättävät, sillä tuo lukema on noin 80 prosenttia. Tällöin puhutaan positiivisesta ajattelusta, joka lupaa sinulle paljon hyvää. Kun odotat parasta, niin elämänoppaiden mukaan vapautat sinua eteenpäin kiskovan voiman, joka koristaa loppuelämän polkusi kauniiksi kukkamereksi. Ajatuksena on se, että optimistinen ajattelu hälventää synkkyyttä. Tämän lisäksi se myös käynnistää itseään toteuttavan ennustuksen, jonka mukaan pelkkä usko menestykseen tuottaa sen. Tuo logiikka ontuu aika pahasti eli se taitaa olla kehäpäätelmä, joista realisti ei ainakaan pidä.

Pessimisti sanoo: ”Tämä menee kuitenkin pieleen.” Optimisti: ”Kyllä se siitä!” Realisti puolestaan: ”Tämä voi mennä pieleen, joten varaudutaan, mutta jatketaan silti.” Tuo on naseva esimerkki, joka kertoo muutamalla sanalla todella paljon. Realismi elämänasenteena tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii näkemään maailman sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin hän toivoisi sen olevan. Realisti ei pulahda kaulaansa myöten haaveisiin, eikä sorru mustamaalaukseen. Hän ei katso maailmaa ruusunpunaisten eikä mustien lasien läpi, vaan sellaisten lasien, jotka eivät vääristä. Sinun ei tarvitse viettää päiviäsi pyrkimällä ajattelemaan positiivisesti. Sen sijaan realistisuus tulevaisuudestasi ja järkevien päätösten tekeminen todisteiden perusteella voi tuoda hyvinvoinnin tunteen ilman, että sinun tarvitsee uppoutua positiivisuuteen. Mutta niiden hyvien päätösten tekeminen edellyttää tarkkaa, puolueetonta tietoa. Ja tieteen ystävänä voisin päätellä, että enemmistö tutkijoista on myös realisteja. 

Tämä blogini nojaa erääseen tutkimukseen. Sen mukaan realisti ei voi olla onnellinen ilman harkittua vaihtoehtoa. Sillä tarkoitetaan realistista asennetta, johon sitoudutaan tietoisesti eli ei anneta ajatusten valua väärälle puolelle raja-aitaa. Nyanssien parissa puurtamistahan tuo on, mutta jos se takaa mielenterveyden, niin siitä sitten vaan. On kaiketi syytä uskoa, että realistit pärjäävät parhaiten. Heidän ei tarvitse viettää päiviä pyrkimällä ajattelemaan positiivisesti. Sen sijaan näemme, että realistinen käsitys tulevaisuudesta ja järkevien päätösten tekeminen todisteiden perusteella voi tuoda hyvinvoinnin tunteen ilman, että sinun tarvitsee uppoutua ylettömään positiivisuuteen.

Mutta onko realismi ankeaa, kun se ei rakenna kauniita pilvilinnoja? Viisaammat väittävät, että ei. Siinä voi olla lämpöä, huumoria ja myös tuota tärkeää ymmärrystä, että ihmiselämä on tragikoominen näyttämö. Sen parissa itketään ja välillä nauretaan. Realisti tietää, ettei elämä ole täydellistä, mutta siinä voi silti olla paljon kaunista.

Sana vielä pessimistisestä elämänasenteesta. Silläkin on myös kannattajansa. Vaikka pahimman mahdollisimman odottaminen voi olla psykologisesti tuskallista, niin pessimistit ovat samalla myös immuuneja pettymyksille. Englantilainen kirjailija Thomas Hardy kiteytti pessimistisen elämänasenteen näin: ”Pessimismi on lyhyesti sanottuna varman pelin pelaamista. Et voi hävitä siinä, vaan saatat voittaa. Se on ainoa elämänkatsomus, jossa et voi koskaan pettyä.” Tämä näkemys saa tukea toki muualtakin. Sen mukaan tunnemme kaksi kertaa enemmän tuskaa menetyksistä kuin tunnemme iloa yhtäläisistä voitoista. Nuo kaksi surkimusta eli pessimismi ja optimismi ovat tuomitsevia ennakkoluuloja, jotka johtavat huonoihin päätöksiin, mikä taas johtaa huonompiin tuloksiin ja huonompaan hyvinvointiin. Joten ole siis harkittu realisti ja paaluta mielesi tukevammalle pohjalle.

Mihin ryhmään asetan itseni? Taidan kuulua tuohon optimistien joukkoon, johon lisäkseni kuuluu niin moni muukin. Toki realismilla on myös vahva paikka siinä palapelissä, jossa tarkkailen ympäröivää maailmaa ja yritän ymmärtää sen lainalaisuuksia. Ehkä olen sitten välitapaus eli realistinen optimisti. Eihän tuo kuulosta kovinkaan loogiselta, eikä kestä lainkaan realistista kritiikkiä.

