Ajatusten matkassa

Suomessa keskiaikaa käsittelevä kirjallisuus on edelleen aika niukkaa, vaikka uusia teoksia ilmestyykin lähes vuosittain. Laskeskelin, että viimeisten vuosikymmenten aikana näitä kirjoja on ilmestynyt maassamme noin satakunta. Se on toki vähän, jos vertailukohtana on vaikka Iso-Britannia, jossa tuo määrä lasketaan tuhansissa.      

Keskiaika näyttäytyi minulle jo teini-iässä hyvin kiehtovana aikakautena ja tuo tiukka ote on pitänyt tähän päivään asti. Toki lukunautintoni jäi nuorempana vähiin, sillä keskiajasta kertovia suomenkielisiä kirjoja ei tainnut löytyä Riihimäen kirjaston valikoimasta. Jouduin unohtamaan muutkin vaihtoehdot heikon englannin kielen taitoni takia. Nyt lukeminen onnistuu tuolla saarivaltion kielellä jo sujuvammin, joten en pääse enää valittamaan niukkaa tarjontaa.

Aiempina vuosikymmeninä mielikuvani keskiajasta rakentui lähinnä kuningasluetteloista, ritareista, linnoista ja sodankäynnistä. Näin vanhempana rinnalle on tullut myös halu ymmärtää keskiaikaa laajemmin: kuinka nuo yhteiskunnat toimivat, katolisen kirkon vahva rooli ja miten tavallinen ihminen eli arkeansa. Onneksi keskiajan tutkimus on päässyt hyvin lähelle yksittäisten ihmisten elämää ja on todella kiehtovaa yrittää hahmottaa heidän kokemusmaailmaansa. Toki päivä voi edelleen mennä tutkiessani varsijousen historiaa tai ensimmäisten ruutiaseiden tekniikkaa. Poikkeavaa ei ole sekään, että kulutan aikaani ihastellen naisten keskiaikaisia asusteita. Minun esteettinen herkkyyteni saa mukavasti vastinetta, kun katselen noita yksinkertaisia vaatteita ja hämmästelen, miten koruttomuus voikin olla niin kaunista. Tuosta aiheesta joskus vielä enemmän.

Mutta mennään lukemani kirjan eli Kalman karamellien pariin. Tällä hetkellä se on viimeisin kirjamarkkinoille ilmestynyt teos, joka keskittyy minulle noihin rakkaisiin vuosisatoihin. Hannele Klemettilä on keskiaikaiseen kulttuurihistoriaan keskittynyt tutkija, joten minulla oli hyvä syy odottaa mielenkiintoista lukukokemusta – ja ainahan toki murhien parissa viihtyy. Teoksen kansien väliin mahtuu monta hengenriistoa, miten ne suunniteltiin ja toteutettiin. Tämän jälkeen seurasi tutkimusprosessi, oikeudenkäynti ja tuomio. Murhiin johtaneet syytkin kuulostavat tutuilta: mustasukkaisuus, ahneus ja kateus. Arsenikki, josta on jo mainintoja antiikin ajalta, oli myös ahkerasti käytössä, kun haluttiin päästä jostain kanssakulkijasta eroon. Se on mautonta ja hajutonta, joten sen käytön hyödyt toki ymmärrettiin keskiajallakin.  

Eläimiä on myös tuomittu keskiaikaisessa oikeusistuimessa, joten nuo tapahtumat saivat myös kirjassa omat sivunsa. Kiinnostavin näistä tapauksista oli 1300-luvulla pidetty oikeudenistunto, jossa syytettynä oli sika. Saparohännät olivat yleensä yliedustettuina näissä oikeusalidraamoissa, koska ne vaeltelivat vapaina etsien ruokaa. Tätä esimerkkitapauksen emakkoa syytettiin murhasta. Se oli pureskellut kehdossa nukkuvaa vauvaa niin pahasti, että pienokainen menehtyi ja oikeusjuttuhan siitä tuli. Sika puettiin ihmisten vaatteisiin ja asetettiin vastaamaan tekosistaan. Sille oli määrätty myös oma puolustusasianajaja. Oikeuskäsittely kesti yhdeksän päivää ja lopulta julistettiin kuolemantuomio. Sika nostettiin hirttopuuhun takajaloistaan. Sitä ennen sille puettiin ihmiskasvoinen naamio ja lyötiin miekalla kärsään ja jalkaan. Nämä kohdat valittiin, koska ne vastasivat sian vauvalle aiheuttamia vammoja. Jonkin ajan kuluttua emakko kuoli verenvuotoon. Tämän jälkeen se otettiin alas ja sidottiin telineeseen hevosen raahattavaksi.  Lopulta possu poltettiin roviolla.  

Kieltämättä tuo oikeudenkäynti näyttäytyy hullunkuriselta ja älyttömältä. Keskiajan ihmiset näkivät sen merkityksen kuitenkin aivan toisin. Siihen sisältyi symboliikkaa ja merkityksiä, jotka ovat meille vieraita. Esimerkiksi sian pukeminen ihmisen vaatteisiin korosti tapahtuman tärkeää sanomaa. Koko oikeuskäsittely pyrki viestimään hyvää ja tasapuolista oikeutta, joten loogisesti ajateltuna tuossa ei oikeastaan ollut mitään kovinkaan ihmeellistä. Toki tuo ajatus vaatii taakseen sen virheellisen käsityksen, että eläimet ymmärtävät väärän ja oikean teon merkityksen.

