Kategoria: Yleinen

Valmistuin autonasentajaksi Riihimäen seudun ammattikoulusta lähes samaan aikaan, kun kaikkien aikojen paras yhtye Beatles nousi levy-yhtiö Applen katolle esiintyäkseen viimeisen kerran yleisölle. Autonasentajan ammatti oli silloin samaa kuin IT-ala tänään. Se taisi olla ainoa vaihtoehto nuorelle miehelle, jonka päätöksenteko oli vielä kaveriporukan varassa. Viidentoista vanhana ei voi todellakaan tietää, mitä haluaa isona tehdä. Sain kolmen vuoden jälkeen käteeni keskinkertaisen todistuksen ja päädyin melko pian töihin kuorma-autokorjaamolle. Uutena tulokkaana sain tietysti ne likaisimmat hommat. Osien pesun lisäksi muistan myös purkaneeni erinäisiä jousipakkoja vaihtaakseni katkenneiden lehtien tilalle uusia. Se oli duunia, joka vaati fysiikkaa enemmän kuin mitään muuta. Onneksi sain melko pian lopputilin ja käteni lopultakin puhtaiksi.

Nuoruuden ”hairahdukseni” on kuitenkin jättänyt pysyvän jäljen. Luen edelleen autolehtiä ja käyn kaverini kanssa koeajamassa silloin tällöin kiinnostavia nelipyöräisiä. Tämän vuoden puolelle mahtuu muutama kumitassu, joista viimeisimpänä oli Ford Focus. Uuden Focuksen tekee erittäin mielenkiintoiseksi Ecoboost-bensiinimoottori, joka tukee omalta osaltaan nykyistä downsizing-ajattelua. Siinä pyritään pienentämään moottorin litratilavuutta niin, että kaikki hevoset pysyvät kuitenkin kotona. Toteutus vaatii turbon eli lopputuloksena on parempi polttoaineen palaminen ja alentunut bensan kulutus. Mukavana lisänä on myös moottorin hyvä vääntö alakierroksilla.

Polttomoottorin kehitys on mennyt huimasti eteenpäin ensimmäisistä ottomoottoreista. Daimler Benzin vuonna 1886 rakentamassa Motorwagenissa litrateho oli vajaa hevosvoima. Nykyisissä turboahdetuissa perheautoissa se on jo lähes satakertainen. Mainittakoon tässä, että hevosvoiman otti käyttöön James Watt, jonka piti määritellä jollain lailla uusi tehoyksikkö. Hän päätyi työmäärään, jonka hevonen saavutti keskimäärin kahdeksan tunnin työpäivän aikana. Tutusta työjuhdastamme on hetkellisesti mitattu jopa 30 hevosvoimaa ja sillä teholla perheauto liikkuisi sadan kilometrin tuntivauhtia. Ihmisestä kirpoaa maksimissaan 1,2 hevosvoimaa, muuten liikutaan moninkertaisesti pienimmissä luvuissa. Muistan vielä kouluajoilta, että yhtä hevosvoimaa vastaa noin 75 kilon punnuksen nostaminen sekunnin aikana metrin korkeudelle. Eli jotain on jäänyt mieleeni fysiikan tunneilta.

