Olen käynyt silloin tällöin Finlandia-talossa klassisen musiikin konsertissa. Yleensä niistä ei ole jäänyt muuta mieleen, kuin musiikki, josta on pitänyt tai sitten ei. Toki arkkitehtuurin harrastajana tuo Töölönlahden rannalle rakennettu musiikin temppeli on uljas näky, kun sen siluetin erottaa junan ikkunasta ennen asemalle saapumista. Se on todella kaunis ja sopusuhtainen rakennus. Vaikka funkkis ei ole saanut paikkaa aivan sydämeni pinnasta, niin antaudun toki Finlandia-talon edessä. Samoin Stadionin muotokieli saa minulta lämpimiä halauksia. Molemmathan ovat Alvar Aallon käden jälkiä. Hyvä arkkitehti on kuin kuvataiteilija, vain sillä erolla, että arkkitehtuurin työnjälki on yleensä realismia.

Joten puitteet olivat kunnossa, kun istahdin varatulle paikalleni. Ohjelmassa oli Prokofjev viides sinfonia, jonka olin kuunnellut kotona jo aiemmin. Minusta on helpompi uppoutua teokseen, kun siitä on edes jonkinlainen muistijälki. Tätä tukee myös rakkaasti hellimäni ajatus, että pitäminen on myös oppimista. Ilman tätä uskoa, en varmaan olisi koskaan yrittänyt laajentaa musiikkimakuani klassiselle puolelle, puhumattakaan perinteisestä jazzista.

Istahdin siis paikalleni ja aloin tutkailla aulasta ottamaani lehtistä, jossa esiteltiin illan ohjelma. Hieman yllättäen vieressäni istuva mieshenkilö kääntyi puoleeni ja pyysi lainaamaan sitä. Tunsin nuo kasvot, sillä hän oli Erik Tawaststjerna, joka oli tämän maan paras Sibelius-tuntija. Tawaststjerna on kirjoittanut Sibeliuksesta laajan elämänkerran, jossa on kaikkiaan viisi osaa. Eli melkoinen lukukokemus, jos haluaa kahlata ne kaikki lävitse. Itse olen onnistunut lukemaan kaksi ensimmäistä osaa. Erikillä oli kädessään muistilehtiö, johon hän teki konsertin aikana merkintöjä. En ymmärrä, kuinka perusteellinen arvio kuuntelukokemuksesta lopulta mahtoi syntyä, sillä minusta hän nukkui välillä. No, ehkä hän vain uppoutui musiikkiin;). Paras yllätys tuli konsertin loppupuolella, kun hän totesi minulle, että hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut Prokofievin viidettä sinfoniaa. Tuota viimeistä virkettä taisin mutustella melko pitkään konsertin jälkeisellä junamatkalla. Ja pieni pala taisi jäädä hampaakoloonkin, sillä tuo lause tulee edelleen silloin tällöin mieleeni.