Meille on selvää, että eläimiä ei voi pitää vastuullisina tekosistaan. Muutamat oppineet olivat tulleet samaan tulokseen myös keskiajalla, mutta heidän perustelunsa taisivat jäädä vähemmistöön. Päinvastaisissa ajatuskuluissa eläimiä pidettiin täysin vastuullisina tekemisistään. Näiden kannattajien mukaan ne tekivät tietoisesti pahoja tekoja, joten niitä piti rangaista samoin kuin ihmisiä. Vahvistusta tälle ajatuskululle löytyi myös Raamatun toisesta Mooseksen kirjasta.

Eläinten lohdutukseksi voisin näin todeta, että kuulusteluissa ei käytetty kidutusta ja tuomitun ei tarvinnut ripittäytyä papille. Ehkä tuossa oli ripaus inhimillisyyttä mukana tai se oli vain tilanteen tuomaa realismia.  

Wikipedia tiivistää viisauden näin: ”Viisaus on kyky tehdä sellaisia ratkaisuja, jotka pitkällä aikavälillä tuottavat ”yhteisesti hyvän” lopputuloksen. Viisauteen eri näkökulmissa liitettyjä ominaisuuksia ovat myös oikeudenmukaisuus, elämäntuntemus ja -kokemus, itseymmärrys, prososiaalisuus, tilannesidonnaisuus ja myötätunto.”

Aloitan siis filosofian parista, sillä siellä taidetaan kyntää niitä mehevimpiä vakoja viisauden pellossa, ainakin jos filosofeilta kysyy. Oma tutustuminen filosofiaan syvällisemmin lähti antiikin ajattelijoista. Viihdyin melko hyvin Sokrateen ja Platonin ajatusten parissa. Kun olen utelias, niin metafysiikka taisi kiinnostaa silloin eniten. Se on olevaisen olemusta ja perussyitä tutkiva filosofian haara. Metafysiikka hakee vastauksia niihin kysymyksiin, jotka ovat joutuneet antamaan tilaa myöhemmin empiiriselle tieteelle. Kun haasteena on tämänkaltaiset kysymykset, niin eihän tuo ollut ihme, että ne löysivät minusta innokkaan lukijan jo teini-ikäisenä. Halusin silloin tietää kaikesta kaiken. Realismi on toki kampittanut minut nenälleni moneen kertaan tätä unelmaa seuratessani.   

Olin nuorempana myös kiinnostunut Ludwig Wittgensteinin ajatuksista, mutta en tainnut ymmärtää montaakaan kohtaa tuosta kielifilosofiasta. 1900-luvun alun eräs arvostetuin filosofi Bernard Russell joutui myös myöntämään, että hänelläkin oli vaikeuksia saada tolkkua hyvän ystävänsä ajatusryppäistä. Meillä on oma Esa Saarinen, joka osaa kirjoittaa filosofiasta ymmärrettävästi meille taviaisille. Saarinen taitaa olla myös niitä ainoita filosofeja, joka vie joka päivä vaimolleen ruusun. Ainakin Esa noudatti tuota struktuuria vielä muutama vuosi sitten. Toinen tunnettu kotimainen filosofi on Timo Airaksinen, jonka tarinoinnissa on mukavasti arkipäivä läsnä. Timon ajatuksia löytyy myös podcastina Yle Areenan Kulttuuriykköseltä. Jakson nimi on: ”Oletko nilkki? – Filosofi Timo Airaksinen kehottaa kaikkia itsetutkiskeluun.”

Jos kurkistetaan hieman historian puolelle, niin sieltä löytyy myös Georg Henrik von Wright, joka vaikutti 1900-luvulla ja oli kansainvälisesti myös erittäin tunnettu. Olisin valinnut hänet suurimmaksi suomalaiseksi, jos siihen aikaan olisi ollut äänestys tuosta tittelistä. Mannerheim paalutettiin tuolle paikalle jossain kansanäänestyksessä. Minun mielestäni hänen ratsastajapatsaansa voisi siirtää Postitalon edestä johonkin syrjäisempään paikkaan, sillä hänen suosionsa perustuu itselleni suurimmalta osin vieraisiin arvoihin.  

Mutta palataan vielä hetkeksi Sokrateen pariin, jota taidan arvostaa ajattelijoista eniten. Hän kulki opastamassa kanssakulkijoita viisauden pariin ja samalla tietenkin ärsyttäen niitä, joille tuota viisautta ei ollut jaettu. Vuonna 399 eaa Ateenan kansankokous langetti hänelle kuolemantuomion. Hänen rikoksensa oli nuorison turmeleminen ja kunnioituksen puute valtion jumalia kohtaan.

Viisaat, joiden elämänpituinen anti jää lähinnä mustetahroiksi kansien väliin, eivät tahdo pärjätä, kun arvotetaan sitä suurinta. Hiljainen viisaus ei pidä itsestään ääntä. Vain selkeästi päätään nostava tuntuu saavan huomioita ja arvostusta. Maailma kuitenkin matelee ilman näkyvää viisautta eteenpäin. Se on kuin teatteriesitys, jossa napostellaan chipsejä ja maiskutellaan makeita karkkeja. Ja roskiahan siitä syntyy. Onneksi viisauden kauniita arvoja ei ole suinkaan haudattu typeryyden alle, vaan ne ovat edelleen lähes kenen tahansa noukittavissa.