Aatelia? No ainakin minulle, sillä ne parhaat fiilikset klassisella puolella tulevat teoksista, joissa flyygeli on keskeisessä roolissa. Toki hyväksyn näiden aatelisten joukkoon myös pianosonaatit. Niitä kuunnellaan keskittyneesti ja maistellaan jokaista nuottia, kun taas konsertot on veistetty aivan toisenlaisesta puusta. Niiden pinta voi olla toki pehmeää, mutta sisällä on kova ydin. Voisin kuvitella, että säveltäjille pianokonsertot ovat mestarinäytteitä, joiden eteen ollaan valmiita uhraamaan paljon aikaa ja tupakkaa.

Mutta miksi puhutaan pianokonsertoista, vaikka soittimena on yleensä flyygeli? Perinteisen pianon soittoa ei taida kuulla enää kuin yksityiskodeissa tai koulujen musiikkitunneilla. Minun lapsuuteni kansakoulussa aamuhartauden virret veisattiin urkuharmonin säestyksellä. Sen soittaminen vaati jatkuvaa polkemista. Tuo paljetyöskentely näkyi opettajan hauskana keinahteluna puolelta toiselle. Minusta tuon soittimen ääni ei kuulostanut lainkaan taivaalliselta, vaan lähinnä harmaan lattealta. No, taisin olla silloin jo agnostikko.   

Raahasin muturepussani tätä piano-ongelmaa pitkään, kunnes päätin lopulta selvittää tuon ristiriitaisuuden, jossa ei tuntunut olevan minkäänlaista logiikkaa. Onneksi tiedon kaivaminen on näinä aikoina todellakin helppoa, verrattuna menneisiin vuosikymmeniin, jolloin vastauksia piti hakea kirjastosta tai kotiin ostetuista tietosanakirjoista. Niitä ei taidettu avata kovinkaan usein, ei meilläkään. Äiti taisi vain pyyhkiä niistä pölyt pois muutaman viikon välein.   

Olen aina kuvitellut, että piano on sama kuin soittimen nimi. Kyseessä ei kuitenkaan ole erisnimi, vaan piano on yleisnimi, riippumatta siitä, onko kyseessä pystypiano vai flyygeli. Flyygeli on pianon hienostuneempi muoto. Se on isompi, komeampi ja äänenlaadultaan parempi, mutta edelleenkin vain piano.   

Tuo ongelma on nyt siirretty faktojen pariin, joten seuraavaksi itse aiheeseen eli miksi rakastan pianokonserttoja? En taida kovinkaan paljon liioitella, jos totean, että kuuntelen niitä vähintään yhden joka päivä. Mutta mikä niistä tekee niin kiinnostavia? Jos unohdetaan flyygelin mahtava äänimaailma, niin näissä esityksissä kiehtoo ehkä eniten orkesterin ja pianon dialogi. Se on eräänlaista keskustelua, joka luo musiikkiin draamaa. Itseäni myös hämmästyttää pianistien virtuoosimaisuus.  En jaksa olla kummastelematta, kuinka he pystyvät soittamaan yli puolen tunnin teoksia ulkomuistista. Kun tähän vielä lisätään tunnepuolta ravistelevat kokemukset, niin eiköhän tuossa ole jo riittävä syy laittaa soimaan joku pianokonsertto.

Tähän loppuun omia ja myös yleisiä suosituksia. Aloitetaan vaikka kaikille tutusta Mozartista. Valitsen häneltä vain yhden pianokonserton, jonka teosnumero on 20. Mozart oli tuottelias, sillä hän sävelsi kaikkiaan 27 konserttoa, joka on määrällisesti enemmän kuin kellään muulla. Niitä pidetään myös laadultaan ylivertaisina, koska niissä yhdistyvät klassinen tasapaino, taituruus ja syvä tunneilmaisu. Hän ikään kuin loi pianokonserton sellaisena kuin me sen tunnemme.

Listallani on seuraavana ikisuosikkini Beethoven, joka orkestroi viisi pianokonserttoa. Kuuluisin näistä on viides eli Keisari-konsertto, jonka Ludwig sävelsi jo täysin kuurona. Ei sovi unohtaa myöskään kolmosta eikä nelosta, sillä niissä kuuluu jo vahvana mestarin oma ääni. Tähän listaan voisin vielä lisätä Sergei Rahmaninovin toisen pianokonserton, joka on niitä suosikkejani. Norjasta tulee Griegin konsertto, jota kuunnellessani näen aina tuon maan kauniit vuonomaisemat. Ei sovi myöskään unohtaa Robert Schumannin konserttoa, eikä myöskään Pjotr Tšaikovskin ensimmäistä pianokonserttoa, joka on joidenkin listojen mukaan maailman eniten soitettu konsertto. Siinä taitaa olla myös se kaikista tunnistettavin alku.

