Pianon ääniala on laajempi kuin minkään muun vakiosoittimen. Ei siis ihme, että se siitä on tullut sähkökitaran ohella suosikkisoittimeni. Näiden selkään huohottaa jazzin keskeinen soitin eli saksofoni. Toki kukaan ei soita klassista musiikkia, eikä jazziakaan perinteisellä pianolla vaan flyygelillä. Kyllä suuret jazz-suuruudet, vaikkapa Thelonious Monk, Art Tatum ja Oscar Peterson, paukuttelivat esiintyessään flyygelin koskettimia, eivätkä pystypianon.

Nykyinen piano syntyi 1700-luvulla ja sen varhaisin edeltäjä löytyy jo 1300-luvulta. Noiden vuosisatojen väliin mahtuu liuta muitakin kosketinsoittimia, joiden kieliä naputeltiin vasaralla. Ei pidä unohtaa myöskään cembaloa, joka oli renessanssin ja barokin kauden tärkein klaveerisoitin. Sen alkupään historia luikertelee jonnekin 1400-luvulle. Piano kuitenkin syrjäytti sen melko lopullisesti 1800-luvulla.

Cembalon kieliä näppäillään kynsillä, eikä vasaralla kuten pianossa, joten sen ääniala on aivan erilainen. Yhtä ääntä ei voi soittaa eri voimakkuuksilla. Cembalon ääni on myös paljon pehmeämpi ja hiljaisempi kuin pianossa. 1800-luvun megatähti Frans Liszt ei varmaan olisi saanut kuulijoitaan hurmostilaan istahtamalla cembalon ääreen. Tuohon sen vaimea ääniala ei olisi pystynyt. Frans vangitsi kuulijansa näyttävällä soitollaan ja näille kelpasi muistoksi vaikkapa maestron sikarintumppi tai pianon päälle unohtunut juomalasi. Liszt oli aikakautensa ”rokkari”, joka sävelsi massahysterian keskellä myös loistavaa pianomusiikkia.

Ei siis ihme, että cembalo ei kuulu suosikkisoittimiini, vaikka olen yrittänyt kuunnella sitkeästi barokin mestarien sävellyksiä. 1700-luvun alun yksi suurimmista säveltäjistä oli Domenico Scarlatti, joka sävelsi tuolle soittimelle 555 sonaattia. Taisi määrä korvata laadun, sillä minusta ne muutamat sonaatit, joita olen yrittänyt sitkeästi kuunnella tuolta säveltäjältä, kuulostavat hyvin, hyvin tylsiltä – ja täysin samanlaisilta.

Kun kirjoittelen tätä, niin kuuntelen samalla kuulokkeilla Pjotr Tšaikovskin ensimmäistä pianokonserttoa. Se alkaa todella komeasti ja jatkuu lähes samalla pietillä. Ei siis ihme, että se on pianokonserttojen suosikkilistallani. Tältä listalta löytyy myös norjalainen Grieg ja Rahmaninov. Ja tietenkin kaikki Beethovenin viisi pianokonserttoa, joista jokainen oli klassismin ja romantiikan taitekohdan merkkipaaluja. Mozartilla on myös selkeä paikka tällä listalla ja monella, monella muullakin säveltäjällä.

Mutta yksi sonaatti on sellainen kokemus, että en löydä superlatiiveja sen tuottamien fiiliksien kuvaamiseen. Tämä mestariteos on Frans Lisztin B-molli pianosonaatti, jossa olisi aineksia vaikkapa oman blogin sisällöksi.