Kun lukee keskustelupalstoja, niin typeryydessä tuntuu olevan jotain tavoiteltavaa. Joillekin se on helpompi tapa olla äänessä. Kun itsesi kaltaiset roikkuvat puntissasi kiinni, niin toki tunnet olevasi viisas. Roskajoukollakin on aina omat kuninkaansa. Mutta näinhän se on aina ollut, sillä typeryys on muokannut ihmiskunnan historiaa enemmän kuin viisaus. Ihminen taitaa olla ainoa kulkija eläinkunnassa, joka pystyy kehittämään itseään. Minusta se on ihmisen paras syntymälahja. Tällä kehittämisellä en tarkoita tehokkaampia lihaksia, vaan halua yltää yhä humaanimpaan vuorovaikutukseen ympäristön ja oman itsensä kanssa.

Ensimmäinen konkreettinen kokemus sähkökäyttöisestä polkupyörästä tapahtui muutama vuosi sitten. Olin tuona päivänä maastopyörälenkkini viimeisessä mäessä, jolla on melkoisesti pituutta. Pinnistelin sitä ylös pohkeet valittaen, kunnes havaitsin, että joku ajaa takanani. Seuraava huomio oli, kun tuo joku pujahti ohitseni yllättävän kevyesti polkien. Jos kyseessä olisi ollut muutama kymmenen vuotta minua nuorempi kammenpyörittäjä, niin toki olisin tuon nöyryytyksen hyväksynyt ilman mutinoita. Satulan päällä ei ollut kuitenkaan jäntevä nuorukainen, vaan jo ikääntynyt naishenkilö, jonka ilmiasussa ei ollut todellakaan mitään urheilullista. Painoakin taisi olla sen verran, että ainakaan liikunta ei ollut häirinnyt ylimääräisten rasvasolujen elämää. Mutta näin hän vain polkaisi ohitseni selkä suorana ja etäisyyttä takalokasuojaan alkoi syntyä yllättävän sutjakkaasti. Sitten tuli pelastus. Se tuli pienestä vikinästä, joka tuli pyörän sähkömoottorista. En tiedä millaista vikinää ensimmäiset sähköfillarit pitivät, mutta sen aikaisilla akulla ei ainakaan tehty kovinkaan pitkiä reissuja.

Lähes kaikella on tarkka syntymäpäivä, myös sähköpolkupyörällä. Amerikkalaiselle keksijä Ogden Boltonille myönnettiin ensimmäisen akkukäyttöisen polkupyörän patentti joulukuun viimeisenä päivänä vuonna 1895. Siinä oli takapyörässä napamoottori, jolle virtaa antoi 10 voltin akku.

Noin kaksi vuotta myöhemmin patentti luovutettiin sähköpyörälle, jossa oli tuplamoottori ja se oli sijoitettu keskiöön. Akku oli saanut myös reippaasti lisää kokoa ja samalla myös painoa.

Tästä listasta puuttuu enää tandemi, joka ilmestyi katukuvaan vuonna 1897.  Siinä oli tehokas 750 watin moottori ja se kiidätti pelottomia fillaristeja jopa yli kuudenkympin nopeudella. Nykyisten sähköavusteisten pyörien moottoriavustus päättyy, kun nopeus ylittyy 25 km tunnissa.

Toki tämänkin jälkeen tapahtui sähköpyörien parissa paljon kehitystä, mutta nuo mainitsemani etapit taisivat olla ne tärkeimmät. Akkutyyppi on toki vaihtunut matkan varrella alun lyijyakusta nykyisiin litiumpohjaisiin ja näin ajomatkaa on tullut reilusti lisää. Ensimmäiset vaijerivälitteiset vaihteet ilmestyivät toisen maailmansodan aattona. Tästä meni vielä kymmenkunta vuotta ja pyöräilijät saivat nauttia jo nykyisenkaltaisesta vaihteistosta. Sen kehitti Campagnolo ja vuosi oli 1949. Loppu onkin lähinnä jo sitä kuuluisaa hifistelyä.

Muutama ilta sitten suunnistin Hyvinkääsalille klassisen musiikin konserttiin. Kiitos tästä kuuluu naapurilleni, joka tarjosi ilmaisen lipun. Ohjelmassa oli ennen puoliaikaa Sibeliuksen Tuonelan joutsen ja William Waltonin alttoviulukonsertto. Tämä parivaljakko oli lupaava alku illalle ja he myös palkitsivat odotukseni. Väliajan jälkeen oli Anton Brucknerin kuudennen sinfonian vuoro, jota esitetään hyvin harvoin. Aiempi kokemukseni Brucknerin musiikista on ollut melko vähäistä. Olen yrittänyt kuunnella joitain sinfonioita, mutta ne ovat jääneet yleensä kesken. Syynä ei ole ollut suinkaan niiden pituus. Vaikka en ymmärrä tuon taivaallista musiikin teoriasta, niin olen kokenut ne jotenkin muodottomiksi, möhkälemäisiksi ja jopa hieman tylsiksi. Toki rockin parissa kasvaneena vaskien mahtava pauhu kuulostaa houkuttelevalta, ainakin jonkin aikaa. Jos ne toistuvat rauhallisten kohtien jälkeen säännöllisesti, niin eihän tuota upeaa äänimaailma jaksa loputtomiin fanittaa.

Sinfoniat ovat varmaan vaatineet Antonilta paljon puhdetyötä, sillä niiden pituudet ovat vajaasta tunnista puoleentoista. Toki pidempiäkin orkesteriteoksia on sävelletty. Mahlerin kolmas sinfonia yltää lähes kahteen tuntiin ja siinä ei taida olla montakaan tylsää nuottia. Kyllä, Mahler on ehdottomia suosikkejani, kun liikutaan klassisella puolella. Tuon mestarin kolmas on luultavasti pisimpiä sinfonioita, joita on koskaan nuotitettu. Kun musiikkia arvottaa, niin pituudella ei taida olla tuossa arpapelissä kovinkaan tärkeää roolia. Jos on paljon sanottavaa ja se ei mahdu tunnin sisään, niin en toki estele, sillä luovuus ei kulje kello kädessä. Toki pituuden kanssa tuli myöhemmin vaikeuksia, kun siirryttiin äänilevyjen maailmaan. CD-levylle mahtuu maksimissaan noin 74 minuuttia musiikkia ja kaksipuoliselle LP-levylle 40–60 minuuttia. Sellakkalevylle eli savikiekolle vielä huomattavasti vähemmän.

Tuo aiemmin mainitsemani vaskien pauhu taittoi korvieni värekarvat makuuasentoon. Päässäni humisi vielä jonkin aikaa kotimatkallakin. Populaarimusiikin tapahtumissa tarjotaan yleensä halukkaille korvatulppia. Ehkä ne eivät sovi klassisen musiikin maailmaan, sillä siellä poljetaan konsertista toiseen perinteiden taluttamana. Nuo parin viimeisen vuosisadan aikana paalutetut askelmerkit lisäävät toki arvokkuutta, joten onhan tuohon minunkin taivuttava. Siinä kotiin ajellessani mietiskelin, että miten yleensä vanhemmat kuuntelijat suhtautuivat tuohon pontevaan äänimaailmaan. He kun kuuluvat siihen lokeroon, jotka yleensä vääntävät kotisoittimen äänen voimakkuuden pienelle, kun nuoriso haluaisi kuunnella viimeisimmät hitit mahdollisimman kovaa.

Huomasin konsertin jälkeisenä päivänä, että Brucknerin musiikki on aivan loistavaa sauvakävelymusiikkia. Ainakin Antonin Te Deum-hymni tahditti menoa mukavasti. Kolmannella kuuntelukerralla huomasin jopa pitäväni tuosta teoksesta. Ihmisääni on todella hieno instrumentti. Käytän korvakäytävään työnnettäviä nappikuulokkeita, joten jokainen sauvan isku maahan aiheuttaa tasaisen kumahduksen ja nuo äänet tuntuvat tulevan kuin kaikuna kehon sisältä. Se luo musiikille ylimääräisen rytmisen pohjan ja voisin verrata sitä, vaikka Barokin ajan Basso continuohon. Tänä päivänä samaa poljentoa taitaa hoitaa rockbändin rumpali tai basson varressa puuhaileva kaveri, jota harvoin näkee lavan etureunalla ottamassa valokylpyjä kitaristin kaverina.  

ps. Jos kaipaa vuoristorataa, joka tuottaa elämyksiä, niin suosittelen Särkänniemeä tai Linnanmäkeä. Toki Brucknerin sinfonisella vuoristoradalla ei tule pahoinvointikohtauksia, mutta fiiliksissä se taitaa kuitenkin jäädä toiseksi. Mutta en anna periksi, sillä ajattelin viettää vielä jonkin aikaa Antonin nuottien parissa. Kun historiaa harrastan, niin eiköhän miehen elämäkertakin tule luettua jossain vaiheessa. Ja onhan se mahdollista, että Bruckner hivuttautuu pikkuhiljaa hieman lähemmäksi arvostamaani Beethovenia. Tämän jälkeen voisin puhua suosikkikolmikosta, joiden sukunimi alkaa B-kirjaimella. Se kolmas on toistaiseksi Beatles. Tuo valinta ei varmaan ole kenellekään yllätys, joka tuntee musiikkimakuni.

Olen ollut jo pitkään kiinnostunut taidehistoriasta ja onhan se toki vangitsevaa, kun voin selailla vuosisatojen aikana syntyneitä maalauksia. Kiitos netin, jonka taidetarjonta on ruhtinaallista. Koska keskiaika kiehtoo minua, niin luonnollisesti myös sen aikakauden kuvataide. Taiteilijoiden kädenjälkiä katsellessani olen hämmästellyt, että miksi ”Madonna ja lapsi” – kuvien Jeesus ei ole lainkaan lapsen näköinen, vaan aikuisen miehen, jonka ilmiasu on reväisty sieltä ladon nuhjaantuneesta nurkasta. En ole jäänyt aiemmin pohtimaan tuota ilmiötä sen pidempään. Ehkä keskiajalla pienokainen haluttiin kuvata aikuisena, koska lapsi käsitettiin silloin pieneksi aikuiseksi. Tämä on saanut riittää toistaiseksi, mutta muutama päivä sitten päätin tutkia asiaa hieman tarkemmin.

Kuvatessaan Jeesusta, maalarien ohjeistuksena olivat kristilliset käsitykset. Kirkko uskoi, että Kristus oli pohjimmiltaan täydellisesti muodostunut ja muuttumaton ihminen koko elämänsä ajan. Eli vauvasta vaariin. Tämä tietenkin tarkoitti, että lapsen täytyi ilmestyä maailmaan aikuisen muodossa, joten oppineiden mielestä Jeesus piti esittää pienoisihmisenä jo vauvaiässä. Tätä voisi sanoa tiukaksi logiikaksi, joka ei pahemmin notkahdellut matkalla.

Keskiaikaiset taiteilijat eivät välittäneet siitä, muistuttivatko heidän vauvansa oikeita vauvoja. Aikakauden taide oli sidottu vahvasti perinteisiin ja maalaustyylit olivat enimmäkseen yhtenäisiä. Maalaukset rakentuivat enemmänkin uskonnollisen symboliikan kuin todelliseen elämän varaan. Tämän vuoksi maalauksissa esiintyvien hahmojen tunneilmaisu on hukassa. Sillä ei vain ollut merkitystä. Meille tutumpi realismi odotteli vielä vuoroansa kuvataiteessa. Kirkolla oli tietyt standardit Kristus-lapsen esittämiselle, ja taiteilijat todennäköisesti noudattivat tuttua taiteellista perinnettä.

Keskiaikaisten taiteilijoiden taipumus maalata vauvoja, joilla on aikuisia piirteitä, sai vaikutteita Homunculuksen -teoriasta, joka tarkoittaa ”pientä miestä”. Tässä teoriassa keskeisellä sijalla on täydellisen ihmisen ajatus, jonka on oltava olemassa jo ennen hedelmöitystä. Ajatus sai alkunsa, kun alkemisti Paracelsus käytti tuota termiä. Hän ohjeisti miten vauva voidaan valmistaa ilman hedelmöitystä tai raskautta. Sen valmistukseen vaadittiin luita, spermaa, ihon palasia ja eläinten karvoja.  Nämä rakenneosaset haudattiin maahan ja ympäröitiin hevosen lannalla, jonka tarkoituksena oli pitää seos lämpimänä. Reseptin mukaan neljänkymmenen päivän päästä homunculus oli kehittynyt.

Keskiajalla yksityisesti tilatut muotokuvat eivät olleet kovin yleisiä. Suurin osa lapsia esittävistä maalauksista oli kirkon tilaamia, ja aiheet rajoittuivat yleensä muutamaan raamatullisiin lapsiin, mukaan lukien Jeesus. Koska tämä pienokainen oli yleisimmin maalattu vauva, niin muutkin keskiaikaisen taiteen vauvat alkoivat luonnollisesti kopioida hänen piirteitään.

Keskiaikaiset tutkijat ja filosofit näkivät pienet lapset eri tavalla kuin nykyaikaiset vanhemmat. 1800-luvulle asti kristilliset opetukset kuvasivat lapsia pieninä, vajavaisina aikuisina, joita piti muokata ankaralla kurilla ja tiukalla moraalilla. Lapsia saatettiin pitää täysivaltaisina aikuisina seitsemänvuotiaasta lähtien. Kirkko piti tuota ikää ”järjen aikakautena”, jolloin lapsi oli vastuussa tehdyistä synneistä.

Kun renessanssi alkoi sarastaa Italiassa 1400-luvulla, niin keskiluokalla oli varaa teettää omista lapsistaan muotokuvia ja he halusivat vauvojen näyttävän söpöiltä. Näin renessanssin idealismi vaikutti myös taiteeseen. Siihen liittyi kiinnostus tarkkailla luontoa ja kuvata asioita sellaisina kuin ne todella nähdään. Tuo ripaus realismia näkyi nyt myös vauvakuvissa, jotka valitsivat parhaat piirteet oikeilta ihmisiltä.

Muutama ilta sitten puoli yhdeksän uutisissa oli juttua Suomen energiapolitiikasta. Keskeisenä teemana oli, miten se tulee riittämään tulevaisuudessa teollisuuden tarpeisiin ja liikenteen sähköistämiseen. Esimerkiksi teollisuudessa vihreän vedyn tuotanto tulee toki vaatimaan lisää energiantuotantoa ja varmaan moni muukin teollisuuden ala. Jutun yhteydessä oli paljon kuvastoa sähköautojen lataamisesta. Se saattoi välittää monelle katsojalle aivan väärän kuvan. Todellisuudessa niiden merkitys on pieni kokonaisenergian käytön kannalta. Vaikka kaikki Suomen 2,7 miljoonaa henkilöautoa muutettaisiin kertaheitolla sähköisiksi, niin se haukkaisi vähän yli kymmenen prosenttia vuosittaisesta kokonaisenergiasta. Kantaverkosta vastaavien asiantuntijoiden mukaan se ei tuottaisi ihmeempää ongelmaa edes tänä päivänä. Ja tuon laskemiseen ei vaadita kuin kaksi kertolaskua. Eli merkitys on lähes mitätön. Ja kun vielä muistaa, että sähköautoja ladataan melko paljon öisin ja myös ns. älykäs lataaminen on tulossa tasaamaan sähköverkon huippuja, niin en ainakaan itse painottaisi sähköautojen vaatimaa energiantarvetta kovinkaan voimakkaasti.Katselin kantaverkkoyhtiön tilastoja, niin pelkästään ero yö- ja päiväkulutuksen välillä on noin 10 prosenttia. Tuo erotus kattaa ainakin kaksi miljoona sähköauton latausta. Tällä hetkellä meillä on noin 100 000 sähköautoa ja niiden lataaminen vaatii tuotetusta energiasta noin 0,5 prosentin siivun. Lisänä toki 140 000 ladattavaa hybridiä, mutta niiden vaikutus tuohon lukuun ei ole kovinkaan suuri. Jos tämän vuosikymmenen lopulla ”patteriautoja” olisi vaikka miljoona, niin puhutaan edelleen vain viidestä prosentista.