Kun tutustun uuteen autoon, niin takapuoleni ja selkäni aistivat välittömästi sen tärkeimmän osa-alueen. Penkin täytyy olla jämäkkä ja sen pitää tukea myös sivuttaissuunnassa. Tärkeää on myös ristiselän tuen säätö. Nämä kaikki ominaisuudet löytyivät myös tästä Focuksesta, joka oli varustelutasoltaan se kalliimpi eli Titanium. Alku näytti siis lupaavalta. Tämän jälkeen olikin jo aika tutkailla kojelaudan estetiikkaa ja toiminnallisuutta. Se näytti aivan liian aggressiiviselta ja futuristiselta minuun makuuni. Tämä auto oli siis suunnattu nuoremmille ostajille, jotka eivät ole koskaan kuulleet Beatlesistä tai Uriah Heep:stä. Kaikkeen tottuu, mutta rajansa joustollakin. Mutta mikäpä olisi sellainen auton sisustuksen suunnittelija, joka muotoilisi samaa vanhaa kuosia yhä uudelleen. Muutoksia pitää olla ja kun kaikkea on nähty, niin ei ole kuin yksi suunta eli totuttaa autoilija johonkin uuteen. Erityisesti vihaan kimaltelevia listoja, joilla rajataan erinäisiä alueita. Yleensä ne ovat mauttomia. Niitä näkyy yhä enemmän osana uusien autojen sisustusratkaisuja. Ne ovat kuin käärmeitä, jotka sylkevät myrkkyään hienostuneelle estetiikan tajulleni. Koelaudassa on tietenkin tärkeintä, että nappulat löytyvät käden ulottuvilta ja niin, että niiden merkitystä ei tarvitse mietiskellä viikkoa enempää.  Aika harva meistä taitaa lukea auton mukana tullutta manuaalia kovinkaan huolellisesti lävitse. Se otetaan esille yleensä siinä tilanteessa, kun näkökenttään ilmestyy ylimääräisiä valoja, jotka kertovat jotakin olevan pielessä. Tämäkin osio vaikutti Focuksessa olevan ihan asiallisella tolalla. Pientä helpotusta alkavalle ahdistukselleni tuotti tyylikkään siniset mittarivalot. Pelkäsin jo ennakkoon tuijottavani punaisiin, joita olen myös nähnyt erään valmistajan tuotteessa. En huolisi kyseistä autoa, vaikka se olisi muuten aivan kelvollinen kulkuneuvo. Valinnat ovat joskus pienestä kiinni, myös ne järkevät. Uusi Focus on myös laadukkaasti taiteltu kokoon. Sen toteamiseen ei tarvitse väännellä päätä kovinkaan paljoa.

Tärkein tekijä hyvien penkkien lisäksi on ajettavuus. Auto pitää olla niin hyvä käsiteltävä, että siitä nauttii, vaikka olisi ajanut elämänsä aikana täydet miljoona kilometriä. Focus ei tuota tässä pettymystä. Keväällä ajamamme Mondeo oli samaa sukua eli tämän osa-alueen Fordin suunnittelupuoli osaa. Luulisi tämän päivän insinööritaidolla, että sen taitaisivat kaikki autonvalmistajat. Mutta eivät osaa ja mysteeri on tämäkin.

Valitettavasti koeajoon varatun Focuksen moottori oli perinteistä tyyppiä ja sen huomasi kaasulätkää painaessa. Vaikka sen keulalla puhisi 125 heppaa, niin se tuntui yllättävän nuhaiselta. Kuusikymmentäluvulla se olisi ollut ylimitoitettu perheauton moottori, joka sopisi urheilulliseen ajoon. Näin ne ajat vain muuttuvat ja asenteet. Tuota epäkohtaa testissämme korjasi Ford Grand C-MAX. Siinä oli keulalla tuo himoitsemani 1,6 litrainen Ecoboost-moottori, joka tuottaa tehoa täydet 150 hevosvoimaa. Ajoimme sillä vajaa puolen tunnin lenkin. Auto oli niin painava, että se oli tehopaino- suhteeltaan lähes sama kuin hetkeä aiemmin ajamamme Focus. Ainoa ero oli moottorin joustavampi käyttäytyminen. Se väänsi paremmin ja reagoi nopeammin kaasun painallukseen. Sen kun istuttaa kevyemmän Focuksen keulalle, niin on syytä hymyillä.

Vaikka hieman nakkelin kiviä aiemmin tässä tekstissä, niin uusi Focus tuolla 1,6 litraisella Ecoboost-turbomoottorilla ei olisi ollenkaan hassumpi väline siirtyä paikasta toiseen. Tosin haluan sen farmarina, sillä se on kuosiltaan yllättävän onnistunut. Se ei myrkytä estetiikan tajuani, niin kuin tuo kiemurainen kojelauta. Jos totun tuon näkökenttää rajaavan hirvityksen kulmikkaisiin muotoihin ja typeriin listoihin, niin ehkä uusi Focus toisi lisää onnellisia päiviä loppusuoralleni, ennen kuin mukava poliisisetä vie ajokorttini parempaan talteen.

