Taidekäsityksen määritelmiä on lukuisia ja ne poikkeavat toisistaan yllättävän paljon. Eräs näistä on esteettinen taidekäsitys, joka puhuu vahvasti kauneuden puolesta. Se on arvo, joka tuskin ärsyttää ketään. Jos kysytään satunnaiselta vastaantulijalta, että mistä tunnistaa hyvän maalauksen, niin useampi varmaan antaisi äänensä kauneudelle. Jos taide määriteltäisiin näin, niin pääsisimme toki eroon rujoista töistä, mutta emme kuitenkaan taiteesta. Ja miksi emme? Koska taide on niin laaja sokkelo, että sinne ei voi pujahtaa vain yhden portin kautta. Lisäksi tuo sokkelo ei näyttäydy meille kaikille edes samanlaisena. Taidekokemus on myös äärimmäisen henkilökohtainen. Meillä jokaisella on omat sensorimme. Joillakin ne ovat herkemmät ja joidenkin kohdalla enemmän tai vähemmän tukossa.  

Esteettisen taidekäsityksen lisäksi usein mainitaan myös nämä taideteoriat: Institutionaalinen, intentionaalinen, formalistinen ja tekijälähtöinen. Institutionaalisen taideteorian tai taidekäsityksen mukaan teoksen asema taiteena määrittyy sen esittämisen kautta tai museon, kriitikoiden tai muun vastaavan instituution tunnustaessa teoksen taiteeksi. Intentionaalisen taidekäsityksen mukaan teoksen asema taideteoksena määrittyy taiteilijan tarkoitusperien perusteella. Taidetta on se, mitä taiteilija taiteeksi sanoo. Tekijälähtöisen taidekäsityksen mukaan kaikki taiteilijan tekemä on taidetta, vaikka se olisi vain maalattu seinä. Formalistisessa taidekäsityksessä keskitytään teoksen muotoon ohi sisällön ja aiheen. Sommittelu, värit, muodot ja perspektiivi ovat keskeisiä käsitteitä analysoitaessa taideteosta formalistisen taidekäsityksen valossa

Nuo taidekäsitykset ovat irrallaan teoksesta, paitsi tuo formalistinen. En käsitä, miten itse taideteosta voidaan määritellä sen ulkopuolisten arvojen kautta.  

Historia tuntee neljä suurmiestä, joiden taidekäsityksissä ei ollut mitään epäselvää. Se oli tukevasti juntattu sosialismin rakentamiseen. Nämä valtiojohtajat olivat Stalin, Hitler, Mussolini ja Mao. Jokaiselle heistä valtion virallisen aatteen mukainen taide oli taidetta parhaimmillaan ja taiteen piti myös edistää aatetta. Taidetta ei voinut olla taidetta taiteen vuoksi, vaan se osa kansan valistusta. Sen piti olla myös helposti ymmärrettävää. Tämä tarkoitti realistista maalaustyyliä ja selkeitä aiheita. Erityisesti modernistinen taide kokeilevine suuntauksineen oli länsimaista hapatusta. Mussolini taisi hyväksyä muunkin kuin esittävän taiteen. Kolmen muun diktaattorin järjestelmissä vääräoppinen taide saattoi olla tekijälleen jopa hengenvaarallista.

Neuvostoliitto oli 1900-luvun alussa, jopa Euroopan mittakaavassa, modernin taiteen keskeinen paikka. Vallankumous innoitti taiteilijoita ja taide-elämä oli hyvin uudistushaluista. Mutta jo 1920-luvun puolivälissä maan poliittinen johto puuttui siihen, millaista taidetta taiteilijoiden tuli tehdä. Taide valjastettiin politiikan ja propagandan välineeksi. Hyvä taide oli monumentaalista, paatoksellista ja veistoksellista. Siihen yhdistettiin myös adjektiivit: kansanomaisuus, historiallisuus ja sankarillisuus. 1930-luvun alussa Stalinin päästyä valtaan Neuvostoliiton kulttuuripolitiikka kiristyi äärimmilleen. Taiteilijoista tuli vain marionetteja, joiden luovuus vangittiin häkkiin. Se vapautui tuosta vankilasta vasta kymmeniä vuosia myöhemmin.

Millainen on oma taidekäsitykseni? Se lähtee teoksesta, ei taiteilijasta, ei museosta tai vaikkapa maalauksen hinnasta. Minusta teoksen taide ei ilmene kohteessa, vaan siinä tavassa, miten kohde esitetään. Formalistinen taidekäsitys on varmaankin melko lähellä sitä, miten taiteen itse ymmärrän. Valokuvaajalle se on myös luonnollisesti ainoa mahdollinen lähtökohta, niin kuvatessa kuin kuvan muokkaamisessa.      

Seuraavassa blogissani yritän perustella, miksi realistiset kuvataideteokset ovat minusta enemmän dokumentointia kuin taidetta. Lähtökohtana on luonnollisesti oma käsitykseni taiteesta.