Miksi puutuin tähän uutiseen?  Minusta toimittajien pitäisi painottaa jutuissaan asioita oikein. Ainakin mainita jotain faktoja, joiden avulla vastaanottaja osaisi arvioida käsiteltävien asioiden todelliset mittasuhteet. Monellakaan uutisten katsojalla ei ole taustatietoja, joten väärin painotetut uutiskatsaukset vääristävät maailmankuvaa. Ja kun uutisiin luotetaan, niin korvien väliin juntattujen mielikuvien korjaaminen ei ole jatkossa helppoa. Esimerkkejä voi hakea, vaikka iltapäivälehtien keskustelupalstoilta. Itse yritän niitä väistellä, mutta tuo voimaksa halu ravistella faktoilla noita mutulaatikoita, kiilaa usein edelle.  Mitään hyötyä vastauksillani tuskin on, sillä ne eivät kerää ihmeemmin peukutuksia.

Auringonlaskukuvat taitavat olla yksi eniten kuvattuja kohteita, kun aurinkoinen kesäpäivä vaihtuu yön harmaudeksi. Tuossa auringon katoamisessa horisontin taakse on aina jotain kiehtovaa. Ainakin Facebookin käyttäjät ovat sitä mieltä, että kun tuosta hetkestä on tullut otettua kuva, niin se pitää saada muillekin näytille. Luontokuvaryhmissä näitä näkee myös sopivan riittävästi. Ikävänä kriitikkona roiskin välittömästi kauniiden kuvien päälle virtuaalitahroja, sillä minun mielestäni nuo otokset ovat lähes järjestään tylsiä. Jos kohteena on vain laskeva aurinko, taivaanrannan taakse häviävä sirppi, niin ei tuosta yhtälöstä kovinkaan helposti synny mielenkiintoista kuvaa, vaikka kuvan etualalla olisi meren tai järven pinta. Jos taivaanranta kaiken lisäksi sijoitetaan keskelle kuva-alaa, samoin aurinko, niin vaati melkoista mestaria, että lopputuloksena olisi kiinnostava kuva. Toki näitäkin olen nähnyt, mutta niissä kuvankäsittelyllä taitaa olla jo melko tukeva rooli ja kamerassa hieman pidempi zoomi. Parhaassa tapauksessa näppäilykuvien horisonttikin on johonkin suuntaan kallellaan. Ja kuinka helppo tuo kömpelö virhe olisi korjata, vaikka siinä kännykän simppelissä kuvankäsittelyohjelmassa. Se ei todellakaan ole rakettitiedettä. Toki kaunishan tuollaisen kuvan värimaailma voi olla, mutta tuo ainokainen plussa ei ainakaan minussa herättele mitään. Yksi tekijä nuivassa suhtautumisessani saattaa olla se, että noita kuvia on tullut katsottua niin paljon, että vastaan on tullut jo kyllästyminen ja turhautuminen.

Kun haetaan hyvää auringonlaskukuvaa, niin se vaatii auringon ja taivaanrannan kaveriksi jotain muutakin. Noiden valittujen elementtien on myös syytä rakastaa kultaista leikkausta, joka on yksi tärkeimmistä asioista kuvan sommittelussa. Siinä kuva jaetaan kolmeen osaan vaaka- ja pystysuuntaisesti, ja näiden risteyksien taitoskohdat ovat ne tärkeimmät pisteet. Kaikkia sääntöjä voi toki rikkoa ja myös tätä ohjeistusta. Kuvan kaipaamia ja sitä rikastuttavia rakenneosia ovat yleensä metsä, vuoristo, kasvillisuus, linnut ja muut eläinkunnan edustajat. Todella persoonalliseen auringonlaskukuvaan ei taida nuokaan lisäpotkut vielä riittää, sillä se todella erottuva kuva miljoonista muista saattaa vaatia ehkä pidemmän kaivelun luovuuden arkusta. Lopulta tuloksena on sellainen kuva, jota voi sanoa KUVAKSI ja näyttää ylpeänä muillekin.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. En tiedä mistä ilmansuunnasta tuo sanonta on aikoinaan ilmestynyt, mutta ehkä siinä on totta ainakin se toinen puoli. Turvaan siis tuohon puoleen ja laitan lopuksi muutaman auringonlaskukuvan.  

Kun puhutaan ihmiskunnan tärkeimmistä keksinnöistä, niin tuolla listalla ovat yleensä ainakin nämä: tuli, pyörä ja kirjoitustaito. Itse valitsisin noista tärkeimmäksi jälkimmäisen eli kirjoitustaidon, sillä ilman sitä moni myöhäisempi keksintö olisi jäänyt tekemättä. Alati kasvavaa tietomäärää ei olisi jossain kohdassa historiaa pystytty enää siirtämään verbaalisesti ”isältä pojalle”. Se vaati kirjoitustaidon ja siitä voimme kiittää sumerilaisia, jotka kehittivät sen yli viisituhatta vuotta sitten.  

Yhtäkään näistä mainituista keksinnöistä ei olisi koskaan tehty, jos ihmiseltä olisi puuttunut uteliaisuus. Ilman tätä ominaisuutta eläisimme edelleen pienissä yhteisöissä, joissa kehitys olisi juurtunut paikoilleen. Tuo staattinen tila vaati liikuttajan ja tuo persuksille potkiva voima tuli uteliaisuudesta. Sen ajamana ihmiskunta pystyi laajentamaan elinaluetta ja oppi myös selviytymään vihamielisessä ympäristössä. Tuli sekin aika, kun kehitimme entistä parempia työkaluja, joilla pystyimme muokkaamaan ympäristöämme haluamaamme suuntaan. Iltaisin istuimme nuotion äärellä ja harjoittelimme sosiaalisia taitoja.