Mutta mitä tämä nautinnon välikappale sitten maksaa? Aikani ynnäiltyäni summia yhteen, niin päädyin 32 000 euroon. Titaniumissa on jo melko hyvä valikoima kaikenlaista nautiskeltavaa, mutta lisääkin saisi olla. Focukseen löytyy reilulla tonnilla Drive Assistant Plus-turvallisuuspaketti, joka valvoo kuljettajan vireystilaa, liikennemerkkejä ja sitä, että pysyt kaistaviivojen välissä. Tuon lisäksi pitää tietenkin saada tutka eteen ja taakse. Äänentoisto menee myös uusiksi, sillä vakiovarustukseen sisältyvät stereot kuulostivat suorastaan surkeilta. Onneksi Sonylta löytyy 880 eurolla audiojärjestelmä, jota kelpaa jo kuunnella. Metalliväri on lähes pakollinen ja lohkolämmitin sisäpistokkeella.  Mutta mitäpä sitä ei nautiskelusta maksaisi.

Aamu on yllätyksellisin vuorokaudenaika.  Ensimmäinen kummastus on se, että huomaa olevansa hengissä. Käänteinen vaihtoehto ei sinänsä ole kovinkaan huono, jos makean unen keskeyttää herätyskellon ikävä pirinä. Näen yleensä aamulla selkounia ja niissähän voi häärätä kaikkea epäsopivaa ilman, että joutuu touhuistaan vastuuseen. Seuraavaksi tarkkailen hieman syyllisenä, että hengittääkö vaimo ja missä on Elmeri. Jälkimmäinen ilmestyy melko pian paikalle ja aloittaa kehräyksen ja tyynyn kulmien lutkuttamisen. Tästä ei tule loppua, ennen kuin jompikumpi meistä nousee sängystä. Aviopuolisoni yleensä kolistelee alakertaan ensimmäisenä ja keittää kahvin lisäksi minulle aamupuuron. Toki osaan sen tehdä itsekin, mutta minun on katsottava aamuteeveestä uutiset. Telkkari on katonrajassa, kaukosäädin käden ulottuvilla ja tyyny sopivasti pään alla, joten se on pelkkää ylellisyyttä.

Matkakoneeni on keittiön pöydän kulmalla niin, että voin lusikoida kaurapuuroa samalla lähes hampaattomaan suuhuni, kun käyn lävitse tarkentavia uutisia. Oma telkkarin uutistarjontamme ei vastaa lainkaan vaatimuksiani. Minun pitää myös tietää miten asiat ovat Israelissa ja Lähi-idässä, sillä sieltähän se sota alkaa. Käyn myös tärkeimmät tiede-uutiset lävitse. Viimeksi huomasin, että valonnopeus on ylitetty, joten olin siinäkin asiassa ajan tasalla. Tämän jälkeen olen vasta valmis huomioimaan ympärilläni olevat ihmiset. Avaan siis seuraavaksi Messengerin ja katson, että onko kaverini valmis vaihtamaan ajatuksia. Melko usein on. Samalla varmistan, että hän on hengissä ja voi hyvin.  Olemme sopineet, että jos noutaja käy yön aikana kylässä, niin merkki perille pääsystä voisi olla vaikka lyhyt viesti Mesen kautta. Vaatisi vaimolta aika hurttia huumoria, jos hän syyllistyisi tuohon ilveilyyn tilanteessa, kun ukkoa viedään poninhäntä heiluen eteisen lävitse. Siihen en usko. Jos saan ruudulleni rajan takaa tekstiä, niin oletan sen sisältävän ainakin joitain viittauksia korkeasta lämpötilasta. Ehkä olen väärässä ja ystäväni on pujahtanut sittenkin sinne toiselle puolelle. Hän on hoitanut minun tietämättäni kaikki tarvittavat rituaalit mallikelpoisesti ja Pietari on nyökäyttänyt päätään, että portti on auki. Ikävää, sillä siinä tapauksessa en pääse hänestä koskaan eroon. Ystävyys on hieno asia, mutta vain oikein annosteltuna.

Parin päivän päästä pitäisi olla pitkät jonot Pietarin portin takana. Evangelista Harold Campingin mukaan se lopullinen maailmanloppu saavuttaa meidät syntiset perjantaina 21.10. Tosin tuon piti tapahtua jo keväällä, mutta jotain oli mennyt sataa vuotta lähentelevän Harold Campingin laskuissa pieleen, sillä kaunis toukokuinen päivä kului ilman mainittavia mullistuksia. Ihmiskunta odotti aikansa selitystä ja se saikin sen. Campingin mukaan sinä päivänä alkoi Jumalan tarkastusjakso, joka aikana sieluja ei enää pelasteta. Minä en ymmärrä tuosta yhtään mitään. Moni oli myynyt omaisuutensa ja ottanut lopputilin töistä hyvissä ajoin jalkautuakseen kaduille jakamaan lehtisiä, joissa tuosta tapahtumasta kerrottiin hyvin vakuuttavalla tavalla. Vaihtoehtoa sille ei ollut, niin kuin tämä Family Radio-radioaseman perustajajäsen ja presidentti Harold Camping asian erinäisissä haastatteluissa ilmoitti. Ikävä vain, että se laukaisi myös jotkut höperöt tekemään itsemurhia, koska he eivät kestäneet ajatusta siitä, että mantereet kääntyvät heidän jalkojensa alla ylösalaisin. Jäämme siis odottelemaan tuota lopullista mullistusta. Itse ainakin odotan mielenkiinnolla sitä näkyä, kun lähimmäisiäni temmataan henkseleistä kohti yläpilviä. Toivottavasti saan edes muutaman hyvän kuvan tuosta tapahtumasta.

Elämä rajautuu tyhjyydestä tyhjyyteen, tyhjyydestä Helvettiin tai tyhjyydestä Paratiisin tarjoamaan ikuiseen mielihyvään. Uskon itse ensimmäiseen kohtaan, koska se on järkevin vaihtoehto. Jälkimmäiset ovat ympätty täyteen ihmisen kokoisia toiveita. Ne ovat syntyneet siinä kohtaan kehityshistoriaamme, kun olemme oivaltaneet minuutemme ja sen arvon säilyttämiseksi kaikki keinot ovat sallittuja. Todellisuuden havainnointi livenä on tila, jonka soisi jatkuvan edes jossain muodossa ainaisesti…

Pyrimme koko elämämme ajan maksimoimaan mielihyvää. Yleensä se tehdään laillisuuden rajoissa, ehkä hieman harmaallakin alueella. Siihen kategoriaan sujahtavat ihan luontevasti myös eri uskontokuntien edustajat, piikkimatoilla lojuvia fakiireja myöten. Joillekin meistä masokismi tuottaa mukavia tuntemuksia, etenkin jos kidutuksen toisessa päässä on ruhtinaallinen palkinto. Olisin kyllä valmis sijoittamaan rukousmaton oikeasuuntaisesti kohti Mekkaa viisi kertaa vuorokaudessa, jos vastineena on todellakin läjäpäin kaikkea hyvää. Ensimmäinen näistä rukoushetkistä suoritetaan aamulla, ennen auringon nousua ja viimeisin jo pimeyden laskeuduttua.  Alustan on oltava puhdas ja kompassi mukana. En tiedä, meneekö siinä taivaspaikka, jos sattuu kumartumaan muutaman asteen ohi oikeasta suunnasta. Jumalat vaativat kummallisia rituaaleja meiltä palvojilta. Voihan se olla niinkin, että ilman outoja tapoja eri uskonnoista häviäisi omaleimaisuus ja ne näyttäisivät pian kaikki samanlaisilta. Silloin emme voisi myöskään pitää omaa uskomustamme parempana kuin toisen. Kaikkia uskontoja yhdistää kuitenkin jonkinasteinen järjettömyys, jota ilman ne eivät voisi edes elää. Miten mahtaisimme reagoida jos Koraani tai Raamattu ilmestyisi kirjahyllyymme niin, että emme osaisi yhdistää niiden sisältöä mihinkään? Minä ainakin pyörittelisin melko pitkään päätäni. Lopulta ne kaiketi päätyisivät poistettavien kirjojen osastolle eli kierrätyskeskukseen tai paikallisen kirppiksen nuhjuiselle hyllylle. Uskonnot taitavat vaatia tuekseen melkoisesti kulttuurihistoriaa, jotta ne pysyvät pystyssä; niin kuin moni muukin tapamme.

