Vinyylilevyt tulivat markkinoille 1940-luvun loppupuolella ja samalla syntyi levykansitaide. LP-levyjen edeltäjät, savikiekot, oli pakattu ruskeaan voimapaperiin, joten visuaalinen muutos oli melkoinen. Vuonna 1980-luvulla ilmestyi CD-levy markkinoille ja kansikuvalle jäi jatkossa huomattavasti vähemmän tilaa. Nykyään kuunnellaan musiikkia lähinnä suoratoistopalvelujen kautta. Kansikuvia voidaan katsella tietokoneen tai tabletin näytön kokoisena eli tavallaan palataan kuvakoossa takaisin vinyylikauteen. Ehkä tämä luo uusia haasteita kansikuvataiteilijoille.
LP-levyjen kannet tarjosivat aikoinaan riittävästi tilaa luovuudelle, jonka ensisijainen rooli on potkia kiusalliset raja-aidat nurin. Ja kyllä niitä potkittiinkin. Muistan omasta nuoruudestani, että kansia tuli pyöriteltyä käsissä joskus melko pitkäänkin. Taisin hätkähtää, kun näin The Who-yhtyeen levyn kannen, jossa koko bändi oli oikaissut keikkabussista kuselle. Kyllähän tuo silloin kieltämättä oudostutti, mutta tuskin enää. Pink Floydin The Dark Side of The Moon-kiekon kansitaide taisi vaatia tutkistelua pidempäänkin. Tyylikkäästi toteutettu prisma, joka hajottaa valoa väreiksi. Luin jostain, että jokaisella värillä on myös erityinen merkitys. Pelkistetyn kaunis kansi.
Rollarit eivät saaneet minusta innokasta fania. Se hävisi kymmenen nolla Beatleseille, joiden musiikki kolahtaa edelleen. Se on vain maailman paras yhtye. Ja heillä on myös tuo loistava kansi, jossa koko nelikko ylittää kadun suojatietä pitkin. Hieno idea, jota ei menneet vuosikymmenet ole lainkaan haalistaneet. Joskus yksinkertainen oivallus vain toimii, niin kuin tämänkin levyn kohdalla.
Entä klassinen musiikki? Kun olen käynyt niiden kansia lävitse, niin tuleen mieleen sanat pelkistys, arvostus ja konservatiivisuus. Jos klassisen musiikin pariin halutaan houkutella nuorempia kuulijoita, niin ehkä kansikuvat voisivat olla yksi elementti, joka voisi koukuttaa. Kyseessä olisi ehkä samanlainen vaikutus kuin kirjan kansissa. Värikäs ja jollain tavalla kiinnostava kuva voi saada tarttumaan teokseen herkemmin ja tutustumaan sen sisältöön.
Klassisen musiikin kansikuvat ovat helppo ryhmitellä: maisemakuva, säveltäjän kasvokuva, artisti tai artistit soittimen parissa ja vähemmistöön jäävät abstraktiset kuvat. Jazzin kuvailmaisu on jossain määrin samanlaista, mutta sieltä löytyy luovuutta rutkasti enemmän. Hienosti toteutettuja piirroskuvia käytetään todella paljon. Jazzin kansikuvataide ei häviä lainkaan rockin ja popin kansikuville. Mutta annetaan muutaman essimerkkikuvan kertoa:
