Kategoria: Yleinen

Kävin pari viikkoa sitten kaverini kanssa Lahdessa kiertelemässä kirpputoreja. Niitä riittää tuossakin kaupungissa ja kaikille on yhteistä, että ne ovat hyvin hoidettuja. Samoin kävijämäärät keskellä arkea ovat yllättävän suuret. Yleensä katselen näillä reissuilla lähinnä kirjoja, vaikka olenkin pyhästi luvannut olla ostamatta niitä lisää työhuoneeseeni. Tällä kertaa kuitenkin pari teosta herätti mielenkiintoni. Toinen niistä oli Tammen kustantama ”Iloinen 1950-luku”. Sitä en tiedä, mistä tuota iloa 50-luvulle kumpusi. Ehkä sotavuosien jälkeinen usko tulevaan nousi kirjaimellisesti tuhkasta kuin Feniks –lintu. Kirjassa käydään tuo vuosikymmen lävitse päivä päivältä ja lähinnä se herätti mielenkiintoni. Voisin nyt tarkistaa tuonkin, että mitä tapahtui syntymäpäivänäni. Sillä ei varmaan ollut silloin minulle kovinkaan paljon merkitystä, kun odottelin ensimmäisiä vaippoja alakertani suojaksi. Nyt sillä näyttää olevan, kun etäisyyttä on tullut reilusti.

Kirja sivuuttaa tarkan syntymäpäiväni, silloin ei kaiketi tapahtunut maailmalla mitään mielenkiintoista. Aloitan lähestymisen noin kuukautta aiemmin, sillä silloin Helsingin rautatieasemalla riehusi tulipalo. Sitä kuulemma seurasi 20 000 ihmistä. Heillä oli myös muutakin töllisteltävää, sillä asemanrakennuksen yläpuolella pörräsi helikopteri, joka ei ollu kovin tuttu näky maassamme. Ensimmäinen helikopterilento Suomessa oli tapahtunut vain vuotta aiemmin Turussa, joten jotain todella outoa oli ilmassa. Muutama päivä tämän jälkeen Pohjois-Korea hyökkäsi eteläisen naapurinsa kimppuun ja alkoi sota, joka näyttää olevan vieläkin kesken.

Kaksi viikkoa ennen syntymääni kuolee arkkitehti Eliel Saarinen. Kuka Eliel Saarinen? Hän oli aikanaan tunnetuin arkkitehtimme Alvar Aallon ohella. Lisäksi hän on suunnitellut jo mainitun Helsingin rautatieaseman, joka syttyi palamaan kolme viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Saarisen töitä on myös Suomen Kansallismuseo. Eliel raapusteli toimistossaan piirustukset myös Eduskuntatalolle ja sehän piti alustavien suunnitelmien mukaan pystyttää Tähtitorninmäelle. Se löysi kuitenkin lopulta paikkansa Arkadianmäeltä. Suunnittelukilpailun voitti arkkitehtitoimisto, jonka nimi on ei taida kertoa enää mitään kenellekään, joten jätän mainitsematta sen.

Päivää ennen syntymääni Suomen voimistelujoukkio voitti permannon maailmanmestaruuden. Lisänä tälle saavutukselle oli rekkimies Paavo Aaltosen saama kultamitali. Noiden ansioiden tapahtumapaikkana oli Basel, joka lienee jossain Sveitsin maaperällä.

Kaksi päivää syntymäni jälkeen kuolee Ester Ståhlberg. Pari vuotta myöhemmin menehtyy hänen puolisonsa ja meidän ensimmäinen presidenttimme Kaarlo Johan Ståhlberg. Eli olen melkein sukua presidentille ja hänen kirjailija vaimollensa. Esteri hämmensi kirjoillaan äärioikeistolaisten maailmankuvaa, kun hän antoi juutalaisillekin ihmisarvon. Outoa, kun ajattelee mitä tuo ihmisryhmä oli käynyt lävitse vajaa vuosikymmen aiemmin. Tuohon kansanryhmään kohdistuva kritiikki ei tunnu tosiaan loogiselta tässä vaiheessa vuosisataa, kun keskitysleirit olivat vielä tuoreessa muistissa. No, kyseessä oli äärioikeisto ja tuossa porukassa ei taida eettiset valinnat olla kovinkaan tärkeässä roolissa.