En tiedä politiikasta kovinkaan paljon. Uskallan kuitenkin puhua ja kirjoittaa siitä vapaasti, sillä se on eräänlainen jokamiehenoikeus. Toki seuraan yhteiskunnallista keskustelua ja ihmettelen päivästä toiseen sitä, että päättäjämme ovat sittenkin vain tavallisia ihmisiä. Oletin melko pitkään, että johtavassa asemassa olevat henkilöt pohtivat oikean ja väärän ikuista dilemmaa myös vapaa-ajalla, koska valintojen taustalla oleva moraali on luonnollisesti se tärkein peruste, kun päätetään tavallisen kadunkulkijan tulevaisuudesta. Naiiviuteni ei ole hyväksynyt ajatusta, että politiikkaa voidaan tehdä myös sen takia, että tehdyt päätökset tukisivat vain omaa itsekästä näkemystä tai lisäisivät oman puolueen kannatusta. Minun ihannepoliitikkoni lähestyy vastuunkannoltaan Jeesusta, joka ei tainnut tehdään elämässään ensimmäistäkään virhettä.

Meillä äänestäjillä on vaatimuksia. Jotkut meistä odottavat edustajiltamme, että heillä on myös näköä ja karismaa. Niinistöstä ei tulisi koskaan tähän maahan presidenttiä, jos hän näyttäisi yhtä rumalta kuin itse olen. Sillä ei ole merkitystä mitä hän on tehnyt vai jättänyt ehkä tekemättä, sillä valinta tehdään muilla arvoilla. Poliitikolta vaaditaan todellakin melkoisesti ominaisuuksia. Etu on myös, jos hän osaa puhua selkeästi. Kaikesta pitäisi vääntää rautalankamalli, jonka jokainen junttikin käsittää. Samalla voidaan toki vääntää asia siihen muotoon, että on aivan sama, jos reikäleivän koostumusta selitettäisiin sen reiällä. Kannatan kuitenkin vankasti kapulakielen ulosajoa, koska välimuotojakin on olemassa. Poliitikon uskottavuutta parantaa myös se, että hän on perheellinen ja seksuaalinen suuntautuminen tukee kristillisiä perusarvoja. Syntejä poliitikko ei saa myöskään anteeksi kovin herkästi. Näkyvässä asemassa olevan päättäjän pitää kuitenkin hyväksyä myös erilaisuus. Se on sinänsä helppoa, koska tuo ominaisuus asuu useammin kaupungeissa, kuin maalla. Maalla ei tehdä politiikkaa, koska se on luonteeltaan urbaanista. Kun minun sukupolveni maatuu ja multautuu, niin samalla haudataan suvaitsevaisuuden keskitie. Tämän tien kulkijat ovat kiroilleet mielessään vääränvärisiä maahanmuuttajia, mutta heidän käytöstapansa on trimmattu aikanaan kansakoulussa niin hyvin, että he osaavat pitää mölyt mahassaan. Jäljelle jää vain rasistit ja laidan vastakkainen reuna. Sehän ei hyvää tiedä. Ja sitä vahvistaa yksioikoinen nettikirjoittelu, joka ei vaadi perusteita, eikä paljon muutakaan; riittää kun on äänessä. Se on malli, joka taitaa hiipiä näiden sanallisten helppoheikkien selkärankaan pysyvästi, sillä se hyväksytään yllättävän hiljaisesti. Ja harvoin toinen hörhö tuomitsee toista hörhöä. Ankeutta lisää myös se, että tervejärkiset yleensä välttävät kyseisiä palstoja, mikä on vain puhdasta itsesuojeluvaistoa. Itsekään en enää lue iltapäivälehtien keskustelufoorumeita, koska ne vievät ainakin yöunet.

Muistelen kaiholla retoriikan taitajaa Veikko Vennamoa, joka taisi ymmärtää, että politiikan tekeminen saa näyttää jopa hauskalta ja absurdilta. Jostain syystä nuo hieman koomiset ja karikatyyrien piirtäjille helpot hahmot tulevat maaseudun asioita ajavista puolueista. Veikko oli hahmo, joka sai hyvälle mielelle, vaikka en sattunutkaan näkemään, kun Eduskunnan järjestysmiehet kantoivat hänet istuntosalista ulos nelisenkymmentä vuotta sitten. Onhan meillä nyt Soini, jonka verbaalinen ulosanti on oiva väline ympätä sanojen väliin annos huumoria. Ilman tuota taitoa, hänellä ei taitaisi olla aivan nykyisenkaltaista kannatusta. Olemus kun on, mitä on. Hän on kuitenkin ajanut melkoisen raskaalla rekalla uskottavuuden yli. Tässä kohtaa taitaa olla moni lukija eri mieltä. Ehkä on sittenkin parempi, että saamme katsella vain vakavamielisten päättäjien ankeita kasvoja, kuin leveää hymyä, jonka taakse on helppo piilottaa todelliset ajatukset.