Entä pianistit? Toki minulla on omat suosikkini, jotka olen valinnut lähinnä palkittujen levytysten parista. Todellisuudessa en pysty kuitenkaan sanomaan, että joku pianisti soittaisi paremmin kuin joku toinen. Jokainen pianisti, jolla annetaan mahdollisuus levyttää, on jo mestari soittimensa käsittelyssä. Huippupianistien väliset erot ovat todellakin niin hienovaraisia, että jätän nyanssien arvioinnin ammattikriitikoille. Nuo ammattilaiset ovat jo toinen tarina, sillä konserttien arviot ovat välillä sellaista sanasnobbailua, että ne jäävät helposti lukematta. Miksi konserttiesitystä ei voi arvioida selkeästi, vaan se hukutetaan kauniisiin korulauseisiin. Tähän syyllistyy myös populaarimusiikkiin keskittyvä Soundi-lehti arvioidessaan uusia levyjä. Ehkä nuo arviot on tarkoitettu toisille kriitikoille, eikä suinkaan konserteissa käyvälle yleisölle. 

Kiinassa on yli 40 miljoona lasta tai nuorta, jotka opiskelevat pianonsoittoa. Varmaankin moni heistä haluaa olla joskus arvostettu konserttipianisti. Kiinan konservatorioista valmistuu vuosittain useita tuhansia pianisteja ja vain pieni osa heistä jatkaa ammattimaiselle uralle. Tunnustettuja huippupianisteja ilmestyy kansainvälisille markkinoille ehkä 10-30 vuosittain. Mikään muu maa ei yllä tähän määrään.

Miksi Kiinassa pianonsoiton harrastus on näin laajaa? Vanhemmat (lähinnä keskiluokka) näkevät pianonsoiton usein porttina ”parempaan elämään” ja korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan. Valtio tukee myös kulttuuria, vaikka lähinnä kilpailuhenkisesti.

Kiinassa opetus myös poikkeaa eurooppalaisesta perinteestä, koska se on lähinnä teknis-painotteista. Euroopassa tunneilmaisulla on tärkeämpi rooli. Täällä ei mitata sitä, kuinka nopeaan sormet liikkuvat vaan sitä. että tuleeko liikkeet sielusta asti. Kiinassa ei voida todellakaan puhua taiteen tekemisen iloista. Toki tähän on puuttunut Lang Lang, joka on kuuluisin Kiinasta lähtenyt pianisti. Hän perusti vuonna 2008 Lang Lang International Music Foundationin. Järjestön tavoitteena on tehdä klassisesta musiikista saavutettavaa kaikille lapsille, riippumatta heidän taustastaan tai taloudellisista resursseistaan. Ja lähtökohtana on soittamisen ilo, eikä suinkaan tekninen taituruus. Lang Lang saa tilaa vielä myöhemmin tässä artikkelissa.

Katsoin muutama päivä sitten Yle Areenasta puolentoista tunnin dokumentin, jonka pääosassa oli kolme kiinalaista pianonsoiton opiskelijaa. Näistä nuorin oli kahdeksanvuotias ja vanhin 19-vuotias. Ohjelmassa tuo kilpailuhenkisyys tuli tosi vahvasti esille. Näitä järjestettiin jopa alle kymmenenvuotiaille. Kilpailutulokset olivat myös väylä päästä eteenpäin opiskelupaikkojen suhteen. Jos lapsi voittaa kansallisen kilpailun, se avaa myös ovia arvostettuihin kouluihin. Mittelöt lisäävät myös opiskelupaikan näkyvyyttä, koska sen kautta on mahdollisuus esitellä omia koulun oppilaita. Onhan se vanhemmille myös kruunu, kun lapsi pärjää. Minua kuitenkin puistatti ohjelman jakama maailmankuva. Pitäisikö vain sanoa, että maassa maan tavalla?

Nuorin oppilaista sai opettajalta jopa reippaita kämmenlyöntejä, kun soitto ei tyydyttänyt häntä. Mentori kertoi myös, että olisi saanut niitä enemmänkin, jos vaari ei olisi sattunut olemaan paikalla. Harjoittelumäärät kuulostivat myös melkoisilta. Dokumentin kaksitoistavuotias tyttö harjoitteli keskimäärin viisi tuntia päivässä.

Mutta lopuksi tarina Lang Langin pianonsoiton opiskelusta isän kuristavassa otteessa. Tämä tarina on surullinen, vaikka päättyikin hyvin. Luin hänen kirjoittamansa kirjan muutama vuosi sitten ja meinasin jättää sen kesken. Se ahdisti minua sivu sivulta yhtä enemmän. Tähän niitä järkyttävimpiä kohtia.

Lang Lang ja Yuja Wang. Ne kirkkaimmat kiinalaiset tähdet.

Lang Lang oli 9-vuotias, kun hänet erotettiin arvostetusta Pekingin konservatoriosta. Tämän seurauksena hänen isänsä ajautui epätoivoon. Hän kehotti poikaansa hyppäämään ikkunasta ja tappamaan itsensä, koska ”elämällä ei olisi enää mitään tarkoitusta”. Lang Lang oli täysin murtunut, mutta ei tietenkään hypännyt, vaikka koki suunnatonta syyllisyyttä, koska oli ”pettänyt” isänsä unelman.

Pojan harjoittelua valvottiin lähes sotilaallisesti. Päivät venyivät jopa 8–10 tunnin mittaisiksi ja pienimmätkin virheet aiheuttivat raivokohtauksia. Jos Lang Lang epäonnistui, isä uhkasi, että heidän molempien elämä oli pilalla.

Näiden järkyttävien kokemusten jälkeen voisi kuvitella, että isäsuhteesta ei olisi enää mitään jäljellä. Lang Lang on kuitenkin antanut isälleen anteeksi ja jollain tapaa yrittänyt ymmärtää häntä. Ehkä siihen auttoi se, että isä uhrasi omankin elämänsä kasvattaakseen pojastaan maailman parhaan pianistin. Isän ”vaatimaton” tavoite oli tuo ja eihän Lang Lang mikään huono pianisti olekaan. Hän on myös rikkonut raja-aitoja tehdessään yhteistyötä niin jazzin kuin rockinkin parissa.   

Myönnän, että en ole itsekään ennakkoluuloista vapaa. Olen ollut jo pidemmän aikaa sitä mieltä, että Trump on sivistymätön moukka, mutta eihän tuo välttämättä pidä paikkaansa. Trump on käynyt yliopistonsa, joten onhan tuolta täytynyt jonkin verran käytöstapoja tarttua liukkaaseenkin pintaan. Tai ehkä Donald ei ole vain vielä oivaltanut, että miten sivistystä pitäisi käyttää arjen haastavissa tilanteissa. Joten mitään ei ole vielä menetetty – Trumpinkaan kohdalla. Mutta jätetään tämä Donald jatkamaan persoonallisia arviointejaan ympäröivästä maailmasta ja palataan teeman pariin.

Kun puhutaan ennakkoluuloista, niin taustalla lymyää usein puutteellinen tai vääristynyt tieto, mikä taas johtaa vääriin päätelmiin ja epäoikeudenmukaisiin asenteisiin. Ne ovat ihmiselle tyypillinen tapa järjestää ajatuksiaan. Koska kaikesta ei voi itse tietää ennalta, ihminen turvautuu tyypittelyyn ja luokitteluun. Tarvitsemme nopeita jaotteluja ja hahmotelmia, että pystyisimme hallitsemaan kaikkea informaatiota ympärillämme. Ennakkokäsitykset aiheuttavat turhia pelkoja ja estävät uusia mahdollisuuksista. Kun harkinta perustuu tietoon ja kokemukseen, niin se luonnollisesti auttaa valikoimaan aidot uhat turhista.

Minusta järjettömin ennakkoluulo on rasismi. Tai oikeastaan ne monet ennakkoluulot, joista tuo asenne saa ravintoa. Hipiän väri tuntuu olevan monelle elämää suurempi asia. Kun viimeisimmät tutkimustulokset osoittivat, että maamme ensimmäiset tulijat jääkauden loputtua olivat luultavasti tummaihoisia, niin joillekin kommentoijille tuo tuntui aiheuttavan melkoista ahdistusta. Aivan kuin heiltä olisi viety perintöoikeus. Suomen värit ovat sininen ja valkoinen, joten siinä ei taida monenkaan ajatuksissa olla tilaa tummille sävyille.

Entä lapset? Onko heidän kosketuspintansa puhtaan valkoinen, johon ei tartu ennakkoluulojen tummia läikkiä. Näin voisi kuvitella, mutta faktat eivät tue tuota kaunista ajatusta. Toki pienellä vauvalla ei ole mitään valmiita käsityksiä maailmasta, mutta hän on oppii niitä nopeasti aikuisilta. Lapsi on kuin liimapaperi, johon tarttuu sanat, ilmeet ja myös vaiennettu hiljaisuus. Lapsi skannaa jatkuvasti ympäröivää maailmaa, joka muodostuu vanhempien ja yhteisön toiveista ja arvoista. Ja kun muistaa, että ehdollistaminen eli kritiikki taitaa syntyy jälkijunassa, niin lähtökohdat eivät ole suinkaan ne parhaat mahdolliset, jos tavoitteena on pysyä erossa turhista ennakkokäsityksistä.     

Mutta ennakkoluulolla on myös ollut oma tärkeä roolinsa ihmiskunnan historiassa. Se nimittäin voidaan nähdä myös primitiivisinä reaktioina. Ihmisen aivot on viritetty tekemään nopeita yleistyksiä vaarojen välttämiseksi. Esimerkkinä vaikka kivikautinen metsästäjä, joka ei taida jäädä pohtimaan, että mikä pusikossa rapisee, jos hän on kerran nähnyt pedon hyökkäävän. Ehkä tuolla mekanismilla ei ole niin paljon käyttöä tässä päivässä, kuin aikoina, jolloin päivä ilman vaaroja oli paljon harvinaisempaa kuin nykyään.

Ennakkoluuloja voidaan pitää aivojen laiskuutena, mutta tiedostettuna ja korjattuna ne muuttuvat viisaudeksi. Joten kuonasta toki pääsee eroon, mutta se vaatii jatkuvaa omien arvojen tarkastelua.  

Martin Luther King lausui elokuussa 1960 nämä sanat: ”I Have a Dream”. Ne haastavat edelleen ja ne tulevat kaikumaan vielä kaukana tulevaisuudessakin. Ihminen ei hetkessä muutu, ei ehkä koskaan.

Sibeliuksen viulukonsertto on pala taivasta ja sitä kirkkainta kohtaa. Sen herkkyys ja kauniit melodiat sulattavat jäisenkin jässikän. Minulle riittää nykyään jo pelkästään ensimmäiset nuotit, kun alan pyyhkimään salaa silmäkulmiani. Ikääntyessä tuo maskuliinisuus näyttää murentuvan kerros kerrokselta. Harmillistako? En taida uskaltaa vastata tuohon.   

Kun katson valokuvasta Ainolan pihalla seisovan Sibeliuksen jykevää olemusta, niin hänen viulukonserttonsa herkkyys ja kauneus ovat ristiriidassa tuon hahmon kanssa. Sibeliuksen harteikas ulkomuoto pullistelee maskuliinisuutta ja viulukonsertto taas aivan päinvastaisia arvoja. Tuossa on outoa kontrastia, joka ihmetyttää ainakin minua. Ja tuo ihmetys ei tähän lopu, sillä seuraava arvoitus on jo odottamassa käsi pystyssä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin tuo maailman eniten soitettu ja levytetty konsertto unohtui lähemmäs kolmenkymmenen vuoden ajaksi. Sen ensiesitys oli 1900-luvun alussa ja vastaanotto oli aika nuivaa. Syyksi mainitaan yleensä viulisti, joka ei saanut kuulemma raavittua kaikkea herkkyyttä teoksesta. Vasta 1930-luvulla, aikansa kuuluisimpiin viulisteihin kuulunut Jascha Heifetz, levytti viulukonserton ja nosti sen maineeseen arvaamattomaan. Tässähän ei ole lainkaan tolkkua. Pystyykö konserttiyleisö erottamaan hyvän ja erinomaisen viulistin toisistaan? Minulta se ei ainakaan onnistu, tuskin monelta muultakaan kuuntelijalta. Sibeliuksen viulukonserttoa ei pysty tärvelemään edes keksinkertainen soittaja, sillä sen herkkyys ja kauneus on liimattu teokseen niin vahvasti, että sitä ei kumiteta noin vain pois. Tuo yleinen selitys ei voi olla se oikea. En todellakaan usko, että sata vuotta sitten konserteissa kävijät lukivat myöskään kovinkaan ahkerasti musiikkikriitikoiden arvioita. Joku syy tuohon toki on, että kaunis teos hukataan kuuntelijoilta lähemmäs kolmenkymmenen vuoden ajaksi.   

Oma klassisen musiikin harrastukseni alkoi Tshaikovskin viulukonsertosta muutama kymmenen vuotta sitten. Konserteissa ravaava kaverini ehdotti tuota vaihtoehtoa, kun esitin hänelle toiveeni tutustua klassiseen musiikkiin. Ei huono valinta, kuten ei olisi ollut myöskään Beethovenin, Max Bruchin ja Felix Mendelssohnin viulukonsertot.

Mitä ajattelen viulusta? Kun pidän viulukonsertosta, niin kaipa pidän myös tuon soittimen äänestä. Taidan poiketa tuolta polulta, sillä se ei kuulu kolmen suosikkisoittimeni joukkoon. Ykkösenä on edelleen sähkökitara, kakkosena tulee flyygelin äänimaailma ja pronssipallille kipuaa saksofoni. Viulu on ollut se soitin, joka on vaatinut minulta eniten tutustumista, jotta olen oppinut pitämään sen äänestä. Sisäänajo on ollut pitkä ja ehkä tuo jousisoittimien kuningatar nousee vielä joskus kolmen mieluisimman instrumentin joukkoon.