Kaksi viikkoa syntymäni jälkeen vierailee meillä The Delta Rhytm Boys, jonka musiikkia alan seuraavaksi kaivamaan Spotifysta. Veikkaan kuitenkin, että vanhempani eivät kuunnelleet radiostaan tuota bändiä. Siellä taisi soida Olavi Virta ja muut tangomusiikin taitajat. Tärkeä uutinen kuitenkin unohtui, sillä kuukausi syntymästäni syntyi Kristiinankaupungissa neloset. En tiedä kuinka yleistä tuo mahtaa olla, mutta uskoisin, että noita kvartetteja ei varmaan tupsahda vanhempien iloksi kovinkaan usein.

Rakastan struktuuria ja vihaan sitä myös samalla. Se on turvallista, mutta myös valtavan tylsää. Kuitenkin eläminen ilman edes jonkinlaista struktuuria on lähes mahdotonta. Sitä ei taida päästä karkuun edes autiolle saarelle. Sielläkin se astuisi arkeen, vaikka siihen ei kuuluisikaan lasten raijaamista päiväkotiin tai aamuista kaurapuuron keittoa, puhumattakaan hampaiden pesusta. Struktuurien vihaaja ei taida voida sille mitään, että maapallo pyörii akselinsa ympäri ja tekee samalla vuotuisen lenkkinsä auringon ympäri. Vuodenajat nitkahtelevat paikoilleen, samoin vuorokausi kääntelee kylkeään inhottavan tutunomaisesti. Tässä sitä sitten ollaan maailmakaikkeuden vankina. Iso pyörä heittää volttia ja me siinä mukana. Syyttävä sormi osoittaa tietenkin kohti Jumalaa, mutta sen heristelystä ei taida olla ihmeemmin hyötyä. Ehkä Iso Herra vaatii myös struktuurin, jotta pystyisi hahmottamaan paremmin kaiken luomansa.

Peli ei ole kuitenkaan menetetty, vaikka melko pahalta näyttääkin. Onneksi arjessa on erilaisia nyansseja, joita voi tökkiä uuteen uskoon. Työelämä on luonnollisesti melkoinen mörkö struktuurin alasajossa. Työnantaja tuskin hyväksyy, että käyn hoitamassa päivävelvoitteeni epäsäännöllisesti. Mutta onneksi työn ulkopuolellakin on elämää. Ihmeellistähän tuo on, mutta näin minulle on joskus kerrottu. Aamuhan muodostuu yleensä niistä toisiaan kertaavista toiminnoista. Onko pakko pestä hampaita juuri aamupalan jälkeen, senhän voi tehdä vaikka bussissa tai liikennevaloissa. Vuoteesta nouseminen ja vaatteiden päälle pukeminen antaa myös melko paljon vaihtoehtoja, joilla voi rikastuttaa struktuurin ahdistamaa aamua. Vuoteesta voi nousta vaikka välillä ryömien vaimon yli. Vaatteet voisi pujottaa päälle väärinpäin silloin tällöin. Se ilahduttaisi myös lähiympäristöä, joten onhan näitä vaihtoehtoja.

Monessakin perheessä on hyvinkin tuttu tilanne, kun aviopuolisot jurottavat toisiaan aamupalapöydän vastakkaisilta laidoilta. Tämä on struktuurin vihaajan ykköskohteita. Eläkkeellä tämä asetelma saa yhä kammottavimpia piirteitä. Edessä on kerran vuorokaudessa muistutus siitä, kuinka elämä irrottaa pikku hiljaa viriilin otteensa. Se jättää jäljelle hieman lasittuneen katseen ja syvät uurteet, joiden määrästä ei enää jaksa pitää lukua. Siinä sitä sitten toljotellaan toisiamme ja ryystetään välillä kupillinen kahvia kalkkiviivoille saakka.

Katselin aamusella kirpputoriseissulla mopoautoa, joka huristeli parkkipaikan halki ihan mukavalla vauhdilla. Ratin takana oli aknepintainen kuljettaja ja vieressä kauhisteli tyttökaveri. Vauhti on kuin liimapaperi, kun lähdetään ”metsästysreissulle”. Tuohon tarraan takertuu tyttö toisen perään, vaikka konehuoneessa ei olisi montakaan hevosvoimaa. Liikkuminen on puutarhanhoidon jälkeen tärkeintä ihmisen elämässä ja mieluummin niin, että persettä voi lepuuttaa samaan aikaan penkissä.