Politiikka ei ole kovinkaan lähellä sitä, miltä se näyttää. Lehdistö ja tiedonvälitys lopultakin päättävät, mitkä asiat meitä kiinnostavat tai kuinka paljon politiikassa on mukana huumoria. Tosikko toimittaja näkee asioita eri lailla kuin kirjoittajaveli, joka tekee jo pelkästä politiikka-sanasta naurettavuuden synonyymin. Myönnän, että välissä on tietenkin ammatillisuus ja lehtimiesmoraali, mutta työ voi viedä kaiketi joskus mukanaan ja koulutuksessa päähän päntätyt ammatilliset arvot voivat alkaa aikaa myöten huoraamaan.

Raamattu on kirja, joka on fundamentalistien mielestä alusta loppuun totista Jumalan sanaa. Samalla se määrittelee, millainen Jumala itse on. Kirjojen kirja pitäisi riittää oikein hyvin Isämme profilointiin. Ja parhaiten siihen soveltuu Vanha testamentti, sillä se kattaa ajallisesti pidemmän jakson, kuin Uusi Testamentti. Jälkimmäinen osio Raamatusta on lähinnä Jeesuksen suodattamaa tietoa. Ja kukapa haluaisi puhua pahaa omasta isästään? Jumalaa voidaan myös pitää jossain mielessä kirjailijana, siinä kuin vaikka Pentti Haanpäätä. Jälkimmäisen tuotantoa analysoimalla voimme päätellä millainen kirjailija on itse ihmisenä. Teosten lähiluku välittäisi Haanpään arvot ja ne asiat, jotka ovat hänelle tärkeitä. Jos Jumala on kirjoituttanut meille kirjan, niin Hänen persoonansa löytyy myös sen sivuilta.

Käsitys Jumalan ilmiasusta on nykyään erilainen kuin ennen. Nyt Hän taitaa läpäistä koko todellisuuden jonain utuisena henkenä. Jumalan ei nähdä enää istuvan enkelien parissa taivaallisessa palatsissa, joka oli kullalla ja valolla kirjailtu. Ennen oli toisin. Silloin kun ympäristöä ja sen ilmiöitä hahmotettiin lähes fyysisesti, niin jumalakin oli hahmoltaan hyvin konkreettinen. Ja hänelle oli myös tilaus. Jos ihmiskunta syntyisi valmiina eli heräisimme tähän nykyisyyteen pitkästä unesta tietämättä mitään uskonnoista, niin en ole varma lainkaan, että ihmiskunta kääntyisi kysymyksineen Jumalan puoleen.  Hänelle ei kaiketi olisi enää tilaa tai tarvetta.

Vanhan testamentin Jumala ei ollut kovin abstraktinen. Hän saattoi esiintyä palavana pensaana, joka poukkoili kivisiä kinttupolkuja pitkin. Minusta tuo osoittaa melko railakasta huumorintajua. Lisäksi Hän ohjaili luotujaan melkoisen kovalla kädellä. En voi kun ihmetellä, miksi Hän valitsi ihmiskunnan joukosta yhden heimon ja antoi sille erityisaseman. Tämä kuva istuu oikein hyvin omaan maailmamme vallankäytön alttarille, mutta erittäin huonosti Jumalan persoonaan. Kaikki keinot tuntuivat olevan sallittuja, kun Hän johdatti israelilaiset luvattuun maahan. Pysyvän kotinsa jo aiemmin sinne rakentaneet joutuivat väistymään ja katsomaan muualta teltan paikkaa. Näissä tarinoissa ei kukaan tunne empatiaa, eikä taida rakastaa vihollistaan. Eipä tainnut edes kaikkitietävä Jumala edes aavistaa, kuinka pitkälle tuo päätös tuli kantamaan.