Minulla on ollut huono tuuri konserteissa istumapaikkojen suhteen. Ei ole yleensä yllätys, että viereeni tupsahtaa kaveri, jonka olkapää yltää omalle puolelleni. Jos näin käy, niin täytyy toivoa, että toisella puolella on laihanlainen musiikin ystävä, jonka reviiriä voin hieman varata. Näinhän tässä taas kävi, kun istuin Hyvinkääsalissa kuuntelemassa elämäni ensimmäistä kertaa livenä Sibeliuksen viulukonserttoa, jonka solistina oli Kuopion viulukilpailun voittaja Amanda Ernesaks. Toki oikealla puolellani oleva paikka oli tällä kertaa tyhjä. Olisin voinut siirtyä siihen, mutta kantti ei vain riittänyt. Mietin, että mitähän tuo ladon oven kokoinen heppu ajattelee, jos hänen viereinen paikkansa ei kelpaa minulle. Joten siinä sitten nyhjötettiin, minä kallistuneena tyhjän penkin puolelle ja rakas vieruskaverini tietämättä lainkaan minun tukalasta ahdingostani.

Muistan vuosikymmenten takaa, kun rockmuusikot kertoivat, että tätä hommaa ei jatketa enää vanhana. Toki tuohon on löytynyt luonnollistakin karsintaa, kun aamukalenteri on jäänyt moneltakin muusikolta vajaaksi. Jimi Hendrix tukehtui 27- vuotiaana oksennukseen. Jim Morrison ja Jane Joplin myös poistuivat keskuudestamme samanikäisenä. Tähän voisin vielä lisätä lento-onnettomuudessa menehtynyneen Stevie Ray Vaughanin, jonka karhea esitys kappaleesta Texas Flood on sähköistä bluesia parhaimmillaan. Siinä on sitä rösöistä energiaa, joka erottaa rockin popista. Toki tuohon kategoriaan kuuluu myös Henrixin All Along the Watchtower. Nuo kaksi esitystä on pakko kuunnella silloin tällöin ja reippaalla volyymillä. Siinä vaiheessa, kun nuo kappaleet eivät saa minulta enää minkäänlaista vastinetta, niin olen kai siirtynyt johonkin tylsään rinnakkaismaailmaan.  

Tämä ”poistuin nuorena” -lista olisi paljon pidempi, jos sitä verrattaisiin siihen ryhmään, jotka esiintyvät edelleen eläkeiässä. Ehkä nuoren kapinallisen muusikon mielikuva ikääntyneenä rockstarana on liian luotaantyöntävä ajatus ja villi nuoruus on se ainoa oikea kohta elämänkaarta, jolla on todella jotain merkitystä. Ja toki esimerkitkin puuttuivat. Rock syntyi 1950-luvulla, joten parikymmentä vuotta myöhemmin nämä aiemmin uransa aloittaneet muusikot eivät olleet vielä lähelläkään eläkeikää.         

Siirrytään vanhusten pariin ja Willie Nelson on minusta hyvä lähtökohta. Hänen hieman nasaalinen lauluäänensä saa ainakin minun korvalehteni lepattamaan mielihyvästä. Lepatus on jo aivan kohtuutonta, kun kuuntelen Always on my Mind-kappaletta. Tuo esitys luikertelee vastustamattomasti tunteisiini ja aivan sinne pohjalle asti. Miehen olemuksessa on jotain humaania, hurmaavaa ja ikiaikaista. Lettikin heiluu, kuin silloin joskus nuorempana. Hänen uransa on uskomaton saavutus, sillä Willie täyttää tänä keväänä 92-vuotta ja keikkakalenterikaan ei ole suinkaan tyhjä. Ja se viimeinen pitkäsoittolevy ilmestyi pari vuotta sitten.

Rollarit ansaitsevat myös tilaa. Se on pitkäikäisin yhtye, joka esiintyy edelleen. Keikkakalenterin ensimmäisen sivun merkinnät taidettiin raapustaa jo vuonna 1962. Itse olin vielä siinä iässä, että tuskin tiesin tuon bändin olemassaolosta yhtään mitään. Musiikkinälkäni tyydyttämiseen taisi riittää siihen aikaan Tapio Rautavaaran Päivänsäde ja menninkäinen. Rolling Stone julkaisi hiljakkoin uuden levyn ja siitä on vaikea päätellä, että yhtyeen jäsenet ovat kahdeksankymmenen nurkilla. Keith Richard on tietenkin jo ilmiö sinänsä. Hänen kasvoillaan on jo niin paljon ryppyjä, että uusille ei taida olla enää paljoakaan tilaa. No, onneksi tuo ei vähennä miehen karismaa.

