Rakastan kulttuurihistoriaa ja etenkin jos se käsittelee aikoja, jotka erottuvat etäisyydestä kuin hämähäkin seittiin verhoutunut utuinen metsä. Olen lukenut niin paljon keskiajan elämästä, että taitaisin olla kuin kotonani sen nuhjuisilla kaduilla ja kievareissa. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi tuon ajan historia on koukuttanut minut näinkin perusteellisesti. Tätä sidettä ei taida mikään katkaista ja miksi pitäisikään, sillä voihan menneisyydestä aina oppia jotain uutta. Ainakin sen, että elämme niin upeaa aikaa, että meillä on varaa olla jopa sivistyneitä. Ja en ole edes sarkastinen, kun totean tämän. Se kun on lopultakin vain hyvinvoinnin takaamaa kuorrutusta, jonka alla luikertelevat karheat perusvietit. Se sulaisi kuin jääpala grogilasissa, jos yhteiskunnan turvarakenteet pettäisivät täydellisesti. Mutta tämä on jo toinen tarina.
Mutta minkä roolihahmon valitsisin keskiajalta, jos pääsisin puikahtamaan sinne aikakoneella? Olisin tietenkin arkkitehti, jonka haasteena olisi suunnitella pilviä hipova goottilainen kirkko. Meillähän tapettiin Piispa Henrik Köyliönjärven jäälle lähes samaan aikaan, kun Ranskassa rakennettiin näitä Jumalan jalkapohjia kutittelevia suippoja torneja. Päädyn tällä kertaa kuitenkin ikuisuudelle tuoksuvien kirjojen pariin eli munkiksi luostariin ja tapaan pian itseni hämyisessä kirjastossa tutkimassa antiikin teoksia. Haluan luostariin myös sen takia, koska rakastan mielen ja tavaran köyhyyttä. Fransiskaaneillehan tämä oli ensimmäinen edellytys. Vielä kun opettelen keskiajan ranskaa ja hieman munkkilatinaa, niin voin kumartua vasikannahkaselkäisen kirjan ääreen mieli innosta vapisten ja kiskoa sieraimiini vieressäni savuttavan vahakynttilän katkeria tuoksuja.
Minulla on päälläni fransiskaanien tyypillinen asu. Olen verhonnut itseni hupulliseen harmaaseen viittaan, joka on sidottu pitkällä nauhalla vyötärön kohdalta kiinni. Punotun nauhan toinen pää roikkuu lähes maassa. Nostan sen syliini, kun istun karkealle tuolille. Pian käteni nojaavat pulpetin reunalla ja niiden välissä on kirja auki. Se on kauniisti kirjailtu kopio Aleksandriassa 100-luvulla eläneen tähtitieteilijän Klaudios Ptolemaioksen pääteoksesta. Teoksen nimi Almagest on piirretty hopeakirjaimin sen kanteen. Edessäni oleva kirja säilyi alan perusteoksena seuraavat 1500 vuotta, kunnes Kopernikus tuli ja käänsi sen maailmankuvan päälaelleen aurinkokeskisellä mallillaan. Hätkähdän, kun joku koskettaa olkapäähäni. Takanani seisoo lyhyenläntä, isonenäinen mies, joka kumartuu lähemmäksi ja kuiskaa korvaani, että Jumala ei luonutkaan maapalloa kaikkeuden keskipisteeksi. Seuraavaksi hän tarttuu käteeni ja johdattaa minut kiviset portaat alas ja olemme pian neliön muotoisella pihalla, jota reunustavat harmaat muurit. Oppaani sormi osoittaa vaaleana läiskänä erottuvaa Andromedan galaksia ja hän kertoo, että se muodostuu 200 miljardista auringosta ja näitä galakseja on satoja miljardeja. Seuraavaksi hän kysyy hieman ivallisesti, että missähän se Jumala oikein asuu tuon tähtitaivaan keskellä. Sanon Luojan olevan linnun laulussa, kaikkialla. Kiusanhenkeni kertoo lähes hengästyneenä, mitä luonnontiede on saanut selville seuraavan yhdeksänsadan vuoden aikana. Hän kertoo hiukkasten maailmasta ja suhteellisuusteoriasta. Hän kuvailee autoja, puhelimia, nettiä ja viheltää pienen pätkän Bachin Toccata ja fuugaa, sekä soittaa ilmakitaralla Beatles–klassikon. Ajattelen jo kirjaa, joka on auki pulpetin päällä. Aavistan, että oppaani ymmärtää puhuvansa lopultakin vain yön kirkkaille äänille ja näkymättömille, kirskahteleville naakoille. Näemme päämme päällä saman tähtitaivaan, mutta se ei ole kuitenkaan sama. Tämä hyvää tarkoittava sanansaattaja ei ole edes pettynyt. Hän on kateellinen minulle, jolle maailma on hyvin yksinkertainen paikka. Ja elämä on vain matka, joka päättyy Taivaan iloihin. Hänelle se on alku ja loppu.