Kategoria: Yleinen

Kiinassa on yli 40 miljoona lasta tai nuorta, jotka opiskelevat pianonsoittoa. Varmaankin moni heistä haluaa olla joskus arvostettu konserttipianisti. Kiinan konservatorioista valmistuu vuosittain useita tuhansia pianisteja ja vain pieni osa heistä jatkaa ammattimaiselle uralle. Tunnustettuja huippupianisteja ilmestyy kansainvälisille markkinoille ehkä 10-30 vuosittain. Mikään muu maa ei yllä tähän määrään.

Miksi Kiinassa pianonsoiton harrastus on näin laajaa? Vanhemmat (lähinnä keskiluokka) näkevät pianonsoiton usein porttina ”parempaan elämään” ja korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan. Valtio tukee myös kulttuuria, vaikka lähinnä kilpailuhenkisesti.

Kiinassa opetus myös poikkeaa eurooppalaisesta perinteestä, koska se on lähinnä teknis-painotteista. Euroopassa tunneilmaisulla on tärkeämpi rooli. Täällä ei mitata sitä, kuinka nopeaan sormet liikkuvat vaan sitä. että tuleeko liikkeet sielusta asti. Kiinassa ei voida todellakaan puhua taiteen tekemisen iloista. Toki tähän on puuttunut Lang Lang, joka on kuuluisin Kiinasta lähtenyt pianisti. Hän perusti vuonna 2008 Lang Lang International Music Foundationin. Järjestön tavoitteena on tehdä klassisesta musiikista saavutettavaa kaikille lapsille, riippumatta heidän taustastaan tai taloudellisista resursseistaan. Ja lähtökohtana on soittamisen ilo, eikä suinkaan tekninen taituruus. Lang Lang saa tilaa vielä myöhemmin tässä artikkelissa.

Katsoin muutama päivä sitten Yle Areenasta puolentoista tunnin dokumentin, jonka pääosassa oli kolme kiinalaista pianonsoiton opiskelijaa. Näistä nuorin oli kahdeksanvuotias ja vanhin 19-vuotias. Ohjelmassa tuo kilpailuhenkisyys tuli tosi vahvasti esille. Näitä järjestettiin jopa alle kymmenenvuotiaille. Kilpailutulokset olivat myös väylä päästä eteenpäin opiskelupaikkojen suhteen. Jos lapsi voittaa kansallisen kilpailun, se avaa myös ovia arvostettuihin kouluihin. Mittelöt lisäävät myös opiskelupaikan näkyvyyttä, koska sen kautta on mahdollisuus esitellä omia koulun oppilaita. Onhan se vanhemmille myös kruunu, kun lapsi pärjää. Minua kuitenkin puistatti ohjelman jakama maailmankuva. Pitäisikö vain sanoa, että maassa maan tavalla?

Nuorin oppilaista sai opettajalta jopa reippaita kämmenlyöntejä, kun soitto ei tyydyttänyt häntä. Mentori kertoi myös, että olisi saanut niitä enemmänkin, jos vaari ei olisi sattunut olemaan paikalla. Harjoittelumäärät kuulostivat myös melkoisilta. Dokumentin kaksitoistavuotias tyttö harjoitteli keskimäärin viisi tuntia päivässä.

Mutta lopuksi tarina Lang Langin pianonsoiton opiskelusta isän kuristavassa otteessa. Tämä tarina on surullinen, vaikka päättyikin hyvin. Luin hänen kirjoittamansa kirjan muutama vuosi sitten ja meinasin jättää sen kesken. Se ahdisti minua sivu sivulta yhtä enemmän. Tähän niitä järkyttävimpiä kohtia.

Lang Lang ja Yuja Wang. Ne kirkkaimmat kiinalaiset tähdet.

Lang Lang oli 9-vuotias, kun hänet erotettiin arvostetusta Pekingin konservatoriosta. Tämän seurauksena hänen isänsä ajautui epätoivoon. Hän kehotti poikaansa hyppäämään ikkunasta ja tappamaan itsensä, koska ”elämällä ei olisi enää mitään tarkoitusta”. Lang Lang oli täysin murtunut, mutta ei tietenkään hypännyt, vaikka koki suunnatonta syyllisyyttä, koska oli ”pettänyt” isänsä unelman.

Pojan harjoittelua valvottiin lähes sotilaallisesti. Päivät venyivät jopa 8–10 tunnin mittaisiksi ja pienimmätkin virheet aiheuttivat raivokohtauksia. Jos Lang Lang epäonnistui, isä uhkasi, että heidän molempien elämä oli pilalla.

Näiden järkyttävien kokemusten jälkeen voisi kuvitella, että isäsuhteesta ei olisi enää mitään jäljellä. Lang Lang on kuitenkin antanut isälleen anteeksi ja jollain tapaa yrittänyt ymmärtää häntä. Ehkä siihen auttoi se, että isä uhrasi omankin elämänsä kasvattaakseen pojastaan maailman parhaan pianistin. Isän ”vaatimaton” tavoite oli tuo ja eihän Lang Lang mikään huono pianisti olekaan. Hän on myös rikkonut raja-aitoja tehdessään yhteistyötä niin jazzin kuin rockinkin parissa.   

Myönnän, että en ole itsekään ennakkoluuloista vapaa. Olen ollut jo pidemmän aikaa sitä mieltä, että Trump on sivistymätön moukka, mutta eihän tuo välttämättä pidä paikkaansa. Trump on käynyt yliopistonsa, joten onhan tuolta täytynyt jonkin verran käytöstapoja tarttua liukkaaseenkin pintaan. Tai ehkä Donald ei ole vain vielä oivaltanut, että miten sivistystä pitäisi käyttää arjen haastavissa tilanteissa. Joten mitään ei ole vielä menetetty – Trumpinkaan kohdalla. Mutta jätetään tämä Donald jatkamaan persoonallisia arviointejaan ympäröivästä maailmasta ja palataan teeman pariin.