Jostain syystä minulle juolahti muutama outo ajatuskulku mieleni perukoille, kun katselin tuota menevää kulkuneuvoa. Pidän mopoautoja hieman hassun näköisinä ja kun nuoriso hieman tuunaa niitä, niin lopputulos on entistä naivimman oloinen. Katson kuitenkin tuota viritelmää ikäihmisenä, jolloin jo moni muukin asia vaikuttaa melko vähäpätöiseltä tai hieman hölmöltä. Ja mielipiteistäni pitää tietenkin vähentää ikärasite. Mutta nyt ei hassutella mopoauton kuosista tämän enempää, sillä tämä kerrottu ajatuskulku tuli vasta myöhemmin. Tämän tarinan kannalta tärkeintä oli se ensimmäisenä oivallus: ”Mitä jos jäisin mopoauton alle?”. Kipeätähän se tekisi, mutta kipemmältä tuntuisi häpeä. Se on sama kuin jäisin polkuauton alle. Minä makaisin selälläni mopoauton kaulan alla ja lökäpöksyinen nuori mies tulisi kavereiden kanssa kysymään, että ”miten papalle kävi?” Häpeä olisi tuossa tilanteessa niin suuri, että tuskin vastaisin mitään. Kiroilisin vain huonoa tuuriani, kun elämä uhkaa päättyä onnettoman mopoauton yliajamana.

Mutta eihän tämä tähän lopu. Pari tuntia tapahtuman jälkeen mieleeni tiuli vielä kaameampi kohtalo. Tässäkin episodissa toisena osapuolena oli mopoauto. Näin äkkiä edessäni kirkkaan vision, jossa mopoauto törmäsi oman rakkaan Skodani kylkeen. Minä olisin tietenkin oikeassa, mutta se ei auttaisi tuotakaan häpeällistä tilannetta lainkaan.

Elämässä on mukavasti tilaa kauhukuville. Tänään niiden keskiössä oli mopoauto, ensi viikolla ehkä joku muu.

Pitää välillä palata blogin pariin yleisön pyynnöstä. Tosin tässä tapauksessa tämä yleisö pitää sisällään vain yhden ihmisen ja se en ole minä. Mutta koska olen luonteeltani joustava ja aivan liian kiltti (lapseni myös näyttävät saaneen myös tämän surkean luonteenpiirteen), niin lupasin taas nostaa tämän turhakkeen ainakin vähäksi aikaa siivilleen. Sanon turhake, koska teksteilläni ei ole ollut lukijoita päivittäin kovinkaan monta. Luultavasti jutut ovat tylsiä ja kirjoitettu niin värittömällä kielellä, että lukijoille kokevat lähes samaa kuin seisoessaan avoimen haudan äärellä taivaan valutellessa loppusyksyn kylmää tihkusadetta saattoväen niskaan. Ankeampaa olotilaa en minä ainakaan tiedä. Mutta blogiahan ei saa kirjoittaa itse blogista, joten asiaan. Tällä kertaa tarina alkaa aamuisesta uutisesta.

Puoliksi nielaistu kahvikupillinen meinasi pärskähtää pöydälle kun näin jutun, että Valamon luostari alkaa valmistamaan viskiä. Ensimmäiseksi vilkaisin ylöspäin. Odotin, että näkisin Jumalan sormen heiluvan ankarassa kaaressa kattokruunujen välissä. Aamupalan jälkeen lähdin lenkille ja jatkoin kuusimetsän varjoissa tämän yllättävän uutisen pohdiskelua. Toki tiesin, että luostareissa on valmistettu viiniä ja viskiäkin kautta aikojen. Luultavasti tuo perinne myös voi edelleen hyvin. Raamattukaan ei taida viinin lipittelyä kieltää, kunhan maltti ja järki pysyy tallessa. Mutta viski? Sehän on kuin yllyttämistä pahaan. Tässä maassa tehdään tappoja lähinnä humalassa. Eikä tuota lopputulosta taida auttaa sekään, onko ilojuoma valmistettu luostarissa vai Alkon tehtaalla. No, ehkä luostarin juomassa on jotain rauhoittavaa, sillä onhan se kasvanut rukousten ja munkkien mietiskelevien ajatusten tukemana. Vuosikerroissa on siis mukana aina jonkinlainen Jumalallinen sormenjälki.