Mutta milloin tiedonhaku luokitellaan uteliaisuudeksi? Ero on motivaatiossa. Jos etsit tietoa ulkoisen syyn, kuten koulun tai työn takia, niin sitä ei voida pitää uteliaisuutena. Mutta jos etsit tietoa siksi, että haluat vain tietää vastauksen, niin se on aitoa uteliaisuutta.

Jonkun tutkimuksen mukaan uteliaisuus laukaisee toiminnan samassa aivojen osassa kuin nälkä. Tuota nälkää koettiin antiikin Kreikan ja Rooman aikakaudella. Kristillisyyden vahvistuminen keskiajalla johti siihen, että uteliaisuudesta tuli kuolemansynti, jolle löytyi oma lokero laiskuuden ja ylpeyden väliltä. Jumala oli ainoa kohde, jota sopi mietiskellä. Uteliaisuuden aika oli kuitenkin tulossa, kun ihmiskunta raotti renessanssin ovea ja marssi sisään tuohon aikakauteen, joka antoi uteliasuudelle taas sen ansaitseman arvon. Toki se oli varattu siihen aikaan vielä harvoille. Ei ihme, että yleisin esimerkki uteliaasta ihmisestä on Leonardo da Vinci, joka oli varmaan kyllästetty dopamiinilla, sillä tutkimusten mukaan sitä erittyy kehoosi, kun tyydytät uteliaisuuttasi.

Asun Riihimäellä. Täältä noin kymmenen kilometrin päässä on Ryttylä, joka on yksi Hausjärven kunnan neljästä taajamasta. Nimen taustalla on arveltu olevan erisnimi, sillä 1540-luvulla alueella asui kaksi Pietari Laurinpoika-nimistä isäntää, joista toisen lisänimeksi kirjuri oli merkinnyt Rytti tai Rytty. Tämä on vain yksi vaihtoehto, sillä nimen alkuperästä on kuitenkin esitetty myös muita tulkintoja. Sinänsä sukunimen käyttäminen tuohon aikaan ei ollut enää harvinaista. Niiden käytäntö vaihteli alueittain. Itä-Suomessa erilliset sukunimet olivat käytössä jo 1200-luvulla, kun taas Länsi-Suomessa käytettiin pitkään isännimiä (esim. Seppo Kaukonpoika). Pakolliseksi suku­nimen käyttö tuli Suomessa vasta vuonna 1920 säädetyn sukunimilain myötä. Sanoisin, että yllättävän myöhään.

Yleensä vanhemmat paikkakunnat ja luontokohteet ovat saaneet nimensä ulkonäön tai jonkin ominaisuuden pohjalta. Esimerkkinä vaikkapa Savilampi, joka oli lapsuuteni uimapaikka. Se oli syntynyt, kun alueelta kaivettiin savea vietäväksi lähistöllä olevalle tiilitehtaalle. Sen nimi sopi oikein hyvin tuohon harmaavetiseen lampeen, joka oli halkaisijaltaan muutama kymmenen metriä. Sillä oli hyvin tärkeä rooli lapsuudessani, joten eiköhän se ansaitse vielä ikioman blogin.

Miksi kirjoitan Ryttylästä, sillä tuossa taajamassa ei ole mitään ihmeellistä? Se on melko tavanomainen paikka muiden vastaavien joukossa. Ympärillä hämäläistä peltomaisemaa, keskustassa peruspalvelut ja kylän läpi pujotteleva tie. Vähän matkan päässä on junakyytiä odottavien pysäkki. Ajelen usein pyörälenkilläni tuon taajaman lävitse ja en pysty olemaan neutraali ohikulkija, kun saavun sinne. Tuo tunnetila ei suinkaan tule huonolaatuisesta tien pinnasta, joka tärisyttää maantiepyörääni. Pidän rengaspaineet kuudessa kilossa, joten pienetkin epätasaisuudet välittyvät satulaan. Polkeminen on jossain mielessä aika monotonista ja erilaisille ajatuskuluille on mukavasti tilaa. Jopa muutama blogiaihe on syntynyt näillä fillarikierroksilla. Kun silmäkulmani tavoittaa tuon sanan Ryttylä, niin se potkii aiemmat ajatukset vähäksi aikaa syrjään. Se on minun mielestäni niin ruma sana, että se hätkäyttää aina. Pyörittelen kieleni kärjellä mielelläni kauniita sanoja, jotka ovat minulle yhtä esteettisiä kokemuksia kuin vaikkapa joku maalaus. Entä sanojen varaan rakentuva lyriikka? Jos etsimme kauniita ilmaisuja ja sointuvia runokulkuja, niin meidän on parasta siirtyä vähintään sata vuotta taaksepäin ja tutustua tuon aikakauden runoilijoihin. Näitä olivat ainakin Eino Leino, Otto Manninen, V. A. Koskenniemi, Juhani Siljo, Aino Kallas, Aaro Hellaakoski. Moderni lyriikka ei rakennu enää ulkoisesti samanlaisille arvoille, sillä sen ilmiasu on rosoisempaa, Nuo kirjallisuuden klassikot pukivat sanansa frakkiin, nyt kelpaa jo umpihaalarit.