Kun puhutaan ennakkoluuloista, niin taustalla lymyää usein puutteellinen tai vääristynyt tieto, mikä taas johtaa vääriin päätelmiin ja epäoikeudenmukaisiin asenteisiin. Ne ovat ihmiselle tyypillinen tapa järjestää ajatuksiaan. Koska kaikesta ei voi itse tietää ennalta, ihminen turvautuu tyypittelyyn ja luokitteluun. Tarvitsemme nopeita jaotteluja ja hahmotelmia, että pystyisimme hallitsemaan kaikkea informaatiota ympärillämme. Ennakkokäsitykset aiheuttavat turhia pelkoja ja estävät uusia mahdollisuuksista. Kun harkinta perustuu tietoon ja kokemukseen, niin se luonnollisesti auttaa valikoimaan aidot uhat turhista.

Minusta järjettömin ennakkoluulo on rasismi. Tai oikeastaan ne monet ennakkoluulot, joista tuo asenne saa ravintoa. Hipiän väri tuntuu olevan monelle elämää suurempi asia. Kun viimeisimmät tutkimustulokset osoittivat, että maamme ensimmäiset tulijat jääkauden loputtua olivat luultavasti tummaihoisia, niin joillekin kommentoijille tuo tuntui aiheuttavan melkoista ahdistusta. Aivan kuin heiltä olisi viety perintöoikeus. Suomen värit ovat sininen ja valkoinen, joten siinä ei taida monenkaan ajatuksissa olla tilaa tummille sävyille.

Entä lapset? Onko heidän kosketuspintansa puhtaan valkoinen, johon ei tartu ennakkoluulojen tummia läikkiä. Näin voisi kuvitella, mutta faktat eivät tue tuota kaunista ajatusta. Toki pienellä vauvalla ei ole mitään valmiita käsityksiä maailmasta, mutta hän on oppii niitä nopeasti aikuisilta. Lapsi on kuin liimapaperi, johon tarttuu sanat, ilmeet ja myös vaiennettu hiljaisuus. Lapsi skannaa jatkuvasti ympäröivää maailmaa, joka muodostuu vanhempien ja yhteisön toiveista ja arvoista. Ja kun muistaa, että ehdollistaminen eli kritiikki taitaa syntyy jälkijunassa, niin lähtökohdat eivät ole suinkaan ne parhaat mahdolliset, jos tavoitteena on pysyä erossa turhista ennakkokäsityksistä.     

Mutta ennakkoluulolla on myös ollut oma tärkeä roolinsa ihmiskunnan historiassa. Se nimittäin voidaan nähdä myös primitiivisinä reaktioina. Ihmisen aivot on viritetty tekemään nopeita yleistyksiä vaarojen välttämiseksi. Esimerkkinä vaikka kivikautinen metsästäjä, joka ei taida jäädä pohtimaan, että mikä pusikossa rapisee, jos hän on kerran nähnyt pedon hyökkäävän. Ehkä tuolla mekanismilla ei ole niin paljon käyttöä tässä päivässä, kuin aikoina, jolloin päivä ilman vaaroja oli paljon harvinaisempaa kuin nykyään.

Ennakkoluuloja voidaan pitää aivojen laiskuutena, mutta tiedostettuna ja korjattuna ne muuttuvat viisaudeksi. Joten kuonasta toki pääsee eroon, mutta se vaatii jatkuvaa omien arvojen tarkastelua.  

Martin Luther King lausui elokuussa 1960 nämä sanat: ”I Have a Dream”. Ne haastavat edelleen ja ne tulevat kaikumaan vielä kaukana tulevaisuudessakin. Ihminen ei hetkessä muutu, ei ehkä koskaan.

Sibeliuksen viulukonsertto on pala taivasta ja sitä kirkkainta kohtaa. Sen herkkyys ja kauniit melodiat sulattavat jäisenkin jässikän. Minulle riittää nykyään jo pelkästään ensimmäiset nuotit, kun alan pyyhkimään salaa silmäkulmiani. Ikääntyessä tuo maskuliinisuus näyttää murentuvan kerros kerrokselta. Harmillistako? En taida uskaltaa vastata tuohon.   

Kun katson valokuvasta Ainolan pihalla seisovan Sibeliuksen jykevää olemusta, niin hänen viulukonserttonsa herkkyys ja kauneus ovat ristiriidassa tuon hahmon kanssa. Sibeliuksen harteikas ulkomuoto pullistelee maskuliinisuutta ja viulukonsertto taas aivan päinvastaisia arvoja. Tuossa on outoa kontrastia, joka ihmetyttää ainakin minua. Ja tuo ihmetys ei tähän lopu, sillä seuraava arvoitus on jo odottamassa käsi pystyssä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin tuo maailman eniten soitettu ja levytetty konsertto unohtui lähemmäs kolmenkymmenen vuoden ajaksi. Sen ensiesitys oli 1900-luvun alussa ja vastaanotto oli aika nuivaa. Syyksi mainitaan yleensä viulisti, joka ei saanut kuulemma raavittua kaikkea herkkyyttä teoksesta. Vasta 1930-luvulla, aikansa kuuluisimpiin viulisteihin kuulunut Jascha Heifetz, levytti viulukonserton ja nosti sen maineeseen arvaamattomaan. Tässähän ei ole lainkaan tolkkua. Pystyykö konserttiyleisö erottamaan hyvän ja erinomaisen viulistin toisistaan? Minulta se ei ainakaan onnistu, tuskin monelta muultakaan kuuntelijalta. Sibeliuksen viulukonserttoa ei pysty tärvelemään edes keksinkertainen soittaja, sillä sen herkkyys ja kauneus on liimattu teokseen niin vahvasti, että sitä ei kumiteta noin vain pois. Tuo yleinen selitys ei voi olla se oikea. En todellakaan usko, että sata vuotta sitten konserteissa kävijät lukivat myöskään kovinkaan ahkerasti musiikkikriitikoiden arvioita. Joku syy tuohon toki on, että kaunis teos hukataan kuuntelijoilta lähemmäs kolmenkymmenen vuoden ajaksi.   

Oma klassisen musiikin harrastukseni alkoi Tshaikovskin viulukonsertosta muutama kymmenen vuotta sitten. Konserteissa ravaava kaverini ehdotti tuota vaihtoehtoa, kun esitin hänelle toiveeni tutustua klassiseen musiikkiin. Ei huono valinta, kuten ei olisi ollut myöskään Beethovenin, Max Bruchin ja Felix Mendelssohnin viulukonsertot.

Mitä ajattelen viulusta? Kun pidän viulukonsertosta, niin kaipa pidän myös tuon soittimen äänestä. Taidan poiketa tuolta polulta, sillä se ei kuulu kolmen suosikkisoittimeni joukkoon. Ykkösenä on edelleen sähkökitara, kakkosena tulee flyygelin äänimaailma ja pronssipallille kipuaa saksofoni. Viulu on ollut se soitin, joka on vaatinut minulta eniten tutustumista, jotta olen oppinut pitämään sen äänestä. Sisäänajo on ollut pitkä ja ehkä tuo jousisoittimien kuningatar nousee vielä joskus kolmen mieluisimman instrumentin joukkoon.

Minulla on ollut huono tuuri konserteissa istumapaikkojen suhteen. Ei ole yleensä yllätys, että viereeni tupsahtaa kaveri, jonka olkapää yltää omalle puolelleni. Jos näin käy, niin täytyy toivoa, että toisella puolella on laihanlainen musiikin ystävä, jonka reviiriä voin hieman varata. Näinhän tässä taas kävi, kun istuin Hyvinkääsalissa kuuntelemassa elämäni ensimmäistä kertaa livenä Sibeliuksen viulukonserttoa, jonka solistina oli Kuopion viulukilpailun voittaja Amanda Ernesaks. Toki oikealla puolellani oleva paikka oli tällä kertaa tyhjä. Olisin voinut siirtyä siihen, mutta kantti ei vain riittänyt. Mietin, että mitähän tuo ladon oven kokoinen heppu ajattelee, jos hänen viereinen paikkansa ei kelpaa minulle. Joten siinä sitten nyhjötettiin, minä kallistuneena tyhjän penkin puolelle ja rakas vieruskaverini tietämättä lainkaan minun tukalasta ahdingostani.

Muistan vuosikymmenten takaa, kun rockmuusikot kertoivat, että tätä hommaa ei jatketa enää vanhana. Toki tuohon on löytynyt luonnollistakin karsintaa, kun aamukalenteri on jäänyt moneltakin muusikolta vajaaksi. Jimi Hendrix tukehtui 27- vuotiaana oksennukseen. Jim Morrison ja Jane Joplin myös poistuivat keskuudestamme samanikäisenä. Tähän voisin vielä lisätä lento-onnettomuudessa menehtynyneen Stevie Ray Vaughanin, jonka karhea esitys kappaleesta Texas Flood on sähköistä bluesia parhaimmillaan. Siinä on sitä rösöistä energiaa, joka erottaa rockin popista. Toki tuohon kategoriaan kuuluu myös Henrixin All Along the Watchtower. Nuo kaksi esitystä on pakko kuunnella silloin tällöin ja reippaalla volyymillä. Siinä vaiheessa, kun nuo kappaleet eivät saa minulta enää minkäänlaista vastinetta, niin olen kai siirtynyt johonkin tylsään rinnakkaismaailmaan.  

Tämä ”poistuin nuorena” -lista olisi paljon pidempi, jos sitä verrattaisiin siihen ryhmään, jotka esiintyvät edelleen eläkeiässä. Ehkä nuoren kapinallisen muusikon mielikuva ikääntyneenä rockstarana on liian luotaantyöntävä ajatus ja villi nuoruus on se ainoa oikea kohta elämänkaarta, jolla on todella jotain merkitystä. Ja toki esimerkitkin puuttuivat. Rock syntyi 1950-luvulla, joten parikymmentä vuotta myöhemmin nämä aiemmin uransa aloittaneet muusikot eivät olleet vielä lähelläkään eläkeikää.         

Siirrytään vanhusten pariin ja Willie Nelson on minusta hyvä lähtökohta. Hänen hieman nasaalinen lauluäänensä saa ainakin minun korvalehteni lepattamaan mielihyvästä. Lepatus on jo aivan kohtuutonta, kun kuuntelen Always on my Mind-kappaletta. Tuo esitys luikertelee vastustamattomasti tunteisiini ja aivan sinne pohjalle asti. Miehen olemuksessa on jotain humaania, hurmaavaa ja ikiaikaista. Lettikin heiluu, kuin silloin joskus nuorempana. Hänen uransa on uskomaton saavutus, sillä Willie täyttää tänä keväänä 92-vuotta ja keikkakalenterikaan ei ole suinkaan tyhjä. Ja se viimeinen pitkäsoittolevy ilmestyi pari vuotta sitten.

Rollarit ansaitsevat myös tilaa. Se on pitkäikäisin yhtye, joka esiintyy edelleen. Keikkakalenterin ensimmäisen sivun merkinnät taidettiin raapustaa jo vuonna 1962. Itse olin vielä siinä iässä, että tuskin tiesin tuon bändin olemassaolosta yhtään mitään. Musiikkinälkäni tyydyttämiseen taisi riittää siihen aikaan Tapio Rautavaaran Päivänsäde ja menninkäinen. Rolling Stone julkaisi hiljakkoin uuden levyn ja siitä on vaikea päätellä, että yhtyeen jäsenet ovat kahdeksankymmenen nurkilla. Keith Richard on tietenkin jo ilmiö sinänsä. Hänen kasvoillaan on jo niin paljon ryppyjä, että uusille ei taida olla enää paljoakaan tilaa. No, onneksi tuo ei vähennä miehen karismaa.

Edelleen esiintyvien rokkareiden lista on toki paljon pidempi kuin nämä kaksi esimerkkiä. Sieltä voisi poimia Paul McCartneyn (82), Bob Dylanin (83) ja Neil Youngin (79). Ja näiltä suosikeiltani syntyy edelleen uutta musiikkia, koska ikä ei onneksi kampita luovuutta. Vanhetessa sen kerrotaan vain jalostuvan ja saavan lisää syvyyttä.

Lavalla istuu pää painuksissa älymystön edustaja, jonka rintaa koristaa paperille tuherrettu syntilista. Tuomioita jakavien nuorten punakaartilaisten päiden päällä on kohotettuna Maon pienet punaiset kirjat, kuin uudesti syntyvän yhteiskunnan suojana. Nuorten ilmeissä on paheksuntaa ja samalla iloa, koska tässähän tehdään uudenlaista historiaa. Aitoon kommunismiin ei ole oikotietä, kaikki porvarillinen hapatus on kitkettävä juuriaan myöten pois. Tuohon roskajoukkoon laskettiin kuuluvaksi opettajat, virkamiehet ja kulttuurivaikuttajat, joita nöyryytettiin julkisesti, karkotettiin tai tapettiin. Vanhat perinteet saivat myös väistyä, samoin historialliset dokumentit, kirjat ja taide. Ei varmaan yllätys, että talous ja koulutusjärjestelmä jäivät tuon mullistuksen jälkeen siipirikoiksi.

Tuon ajanjakson aikana (1966-1976) surmattiin satojatuhansia ihmisiä, kidutettiin kuoliaaksi tai ajettiin itsemurhaan. On myös arvioita, että tuo määrä olisi ollut paljon suurempi, joissain arvioissa puhutaan jopa miljoonista.

Mao on podiumin korkeimmalla korokkeella, jos arvioidaan kuinka paljon hän tapatti diktaattorivuosinaan kansalaisiaan. Tämä reipas väestökato sai alkunsa jo muutamia vuosia ennen kulttuurivallankumousta. Viisikymmentäluvun lopulla masinoitiin Maon suunnittelema kampanja, joka sai nimeksi Suuri harppaus eteenpäin. Sen tavoitteena oli nopeuttaa Kiinan teollistumista ja maatalouden kollektivisointia. Se päättyi katastrofiin ja aiheutti maailmanhistorian tuhoisimman nälänhädän, jossa kuoli arviolta 30–45 miljoonaa ihmistä. Jos näillä lukumäärillä ei pääse historiaan, niin millä sitten. Stalin saa harmitella podiumin hopeapallilla, sillä hän ei yltänyt kuin puoleen väliin tuosta lukemasta. Samalle pallille änkeää Hitler, sillä hänen omallatunnollaan on suunnilleen sama määrä ihmisuhreja. Pronssipaikalle kipuaa Belgian kuningas Leopold II ja Pol Pot

Minusta historian suurimpia ihmeitä on se, kun joku diktaattorin renttu pystyy manipuloimaan omaa väestöään ja aiheuttamaan kaaosta. On todella kuvottavaa katsoa dokumentteja, joissa Hitlerille hurrataan, kuin Jeesuksen toiselle tulemiselle. Tuo kertoo kansasta aika paljon. Jos maailmankuva on kapea, niin eihän sille kritiikillekään löydy tarpeeksi mietintäalustaa. Mitä vähemmän tutustut ympäröivään maailmaan, niin sitä helpompi sinua on kiskoa narusta. Ja ihme kyllä, mitään ei ole vieläkään opittu.

Miten tämä Kiinan kulttuurivallankumous liittyi minun nuoruuteeni? Olin kuusikymmentäluvulla kuin liimapintainen kärpäspaperi, johon kaikki tuntui tarttuvan kritiikittömästi. Harrastin siihen aikaan esperantoa ja tilasin jossain vaiheessa Kiinan Esperantoliiton julkaiseman lehden El Popola Ĉinion. Jotainhan sitä oli luettava, kun kielitaitokin jo mahdollisti tuon. Mutta miksi juuri Kiinasta, se on edelleen minulle jossain määrin arvoitus. Ehkä se oli vain halpa ja kukkaroni pohjalta löytyi tilaamiseen vaadittavat lantit.  

Tuon lehden ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1950. Sitä julkaistaan edelleen, koska Kiinassa esperantoharrastus on vahvaa. Luin innokkaasti artikkeleita kulttuurivallankumouksesta. Värikuvissa näkyi iloitsevia nuoria, jotka rakensivat hymy kasvoilla omaa maataan ja parempaa tulevaisuutta. Jälkikäteen nähdyt ikävät kuvat oikeudenkäynneistä ja ojennusleireistä puuttuivat kokonaan. Kaikki oli niin kaunista ja hyvää, että innostus tarttui myös minuun. Missä oli silloin minun skeptisyyteni, kun sille olisi ollut todella tarvetta? Jossain välissä tilasin myös Maon punaisen kirjan ja karvahatun, jolla taisi olla käyttöä pilkkireissuilla. Kirjan sisällöstä en ymmärtänyt mitään, kun se oli brittien kieltä. Nuo konkreettiset muistumat maolaisuudestani ovat kadonneet erinäisten muuttojen seurauksena. Jos ne olisivat säilyneet, niin olisin toki löytänyt niille ihan edustavan paikan työhuoneestani. Ne olisivat muistuttaneet tuosta vaiheesta elämästäni, kun Mao onnistui kusettamaan minuakin.

Viime vuosina on puhuttu digiloukusta, johon ikääntyneiden oletetaan putoavan automaattisesti. Vanhemmuus tuntuu olevan jonkinlainen turvasatama, jossa on oikeus nostaa kädet ylös ja sanoa: En osaa, en opi. Mutta tämä asenne ei perustu faktoille. Tutkimukset osoittavat, että aivot säilyttävät kykynsä oppia ja mukautua koko elämän ajan. Tätä kykyä kutsutaan neuroplastisuudeksi. Vaikka oppiminen saattaa olla hitaampaa iän myötä, se on silti mahdollista ja voi olla myös erittäin palkitsevaa.

Oppiminen myös parantaa kognitiivista terveyttä ja hidastaa ikääntymiseen liittyviä muistin ja ajattelun muutoksia. Uuden opettelu on aivoille hyvää ravintoa. Parasta olisi, jos jaksaisi pitää yllä positiivisen oppimisen vireen läpi elämänsä, kiinnostua uusista asioista ja opetella uutta. Tällöin aivot pysyvät joustavampina ja nuorempina, koska niitä jumpataan koko ajan. Samalla se maailmankuvakin voisi avartua uusille ja mielenkiintoisille alueille. Jos eläkeikää edeltävät vuosikymmenet ovat sisältäneet opiskelua, niin vanhemmuus on vain raja, joka ylitetään huomaamatta sitä.

Jonkun tutkimuksen mukaan noin kolme neljästä suomalaisesta eläkeläisestä luottaa kykyynsä oppia uutta. Entä tuo loppu 25 prosenttia? Siinä ryhmässä on mukana terveysongelmia, jotka voivat olla kognitiivisten taitojen tiellä. Nuo väliinputoajat kaipaavat luonnollisesti sitä auttavaa kättä. Itse uskon, että tuossa 25 prosentissa on myös niitä, joille tämä vanha hokema on iskostunut liian syvälle: ”vanhalle koiralle ei voi opettaa uusia temppuja”. Tahto on avainsana, jolla pusketaan vaikka siitä kuuluisasta harmaasta kivestä läpi.

Mutta miksi nostetaan kädet pystyyn, vaikka sitä oppimiskykyä olisi vielä rutkasti jäljellä? Minusta kyseessä on lähinnä haluttomuus opetella uusia asioita, vaikka sitkeys palkittaisiin myöhemmin. Tämä on toki ongelma, joka ei rajoitu vain vanhempaan ikäryhmään. Pitäisikö näitä laiskoja ihmisiä sitten tukea? Minun mielestäni ei, vaan potkia kevyesti sinne takalistoon ja kertoa mitä hyötyä on siitä, kun vaivataan sitä korvien välistä löytyvää harmaata massaa tutustumalla uusiin asioihin. Elämä on moneen polkuun haarautuva seikkailu, joten miksi pitäisi tallata samaa polkua vuodesta toiseen. Sivupoluilta löytyvät ehkä ne parhaat aarteet, kunhan on vain halukas tutustumaan uusiin maisemiin.

Kun haeskelin tietoa tähän blogiini, niin päädyin eräälle keskustelusivustolle, jossa vaihdettiin ajatuksia ikääntymisestä ja sen vaikutuksesta arkeen. Kopioin tähän loppuun pätkän eräästä kommentista, jossa oli mukavasti potkua: ” Vielä minusta ja ystävistäni, jotka muuten ovat paljon yli 70-vuotiaita. Hiihdämme, patikoimme, melomme, pyöräilemme – teemme mitä huvittaa. Pidämme hauskaa, seurustelemme, menemme ulos syömään, luemme. Meillä on tietokoneita ja iPhoneja, monilla on omat verkkosivustot ja työskentelemme verkossa. Teemme mitä haluamme.”

Kuka päätti 1600-luvulla, että jokaiseen aatelis- tai porvarikotiin barokki on vain parasta? Tähän on helppo vastata: turhamaisuus. Mitä enemmän huonekaluissa oli kuvioita, kädenjälkiä ja kiiltävää pintaa, niin sitä enemmän se vaati työtä ja se näyttäytyi muille arvokkaana. Uskoisin, että tämä arvo sai ravintoa vahvoista luokkaeroista. Jos olit porvari tai aatelinen, niin toki se piti myös näkyä. Ylemmät yhteiskuntaluokat ovat osoittaneet aina asemaansa ja varallisuuttaan kulutustottumuksilla, jotka ylläpitävät eri väestöryhmien välisiä eroja.

Ulkoisesti tämä näkyi aikoinaan vahvasti pukeutumisessa. Porvari tai aatelinen ei voinut kuljettaa mukanaan olohuonettaan, joten oma yhteiskunnallinen asema oli osoitettava sillä, millä verhotaan alastomuus. Toki vaunut ja hyvin hoidetut hevoset toivat myös statusarvoa.  Muoti ja turhamaisuus halaavat myös toisiaan. Muoti-ilmiön syntymäpäivänä pidetään 1300-lukua ja paikkana Ranskan ja Italian hovikulttuuria. Yhteiskuntaluokkien erottelu meni jopa niin pitkälle, että jossain vaiheessa vain aatelisilla ja porvareilla oli lupa käyttää määrättyjä värejä. Köyhille sai kelvata harmaat nutut. Toki köyhillä ei olisi ollut edes mahdollisuutta ostaa kalliita väriaineita tai arvokkaita kankaita. Heidän tuli tyytyminen villaan, hamppuun ja pellavaan. Joillain alueilla myös käytettiin nokkosta kankaiden valmistukseen.

Luokkaerot olivat isommassa kädessä, joten niiden vastustaminen oli yhteiskuntanormien ja Jumalan säätämän järjestyksen niskoittelemista. Vasta taivaassa köyhä ja rikas olisivat tasa-arvoisia.  

Tuolloin ei ollut vielä tilausta Marxin ajatuksille. Niiden aika tuli vasta, kun säätyerojen ja uskonnon tiukka puristus oli hieman löystynyt. Ja tuohon ei ole mennyt kuin reilu sata vuotta. Säätyaika Suomessa päättyi 1906, kun säätyvaltiopäivät korvattiin uudella yksikamarisella eduskunnalla.

Katolisessa kirkossa vakiintui keskiajalla kuolemansyntien luettelo, jossa turhamaisuus on yhtenä mukana. Ne muut ovat: kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Turhamaisuus on hyvässä seurassa. Agnostikkona en kuitenkaan ymmärrä, miksi himo tai turhamaisuus ovat kuolemansyntejä. Himoa tarvitaan, jos haluamme pitää tämän Telluksen asuttuna. Eikä tuosta turhamaisesta kulkijastakaan pitäisi olla muille ihmeemmin haittaa. Hän pitää talouden pyörimässä ja kauppiaat tyytyväisinä.

Ulkoilmafillarointi vaihtuu talvella suksiin tai pyöräilyyn sisällä rullien päällä. Tylsääkö? Ei suinkaan, sillä tunti menee ihan kivasti, kun voin samalla katsoa jotain dokumenttia tietokoneen näytöltä. Hiljakkoin tuo tunti meni kaksiosainen sarjan parissa, jossa käytiin lävitse Minna Canthin teoksia ja niiden vastaanottoa. Minna oli rohkea nainen, joka uskalsi astua monen miehen varpaille. Ja kipeäähän tuo teki, heidän kommenteistaan päätellen. Hän on todellakin ansainnut oman liputuspäivänsä. Canth onkin ainoa nainen, jolle tuo on meillä suotu.

Kun luen paljon historiaa käsitteleviä kirjoja, niin niissä tulee silloin tällöin vastaan typeriä käsityksiä naisista. Eräs usein esitetty väite on, että naiset eivät pysty ymmärtämään yhteiskunnallisia asioita, koska he ovat tunteellisia. Näin heidän paikkansa on luonnollisesti kotona, eikä suinkaan tekemässä päätöksiä miesten rinnalla, koska se vaatii rationaalista ajattelua. Ja sitähän löytyy vain miehiltä. Nykyään puhuttaisiin tunneälystä. Sitä soisin myös nykyisille poliitikolle, kun he tekevät päätöksiä. Toki kaikkiin ratkaisuihin tuo tunneäly ei taida olla paras vaihtoehto.

Myös naisten fyysinen heikkous on nähty rajoittavana tekijänä. Mitähän nämä miehet sanoisivat tätä päivänä seuratessaan tuon ”heikon sukupuolen” saavutuksia urheilun saralla. Monessakin lajissa puhutaan vain kymmenen prosentin erosta vastaavilla matkoilla. Esimerkkinä vaikka maraton, jossa naisten ennätys on 2 tuntia 11 minuuttia ja 53 sekuntia. Miesten vastaava on 2 tuntia ja 35 sekuntia. Eroa on noin 11 minuuttia. Se on alle yhdeksän prosenttia huonompi. Se naisen surkeista fyysisistä kyvyistä.

Jälkipolvien on toki helppo hymyillä 1800-luvun miesten puheille. Näiden kaksilahkeisten ajatuksia rajoittivat aikakauden normit ja kulttuuriarvot. En kuitenkaan puolusta noita tympeitä lausahduksia, sillä lopultakin on kysymys vain siitä, että olemmeko kaikki yhtä arvokkaita ihmisinä. Tuo arvoasetelma tuskin oli vieras tuon aikakauden lukeneistolle.

Näitä naurettavia ajatuksia päästivät suustaan jopa oppineet, joiden merkitys ihmiskunnan historiassa on ollut huomattava. Kulttuurihistorian kannalta merkittäviä miehiä, mutta kuitenkin melko vankasti aikakautensa kahleissa.

Platonin mielestä naiset voivat olla yhtä päteviä hallitsemaan yhteiskuntaa kuin miehet. Hänen teoksessaan Valtio hän ehdotti, että naiset, kuten miehet, voivat olla filosofeja, sotureita ja valtion johtajia. Kuitenkin hän uskoi, että suurin osa naisista olisi silti kotirouvia. Toinen antiikin filosofi Aristoteles oli jo toista mieltä. Hänen mukaansa naiset olivat luonnostaan alempiarvoisia kuin miehet. Hän piti naista miehen ”epätäydellisenä” vastineena. Keskiajalla uskonnoissa naisten alisteinen asema oli normi, ja heidät määriteltiin jumalallisesti alhaisemmiksi kuin miehet. Pyhä Augustinus oli yksi keskeisistä teologeista, jonka kirjoituksissa naiset nähtiin usein ”heikkoina” ja taipuvaisina syntiin. Hän perusteli naisten alistettua asemaa raamatullisilla tulkinnoilla, joissa Eevan kerrottiin viekoitelleen Aadamin syntiin. Thomas Aquinas oli toinen merkittävä ajattelija. Hänen mukaansa naiset olivat luonnostaan alempiarvoisia miehiin verrattuna, mutta he olivat tärkeitä perheen ja yhteiskunnan ylläpitämisessä. Hän kuitenkin korosti, että naisten sielu oli yhtä arvokas kuin miesten.

Entä valistuksen aika? 1700-luvulla valistusajattelijat alkoivat kyseenalaistaa perinteiset käsitykset sukupuolirooleista. Toki yhteiskuntafilosofi Jean-Jacques Rousseau esitti, että naisten tärkein rooli oli perheen ja kodin ylläpitäminen. Hänen mukaansa miehet olivat luonnostaan yhteiskunnan johtajia, kun taas naisten paikka oli kotioloissa, kasvattaen lapsia ja tukien miehiä. Vaikka Rousseau kirjoitti paljon kasvatuksesta, esimerkiksi maailman tunnetuimman kasvatusoppaan Émile, niin se ei kuitenkaan estänyt häntä laittamasta omia lapsiaan vastoin äidin tahtoa orpokotiin. Tähän varmaan sopisi virke: Älä tee niin kuin minä, vaan niin kuin opetan.

Kun päästään 1800-1900-luvulle, niin naisten selustatukena oli huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja eli Stuart Mill, joka oli englantilainen filosofi ja liberalisti. Hän puolusti naisten oikeutta osallistua täysipainoisesti yhteiskunnan elämään, mukaan lukien äänioikeus ja koulutus.

Entä tuo koulutus? Kun valtiot alkoivat 1700- ja 1800-luvuilla luoda maallisia koulujärjestelmiä, niin kirkko ja papisto vastustivat usein näitä hankkeita. He pelkäsivät, että maallinen koulutus heikentäisi uskonnon asemaa ja kirkon vaikutusvaltaa. Ymmärtäähän sen, että paisto oli huolissaan, koska opiskelu lisää tietoa. Hiljainen ja nöyrä kansa voisi ehdollistaa heidän opetuksiaan. Vaarana oli myös se, että koulutus voisi innostaa alempia säätyjä kyseenalaistamaan sääty-yhteiskunnan rakenteet. Pelkokerrointa lisäsi myös se, että talonpoikien ja työläisten koulutus tekisi heistä ”ylpeitä”.

Tytöillä meni vielä huonommin. Heidän opetustaan vastustettiin erityisesti, koska naisen paikka oli kotona ja koulunkäynti olisi tarpeetonta tai jopa haitallista heidän ”luonnollisille” tehtävilleen.

Lasten opin tielle lähtemistä vastusti myös heidän vanhempansa. He eivät halunneet lähettää lapsia kouluun, koska heistä pelättiin tulevan herroja. Lapset olivat myös tärkeä apu maaseutuyhteisöjen arjessa, joten tämä oli myös keskeinen syy jarrutella lasten opiskelua. Ja miksi kouluttaa lapsia, kun he jatkavat kuitenkin isänsä ammattia.

Miten naiset sitten pääsivät lopulta koulutuksen pariin. Suomen ensimmäinen yliopistossa opiskellut nainen oli Maria Tschetschulin. Hänet hyväksyttiin opiskelemaan Helsingin yliopistoon vuonna 1870. Maria oli erityisen kiinnostunut matematiikasta ja hän opiskeli ensin niin sanottuna yksityisoppilaana, sillä naisilla ei tuolloin ollut oikeutta viralliseen yliopisto-opiskeluun. Vuonna 1871 hänestä tuli yliopiston ensimmäinen naispuolinen ”ylioppilas” erityisluvalla. Tschetschulin sai myöhemmin opettajantutkinnon ja hän toimi opettajana, mutta ei koskaan valmistunut maisteriksi.

Naisille avautui mahdollisuus opiskella yliopistossa virallisesti vasta 1880-luvulla, kun rajoituksia muutettiin. Ensimmäiset naiset valmistuivat filosofian kandidaateiksi (maistereiksi) 1880-luvun lopulla. Pioneereja olivat esimerkiksi Emma Irene Åström, joka vuonna 1882 valmistui ensimmäisenä naisena filosofian kandidaatiksi Suomessa.

Naisen polku on ollut karikkoinen, kun hän on vaatinut oikeuksiaan olla tasavertainen miesten rinnalla. Heidän asemaa parantavat lakimuutokset nytkähtivät kuitenkin askel askeleelta eteenpäin. Tähän vielä ne tärkeimmät askelmerkit:

Vuonna 1854 säädettiin perintöoikeuslaki, joka antoi naisille oikeuden periä omaisuutta, mutta miehet olivat edelleen etuoikeutettuja.

Vuonna 1877 säädettiin ensimmäinen laaja avioliittolaki. Tällöin säädettiin, että avioliitossa nainen sai oikeuden omaisuuteensa, mutta silti aviomiehellä oli edelleen suuri valta perheen taloudellisessa elämässä.

1800-luvun loppupuolella naisten mahdollisuus saada korkeampaa koulutusta alkoi avautua.

Vuonna 1906 naiset saivat äänioikeuden. Suomen ensimmäisessä eduskuntavaalissa valittiin yhteensä 19 naista eduskuntaan. Suomeen saatiin parikymmentä vuotta myöhemmin naisministeri Miina Sillanpää. Hänet nimitettiin vuonna 1926 toiseksi hallitussihteeriksi ja samalla hänestä tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen ministeri.

Vuonna 1917 naisille ja miehille yleinen äänioikeus kunnallisvaaleissa.

Vuonna 1919 naimisissa oleville naisille oikeus ansiotyöhön ilman aviomiehen suostumusta.

Vuonna 1922 nainen voi solmia työsuhteen ilman aviomiehen lupakirjaa.

Vuonna 1926 naisella on oikeus tulla valituksi valtion virkoihin ja saada samat edut niissä kuin mies.

Vuonna 1930 uusi avioliittolaki voimaan: aviovaimo vapautuu miehensä holhouksesta ja hänellä on oikeus omaan omaisuuteen.

Vuonna 1944 laki kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista sekä kunnallisista terveydenhoitajista

Vuonna 1950 raskauden keskeyttäminen sallitaan lääketieteellisin perustein

Aloitin Minna Canthista ja lopetan häneen. Vaikka häntä pidetään lähinnä naisen asemaa kritisoivana kirjailijana, niin Minna käsitteli näytelmissään myös köyhien tilannetta. 1800-luvulla köyhyyttä ei nähty rakenteellisena, vaan syynä olivat huono-osaiset itse, koska he olivat vain laiskoja ja tyhmiä. Köyhälistön asemaa kritisoivat näytelmät saatettiin kieltää ensimmäisen esityksen jälkeen yhteiskuntarauhaa häiritsevinä, poliisillakin uhaten. Onneksi niitä puolustajiakin löytyi ja Minna Canth taitaa olla niitä harvoja kirjailijoita, joiden tuotanto jätti jälkensä myös lainsäädännöllisiin uudistuksiin. Näitä olivat naisten oikeudet koulutuksessa ja työelämässä, samoin avioliittolain muutokset ja työlaisten aseman ja köyhäinhoidon parantaminen.  

Joten on todellakin syytä edelleen liputtaa Minna Canthille ja samalla kaikille niille naisille, jotka uskalsivat ehdollistaa vallitsevat normit, vaikka yhteiskunnan kasvoilla oli lähinnä tiukasti poljettuja miesten saappaiden jälkiä.

Mikään vastaantuleva ei tahdo enää yllättää nettiä selaillessa, mutta tuo kuvan vauva häkissä kerrostalon seinällä oli sen verran outo näky, että se kieltämättä hätkäytti ja päätin kaivaa siitä lisää tietoa.

Parvekkeita ei ilmestynyt kuin vasta 1900-luvun alkupuolella keskiluokan asuntoihin. Sitä ennen puhuttiin lähinnä huoneistojen yhteisistä tuuletusparvekkeista. Julia ja Romeokin taisivat huudella rakkauden tunnustuksia toisilleen tuon tyyppisen parvekkeen kautta. Toki parvekkeita on ollut jo tuhansia vuosia, mutta niihin ei ollut varaa kuin rikkailla ja ne olivat lähinnä vain arkkitehtuurisia koristeita. Eli niiden funktio oli aivan muuta kuin nykyisillä parvekkeilla, joissa on tilaa myös kalusteille.

Kerrostalon seinälle asennettavat vauvahäkit ovat historiallisesti olleet käytössä 1900-luvun alkupuolella ainakin Lontoossa ja New Yorkissa. Nämä metalliset verkkohäkit kiinnitettiin asuntojen ulkoseiniin ikkunoiden ulkopuolelle. Niiden tarkoituksena oli tarjota vauvoille raikasta ulkoilmaa ja auringonvaloa myös ahtaissa kaupunkiasunnoissa, joissa ei ollut parvekkeita tai puutarhoja. Tuohon aikaan raikkaan ilman ja auringonvalon uskottiin olevan erityisen tärkeää lasten terveyden ja kasvun kannalta. Monissa tiheään asutuissa kaupungeissa asuinolot olivat ahtaat, eikä ulkoilulle ollut välttämättä tilaa tai mahdollisuuksia.

Vaikka seinustalla roikkuva häkki näyttääkin aivan oudolta ratkaisulta, niin sata vuotta sitten ne olivat kekseliäs vaihtoehto vastata kaupunkielämän haasteisiin. Nykyään moiset viritelmät olisivat kiellettyjä. sillä ne eivät täyttäisi turvallisuus – tai rakennusmääräyksiä.

Olen minimalismin ystävä ja minusta tuntuu, että en ole aivan yksin tämän mielipiteeni kanssa. Tästä huolimatta kuvataide, arkkitehtuuri ja arjen käyttöesineet ovat poikenneet historian vuosisadoilla myös aivan päinvastaiseen suuntaan. Keskitiellä kulkeminen on ainakin luoville ihmisille vaikeaa. Ja hyvä näin.  

Ylenpalttiseen koristeluun keskittynyt barokki ja rokokoo saivat jossain vaiheessa ähkyn, antoivat ylen ja nielaisivat seuraavaksi vanhan tutun klassismin, jossa muotokieli oli selkeämpää, harmonisempaa ja yksinkertaisempaa. Tuolla määrittelyllä en tarkoita 70-luvulla rakennettuja betonilähiöitä, joiden arkkitehtuuri on täysin alastonta.   

Kumpi miellyttää enemmän? Minulle ainakin helppo valinta.

Minimalismia on toki muukin kuin kuvataide tai sisustustyylit. Sillä voidaan tarkoittaa myös yksinkertaista elämäntapaa, ajattelua ja musiikkia. Jälkimmäisestä tulee lähinnä mieleen diskojumputus. Mutta entä minimalistinen ajattelu? Yritän pysyä siitä kaukana, koska siitä puuttuu visuaalisuus. Taitaa siitä puuttua paljon muutakin. Joillekin se näyttää olevan ainoa tapa ajatella. Voisin jatkossa kutsua näitä iltapäivälehtien kommentoijia minimalistisen ajattelun kannattajaksi. Tuo kuulostaa paremmalta kuin hörhö tai juntti. Minun mielestäni asioiden selvittämiseen tuskin riittää minimalistinen ajattelu.   

Kumpi seinälle? Helppoa tämäkin.

Minusta minimalismin keskeinen elementti on muotokieli. Muodoilla on keskeinen rooli kauneudessa. Jos joku on kaunista, kun siihen voi tökätä sormensa. Minimalismi taiteessa keskittyy vain olennaiseen, ilman turhia helyjä. Kauneutta on vaikea nähdä rihkaman takaa, koska ne rikkovat havaintokokemuksen, se on tavallaan visuaalista karsastamista. Minimalistinen kuvataide pakottaa kokemaan teoksen sellaisenaan ilman monimutkaista tulkintaa. Samalla voi pohtia tuota ikuista kysymystä: Mitä taide on? Siitä on kirjoitettu lukemattomia kirjoja ja kukaan ei ole pystynyt määrittelemään sitä tyhjentävästi. Taidekokemus on kuitenkin ihmiselle sisäänrakennettu. Kun katson kivikauden luolamaalauksia, niin näen eläinhahmoissa rytmiikkaa ja muotoilua, joka on taideilmaisulle olennaista.