Oletamme myös, että Jumala on moraalisesti täydellinen, koska emme voi liittää muuta attribuuttia kaiken luojaan. Moraali on myös meille ihmisille se vimeinen rajaviiva, joka erottaa meidät nelijalkaisista ystävistämme. Sitä siis kannattaa paapoa, vaikka sen merkitys evoluution kannalta saattaa olla negatiivinen. Mutta jospa kyseessä oli vain harkittu suunnitelma, jonka tueksi ihmiskunta sai Raamatun luettavaksi. Ehkä jumalia on enemmänkin ja he päättivät kipakkojen löylyjen jälkeen, vilvoitellessaan vanhoja jalkojaan pehmeässä pilvimeressä, luoda erään planeetan vehreään jokilaaksoon Paratiisin. Melko pian sinne ilmestyivät vähäpukeiset Aatami ja Eeva. Joku jumalista äkkäsi jossain vaiheessa hauskan hedelmäjutun ja vettäkin piti kaataa ihmispoloisten niskaan koko taivaanvahvuudelta. Tästä taitaa olla vapaa tahto kaukana, kun meitä tönitään kommelluksesta toiseen. Tosin minua ei haittaa, vaikka koko taivaankansi tärisi jumalien naurusta.

Myönnän, että perusteluni näyttää reikäiseltä viltiltä ja siihen sisältyy liikaa oletuksia. Mutta minun on vaikea kaivaa Vanhan testamentin kertomusten takaa olentoa, joka on moraalisesti täydellinen. Löydän sieltä lähinnä Luojan, joka on ikävissään päättänyt luoda ihmisen ja katsoa mitähän tästäkin jutusta tulee. Jos meistä ei ole muuta iloa ollut näiden vuosituhansien aikana, niin erilaiset palvontamenomme ovat varmaan kirvoittaneet Hänen huulilleen aika ajoin hymyn tapaisen. Mikäli jumalia on enemmänkin, niin heidän ajatustenvaihtoaan olisi varmaan hauska seurata. Tai sitten he ovat vain unohtaneet meidät ja siirtyneet uusien projektien pariin.

Urantia on kirja, jonka lukemiseen tarvitaan melkoisesti aikaa. Siinä on yli 2000 sivua ja lukujen otsikoitakin lähemmäs kaksisataa. Tutustuin siihen ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten. Jaksoin lukea ensimmäiset kolmesataa sivua ja loput valikoiden. Urakan jälkeen jäi hämmennys ja ihmetys. Tämän jälkeen piti kai tulla usko, mutta löysin kämmeneltäni kuitenkin kolikon toisen puolen: epäuskon. Takerruin kirjan välittämään tieteelliseen todellisuuskäsitykseen niin tukevasti, että kirjoitin siitä jopa kriittisen artikkelin ”Kestääkö Urantian tieteellinen maailmankuva” Ultra-lehteen. Ihmeekseni se jopa julkaistiin, joten se ei tainnut pahemmin ärsyttää pari vuotta sitten menehtynyttä päätoimittaja Tapani Kuningasta. Hyvä näin. Sain jutustani ilmaisen lehden, joka on tainnut kadota muuttojen myötä lopullisesti. Kirjoitustani on myöhemmin kuitenkin kommentoitu ja sitä on käytetty argumentoinnin välineenä, kun Urantiassa vahvasti esillä olevat luonnontieteelliset faktat ovat kirvoittaneet mielipiteitä puolesta ja vastaan. Peistä on taitettu siis melko tiuhaan, vaikka kiihkein väittely taitaa olla jo ohi.

Kirjalla on myös historiansa. Urantia-liike sai alkunsa Yhdysvalloissa viime vuosisadan alkupuolella. Keskeinen henkilö tässä tarinassa oli adventistipastori, psykiatri William S. Sadler, joka hoiti professorin virkaa Chicagon yliopistossa ja oli opettajana McCormickin teologisessa seminaarissa. Hänen tiedetään olleen hyvin skeptinen spiritistisiä ilmiöitä kohtaan ja hän pitikin niitä lähinnä alitajunnan aiheuttamina harhoina. Tätä vahvistaa hänen kirjoittamansa kirja, jossa hän käsitteli tätä aihetta. Ajatukset saivat kuitenkin uuden suunnan, kun hän tutki erästä henkilöä (nimeä ei ole koskaan paljastettu) vuosien 1911 ja 1929 välisenä aikana. Tämä saattoi vaipua niin syvään uneen, ettei häntä pystytty herättämään. Miehen vaimo oli kertonut Sadlerille, että hänen miehensä nukkuessa tämän kautta puhuu erilaisia yliluonnollisia sanansaattajia. Sadler päättikin ryhtyä tutkimaan tapausta. Hänen mielestään hänen kuulemansa oli pohjimmiltaan kristillistä ja hyvin johdonmukaista ja ristiriidatonta. Lisäksi se oli sopusoinnussa aikansa tieteellisten tosiasioiden kanssa.