Kun olin lenkkini viimeisellä kilometrillä, niin sain vastauksen. Ehkä minulle puhuttiin ylhäältä, koska se oli äkkiä niin selvänä mielessäni: Meillä on luultavasti autettavat sielut käyneet vähiin. Kirkollahan ei ole mitään tehtävää, jos ei ole pelastettavia. Hienoa, että Valamon luostarissa seurataan aikaa. Siellä on myös turistien hyysääminen hyvällä tolalla. Ehkä minäkin vuokraan vielä sieltä kammion viikoksi, kunhan saavat tuotettua ensimmäisen viskierän. Olettaisin, että hautausmaan perällä lepäävä Pentti Saarikoskikin myhäilee ihan tyytyväisenä, vaikka tämä boheemi runoilijamme taisikin olla lähinnä viinin ystävä.

Jos minusta olisi tullut runoilija, niin viettäisin aivan toisenlaista elämää. Tylsän aamupuuron sijaan nauttisin ehkä virkistävän viiniryypyn, ennen kuin alkaisin tutkimaan leikekirjaani. Olohuoneessa viipyisi vielä edellisen illan kultturellin keskustelun tuoksu ja keittiö olisi notkollaan ruoantähteitä ja laseja. Hyvä ystäväni (runoilija hänkin) lojuisi sohvatuolissa kädessään muistivihon sivu, johon hän on kirjoittanut aamuyön tunteina elämänsä parhaan runon ennen lopullista sammumistaan.

Kirjahyllyni olisi ahdetty täyteen kirjoja, joiden epämääräinen järjestys jo itsessään kertoisi, että asunnossa asuu boheemi sanataiteilija, jonka tehtävään ei kuulu laittaa elämää järjestykseen vaan elää sitä mahdollisimman täydellisesti. Seiniä koristaisi ystävieni maalaamat taulut, joille olen yrittänyt löytää tilaa niukaksi käyneillä seinäpinnoilla. Luovuuden alttarille itseni täydellisesti uhranneena ymmärrän, että minulla ei ole vaihtoehtoa. Kukaan ei loukkaannu pahemmin kuin taiteilija, jonka työn toinen taiteilija on piilottanut komeron ylähyllylle.  

Luultavasti myös ilmiasunikin poikkeaisi nykyisestä melko paljon. Ajatan hiukseni hyvin lyhyeksi, koska liikunta ja lyhyt hiusmuoti on järkevä yhdistelmä. Liikunta määrittelee siis jossain määrin sen miltä näytän muiden tutkivan katseen alla. Minun ei tarvitse ylläpitää niin vahvaa imagoa, kuin runoilijan, jonka habitus täytyy poiketa selkeästi tavallisen vastaantulijan olemuksesta. Runoijan on pakko erottua joukosta, sillä kysymys on tekstin uskottavuudesta. Luovuus ja sitä  pönkittävä olemus kuuluvat luovissa ammateissä hyvin läheisesti yhteen. Jos taidemaalari näyttää virastotyöntekijältä, niin hän on ymmärtänyt oman roolinsa vaatimukset melko pahasti pieleen. En itse ainakaan ostaisi minkäänlaista taulua tekijältä, joka kulkee puku päällä ja kaulassa roikkuva kvavatti vaatii jatkuvaa suoristamista.

Runoilijan läheisin ystäväpiiri koostuu lähinnä toisista runoilijoista. Toki hän voi hyväksyä joukkoonsa myös prosaisteja, vaikka näiden luovuus ei voikaan yltää runoilijan mielikuvituksen tasolle. Proosan vääntäjä on tylsä, koska hän ei voi luottaa vain pelkästään inspiraation voimaan. Hän ei pysty koskaan antautumaan luovuuden edessä täydellisesti, sillä romaanin kirjoittaminen vaatii myös matematiikkaa ja harppia.