Edelleen esiintyvien rokkareiden lista on toki paljon pidempi kuin nämä kaksi esimerkkiä. Sieltä voisi poimia Paul McCartneyn (82), Bob Dylanin (83) ja Neil Youngin (79). Ja näiltä suosikeiltani syntyy edelleen uutta musiikkia, koska ikä ei onneksi kampita luovuutta. Vanhetessa sen kerrotaan vain jalostuvan ja saavan lisää syvyyttä.

Lavalla istuu pää painuksissa älymystön edustaja, jonka rintaa koristaa paperille tuherrettu syntilista. Tuomioita jakavien nuorten punakaartilaisten päiden päällä on kohotettuna Maon pienet punaiset kirjat, kuin uudesti syntyvän yhteiskunnan suojana. Nuorten ilmeissä on paheksuntaa ja samalla iloa, koska tässähän tehdään uudenlaista historiaa. Aitoon kommunismiin ei ole oikotietä, kaikki porvarillinen hapatus on kitkettävä juuriaan myöten pois. Tuohon roskajoukkoon laskettiin kuuluvaksi opettajat, virkamiehet ja kulttuurivaikuttajat, joita nöyryytettiin julkisesti, karkotettiin tai tapettiin. Vanhat perinteet saivat myös väistyä, samoin historialliset dokumentit, kirjat ja taide. Ei varmaan yllätys, että talous ja koulutusjärjestelmä jäivät tuon mullistuksen jälkeen siipirikoiksi.

Tuon ajanjakson aikana (1966-1976) surmattiin satojatuhansia ihmisiä, kidutettiin kuoliaaksi tai ajettiin itsemurhaan. On myös arvioita, että tuo määrä olisi ollut paljon suurempi, joissain arvioissa puhutaan jopa miljoonista.

Mao on podiumin korkeimmalla korokkeella, jos arvioidaan kuinka paljon hän tapatti diktaattorivuosinaan kansalaisiaan. Tämä reipas väestökato sai alkunsa jo muutamia vuosia ennen kulttuurivallankumousta. Viisikymmentäluvun lopulla masinoitiin Maon suunnittelema kampanja, joka sai nimeksi Suuri harppaus eteenpäin. Sen tavoitteena oli nopeuttaa Kiinan teollistumista ja maatalouden kollektivisointia. Se päättyi katastrofiin ja aiheutti maailmanhistorian tuhoisimman nälänhädän, jossa kuoli arviolta 30–45 miljoonaa ihmistä. Jos näillä lukumäärillä ei pääse historiaan, niin millä sitten. Stalin saa harmitella podiumin hopeapallilla, sillä hän ei yltänyt kuin puoleen väliin tuosta lukemasta. Samalle pallille änkeää Hitler, sillä hänen omallatunnollaan on suunnilleen sama määrä ihmisuhreja. Pronssipaikalle kipuaa Belgian kuningas Leopold II ja Pol Pot

Minusta historian suurimpia ihmeitä on se, kun joku diktaattorin renttu pystyy manipuloimaan omaa väestöään ja aiheuttamaan kaaosta. On todella kuvottavaa katsoa dokumentteja, joissa Hitlerille hurrataan, kuin Jeesuksen toiselle tulemiselle. Tuo kertoo kansasta aika paljon. Jos maailmankuva on kapea, niin eihän sille kritiikillekään löydy tarpeeksi mietintäalustaa. Mitä vähemmän tutustut ympäröivään maailmaan, niin sitä helpompi sinua on kiskoa narusta. Ja ihme kyllä, mitään ei ole vieläkään opittu.

Miten tämä Kiinan kulttuurivallankumous liittyi minun nuoruuteeni? Olin kuusikymmentäluvulla kuin liimapintainen kärpäspaperi, johon kaikki tuntui tarttuvan kritiikittömästi. Harrastin siihen aikaan esperantoa ja tilasin jossain vaiheessa Kiinan Esperantoliiton julkaiseman lehden El Popola Ĉinion. Jotainhan sitä oli luettava, kun kielitaitokin jo mahdollisti tuon. Mutta miksi juuri Kiinasta, se on edelleen minulle jossain määrin arvoitus. Ehkä se oli vain halpa ja kukkaroni pohjalta löytyi tilaamiseen vaadittavat lantit.  

Tuon lehden ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1950. Sitä julkaistaan edelleen, koska Kiinassa esperantoharrastus on vahvaa. Luin innokkaasti artikkeleita kulttuurivallankumouksesta. Värikuvissa näkyi iloitsevia nuoria, jotka rakensivat hymy kasvoilla omaa maataan ja parempaa tulevaisuutta. Jälkikäteen nähdyt ikävät kuvat oikeudenkäynneistä ja ojennusleireistä puuttuivat kokonaan. Kaikki oli niin kaunista ja hyvää, että innostus tarttui myös minuun. Missä oli silloin minun skeptisyyteni, kun sille olisi ollut todella tarvetta? Jossain välissä tilasin myös Maon punaisen kirjan ja karvahatun, jolla taisi olla käyttöä pilkkireissuilla. Kirjan sisällöstä en ymmärtänyt mitään, kun se oli brittien kieltä. Nuo konkreettiset muistumat maolaisuudestani ovat kadonneet erinäisten muuttojen seurauksena. Jos ne olisivat säilyneet, niin olisin toki löytänyt niille ihan edustavan paikan työhuoneestani. Ne olisivat muistuttaneet tuosta vaiheesta elämästäni, kun Mao onnistui kusettamaan minuakin.

Viime vuosina on puhuttu digiloukusta, johon ikääntyneiden oletetaan putoavan automaattisesti. Vanhemmuus tuntuu olevan jonkinlainen turvasatama, jossa on oikeus nostaa kädet ylös ja sanoa: En osaa, en opi. Mutta tämä asenne ei perustu faktoille. Tutkimukset osoittavat, että aivot säilyttävät kykynsä oppia ja mukautua koko elämän ajan. Tätä kykyä kutsutaan neuroplastisuudeksi. Vaikka oppiminen saattaa olla hitaampaa iän myötä, se on silti mahdollista ja voi olla myös erittäin palkitsevaa.

Oppiminen myös parantaa kognitiivista terveyttä ja hidastaa ikääntymiseen liittyviä muistin ja ajattelun muutoksia. Uuden opettelu on aivoille hyvää ravintoa. Parasta olisi, jos jaksaisi pitää yllä positiivisen oppimisen vireen läpi elämänsä, kiinnostua uusista asioista ja opetella uutta. Tällöin aivot pysyvät joustavampina ja nuorempina, koska niitä jumpataan koko ajan. Samalla se maailmankuvakin voisi avartua uusille ja mielenkiintoisille alueille. Jos eläkeikää edeltävät vuosikymmenet ovat sisältäneet opiskelua, niin vanhemmuus on vain raja, joka ylitetään huomaamatta sitä.

Jonkun tutkimuksen mukaan noin kolme neljästä suomalaisesta eläkeläisestä luottaa kykyynsä oppia uutta. Entä tuo loppu 25 prosenttia? Siinä ryhmässä on mukana terveysongelmia, jotka voivat olla kognitiivisten taitojen tiellä. Nuo väliinputoajat kaipaavat luonnollisesti sitä auttavaa kättä. Itse uskon, että tuossa 25 prosentissa on myös niitä, joille tämä vanha hokema on iskostunut liian syvälle: ”vanhalle koiralle ei voi opettaa uusia temppuja”. Tahto on avainsana, jolla pusketaan vaikka siitä kuuluisasta harmaasta kivestä läpi.

Mutta miksi nostetaan kädet pystyyn, vaikka sitä oppimiskykyä olisi vielä rutkasti jäljellä? Minusta kyseessä on lähinnä haluttomuus opetella uusia asioita, vaikka sitkeys palkittaisiin myöhemmin. Tämä on toki ongelma, joka ei rajoitu vain vanhempaan ikäryhmään. Pitäisikö näitä laiskoja ihmisiä sitten tukea? Minun mielestäni ei, vaan potkia kevyesti sinne takalistoon ja kertoa mitä hyötyä on siitä, kun vaivataan sitä korvien välistä löytyvää harmaata massaa tutustumalla uusiin asioihin. Elämä on moneen polkuun haarautuva seikkailu, joten miksi pitäisi tallata samaa polkua vuodesta toiseen. Sivupoluilta löytyvät ehkä ne parhaat aarteet, kunhan on vain halukas tutustumaan uusiin maisemiin.

Kun haeskelin tietoa tähän blogiini, niin päädyin eräälle keskustelusivustolle, jossa vaihdettiin ajatuksia ikääntymisestä ja sen vaikutuksesta arkeen. Kopioin tähän loppuun pätkän eräästä kommentista, jossa oli mukavasti potkua: ” Vielä minusta ja ystävistäni, jotka muuten ovat paljon yli 70-vuotiaita. Hiihdämme, patikoimme, melomme, pyöräilemme – teemme mitä huvittaa. Pidämme hauskaa, seurustelemme, menemme ulos syömään, luemme. Meillä on tietokoneita ja iPhoneja, monilla on omat verkkosivustot ja työskentelemme verkossa. Teemme mitä haluamme.”