Muutama päivä sitten Hesarissa oli kirjoitus ”Pyhän juomarin legenda”, joka käsitteli Pentti Saarikosken runoutta. Artikkelin kirjoittaja antautui nuoruudessaan Saarikoski-kultille. Nyt myöhemmin, lukiessaan Saarikosken runoja, hänelle ei puhu enää suuri profeetta, vaan alkoholismin kurittama runoilija, jonka lyriikka ei olekaan niin loistokasta, miltä se tuntui nuorempana. Nyt Saarikoski näyttäytyi hänelle lyyrikkona, jonka sekoilut estivät häntä toteuttamasta kirjallista potentiaaliaan.
Olen itsekin tutustunut nuorempana Saarikosken tuotantoon. Toki en muista, miten Saarikosken runot vaikuttivat vai vaikuttivatko lainkaan. Tarkan kirjoittaman kaksiosaisen elämänkerran kahlasin myös lävitse ja jonkun Saarikosken proosateoksen. Aika Prahassa oli ainakin yksi niistä, muita en muista. Saarikoski taisi näyttäytyä minulle boheemina kirjailijana, jota kadehdin. Tiesin, että minulla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta pukeutua tuohon pilviä kannattelevaan kaapuun. Olin mielestäni vain tylsä postiauton kuljettaja, joka kirjoitteli vapaa-aikanaan pöytälaatikkoon. Ja kun ei alkoholikaan maistunut, niin eihän minun kirjailijan urani kovin kummoiselta näyttänyt. Saarikoski oli lähes jatkuvasti humalassa ja poltti kolme askia vahvaa vihreää norttia päivässä, mutta niinhän hyvän runoilijan pitikin tehdä.
Ensimmäisen ja ainoan kerran näin Saarikosken, kun odottelin vuoroani Akateemisen kirjakaupan ylätason kassajonossa. Saarikoski seisoi edessäni Mia Bernerin kanssa. Ensimmäinen huomio oli vahva alkoholin tuoksu. Saarikoskella oli kädessään pari kirjaa. Toinen niistä oli muistaakseni sanskritin sanakirja ja kaverina teos, josta en muista sen enempää. Kun tuli Pentin vuoro maksaa, niin hän kaivoi taskustaan kasan ryppyisiä seteleitä, jotka hän levitti kassapöydälle. Kassaneiti aloitti laskennan ja totesi lopulta, että markkoja ei ole tarpeeksi. Saarikoski tunki setelit takaisin taskuunsa ja poistui paikalta Mia Bernerin saattamana.
Saarikoski on haudattu Valamon luostarin hautausmaalle. Joskus 1990-luvun alkupuolella vietimme siellä perheen kesken päivän. Olimme vuokranneet jostain lähikunnasta kesämökin ja päätimme ajella eräänä päivänä Heinävedelle. Ruokailun jälkeen oli vuorossa Saarikosken hauta. Löysimme sen lopulta hautausmaan perältä, lähes nojaamassa hauraaseen kiviaitaan. Se näytti runoilijan haudalta, ei liian pramea vaan juuri sellaiselta kuin elämää tiukasti kainalossa rutistaneen kirjailijan haudan pitääkin näyttää.