Runoilija roolinsa täydellisesti hallitsevan täytyy olla jossain määrin tavoittamaton. Tämä näkyy erityisesti tekstissä, jonka lähtökohtana voi olla vain ja ainoastaan monitulkinnaisuus. Sitä ei missään nimessä saa ymmärtää ensimmäisellä lukukerralla, ei vielä edes toisella. Jos runon merkitys jää täydellisesti selvittämättä, niin tämä on iso sulka lyyrikon hattuun. Täydellinen runo on sellainen, jolla on loputtomasti merkityksiä tai lyhyemmin sanottuna: kukaan ei ymmärrä sitä. Runo on kuin runoilija, jolla on monta todellisuudentasoa.

Runoilijan tehtävänä on tehdä kielestä kielikuvien läpipääsemätön verkko. Runoilija on synnyttäjä, joka kansoittaa tämän maailman luovuuden keskosilla, joita kukaan ei halua kasvattaa isoksi – ei ainakaan runoilija itse.

Korkeakulttuuriin voi suhtautua monella tapaa. Sen voi pitää piilossa ja lukea vaikkapa Sartren filosofiaa täkin alla taskulampun valossa tai kuunnella Wagnerin oopperaa nappikuulokkeilla salaa metron takimmaisella penkkirivillä. Toinen vaihtoehto on pullauttaa ego niin näyttävästi esiin, että pelkkä sivistys selittää puntarin näyttämän muutaman lisäkilon. Mutta on oltava varovainen, sillä sivistymättömät inhoavat kaikkea sellaista, mitä he eivät voi ymmärtää. Onneksi sivistyneet tasapainottavat tuota asetelmaa, koska kulttuurin ahmiminen lisää varmasti myös suvaitsevaisuutta. Täydellisesti sivistynyt ihminen ymmärtää vaivattomasti, miksi sivistymättömillä on vaikeuksia ymmärtää sivistystä. Ja miksi he näyttävät abstraktille taiteelle keskisormea tai pitävät oopperassa kävijöitä teennäisinä ihmisinä, jotka löytäisivät todellisen kulttuurin Hikiän Esson baarin nuhruisten pöytien äärestä, kunhan vain ehtisivät sinne Olavinlinna – reissuiltaan.

Sivistys on tosiaan taakka. Kulttuurisyöppö ei voi jäädä paikalleen, vaan hänen täytyy sivistää itseään jatkuvasti lisää. Se on kuin karuselli, jonka kyydistä ei uskalla koskaan hypätä pois. Vaikka Ludwig Wittgensteinin filosofia ei ehkä avaudu ensimmäisellä kerralla, niin on ainakin hyvä osata edes muutama rivi ulkoa Tractatus Logico-Philosophicuksen ajatuksista. Myöskin kannattaa tutustua sen verran taiteen historiaan, että edes joku hieman harvinaisempi nimi on valmiina putkahtamaan kielen päälle, kun sille on tarvetta. Kulttuurin jokaisesta kulmasta olisi tiedettävä ainakin jonkin verran. Mikä voikaan olla kauniimpaa musiikkia sivistyneen korville, kuin moukan lausahdus: ”Mitähän tuo tuollakin tarkoittaa?”

Sivistyneen henkilön tärkeimpiä tehtäviä on tietenkin sivistää sivistymättömiä. Tosin hän ymmärtää myös sen, että sivistymättömälle on turha tarjoilla kultahippuja. Sivistymätön saattaa pelätä myös turhuuden tartuntaa ja ehkä hän myös ymmärtää sen, että sivistyneeen ajatuksille ei löydy paikkaa hänen omassa maailmankuvassaan.

Sivistymättönä on helpompi elää, koska se työntää käyttäymisnormiston määrittelemää rajaa laajemmalle. Rehellinen sivistyneistön edustaja haaveileekin elämänsä jossain vaiheessa sivistymättömyyden tilasta. Tuo tila olisi lähellä sitä todellista ihmistä, jonka sivistys on käärinyt valheelliseen keisarin kultabrokeiseen samettiviittaan. Luonnonmukaisuus on arvo, josta sivistynyt ihminen voi vain enää haaveilla.   

Eläimet ovat sivistymättömiä. Joku voisi sanoa, että kädellisten parista löytyy lajeja, joiden toimintoja voitaisiin pitää sivistyneinä. Tämä edellyttää tietenkin sivistys-sanan käsiteanalyysia, johon en ala. Minusta siis vain ihminen on sivistynyt. Ihminen on älylliseltään kapasiteetiltaan ylittänyt jossain kehitysvaiheessaan sen rajan, jonka jälkeen omaan napaan tuijottelu on tullut mahdolliseksi. Sivistys vaatii järjestelmällisyyttä ja ymmärrystä omien toimintojen vaikutuksista. Sivistys vaatii itseyttä, tunnetta että on erillinen persoona kaikesta muusta. Sivistys on paljolti itsekkyyttä.

Sivistys on asia josta ihminen ei päässyt kehityksensä aikana karkuun. Se vain hyppäsi reppuun, kun aivot olivat kehittyneet määrättyyn pisteeseen. Sivistyksen kanssa oli opittava vain elämään. Siitä tuli myös pikku hiljaa erottava tekijä, sillä sitä pidettiin tavoiteltavana asiana. Taide saattoi olla ensimmäisiä kohtia kehityksessämme, jossa rääpäleet erotettiin akanoista. Se metsästäjä-keräilijä joka osasi muotoilla kirveestään muutakin kuin käyttöesineen oli varmaankin ihailun kohteena. Rinnalle tuli pian maallinen omaisuus, jonka kartuttamiseen tarvittiin myös sivistystä. Hienovarainen sivistys, joka olisi kytketty vain inhimillisyyden jalompiin puoliin, sai väistyä itsekkäiden tarpeiden tieltä.  

Sivistymättömillä ihmisilläkin on oma puolustuskeinonsa. Sivistykselle pyllistely voi saada yllättävän suurta kannatusta. Sitä pidetään alkukantaisena, joka on tietenkin hyvä asia. Vanha on aina parempaa kuin uusi, ainakin eräiden kulkijoiden mielestä. Vaihtoehtohoidoissa tämä on melko paljon pureskeltu matra. Minusta tuon yleistäminen on tietenkin sivistymättömyyttä. Sivistymättömyyden puolustus rakentuu laiskuudelle, joka on taas sinänsä hyvä asia. Tehokkuus tekee vahinkoja, laiskottelu on paras tapa välttää niitä. Ehkä kulttuurille pyllistely on sittenkin parempi vaihtoehto, kun vain pystyy pohtimaan sen merkitystä lman sivistyksen tuomaa painolastia.   

 

Rakastan rappioromantiikkaa, kunhan saan katsoa sitä vain etsimen lävitse. Mitä rähjäisempi kohde on, niin sitä mieluummin kohdistan siihen kameran. Ilman sitä en pysähtele takapuolelleen pyllähtäneen talon ääreen ja jää kiertelemään sitä innokkaana välittämättä kinttuja polttavista nokkospensaista. Mutta jos minulla on kamera mukana, niin saatan viettää melkoisen tovin etsiessäni kuvakulmaa, jotta saisin kohteen ränsistymisen parhaiten esiin. Lopullinen todellisuuden tuho tapahtuu kuvankäsittelyssä, jossa väännän säätimet niin kaakkoon, että jokainen kuvan osatekijä tukee mahdollisimman tehokkaasti visiotani.

Olen tullut siihen tulokseen, että rumuus muuttuu jossain vaiheessa kauneudeksi. Ne ovat saman kolikon kääntäpuolia, jotka saattavatkin yllättäen kurkottaa toistensa puoleen ja tarjota kättä. Ehkä rumuus vaihtuu vastakohdakseen vasta siinä pisteessä, kun se rajataan irti ympäristöstä. Rumuus ei ehkä siedä kauneutta ympärillään, koska se on niin arkipäiväiväistä. Kauneuteen pyritään, siihen kohdistetaan paljon voimavaroja. Voiko tuollainen olla muuta kuin tylsää. Rumuuden kiehtovuus vaatii keskittymistä sen olemukseen ilman häiritseviä tekijöitä. Se vaatii noiden kiehtovien elementtien irrottamista omaksi kohteekseen, joita ei ole häiritsemässä mikään muu.

Esineiden kuolinkouristuksissa on jotain houkuttelevaa, jota en kuitenkaan toivo omalle pihalleni tai yleensäkään edes erityisemmin vahvasti arkeni näkökenttään. Katselen mieluummin kauniita ihmisiä, vaikka mummojen rypyt saattavatkin herättää minussa ihastuksen huudahduksia. Tuo on dilemma jota en ole pystynyt ratkaisemaan. Rakastan rumuutta, mutta en haluaisi kohdata sitä edes hammaspesun yhteydessä. Ehkä näin parempi, sillä jos pohdin liian kauan rumuuden ja kauneuden parisuhdetta, niin ne muuttuvat pikku hiljaa toistensa kaltaisiksi. Sitähän en tietenkään toivo.

Itse en ole komedian suuri ystävä, vaikka huumorin puolesta liputankin. Huumori on sosiaalisten tilanteiden varavarjo, olettaen tietenkin että vastapuoli ei ole tosikko. Tosin näitäkin ihmisiä tallustelee silloin tällöin vastaan. Nämä kulkijat kuuluvat siihen onnettomien ryhmään, jotka mielelläni siirtäisin rinnakkaiseen maailmankaikkeuteen.   

Eräs syy tämän komediallisen genren ylenkatsomiseeni on se, että tuohon kategoriaan pujahtavia loistavia elokuvia tehdään todella harvoin. Kun puhun loistavista, niin se tarkoittaa filmejä, joissa on tuoreita oivalluksia. Elokuvia, joista ei löydy tuttua kierrätyksen makua kuin tikulla tarkkaan ja hartaasti kaivelemalla. Mikä niiden käsikirjoituksessa on sitten niin helkkarin vaikeaa, että lopputulos on usein vanhojen vitsien toistoa? Ehkä ne eivät saa tuottajia avaamaan dollaripussejaan. Komedian tekeminen tuntuisi näin maallikon aivokuorella olevan halvempaa kuin visuaalisen elokuvan ohjaaminen. Dialogi on kaiketi budjettia säästävää elokuvan tekemistä. Puhuvat päät voivat olla joskus kuitenkin sitä suurta taidetta. Ei tarvitse kuin katsoa suosikkini Tarantinon Paskiaisten alkua. Se keskustelu, mikä tapahtuu pöydän ylitse on todella vangitsevaa. Siitä välittyy ohjaajan käsittämätön nerous hallita tilanteita viimeistä nyanssia myöten.

Tilannekomiikka vaatii jo enemmän resursseja, tuota ei voi kieltää.  Evan taivaanlahja (Evan Almighty), joka on kaikkein aikojen kallein komedia, maksoi satoja miljoonia dollareita. Minkäänlainen lahja se ei ainakaan ollut kriitikoille, sillä elokuva floppasi arvosteluissa melko totaalisesti. Rahallakaan ei siis tehdä hyvää komediaa. Yleensäkin hyvän taiteen lähtökohta pitäisi olla jotain aivan muuta kuin iso budjetti. Seteleillä ei voi ostaa loistavia oivalluksia, ne vain tulevat ja menevät. Chaplinin päässä niillä oli pysyvämpi koti, samoin Keatonin ja monen muun ohjaajan.

Komedian taitaa tehdä haastavaksi sen ahdas genre. Komedialta vaaditaan, että se hauskuttaa seuraavat kaksi tuntia. Sen arvo on helppo mitata katsojien kasvoilta. Kestohymy tallentuu tyynyyn ja saa vielä seuraavanakin päivänä kaikki vastoinkäymiset näyttämään melko harmittomilta. Komedia on niin mahdoton genre, että sitä taitaa olla viisainta sekoittaa vain toisten genrejen joukkoon ja mainostaa elokuvaa muilla termeillä. Näin komediallinen aines pysyy hieman taka-alalla ja eikä ärsytä ketään.  

Kyky pohtia asioita loogisesti on tänä päivänä entistä tärkeämpää. Elämme lainavaatteisiin puettujen ”totuuksien” keskellä edes huomaamatta sitä. Osa meistä sotkeutuu tuohon viidakkoon entistä tukevammin kuuluttamalla ääneen, että totuutta ei ole edes olemassa. Olen eri mieltä. Esimerkkiäkään ei tarvitse edes hakea kaukaa. Minä kirjoitan tätä blogia aamukahvin ääressä  matkakoneella. Pidän tätä totuutena. Jos joku väittää muuta, niin on syytä pistäytyä ajatusharhoihin keskittyneen asiantuntijan pakeilla.