Näiden huonosti puettujen nimien kauhistelu ei taida olla vain minun ongelmani. Googlasin hakusanalla ”rumat nimet” ja toki löysin muitakin kaltaisiani. Listojakin on jopa rustailtu henkilönimistä, joita pidetään rumina. Miesten nimien ykköspaikalla oli Yrjö, josta löytyy nuo sama kirjainpari kuin Ryttylästä. Järjestys on vain toinen. Samalta listalta, hieman taempaa, löytyi myös oma nimeni:).

Suomen kielessä on reippaasti erilaisia sanontoja. Yksi niistä on ”Ei nimi miestä pahenna”. Tämäkin todistanee, että nimillä on todellakin väliä. Lueskelin, että jopa työelämässä lyhyt ja miellyttävä nimi auttaa kiipeämään seuraavalle pallille. Tämä tutkimus oli tehty rapakon takana. Typerältähän tuo kuulostaa, että henkilö tai joku paikkakunta saa varautuneen tai päinvastaisen vastaanoton vain valitun nimen vuoksi. Kyseessähän on todellakin vain nimi, joka ei kerro mitään itse kohteesta.

Yksi pyöräreiteistäni kulkee Ryttylän lävitse ja aion käyttää tuota väylää jatkossakin, niin kuin olen tehnyt viimeiset vuodet. Huonokaan nimi ei sitä estä, vain hieman hätkäyttää. Kun tuo hiljainen keskusta jää taakseni, niin saavun risteykseen, josta käännyn yleensä vasemmalle. Tuota suuntaa ohjeistaa kyltti: Riihimäki 11 km. Melko kaunis kaupungin nimi…   

”Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.” Näillä sanoilla, Ruotsissa myöhäiskeskiajalla vaikuttanut valtakunnankansleri Axel Oxenstierna (1583-1684), rohkaisi kykyjään epäilevää poikaansa. Tämä virke saattaa toki olla vain tarinaa, mutta oli miten oli, niin se sopii oikein hyvin myös tähän aikaan. Olen elänyt lähes koko aikuisuuteni siinä uskossa, että poliittisilla päättäjillä on jotain sellaista, joka erottaa heidät tavallisesta kansalaisesta. Voisiko tuo olla moraali, joka tulee itselleni ensimmäiseksi mieleen? Ehkä kaiken päätöksenteon taustalla on tuo humaani sana, joka erottaa meidät muista eläinlajeista. Taidan olla kuitenkin naiivi, sillä moraali ei taida sittenkään pitää kovinkaan hellässä syleilyssä tätä ihmiskuntaa. Tai ehkä kyseessä on joku muu ominaisuus, joka tekee suuresta entistä suurempia. Sen pohdiskelu jääköön toiseen kertaan.

Annetaan kreikkalaisille filosofeille tilaa. Platon oli sitä mieltä, että yhteiskunnan johdossa pitäisi olla filosofikuningas, jonka pitäisi ”rakastaa viisautta kokonaisuudessaan ja kaikessa.” Tuo ajatus ei kuitenkaan ole saanut yksimielistä kannatusta myöhemmiltä ajattelijoilta. Se on jopa yhdistetty totalitarismiin ja tyranniaan. En ole perehtynyt noihin perusteluihin, joten tuosta ei sen enempää.

Kreikkalaisten filosofien viisaudesta ei löytynyt armoa orjille. Se oikeutettiin, koska jotkut etniset ryhmät olivat heidän mielestään luonnoltaan henkisesti alempia ja sopivat näin oikein hyvin muiden palvelijoiksi. Tämä ajatus taitaa olla lähtöisin Platonin oppilaan, Aristoteleen, kynästä. Tuo argumentti sai käyttöä paljon myöhemmin, kun perusteltiin toisen ihmisen orjuuttamista. Surullista, koska Aristoteleelta poimittiin vain ajatus, joka ei tainnut edes antiikin aikana kestää syvällisempää pohtimista, sillä kaikki eivät hyväksyneet edes tuohon aikaan orjuutta.

Viisaudella ei taida kuitenkaan pärjätä tässä maailmassa. Politiikka on sellaista trapetsilla taiteilua, että viisaus ja moraali ovat pudonneet jo aikoja sitten sirkusteltan lattialle. Kun olen seurannut USA:n vaalikamppailua, niin Oxenstiernan sanat tuntuvat saavat katetta. Kun valitaan maalle johtajaa, niin eikö ensisijaisesti pitäisi keskittyä niihin ominaisuuksiin, joilla on merkitystä, kun tehdään yhteiskunnan kannalta tärkeitä päätöksiä. Nyt päähuomio on vastustajan ulkoisessa habituksessa. Trumpin mielestä Harris nauraa liian paljon ja vieläpä suu auki. Etninen taustakaan ei taida olla Trumpille mieleen. Kun meillä käytiin presidenttivaalit, niin minulle jäi vaikutelma, että sitä käytiin sivistyneiden henkilöiden välillä, joilla oli vuorovaikutustaidot kohdillaan. Näin meillä, mutta ei rapakon takana. Toki sielläkin on käyty vaaleja asiapohjalta, vaikka sivistys tuntuu ehdokkaiden parissa olevan ajoittain hakusessa.  

Ehkä tuo kuuluisa valtakunnankansleri Axel Oxsenstierna taisi olla sittenkin oikeassa, kun hän yritti lohduttaa poikaansa, joka oli osallistumassa kolmikymmenvuotisen sodan rauhanneuvotteluihin. Nuori mies tarvitsi isällistä rohkaisua, ennen kuin hän astui kokeneiden valtiomiesten ja diplomaattien seuraan.