Olen aina ollut romanttinen. En tiedä mitään herkempää kuin istua vaimon välittömään läheisyyteen, ottaa häntä kädestä kiinni ja sytyttää toisella kädellä kynttilä. Tässä ei ole vielä mukana tuota rappio-osiota, jota joudumme elämänkumppanini kanssa odottamaan vielä jonkin aikaa. En aio kirjoittaa noista odotuksen tunnelmista, vaan valokuvauksesta, johon haen sisältöä myös äärimmäisestä rappiosta.
Eräs kauneimmista näystä on mielestäni patinoitunut lauta, jonka lävitse törröttää ruosteinen naula. Ehkä tuo näky välittää muutakin. Siinä saattaa olla estetiikan kurjuuden lisäksi myös mukana vahva tunne paikkaan hautuneesta tuskasta ja ilosta. Toivon löytäväni rappiokohteeni havumetsän keskellä olevalta aukiolta, jonka vallanneen kasvillisuuden seasta löydän myös villiintyneen omenapuun. Tuo naula ja laudankappale ovat kuitenkin vain jäänne hylätystä rakennuksesta. Se on seissyt vuosikymmeniä paikallaan ja yrittänyt vastustaa ikkuna-aukoista sisään pyrkiviä syksyn alakuloisia päiviä ja rakennuksen lävitse puhaltavia kylmiä tuulia, joita vastassa ovat olleet vain tyhjät huoneet. Nyt ainoa rakkaudenosoitus sitä kohtaan on kamerani sulkimen räpsähdys. En odota, että se vastaa katseeseeni, joka löytää melko pian sen sortuneen savupiipun ja ikkunat, jotka tuijottavat harmaina ja kuolleina pääni ylitse. Parasta ovat kuitenkin seinät, joiden punamaalin raekuurot ovat aikoja sitten hioneet pois. Vanha lauta on palanut nuoruuden päiviin, niihin hetkiin, kun se leikattiin paksun kuusen rungosta vesisahan ujeltaessa sen karsittujen oksien tyvessä.
Kuvauksellinen paikka rappiotalossa on myös kivijalka. Se jää usein jäljelle viimeiseksi, kun itse rakennus jo lojuu epämääräisessä kasassa ja kuin häpeillen se kasvattaa olkapäillään kaiken peittävää sammalkerrosta. Se on päästävä kuvaamaan kuitenkin vielä siinä vaiheessa, kun sen lohjenneilta hartioilta nousee laudoitus, joka odottaa sitä päivää, jolloin puiden välissä poukkoilevat tuulenpuuskat taivuttavat sen seinät maata kohti.
Kävelen autolle. Käännyn kuitenkin vielä verran ja katson tuota mökkiä, joka häviää lumisateen sisään. Se on antanut suojaa ihmisille, jotka ovat odottaneet, että elämä muuttuu tulevaisuudessa helpommaksi. Jatkan matkaani ja ihmettelen ajatuksiani, arvojani, jotka olen sitonut tiukasti omaan aikaani.
Olen tainnut jossain aiemmassa blogissani mainita, että olen ollut nuorempana kiinnostunut linnuista. Se ei sisältänyt vain lintulaudan bongailua, vaan koko päivän mittaisia havaintoretkiä, jotka suuntautuivat muuallekin kuin kuiville kangasmaille. Harrastus vei mukanaan ja pääomaakin kertyi. Taisin muistaa sitkeän opiskelun jälkeen yleisimpien lajien tieteelliset nimet ja havaintovihko täyttyi pikku hiljaa. Vaikka aktiivinen bongailu onkin jo jäänyt, niin saan kaivettua edelleen muististani monen siivekkään latinankieliset nimet. Myös lauluäänet ovat kutakuinkin tuttuja, vaikka monen lajin varoitus- ja kutsuäänet kuulostavatkin jo virttyneissä korvissani melko samanlaisilta.
En missään vaiheessa harrastustani päässyt kirjoittamaan mustakantiseen havaintovihkooni muuttohaukan tieteellistä nimeä: Falco peregrinus. Tuota havaintotuskaa helpotti, kun sain käteeni J.A.Bakerin kirjoittaman kirjan ”Muuttohaukka”, jossa hän seuraa kymmenen vuotta näiden lintujen elämää Englannissa. Kirjan sisältö valui silloin otolliseen maaperään. Olen lueskellut sitä viime aikoina taas uudelleen ja potku on ollut tällä kertaa ehkä vieläkin napakampi. Ahmin tekstiä posket lommolla ja jokaisen lukukerran jälkeen tunnen kasvoillani Englannin itärannikon päälle ajelehtivan usvan ja meren tuoksun. Tunnen myös suurta kateutta tuota rikasta englantilaista herrasmiestä kohtaan, jolla oli aikaa havannoida ympäröivää luontoa kymmenisen vuotta.
Kirjan havainnot ovat herkällä kädellä tehtyjä. Ne ovat yksityiskohdiltaan kuin rikkaita maalauksia, jotka tarjoavat loputtomasti katseltavaa. Kieli on myös äärimmäisen kaunista. Niiden taustalla on kuitenkin armoton luonto, jossa kukaan ei ole määrittämässä, mikä on oikein tai väärin. Baker on ihailuni ansainnut, sillä hän kykenee rakentamaan mielikuvia, joiden kivijalkana ovat loistavat metaforat ja taidokkaasti käytetty pensseli. Olen itse tuijotellut keskiajalla eläneen suosikkitaiteilijani Pieter Brueghel vanhemman töitä yhä uudelleen ja uudelleen, löytäen niistä aina jotain uutta. Baker tekee samaa sanojen avulla. Toisaalta se on lohduttavaa, että pala ympäröivää todellisuutta voidaan välittää näinkin upeasti eteenpäin lukijalle.
J.A.Baker vietti hiljaista elämää pienessä kylässä Englannin itärannikolla. Kerrotaan, että hän omisti loppuelämänsä lintututkimukselle, kun hän näki muuttohaukan saalistavan. Tähän saattoi vaikuttaa myös vakava sairaus, johon hän kuoli 61 vuotiaana. Kymmenen vuoden havaintojakson jälkeen hän kirjoitti päiväkirjamerkintöjen pohjalta kirjan. Se palkittiin vuonna 1967 Duff Cooper Prize-palkinnolla. Hän kirjoitti myös toisen teoksen: ”The Hill of Summer”, jota ei ole suomennettu. Tämän jälkeen hänestä ei enää kuultu mitään.
”Kotini itäpuolella pitkä harjanne piirtyy taivaanrantaa vasten kuin sukellusveneen matala runko. Sen yläpuolella kaukaiset vedet heijastuvat itäiselle taivaalle kirkastaen sen ja luoden aavistuksen maan takana olevista purjeista. Kukkulat puut kasautuvat yhteen tummahuippuiseksi metsäksi, mutta kun siirryn niitä kohti, ne avautuvat kuin viuhkat, taivas laskeutuu niiden väliin, ja ne ovat yksittäisiä tammia ja jalavia kukin omineen laajoineen, talvivarjoisine alueineen.”
Kirja alkaa näin. Vaikka sen kerrontatapa jatkuu samanlaisena seuraavat 200 sivua, niin jokaisessa havainnossa on tuoreutta. On lähes mystistä, että kirjailija pystyy kuvailemaan tuttua ympäristöä ja sen ilmiöitä yhä uudelleen niin, että niissä ei ole mukana näkyvää toistoa. Sivuille mahtuu luonnollisesti myös monta kuvausta muuttohaukan saalistustapahtumasta ja myös itse linnun kuvailua. Tässä esimerkki jälkimmäisestä: ”Aurinko valoi tämän suurenmoisen sängenruskean ja keltaisen haukan pronssiin ja siveli sen koukistuneet jalat äkkiä kullanhohtoiseksi. Sen levitetty pyrstö sojotti jäykkänä; kaksitoista ruskeaa sulkaa välissään kymmenen sinistä kaistaletta taivasta”. Tekstistä välittyy vahva rakkaus muuttohaukkaan ja sitä ei hälvennä edes seuraava kuvaus: ”Suosirri näytti tulevan hitaasti takaisin haukan luokse. Se sulautui tämän tummiin ääiviivoihin eikä enää ilmestynyt uudelleen näkyviin. Tapahtumassa ei ollut mitään raakuutta, ei mitään väkivaltaista. Haukan jalka kurottautui, tarrautui ja pusersi ja rusensi suosirrin sydämen yhtä vaivattomasti kuin ihmisen sormi murskaa hyönteisen”. Lopuksi vielä virke jossa kuvataan haukan lentoa:” Se välkehti pois valoon, pieni tumma tahra, joka pieneni pitkin auringonvälkkeen pitkää miekkaa, joka leijui etelästä jokisuun yllä.”
Esittelemäni kirja sisältää valtavasti kielellistä herkkyyttä ja loistavaa yksityiskohtien tajua. En osaa sanoa, onko siinä mukana riviäkään neroutta tai edes mielikuvitusta. Se ei rakennu kuitenkaan perinteisen juonen varaan, vain havaintoihin, joiden lyhyenä otsakkeena on päivämäärä. Mielestäni siinä ei ole edes teemaa, jos sellaisena ei pidetä meidän moraalivartijoiden ulottumattomissa olevaa, luonnon lainalaisuuksien ohjaamaa elämää. Mutta ei se näitä kaipaa, sillä se on havainnointia, joka täyttää moninkerroin sille asetettavat kriteerit.
Kiitos myös kirjan suomentajalle, joka on pystynyt siirtämään kielen kauneuden ja herkän tunnelman kotoiselle kielellemme. Olen itse tilanut kirjan alkukielellä ja odottelen sen pujahtamista postilaatikkooni vielä tämän viikon aikana. Luultavasti se tulee vielä vahvistamaan käsitystäni onnistuneesta suomennoksesta.
Tuo otsakkeen hokeman kerrotaan olevan lähtöisin saksalaisen filosofin Friedrich Wilhelm Nietzschen korvien välistä. Ja miksei olisi, sillä tuo hyvin yleinen fraasi istuu saumattomasti osaksi hänen jämäkkää ajatusmaailmaansa, jonka pohjalta kuuluu nahkavartisten saappaiden tasainen jytinä. Nietzschee teki filosofiaa miehille, jotka tiesivät paikkansa ja tehtävänsä. Siitä ei tainnut olla kovinkaan paljon apua ”kukkahattutädeille”, joiden ylimpinä tunteina olivat sääli tai empatia. Ei siis ihme, että tämä kiistanalainen ajattelija oli tärkeässä roolissa, kun rakennettiin natsisaksaa. Hän oli Hitlerin lempifilosofi, niin kuin Wagner oli hänen lempisäveltäjänsä.
Mutta onko sääli todella sairautta? Ja miksi tuon monen mielestä tympeän filosofin sanonta luiskahtaa hyvin luontevasti osaksi arkipäivän ajatuksenvaihtoa? En itse ainakaan haluaisi tukea edes verbaalisesti natsien ajatusmaailmaa. Tosin pidän kyllä Aatun rakastamasta Wagnerista, mutta yritän unohtaa tuon voimakaspiirteisen säveltäjän profiilin ja poliiittiset mielipiteet, kun uppoudun vaikka Lentävän Hollantilaisen alkusoittoon. Luovuus ja sen tuloksista nauttiminen on siitä ihmeellinen asia, että se ei vaadi välttämättä tuekseen etiikkaa. Taide on pohjimmiltaan aina moraalivapaata. Vaikka musiikki olisikin ohjelmallista, niin sen välittämä mielikuva tuskin yllyttää ketään tekemään järjettömyyksiä. Israelissa taidettiin kuitenkin ajatella hieman erilailla, sillä kesti pitkään, ennen kuin Wagner pääsi siellä pannasta.
Sääli määritellään tilaksi, jossa ”tunnet surua jonkun puolesta, mutta se ei tule sydämestä”. Miten voi kokea sääliä niin, että siinä ei ole mukana sydämestä tulevia voimakkaita tunteita? Jopa Jeesuksen kerrotaan parantaneen sairaita säälistä. Itse näen säälin eräänlaisena käynnistysmoottorina, joka pyöräyttää varsinaisen voimalähteen käyntiin. Se pakottaa ottamaan tilanteesta kiinni, tekemään ratkaisuja ja auttamaan mahdollisuuksien mukaan. Mutta tätä toimintaa sanotaankin jo tässä vaiheessa empatiaksi. Auttamisesta on tainnutkin tulla sanaleikkiä ja erinäisten käsiteanalyysien luomista. Eli jos näen hukkuvan ja se herättää säälin tunnetta ja en tee mitään, olen vain kokenut sääliä. Mielestäni olen silloin kuitenkin lähinnä säälitön. Jos taas autan tuota kohdetta ja kiskon hänet kuiville, ravistelen veden pois keuhkoista ja huomaan kuinka kasvoille nousee elämänvärinen puna, niin olen suorittanut empaattisen teon.
Ehkä sääli on haluttu unohtaa sen Nietzsche-kytköksien vuoksi ja tilalle on ympätty ”empatia”. Tuskin monikaan uskaltaa sanoa ääneen, että ”empatia on sairautta”. Kaikesta huolimatta tunnen sääliä tuota filosofia kohtaan, jonka loppuelämä hautautui erilaisten mielenterveydellisten ongelmien alle. Ja kun vielä muistaa sen, että Nietzcshe oli kuitenkin hyvin viisas mies, joka ajatteli ajatuksensa rohkeasti loppuun saakka, vaikka viimeisen virkkeen jälkeen vastassa olikin säälimätön todellisuus.
Valta on aina kiehtonut minua, ainakin tarkkailijana. Se on usein piilotettu yhteiskunnan rakenteisiin niin, että sen käyttö muuttuu helposti hyväksyttäväksi. Puhtaimmillaan vallankäyttö on silloin, kun se on ainoa näkyvä työkalu ristiriitatilanteissa. Vaikkapa silloin kun saan turpaani, kertoessani vääriä asioita väärässä paikassa.
Seuraavassa muutama aamutuntien mietelmä, jotka ovat enemmänkin haikumaisia haukotuksia, kuin loppuun asti mietittyjä aforismeja. Erottelen niissä vallan ja vallankäytön.
Valta on meissä kaikissa.
Valta ja mahdollisuus vallankäyttöön elävät symbioosissa.
Ilman valtaa yhteiskunta junnaisi paikallaan ja evoluutio olisi jäänyt porskuttelemaan alkuliemeensä.
Valta tuottaa haitallista jätettä, kun sitä käytetään tietoisesti alistamisen välineenä.
Valta nukkuu, vallankäyttö on aina hereillä.
Valta ja moraali ovat vihollisia, jotka tarvitsevat toisiaan.
Jossain tapauksissa vallankäyttö voi olla moraalisesti oikein.
Moraali ei olisi kehittynyt ilman vallankäyttöä.
Vallankäyttö on vain ihmiselle ominaista.
Vallankäyttö vaatii aina kohteen, valta ei.
Vallankäyttöä ei voi arvioida ilman moraalikoodistoa.
Kirjat ovat aina olleet minulle täydellisiä esineitä. En välitä painomusteen tuoksusta, mutta kaikki muu onkin jo polvistumisen arvoista. Joudun edelleenkin pyyhkimään silmäkulmia, jos satun näkemään Truffaun elokuvan Fahrenheit 451. Ensimmäinen pärskähdys tulee, kun ruudulle ilmestyy kirjaroviot ja toinen varmempi kohta saada tunteet pintaan on episodi, jossa kääntymyksen kokenut palomies Guy Montag kohtaa yhteiskunnasta eristäytyneet ”ihmiskirjat”. Nämä mumisevat teoksia ulkoa kävellessään ringissä lumisateisella rautatiepihalla. Toki olen näkevinäni kaiken lohduttomuuden keskellä aavistuksen verran toivoa.
Lukeminen on sakramentti, jossa uhrataan kirjan sisältö. Kun otan hyvän asennon sängyn päällä ja sytytän lukuvalon, niin olen kuin sulttaani, jolta ei puutu haaremista enää yhtään jalkavaimoa. Lukeminen on lähes seksuaalinen kokemus. Sukellan keskelle uusia ajatuksia ja matkaan maailmassa, joka vaatii toki joskus uskaliasta mieltä. Toki minun iässäni ei kannata kuitenkaan aloittaa enää mitään alusta, vain tarkentaa opittua ja yrittää kestää lyöntejä, jotka murentavat pitkään hellimiäni ajatuskokonaisuuksia. Lohduttaudun sillä, että maailma ei koskaan rakennu tiedon varaan, vaan sen käyttäjien. Ja sillähän ei ole myöskään mitään merkitystä, millaisen maailmankuvan vien hautaani. Se voi olla aivan pielessä tai aivan kohdallaan, mutta sitä en tule koskaan tietämään. Tiedon metsästys on mukavin osa lukuharrastusta. Saaliin nylkeminen, valmistaminen ja tarjoilu ovat taas sitä tylsää struktuuria.
Tänä päivänä perinteiselle kirjalle löytyy myös vaihtoehto: sähkökirja. Itse käytän mieluummin termiä e-kirja, vaikka ensin mainittu onkin virallinen muoto. Vaikka sähkökirja on ollut vasta viime aikoina esillä mediassa, niin sen historia on jo kymmenien vuosien mittainen. Se alkoi vuonna 1971, kun rajattoman käyttöoikeuden Illinois’n yliopiston keskuskoneelle saanut opiskelija Michael Hart naputteli etuoikeudestaan kiitollisena Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen digitaaliseen muotoon. Tästä syntyi Project Gutenberg, jonka ilmaisten kirjojen luettelo sisältää tänä päivänä yli 30 000 nimikettä. Näiden joukosta löytyy myös suomalaista kertomakirjallisuutta.
Nämä ovat tietenkin pieniä määriä, kun niitä verrataan esim. suurimman kirjakaupan Amazonin valikoimaan, joka ylittää melko pian miljoonan rajan. Ja kaiken kaikkiaan kirjoja on ladattavissa verkosta tuplasti tuo määrä. Vuosi sitten Amazon myi jo enemmän kirjoja sähköisessä formaatissa kuin perinteisessä. Näin maailmalla; täällä kotoisessa suomessamme e-kirja on vasta ottamassa ensimmäisiä askeleitaan. Ja tuskin ottaa toista kovinkaan pian, jos hinta on sama kuin kovakantisella kaverilla. Maailmalla sähköinen versio maksaa siinä kymmenen euroa ja täällä lähes kolminkertaisesti. Tuon eron hyödyntäminen vaatii tietenkin englanninkielen taitoa.
Lukulaitteet ovat löytäneet kuluttajat vasta viime vuosina. Ensimmäiset yritykset tehtiin jo kymmenen vuotta sitten, mutta tekniikka ei ollut vielä valmista ja kirjatkin olivat kalliita. Suomeen ensimmäiset ”e-readerit” tulivat myyntiin viime syksynä. Itse laitteet maksavat reilusta satasesta kolmeen. Ikävä vain, että valmistajat eivät ole sopineet yhteisestä formaatista. Lisäksi osa tiedostoista on turvattu parjatulla DRM-kopiosuojauksella, jolla on takanaan jo surullinen historia äänilevyjen parista. Suurin ja kaunein eli Amazon on myös ottanut käyttöön oman tiedostomuodon ja laitteen, joka ei tue melko yleistä ePub-formaattia. Toki tuttu ja turvallinen PDF on luettavissa kaikilla myynnissä olevilla lukulaitteilla, vaikka se onkin monin osin puutteellinen. Tiedostojen muuntaminen toki toiseksi onnistuu ilmaisohjelmilla (esim. Calibre) ja suojauksetkin on mahdollista purkaa, vaikka se ei taida olla aivan lain hengen mukaista. Nämä vaativat tietokoneen käyttöä ja jonkin verran innostusta asiaan.
Asiallisia lukulaitteita on jo myynnissä ainakin kymmenkunta ja laadukkaita kirjakauppoja vähintäin saman verran. Tässä muutama: http://www.amazon.com/, http://www.barnesandnoble.com/, http://www.ebooks.com/, http://www.fictionwise.com/, http://www.whsmith.co.uk/. Kuluttajan ei tarvitse myöskään ostaa ”sikaa säkissä”, sillä useat kaupat tarjoavat kirjoista ”maistiaisen”, joka yleensä sisältää sisällysluettelon ja ensimmäiset sivut. Eräs verkkokauppa antaa lukea teokset jopa puoliväliin saakka, ennen kuin on maksun aika. Melkoista vedätystä, sanoisin.
Pikapalvelu UPS toi Kindlen kotiovelleni rapakon takaa muutama päivä sitten. Jostain kumman syystä Amazon ei anna tilata sitä Englannista, vaan ainoastaan USA:sta. Kuljetuspalvelu oli hoitanut verot ja tullauksen, joten sekin osio hankinnasta kävi kivuttomasti. Tutustuin pikaisesti laitteeseen, ja malttamaton kun olen, niin välittömästi tilaamaan jotain luettavaa. Pian sen 4 gigan muistikortille (mahtuu noin 3500 teosta) pujahti ensimmäinen valintani Amazonin verkkokaupasta. Koko toimitus vahvistuksesta kirjan saapumiseen Kindleen kesti muutamia kymmeniä sekunteja. Se ei ole ihme, sillä tesksti vie vähän tilaa ja sitä mahtuu yhteen megaan jo monta sataa sivua. Amazon tarjoaa hyvin tehdyt omat sivut. Siellä näkyy jokainen ostamasi kirja ja se on ladattavissa tarvittaessa yhä uudelleen. Kaikki lukulaitteet on myös rekisteröitävä omaan tiliin ja niiden määrä on rajoitettu kuuteen. Tietokoneelle ja älypuhelimelle (Nokia puuttuu tästä listasta) saa myös oman ”Kindle For PC” -lukuohjelman ja ne lasketaan mukaan tähän mainittuun määrään.
Kindlen mukana tulee myös melko laaja The New Oxford American Dictionary, jonka paperiversiossa on sivuja 2000. Laitteen oletussanakirjan voi myös tarvittaessa vaihtaa vaikka maksulliseen Englanti-Suomi versioon. Sanojen merkitysten katsominen lukemisen aikana käy vaivattomasti, samoin myös muistiinpanojen tekeminen. Näin lukulaite sopii näppärästi vaikkapa sanavaraston kartuttamiseen. Laite tarjoaa myös suoran linkin Wikipedian tai Googlen sivulle, jos joku kohta tekstissä vaatii lisäselvittelyä. Laite osaa lukea englanninkielistä tekstiä konekielellä, joka ei kuulosta ollenkaan hassummalta; samalla se kääntää sivuja automaattisesti. Muistikortille voi tallentaa musiikkia tai vaikka äänikirjoja, joita voi kuunnella kaiuttimilla tai kuulokkeilla. Ja tämä valinta onnistuu vaikka lukutapahtuman aikana. Myös fonttikoon muutos käy hetkessä, joten se tarjoaa myös huononäköiselle huomattavia etuja. Toki puutteitakin on. Perinteistä kirjaa tuntuu olevan jotenkin helpompi pitää kädessä, vaikka Kindleni onkin erittäin ohut ja kevyt. Ehkä tuo on vain psyykkistä sisäänajoa. Samoin laitteen reunoissa olevia sivunvaihtopainikkeita tulee helposti näppäiltyä vahingossa. Teksti on selkeää, koska se perustuu sähköiseen musteeseen. Se ei myöskään rasita silmiä, koska fontteja ei valaista laitteen sisältä päin. Joten Kindleni vaatii ulkoisen lukuvalon. Tämä on se suurin ero verrattuna taulutiekoneisiin. Lukulaitteen teksti erottuu hyvin myös kirkkaassa päivänvalossa, johon nuo markkinoille viimeisen vuoden aikana rynnineet tabletit eivät kykene. Akku kestää kuukauden normaalissa käytössä, jos et ole aivan himolukija. Mielestäni lukemiseen oma laite, surffailuun taulutietokone. Ja ei varmaan mene kauaa, kun sähköinen lukulaite on jo jokaisen oppilaan koulurepussa. Mikäpä olisi järkevämpää tapa päivittää opiskelukirjoja, kun sujauttaa niihin uutta ja korjattua materiaalia, vaikka kesken oppitunnin. Ja jos lukeminen maistuu lomareissulla, niin matkalaukkuun pujautettu lukulaite vie vähemmän tilaa kuin kirjat. Uuden teoksen hankkimiseen riittää vaikka hotellin, kahvilan tai lentoaseman ilmainen langaton verkko. Kindlen kalliimmassa versiossa on mahdollisuus ladata kirjat käyttäen kännykkäverkkoa. Sen käytöstä ei edes laskuteta erikseen.
Vaikka olenkin viehättynyt lukulaitteestani ja sen mahdollisuuksista, niin en tietenkään pyydä läheistä divarinpitäjää käymään kotonani ja viemään mennessään kaikki työhuoneeni vallanneet kirjat. Miltä se mahtaisikaan näyttää, kun tyhjän kirjahyllyni täytteenä olisi vain muovinen, harmaa Kindle? Ja en myöskään usko, että joutuisin voimakkaan tunneliikahtelun valtaan, vaikka Truffaun elokuvan kirjarovioon kipattaisiin lavallinen lukulaitteita.
Sähköinen kirja on tullut jäädäkseen ja hyvä niin. Se tarjoaa uusia mahdollisuuksia, joiden hylkääminen olisi vähintäinkin typerää. Kirjat ja lehdet ovat meille monelle kuitenkin esineinä niin pyhiä, että ajatus muovisesta läpyskästä niiden korvaajana ei ole miellyttävä. Ja kestääkin varmaan vuosikymmeniä, ennen kuin perinteinen kirja tai lehti katoaa lopullisesti. Se vaatii uuden sukupolven, joka on tottunut lukemaan tekstin muualta kuin paperin pinnalta. Nuorten parissa lukeminen on vähentynyt, joten tuo ryhmä on jo ehkä syntynyt. Heille ei varmaankaan ole suurta eroa siinä, että onko katseen edessä tietokoneen näyttö tai muovinen lukulaite. Ehkä tässä on samaa kuin niissä kirjailijoissa, jotka eivät vieläkään suostu kirjoittamaan teoksiaan tietokoneella, vaan vanhalla Remingtonilla. Aivan kuin luovuus olisi kytketty johonkin teknilliseen laitteseen. Eiköhän se kumpua jostain aivan muualta, kuin ajatukset näkyvään muotoon tallentavasta välineestä.
Salaliittoteorioihin ei yleensä törmää ruokakaupassa, eikä edes työpaikalla. Varmin paikka tutustua niihin on netti. Siitä on tullut kaiken maailman hörhöilyn kohtaamispaikka, jossa älyttöminkin ajatus tukee toista samanlaista. Faktat ammennetaan pienestä, omalla porukalla tiiviiksi tampatusta möykystä, joten lopputuotos ei voi kestää kovinkaan kummoista kriittistä käsittelyä.
Oma tutustumiseni salaliittojen ”kiehtovaan” maailmaan alkoi Marsista, tarkemmin sen pinnalla olevista kasvoista. Tuohon salaliittoon oli sotkeutunut Nasa, joka ei kertonut meille maaemon asukkaille, että meihin yritetään ottaa yhteyttä. Päinvastoin, Mars Reconnaissance Orbiter (MRO) kuvasi alueen tarkasti ja lopputuloksena olikin vain luonnon muovaama kalliomuodostelma. Tämän Facerockin lisäksi Marsin pintaa täplittää muutama pyramidi, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Google antaa ”Mars Face” –haulla lähemmäksi 100 000 osumaa, joten luultavasti tuollekin salaliittoteorialla löytyy edelleen vankkaa kannatusta.
Jätän tässä väliin murhat, onnettomuudet, historian vääristelyt, tornitalojen kaatumiset, julkkisten kuolemat (Elvistä ei ole vieläkään näkynyt) ja salatut keksinnöt. Salaliitto on kuulemma sekin, kun salaliittoteorioiden kannattajia leimataan hörhöiksi. Olen siis itsekin mukana muovaamassa Tellustamme epärehellisin keinoin. Mutta hyppään suoraan salaliittojen hurjimmalle alueelle: ”reptiliaaneihin”. He ovat liskomaisia avaruusolentoja, jotka pystyvät muuttamaan muotoaan. He ovat ottaneet hartioilleen ihmisen ilmiasun, jotta he onnistuisivat jymäyttämään meitä oikein kunnolla. Heidän päätarkoituksena on vallata kaikki valta pikku hiljaa omiin niljakkaisiin kouriinsa, joten he hoitavat luonnollisesti vastuullisia tehtäviä valtioiden johtoelimissä. Olen jopa nähnyt väitteen, että Alexander Stubb kuuluisi tähän ryhmään. Väite on hurja, mutta sopuisassa linjassa noiden kammottavien olentojen maailmanvalloituksen kanssa.
Salaliittoteoriat syntyvät jostain, joka on ajassamme. En usko, että niitä on viljelty samassa määrin esimerkiksi keskiajalla. Silloin kaikkeen löytyi selitys, kun muisti vain käydä silloin tällöin kuuntelemassa sananjulistajaa. Maailmankuva oli Raamatun mallinen. Sillä oli paksut kannet, joiden välissä oleva kuva ympäröivästä todellisuudesta ja sen lainalaisuuksista oli staattinen ja pysyi tukevasti paikallaan. Katolinen kirkko oli valtio valtiossa. Se tarjosi valmiiksi pureskellun maailmankatsomuksen, jonka suurin osa alamaisista otti vastaan ilman mutinoita. Tavallisen tallaajan maailma oli pieni ja elämä oli lähinnä selviytymistä päivästä toiseen. Siinä ei tainnut jäädä aikaa rakennella salaliittoteorioita. Ja tuohon puuhailuun olisi tarvittu muutakin, kuin tietoa oman kylän ja lähialueiden asioista.
Tämä aika sisältää sirpaletietoa valtavasti. Jos vastaanottajalla ei ole selkeää maailmankuvaa, johon sitä sopeuttaa, niin tuosta tietotulvasta on helppo koota vaikka minkälaisia käsityksiä asioiden tilasta. Lisäksi maailma kulkee suhteellisen ennustettavasti eteenpäin. Uutiset toistavat itseään ja arki on lähes samanlaista vuodesta toiseen. Ja sitten kun tapahtuu jotain poikkeavaa, niin kaiken takana täytyy olla jonkin ryhmän ylläpitämä salaliitto.
Tylsyyttä on helppo värittää, kun mielikuvitus ja yksittäiset ilmiöt ovat ainoa väline, jolla rakentaa mallia todellisuudesta. Erilaisen kirjallisuuden lukeminen tai yleensäkin asioiden tonkiminen syvemmältä, on turhan kivuliasta ja ennen kaikkea se taitaa olla näille outouksien rakastajille jopa vastenmielisen tylsää. Ja pahinta lienee varmuus, joka ruokkii itse itseään. Ja kun netti mahdollistaa omien ajatuskuvioiden vahvistamisen (myös typeryyden), niin tuo yhteisesti hellitty käsitys näyttää melko pian ainoalta varmalta selitykseltä. Ei siis liene ihme, että nämä salaliittoteoriat jatkavat kasvuaan ja tulevat sisältämään tulevaisuudessa yhä oudoimpia tarinoita.
Niburu! Tuo pahaenteinen sana aiheuttaa sydämentykytystä kautta maailman. Hirveä tuho kiitää avaruudessa suoraan kohti kotiplaneettaamme, eikä juuri mitään ole tehtävissä. Voit tietysti kaivaa takapihalle maanalaisen bunkkerin ja varastoida sinne säkeittäin sokeria ja laatikkokaupalla energiajuomia, mutta tuokaan toimenpide ei takaa selviytymistä. Valtamerien vedet loiskahtavat altaistaan peittäen mantereiden alavat osat, tulta ja tulikiveä sataa kaikkialla! Harvat henkiin jääneet riutuvat ydintalven pimeydessä hytisten. Aikaa ei ole paljon jäljellä, sillä tuho iskee jo 12.12.2012. Pitäisikö mennä heti taloyhtiön työkaluvarastolle ja lainata se Fiskarsin mainio ojalapio, ennen kuin joku muu ehtii varata sen? Vajaassa kahdessa vuodessa kaivaa jo aika syvän onkalon ja ehtiipä sen vuorata betonillakin, kun tilaa tarvikkeet ajoissa. Projekti ei olisi turha, vaikka Niburun pahaenteinen, punainen silmä ei ilmestyisikään iltataivaalle. Kuoppaa voisi hyödyntää vaikka viinikellarina tai mietiskelypaikkana silloin, kun elämänkumppanin kanssa tulee syvempiä näkemyseroja. Keuhkot ja sydänkin voisivat paremmin, sillä routaisen maan kaiveleminen käy kyllä kuntoilusta.
Internetin keskustelupalstat pullistelevat Niburuaiheisia kirjoituksia ja youtube tarjoaa aiheesta yli kaksituhatta videota, joten pakkohan tuossa on jotain perää olla! Siitä, mikä Niburu tarkkaan ottaen on, ei saa helposti selvää. Välillä se on ruskea kääpiötähti, joka piileksii aurinkomme takana, toisinaan se on planeetta tai pyrstötähti, joka viuhahtaa niin läheltä ohi, että maapallon navat vaihtavat keskenään pakkaa. Kuinka tahansa, tuho tulee olemaan hirvittävä.
Mistä tämä kaikki tieto on sitten saatu? Tuntuisi todennäköiseltä, että NASA on avaruusteleskoopillaan paikantanut kohti kiitävän ammuksen, tarkkaileehan sen Near Earth Object Program (NEO) nimenomaan maata uhkaavien taivaankappaleiden ratoja. NASA ei tällaista havaintoa myönnä tehneensä, seikka joka vain vahvistaa ilmiön uskottavuutta, sillä eihän moista tietoa voisikaan rahvaalle julkistaa. Uutinen onkin paljon vanhempaa perua, sillä muinainen Maya-kansa on merkannut tuon maagisen päivämäärän kalenterinsa viimeiselle sivulle jo ammoisina aikoina. Google tietää myös, että paholaisplaneetta näkyy jo paljain silminkin, tosin vain etelänavalta tiirailtaessa. Niburun vaikutus tuntuu jo Suomessakin, sillä pääkaupungissamme vuorottelevat hillittömät lumituiskut ja paukkupakkaset eivät voi johtua mistään muustakaan.
Tuo kaikki tuntuu varsin vakuuttavalta, mutta muutama yksityiskohta vaatisi kyllä tarkentamista. Voisin vielä uskoa sen, että USA:n johto pystyy tukkimaan NASA:n kaikkien virkailijoiden suun niin tehokkaasti, että mitään ei vuoda julkisuuteen. Maailmassa on kuitenkin tuhansia tähtitieteen harrastajia, jotka ovat omilla välineillään löytäneet pyrstötähtiä ja supernovia ennen suuria observatorioita. Miten heidän suunsa on onnistuttu tukkimaan? Väite, että tappajatähti näkyy vain etelänavan päällä seisoskellessa, ei sekään kestä kriittistä tarkastelua. Kaikki astronomiset kohteet, jotka näkyvät navalla, näkyvät myös jokaisesta pisteestä päiväntasaajan eteläpuolella. Mayakansalla oli kehittynyt kalenteri, hatunnosto sille. Sen maailmankaudet perustuivat kuitenkin paikalliseen uskontoon, eivätkä he ilman nykyaikaisia havaintovälineitä olisi mitenkään voineet laskea taivaankappaleiden ratoja tuhansiksi vuosiksi eteenpäin. Jos he tosiaankin olivat havainnoineet Niburun lähiohituksia jo useamman kerran, odottaisi samankaltaisia muistiinpanoja löytyvän muiltakin muinaisilta kansoilta. Sellaisista ei kuitenkaan ole todisteita. Lumiset pakkastalvet ovat sään luonnollista vaihtelua, mahdollisesti myös orastava oire ilmaston lämpenemisestä. Ehkä kuitenkin pahin takaisku Niburun uskottavuudelle on se, että tuhon piti tulla jo 15. toukokuuta vuonna 2003. En muista tarkkaan, mitä tuona päivänä tein, mutta kun etsin netistä ko. päivämäärän tapahtumia, ei sieltä löytynyt uutista globaalista tuhosta. Suurin uutinen taisi olla autoveron muutos tuolla päivämäärällä.
12.12.2012 näyttää olevan keskiviikkopäivä. Kalenterissani ei ole merkintöjä tuolle päivämäärälle, mutta taidan ihan huvikseni lisätä sille kohdin muistutuksen maailman loppumisesta varmistaakseni sen, että tapahtuma ei livahda ohi yhtä huomaamatta kuin tuo edellinen Niburun vierailu. Jossain aurinkoa kiertävällä radalla voi hyvinkin liidellä kivenjärkäle, jolla on pahat mielessä, mutta niin kauan kun sellaisesta uhasta ei ole uskottavaa tietoa, aion nukkua yöni rauhassa. Nuku sinäkin.
Käydessäni marketissa ja sujauttaessani kärryihini biopusseja jäin pohtimaan, että kuinka monta niitä pitäisi ostaa, jotta ne riittäisivät loppuelämäkseni. Se voi olla vain muutama pussi, jos viikatemies tulee etuajassa ja survaisee hengen pois yhdellä terän heilautuksella. Se voi olla myös melkoinen röykkiö, jos saan ihmetellä tätä maailmaa vielä muutaman kymmenen vuotta. Seuraavaksi katseeni kohdistui veskipaperipinoon. Se herätti taas välitttömästi seuraavanlaisen kysymyksen: Montako rullaa niitä vielä kuluu takapuolen pyyhkimiseen, ennen kuin luonto pyyhkii loput? Jätin tarkasteluni tähän ja vilkaisin ympärilleni. Olin varma, että joku oli kuullut ajatukseni. Puhun silloin tällöin ääneen, joka on varmaankin jonkinlainen merkki jostain hyvin ikävästä. Maksoin ostokset ja kävelin autolle.
Kotona heittäydyin sohvan päälle ja jatkoin kaupassa aloittamaani pohdintaa. Katselin ympärilleni esine esineeltä. Asunto kestää kyllä loppuelämän, kun hieman laittelen sitä silloin tällöin. Kodinkoneet taitavat mennä moneen kertaan vaihtoon, vaikka pyrimmekin ostamaan laadukkaita merkkejä. Työhuoneeni kirjat pitävät pintansa pitkälle tulevaisuuteen, sillä jotkut asiat eivät vanhene koskaan. Historia on sadankin vuoden ajan päästä sitä samaa, vaikka se onkin saanut uuden kerroksen selkänahan päälle. Luonnontieteellisen kirjallisuuden voi roiskaista suurelta osin menemään, sillä tiede päivittyy melkoista vauhtia. Lyriikka tuskin vanhenee ja sama on kaunokirjallisuuden kanssa. Tosin kieli ja sen ilmaisut voivat vaikuttaa aikojen päästä oudoilta, mutta ei se vuodata hyvästä tekstistä kokonaan mehuja pois. Kuvataidekirjani pitävät myös pintansa, vaikka taidemakukin voi muuttua. Se saattaa nostaa esiin tuntemattomia tekijöitä ja työntää joitain arvostettuja henkilöitä vastavuoroisesti näkymättömiin. Kulutusmusiikille käynee samoin. En uskoo kuitenkaan, että tässä ryhmässä on mukana klassinen tai ooppera. Beethoven, Bach, Mozart, Verdi ja Wagner ovat varmaan voimissaan vielä silloinkin, kun teemme viikonloppureissuja kuuhun tai poikkeamme lasten kanssa Etelä-Korean pohjoispuolelle jääneessä valtiomuseossa.
Elämässäni on esineitä, jotka kestävät loppuelämän. En tiedä, kannattaako tuosta huomiosta mitenkään erityisemmin juhlia. Piristävintä kai olisi vain uskotella itselleen, että kaikki menee vaihtoon ja vieläpä monta kertaa.
Olen ollut pitkään kiinnostunut kirkon roolista erilaisissa yhteiskunnallisissa konflikteissa. En siksi, että voisin mollata tuota instituuttia, joka silloin tällöin näyttää unohtavan omat eettiset lähtökohtansa. Olen aina sitonut kristinuskon opetukset moraalilangalla kiinteäksi mytyksi. Tuon paketin purkaminen pitäisi olla mahdotonta, jos ohjenuorana on Uusi testamentti ja Jeesuksen opetukset. Silloin kun tuo mahdoton muuttuu todeksi, herää minun kiinnostukseni. Siinä on mukana ihmetystä ja ärtymystä. Kristinuskon arvot ovat kuitenkin niin lähellä humanistisia arvoja, että koen nuo tilanteet jo henkilökohtaiseksi loukkaukseksi, vaikka määrittelenkin itseni uskonnottomaksi. Karkea esimerkki kristillisten arvojen työntämisestä syrjään oli paavin veljeily natsisaksan kanssa. En usko kuitenkaan, että hän antoi Kolmannen valtakunnan johtajalle poskisuudelmaa. Tuo taisi jäädä tekemättä, vaikka joltain osin Saksan yhteiskunnallinen ja taloudellinen tilanne näytti kansallissosialismin valtakaudella suuntaavan kohti parempia aikoja. Tältä se näytti varmaan, kun sitä tarkasteltiin paavinistuimelta.
Meilläkin on ollut konfliktimme, joissa kirkko on joutunut hakemaan puolensa. Se ei liene yllätys, että sisällissodassa se tuki valkoisia, vaikka punappejakin oli. Historiaahan tunnetusti kirjoitetaan voittajan näkökulmasta. Vasta uudet sukupolvet ja poliittinen demokratia on antanut tilaa tarkastella tätäkin puolta jo neutraalimmin.
Kun sisällissota syttyi tammikussa 1918, niin Suomessa oli neljä hiippakuntaa, viisisataa seurakuntaa ja noin tuhat pappia. Sodan syttyessä näistä seurakunnista jäi yli puolet valkoisten puolelle. Kaikilla suomalaisilla oli myös silloin paljon kiinteämpi suhde omaan seurakuntansa paimeneen, kuin tänä päivänä. Vasta urbanisoituminen on höllännyt tuota sidettä. Papeilla on ollut myös aikaa miettiä omia tulevia ratkaisujaan, kun pitäjiin on noussut työväentaloja ja on perustettu suojeluskuntia. Luultavasti kirkollisia toimituksia on kuitenkin jatkettu perinteisesti, vaikka punaisia viivoja olikin jo vedetty muuallekin kuin äänestyslipukkeseen. Ei ole varmaan kaukaa haettu, jos oletan, että pastorien saarnoissa on tuettu vahvasti kotia ja yhteistä isänmaata. Punaiset nähtiin kiihkoilijoina, joiden ainoa tehtävä oli hävittää vanhat arvot ja tuhota se kaikki, mitä edelliset sukupolvet olivat rakentaneet. Kaikki eivät ehkä muistaneet, että hyvinvointia ei rakennettu vain sivistyneistön tuella, vaan Jussilla ja kuokalla oli myös siinä erittäin merkittävä rooli. Henkistä pääoma on vaikea kasvattaa, jos yhteiskunnalta puuttuu fyysinen kivijalka. Ja jos tuosta kivijalasta ei pidetty huolta, niin ei lienee ihme, että Jussi huitaisi kuokalla joskus lahtaria päin näköä.
Vaikka pappeja olikin rintamalla, niin heitä ei sinne suinkaan pakotettu. Yleensä heidät vapautettiin sotapalveluksesta kokonaan paikallisten virkatehtävien vuoksi. Mutta innokkaita kiväärinkantajiakin oli. Yleensä nämä olivat toimineet papintyön ohella myös paikallisissa suojeluskunnissa. He halusivatkin heti konfliktin alussa vapaaehtoisena palvelukseen, koska he katsoivat sen tärkeämmäksi kuin papilliset tehtävät omassa seurakunnassa. Heitä oli melko pian sotatoimissa mukana puolisen tusinaa. Eräs näistä ensimmäisistä innokkaista oli kansanopiston johtaja pastori Wäinö Malmivaara. Hän oli myös mukana, kun Lapuan pappilan seuratuvassa majailleet venäläiset sotilaat riisuttiin aseista. Hänen pitämänsä saarna Johanneksen kirkossa on myös kuuluisa. Siinä tämä Jumalan esitaistelija kertoi, miten ”Tampereen taisteluissa oli nähty Herra”. Ja muistaako valkoinen sotilas, että hän ”Herran sotilas”. Myös Jesajan kirjaa lainattiin, sillä sieltä löytyy mahtipontinen kohta, joka päättyy virkkeeseen: ”Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa”. Jumala oli puolensa löytänyt, ainakin valkoisten mielestä. Tämä retoriikka ei ole outoa, jos vastapuolen toiminnan nähtiin suuntautuvan uskontoa ja erinäisiä historiallisia arvoja vastaan. Tämä oli riittävä syy papin tarttua aseeseen. Suomessa käytiin eräänlaista ristiretkeä pakanoita vastaan, vaikka nämä täyttivätkin samaan aikaan valkoisten kirkkoja.
Punaisten puolelle jääneet papit saivat yleensä jatkaa seurakuntansa parissa, vaikka heidän tiedettiin kannattavan valkoisia. He hoitivat edelleen jumalanpalveluksia, suorittivat hautauksia ja muita kirkollisia toimituksia. Levottomat ajat jopa lisäsivät sitä väestömäärää, joka haki papilta erilaisia palveluksia. Kirkot olivat entistä täydempiä, vaikka saarnastuolissa puhui selvästi vastapuolen edustaja. Tämä kertoo, kuinka Jumalan sana ohitti poliittiset jaot ja kismat. Olisi kiva tietää, mitä nuo saarnat pitivät sisällään. Uskoisin kuitenkin, että kirkonmies tuskin otti niissä kovinkaan vahvasti kantaa meneillään olevaan konfliktiin. Niitäkin pastoreita oli, jotka ymmärsivät punaisia ja toivat sen myös esille. Osa näistä oli toiminut kristillisessä työväenliikkeessä. Tämä ei jäänyt huomaamatta tuomiokapituleilta, jotka vaativat taistelujen laannuttua heiltä tiukasti selitystä.
Kun puhutaan punapeista, niin yleensä ensimmäiseksi mainitaan Sisälähetysseuran toimitusjohtaja Otto Saarnisalo. Hän toimitti sodan aika Suojeluskuntalainen-lehteä ja esitti siinä voimakkita vetoomuksia vihollisen rakastamisen puolesta. Hän oli lukenut Raamattunsa hyvinkin tarkasti, mutta sensuuriviranomaiset eivät, sillä Oton kirjoittamat artikkelit joutuivat punakynän tuhrimiksi. Aarnisalo myönsikin sodan jälken, että hän oli ”täysiverinen sosialisti”, vaikka ei kuulunutkaan sosialidemokraattiseen puolueeseen.
Ainoa punainen pappi, jonka tiedetään osallistuneen taisteluihin, oli Ruotsinpyhtään seurakunnan virallinen apulainen Einar Rauhamäki. Hän oli toimut työväenyhdistyksessä, joten ratkaisu oli jopa ymmärrettävä. Sodan jälkeen hänen asemansa ei ollut kuitenkaan miellyttävä, sillä vain valkoisten puolella toimineet papit saivat käytyjen taistelujen jälkeen kunniaa ja mainetta. Einarin epätoivoinen pakomatka päättyi lopulta pakolaisena Venäjälle ja sieltä Stalinin ”avustamana” Siperiaan.
Sodan päätyttyä osa papeista jatkoi punavankileirien kasvatusjohtajien tehtävissä. Tämä varmaan oli miellyttävämpää, kuin olla todistamassa valkoisten harrastamaa terroria sodan alkuvaiheessa. Yksi esimerkki tästä oli ilman oikeudenkäyntiä tehdyt teloitukset. Monen kirkon miehen mielestä silloin ylitettiin se raja, jota he eivät voineet enää hyväksyä. Sinänsä he eivät vastustaneet teloituksia, jos ne olivat oikeudenkäynnin langettamia tuomioita.
Uusi Testamentti ja Jeesuksen opit tuskin kehottavat ketään tarttumaan aseeseen – ei ainakaan papin. Ehkä isänmaan rakkaus ja pelko tärkeiden arvojen menettämisestä ajoi nämä kirkon työntekijät keskelle taistelua. Tämä joukko oli kuitenkin hyvin suppea, sillä suurin osa pastoreiden tehtävistä rintamilla täyttyi hartaustilaisuuksista, aamurukouksista komppanioissa ja muista sielunhoidollisista toimista. Mukana taisi olla myös aimo annos realismia, sillä kenttäpapin ohjesäännössä sanotaan saarnaohjeistuksen lopussa, että ”Saarnat olkoon lyhyitä ja ytimekkäitä”. Mielestäni hyvä neuvo nykyäänkin, mutta etenkin silloin kun lyhyet rauhan hetket saattoivat päättyä luotisateeseen.
1950-luvun lopulla Suomessa oli noin 6000 kansakoulua. Sen enempää niitä ei ole ollut sitä ennen tai sen jälkeen. Keskimäärin yksi löytyi alueelta, joka oli kanttiinsa kahdeksan kilometriä. Nuo viehättävät, hyvinkin moni-ilmeiset rakennukset, toimivat siihen aikaan opinahjoina noin 600 000 oppilaalle. Tuosta tilanteesta olemme luistelleet taaksepäin. En tarkoita opetusta vaan koulurakennuksia, joiden intiimi ja elämänmakuinen tunnelma, on vaihtunut persoonattomiin kaupunkikouluihin. Poikkeuksiakin on, vaikka Helsingin Kruunuhaasta löytyvä rakennus, jonka muotokieli on puettu komeaan kansallisromantiikan kuosiin. Yhteiskunta kehittyy ja koululaitos siinä siinä samalla. Ja kun arvoja mitataan rahalla, niin jotkut niistä joutuvat sellaiseen puristukseen, että niillä ei ole enää elämisen mahdollisuutta. Näin taisi käydä kyläkouluillekin, jotka siirtyivät taajamiin muuttoliikkeen mukana. Kulkeminen parani, joten koulumatkatkaan eivät olleet enää ongelma.
Kirkko vastusti aikoinaan kuntavetoisen kansakoululaitoksen syntyä. Se olisi halunnut pitää opetuksen omissa käsissään. Papit olivat hoitaneet lasten sivistämisen siihenkin mennessä ja kasvattaneet heitä Herran nuhteeseen. Jos lähtökohtana on nöyrä kansalainen, jonka elämään sisältyy enemmän hyväksyntää kuin asioiden ehdollistamista, niin piispojen ja pappien pelko maallisen koululaitoksen vaikutuksesta lapsiin oli aivan ymmärrettävää. Tieto kun yleensä avartaa maailmankuvaa ja saattaa siinä samalla ehdollistaa ne tutut, kristilliset opit. Kirkko onneksi hävisi tuon taistelun, vaikka uskonto jäikin osaksi kouluopetusta.
Kansakoulu pyrki kasvattamaan lapsia ja nuoria isänmaanrakkauteen ja siihen liittyviin arvoihin. Ehkä noita hyveitä painotettiin kansaa koetelleen sisällissodan jälkeen entistä pontevammin. Ja järkevintä oli tietenkin aloittaa uudesta sukupolvesta, joille nuo kansalaissodan vaiheet olivat vain mainintoja historian kirjoissa. Koulu opetti, että parhaiten oppilas tuki omaa isänmaataan, kun hän suoritti koulutehtävänsä tunnollisesti ja pysyi myöhemmin erossa väkijuomista. Viehättäviä ja jo hieman pölyyntyneitä arvoja. Sadan vuoden takainen kansallisromanttinen ajatus isänmaasta on vaihtunut matkan varrella monimuotoisempaan käsitykseen. Se ei enää näyttäydy koululaisten mielessä vain kauniina järvimaisemina tai Vänrikki Stoolin yli-inhimillisinä sankareina, joiden suurin ihanne oli vuodattaa verta litrakaupalla taistelutantereelle isänmaan puolesta.
Itse muistan kansakouluajoilta luokkahuoneiden seinät, joissa olivat kaikki maan isät oikeassa järjestyksessä. Kuvat olivat harmaasävyisiä ja presidenteillä oli päällä tumma puku ja kaulassa solmio tai simusetti. Ainoa poikkeus oli Mannerhein, sillä hän oli pukeutunut sotilaallisesti. En unohda myöskään karttakeppiä ja luokan nurkkaa, jossa jouduin silloin tällöin seisomaan hievahtamatta osan oppitunnista. Kun vastasimme opettajan kysymykseen, niin nousimme seisomaan pulpetin viereen. Luokkakaverit tuijottivat ja odottivat, että vastaus on väärä. Sama nöyryytys ravisteli herkkää minäkuvaani, kun jouduin laulamaan luokan edessä surkealla äänelläni, opettajan säestäessä urkuharmonilla.
Työrauhaa etsittiin määräämällä poika ja tyttö pareiksi kahden istuttaviin pulpetteihin. Tuo varmaan toimi kansakoulussa, kun vastakkainen sukupuoli aiheutti siinä iässä lähinnä hämmennystä. Ja jos asento ei ollut tarpeeksi ryhdikäs, niin opettaja saattoi pujottaa karttakepin niskan takaa puseron alle. Kädet olivat oppitunnin aikana pulpetin päällä ja viittaessa piti sormien olla tiukasti kiinni toisissaan. Käden sai muistaakseni kuitenkin nostaa niin korkealle, kuin vain yletti. Opettajan tukena oli järjestäjä, jonka tehtäviin kuului merkitä vihkoon niiden nimi, jotka käyttäytyivät häiritsevästi ennen opettajan astumista luokkaan. Kuri oli opetusta tukeva väline tai sitten ei. Opettajan vallankäyttö takasi hänelle miellyttävän ympäristön jakaa oppisuunnitelmien mukaista sisältöä luokalle. Auktoriteetin vaatima kunnioitus taisi samalla viedä oppilailta halun ja mahdollisuuden ehdollistaa opetettuja asioita. Sen hyväksyminen ja ymmärtäminen olisi varmaan kansakoulun alkuaikoina vaatinut pedagogeilta melkoisesti nöyryyttä. Vaatii vieläkin, vaikka emme puhuttelekaan opettajia enää kolmannessa persoonassa.
Äidinkielen merkitystä kansakoulussa tuskin vähäteltiin. Aapisen kuvasto kertoi lapsille, että Suomi on kaunis maa ja ihmisten yhteiselo lähes virheetöntä. Koulukirjat tunsivat myös neekerin, joita saimme ihastella lähemmin, kun Helsingissä pidettiin vuonna 1952 kesäolympialaiset. Kirjassa ”Mustien maanosa” mainittiin, että heidät sai töihin rihkaman avulla. Ihmiskäsitys oli luonnollisesti oman aikansa tuotetta. Amerikkalaiset taisivat tuoda mukanaan pohjolan perukoille Coca-colankin, sillä se rantautui meille samoihin aikoihin, kun stadion oli täynnä kilpailevia nuoria.
Jos halusi hymymerkin palkkioksi käsialasta, niin se vaatii kauniit kirjaimet ja niiden piti kulkea toistensa kantapäillä sulassa sovussa. Ne raapustettiin mustekynällä ja itse ainakin muistan, että ylimääräisiä läiskiä ei sallittu. Terä piti pyyhkiä tarvittaessa imupaperiin ja pieneen pyyhkeeseen. Pidin kuitenkin enemmän laskennosta, jossa taisi viehättää sen selkeys. Ainakin niin kauan, kun numeroiden sekaan ei ahdettu kirjaimia. Kansakoulussa tuosta ei ollut pelkoa. Harjoitusten esimerkit haettiin omasta ympäristöstä. Aikansa pedagogiikka oli jossain suhteessa jopa edistyksellistä. Lapsia ei ahdistetttu ensimmäiseksi erilaisten sääntöjen pariin, vaan paljouden erilaisia käsitteitä opetettiin arkiesineiden välityksellä.
Laulunopetuksella pyrittiin siihen, että musiikki tulisi lapselle tutuksi ja siihen syntyisi samalla elinikäinen rakkaus. Minun rakkauteni taisi kuolla niillä tunneilla, syntyäkseen joskus myöhemmin uudelleen. Tuohon uudelleenheräämiseen ei tainnut hirveämmin vaikuttaa koululaitos, sillä Beatles ei ollut musiikinopettajien suosiossa. Tosin vihaamani nokkahuilu on jo päässyt vanhemmiten pannasta, vaikka sen ääni ei vieläkään koukuta millään lailla.
Minun koulussani hiihdettiin paljon. Parhaita hetkiä olivat ne, kun opettaja pyysi ottamaan seuraavana päivänä sukset mukaan. Liikunta tähtäsi yleiskunnon kohottamiseen ja siinä samalla opasti oppilaita kuriin ja järjestykseen. Taisin saada kansanhiihtomerkinkin, mikäli muistoni eivät ole muualta lainattuja. Tervettä kilpailuvaistoa kannustettiin, sillä sen nähtiin olevan eteenpäin vievä voima arjen elämässä.
Koulussa sai vitsaa vielä 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka. Tuon rangaistusmuodon kieltänyt asetus ei koskenut läimäyksiä ja tukkapöllöä. Niiden antamista jatkettiin ja karttakepillä oli siinä melko tärkeä rooli. Ehjää keppiä taisi olla vaikea löytää mistään luokasta. Tosin arvostettu kansallisrunoijamme Koskenniemi oli sitä mieltä, että pelkoon perustuva kurinpito johti alistumiseen tai kapinamielialaan. Itsenäiseksi yksilöksi kasvaminen vaatii auktoriteetin arvostelemista. Näin lyyrikkomme ajatteli aikana, jolloin auktoriteetin kunnioitus oli hyvinkin keskeistä kouluelämässä.
On helppo lopetella kouluhammaslääkäriin, sillä ne kokemukset ovat kulkeneet monen matkassa aikuisiälle asti. Hampaat hoidettiin, vaikka se olisi vaatinut oppilaan sitomista kiinni hihnoilla. Näin myös toimittiin joissain tapauksissa. Itse muistan odotushuoneen ällöttävän tuoksun ja hammasporan, joka jurnutti pienillä kierroksilla. Myös asenteet ovat tainneet parantua tuosta ajasta, jolloin poran lipsahtaminen sivuun ei tainnut kirvoittaa hammaslääkärin tuimilta kasvoilta minkäänlaista anteeksipyynnön sanaa. En tiedä, mistä saimme silloin reikiä hampaisiin, sillä limonadit olivat melko harvinaisia ja karkkirahaa ei vanhemmilta herunut. Koulussakin syötiin terveellisesti. Lusikka taisi olla se tärkein ruokailuväline, sillä lautasella oli usein vellejä, puuroja ja keittoja. Ja se oli syötävä tyhjäksi, vaikka vatsa ei ollutkaan asiasta samaa mieltä. Sinne oli lusikoitava takaisin myös ulos pullahtanut oksennus. Näkymä, jota en taida koskaan unohtaa.
Vaikka kansakoulu ei aina ollut se paras paikka viettää lapsuuden päiviä, niin kevätjuhla ja sen päätteeksi laulettu Suvivirsi olivat kuin synninpäästö kouluvuoden päätteeksi. Vaikka lukukausi olisikin ollut ahdistava, niin ne hetket unohtuivat sillä hetkellä, kun tuon virren kaunis melodia johdatti meitä pitkälle kesälomalle. Lomalle, jolloin paistoi aina aurinko.