Tieto ja aika ovat logiikan työkaluja. Totuus on myös yhtä tarkkaa kuin on yhteisesti sovittu merkkikieli. Logiikka vaatii kykyä rinnastaa asioita ja niiden merkityksiä. Ilman logiikkaa ei voisi olla ihmisen näköistä elämää, ei ainakaan nykyisenkaltaista. Matka logiikkaan voi käydä myös ehdollistamisen kautta. Hyvä alku siihen ovat itsestäänselvyyksien purkaminen. Minulle tämä on prosessi, jolla pyrin hahmottamaan mahdollisimman tarkan kuvan ympäröivästä maailmasta ja sen lainalaisuuksista. Maailmani ei ole mystinen paikka, jonka kiehtova todellisuus on tutun ja tylsän arjen piilossa. Ihminen ei voi elää jossain kuvitellussa todellisuudessa samaan aikaan, kun muiden havaintomaailma rakentuu muista elementeistä. Siksi se tieto, joka lisää mahdollisimman tarkkoja havaintoja ympäristöstämme on tällä hetkellä paras vaihtoehto hahmottaa sitä. Tämä on lähinnä tieteen tehtävä, ei metafysiikkaan taipuvien kotifilosofien.

Mutta miten tämä liittyy huuhaaseen eli suureen osaan ns. vaihtoehtohoitoihin. Sen moottoreina toimivat juuri ehdollistamisen ja logiikan puute. Se käy niillä todella hyvin ja polttoainepulakaan ei taida uhata lähiaikoina. Huuhaan parissa hääräävien ihmisten mieleen ei tule esittää muutama yksinkertainen kysymys. Vaikkapa alkuun nämä: ”Jos tämä on näin tehokas hoitokeino, niin miksi se ei ole yleisen terveydenhoidon käytössä?” ”Tai miksi tämän hoidon tulokset eivät näy sokkotutkimuksissa?” Lienee täysin poissuljettua, että alalla työskentelevät tekisivät itse noita verrokkitutkimuksia. Tuo alue jää epäilijöille. Nämä ovat tietenkin ikäviä ihmisiä, kun he ilmoittavat tuloksien olevan usein plasebon luokkaa. Joten näitä tutkimustuloksia vaihtoehtohoitojen antajat eivät tietenkään lue tai edes keskustele niistä omissa kokouksissaan. Se voisi olla alku viisaudelle, mutta samalla myös pettymys. Kukapa haluaisi menettää osaa maailmankuvastaan. Olen tavannut ihmisiä, joille mikään perustelu ei mene perille. He eivät edes halua kuunnella. Minusta viisaus ei ole koskaan kasvanut uskosta ja siitä, että sulkee korvansa.  

Huuhaahoitojen antajista looginen päättely taitaa olla tylsää. Heille riittää usko, eli miksi käyttää aikaa sen opin epäilemiseen, joka on muodostunut hyvin tärkeäksi osaksi omaa elämää. Huuhaa ei myöskään näytä yhtään sen tieteellisemmältä, vaikka niiden parissa järjestettäisiin viikon koulutuksia. Siellä vain toiset hörhöt opettavat ja kouluttavat toisia hörhöjä. Koulutuksen lähtökohdat voivat olla jopa osittain tieteen kriteerit täyttäviä, mutta lopullinen yhteenveto jotain aivan muuta. Tässä yhtälössä lopputuloksena ei ole suinkaan pyrkimys totuuteen, vaan mukava yhdessäolo ja varmuus, josta on kitketty pois lopullinenkin epäilys hoitojen tehosta. Samanhenkisessä porukassa vastaväitteille ei yleensä ole tilaa, koska esittäjä nähdään helposti luopiona. Yhteinen usko lähinnä vahvistaa omaa asiaa, on kyseessä sitten vaihtoehtohoidot tai vaikkapa politiikka.  

Luonnontieteellisen maailmankuvan laajentaminen taitaa olla paras lääke, jos haluaa rokottaa itsensä ”vaihtoehtovirusten” varalta. Se antaa palikoita hahmottaa miten erilaiset ilmiöt ja tapahtumat nivoutuvat toisiinsa. Skeptinen tapa tarkastella ilmiöitä on vain terveen järjen käyttöä. Vai mihin tuo korvien välinen alue on tarkoitettu? Maailmaa on myös turha mystifioida, jotta se tuntuisi mielenkiintoisemmalta paikalta elää. Ainakin minusta jo pelkästään tähtitieteen saavutuksien seuraaminen tekee elämästä houkuttelevan vaihtoehdon.