Aika ei riitä, ei sitten mihinkään. Mutta pitäisihän sen, koska se on koko elämän mittainen – melko tarkalleen. Heti syntymän jälkeen sen käyttö on melko tehotonta. Tilanne on sama kun viettäessämme viimeisiä päiviä suu levällään vuodeosastolla odottaen, että joku kävisi pyyhkimässä valuvan kuolan leualta pois. Ajan ongelma on se, että sitä on tuhlattavaksi, kun huitelemme vasta lähtösuoran jälkeisessä kaarteessa. Elämän ensimmäiset vuosikymmenet ovat jossain mielessä tehotonta ajelehtimista, koska lähtöviiva ja maali jäävät näkökentän ulkopuolelle. Oikeastaan niitä ei ole siinä vaiheessa edes olemassa. Vasta vanhempana alkaa tulla helvetinmoinen kiire, kun kaarrutaan etusuoralle ja silmien välissä siintää se vastenmielinen maaliviiva. Tällöin astuu mukaan tehokkuus, tarkka ajankäyttö. Vai astuuko? Ehkä annamme vain periksi, kun huomaamme, että eihän tässä ehdikään enää toteuttaa suuria suunnitelmia, joita ilman elämä voisi olla paljon rikkaampaa. Tämä on realismia tai nihilismiä, riippuen lukijan reaalitajusta. Objektiivista realismin tajua ei kaiketi ole edes olemassa, paitsi silloin kun lasken paljonko minulla on asuntolainaa jäljellä ja ehdinkö maksaa sitä koskaan pois.

Ihastuin nuorena miehenä kolmesataa vuotta sitten eläneen piispa George Berkeleyn kummallisiin ajatuksiin. Häneltä on jäänyt jälkipolville kuuluisa lause: ”Oleminen on havaituksi tulemista”. Pitkälle vietynä se tarkoittaa sitä, että muita ei välttämättä ole olemassakaan. Kirjoittelen blogia, jota kukaan ei lue. Katselen uutisia, joita ei ehkä ole koskaan edes tapahtunut.  Olen naimisissa naisen kanssa, jonka olen luonut visioksi mieleni perukoille. Tuo filosofia on pelottavaa, mutta toisaalta se on niin järjetöntä, että siinä voi jopa kasvaa totuuden itu. Voisin tietenkin testata tuota oppia, menemättä ensi tiistaina töihin. Jos kukaan ei soittaisi ja kyselisi, että mikäs nyt on hätänä, niin voisin todeta olevani täällä yksin. Toisaalta jäin miettimään, että mistä minä olen noukkinut tämän mainion piispan tieto-opilliset käsitykset, jos muuta maailmaa ei ole edes olemassa. Jäljelle jää vain Jumala, joka on antanut nuoren miehen päähän vihjeen todellisuuden perimmäisestä luonteesta.

Tuon piispan ajatuksiin kannattaa tutustua, vaikka hän tarvitsi oman filosofian täytteeksi Jumalan. Lisäksi hän eli niin kuin muu maailma olisi ollut sittenkin olemassa. Jos aistimaailma on huijausta ja vain oman ajattelun tuotoksia, niin käsitys ajasta on myös silloin virheellinen. Joten sen riittäminen tai riittämättömyys on samalla epärelevantti ajatus.