Sadler kutsui vuoden 1923 alussa koolle ryhmän ystäviään tutkimaan tätä outoa ilmiötä. Kanavoijan nukkuessa henget vastasivat hänen kauttaan esitettyihin kysymyksiin. Niitä riitti ja mikä oli kysellessä, kun vastauksissa raotettiin todellisuuden perimmäisiä arvoituksia. Pikku hiljaa vastauksia alkoi olla niin paljon, että niiden paikka oli kansien välissä. Ensin piti kuitenkin voittaa rahoitukseen ja tekstin valtavaan määrään liittyvät ongelmat. Vuonna 1950 Chicagossa perustettiin Urantia-säätiö, Urantia Foundation. Kirja ilmestyi viisi vuotta myöhemmin. Se on käännetty kahdellekymmenelle kielelle ja aika harva tietää siitä yhtään mitään. Tämä on oma otantani, joka olen rajannut ystäviini ja tuttuihin.

Muutama sana kirjan rakenteesta. Se jakaantuu neljään osaan, joista ensimmäinen osa esittää keskusuniversumin ja seitsemään superuniversumia, Jumalaa, maailman rakennetta ja henkiolentojen eri luokkia. Toinen osa esittää paikallisuniversumia, johon kuuluu myös maapallo eli Urantia. Evoluution ja luomisen kerrotaan jatkuvan ja johtavan Jumalan säätämänä kohti hyvää. Kolmas osa esittää Urantian eli maapallon syntymähistoriaa. Se sisältää kuvauksen ensimmäisestä ihmisperheestä, rotujen synnystä ja leviämisestä. Lopulta kerrotaan ihmiskunnan saamat käänteentekevät ilmoitukset. Ensimmäinen oli Planeettaprinssin ja hänen esikuntansa toiminta 500 000 vuotta sitten, toinen oli Adam ja Eeva noin 35 000 vuotta sitten sekä kolmas oli Melikseenkin 94 vuotta kestänyt ja vuonna 1973 eaa. alkanut vierailu. Monien nykyisten uskontojen katsotaan pohjautuvan tähän. Neljäs osa esittää neljännen käänteentekevän ilmoituksen eli Jeesuksen elämän ja opetuksen. Kertomuksiin sisältyy muun muassa matka Egyptiin, Roomaan ja Kreikkaan. Samaten Jeesuksen kerrotaan olleen ainut Luoja 700 000 pojasta, joka ruumiillistui Maan päälle^.

Kaiken kaikkiaan melkoinen teos. Vaikka itse uskonkin, että sen sisältöä ei ole saatu kosmoksen matkaajilta, niin pelkkänä inhimillisenä saavutuksena se on melkoinen suoritus.

Urantiaa pääsee lukemaan aivan ilmaiseksi, kun vierailee Suomen Urantia-seuran sivulla. Yhdistys julkaisee myös ”Heijaste” -nimistä lehteä, jonka kaksitoista vuosikertaa on myös tutustumisen arvoisia. Niiden artikkelit antavat hyvän kuvan siitä, miten tätä jättieeposta tulkitaan. Artikkeleissa taitaa olla enemmän eksegetiikkaa, kuin Teologisen tiedekunnan vuosikursseilla yhteensä. Ehkä se kriittinen puoli jää puolitiehen, mutta sitä tuskin on odotettavissa ryhmältä, joille Urantia on ainoa totuus. Jostain syystä olen aina vältellyt ihmisiä, jotka omistavat tämän ehdottomuuden.  Lista on pitkä ja jotkut näistä ihmisten mielten valloittajista ovat tehneet pahaa enemmän kuin jotkut toiset. Silloin kun uskotaan sokeasti, niin silloin suljetaan samalla se puoli ihmisen mielestä pois, josta kannattaisi olla ylpeä: kriittisyys.

http://www.netikka.net/mpeltonen/urantia.htm

http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/uskon/pg/harkonen/urantiak.pdf

Huomaan, että en ole saanut elokuussa aikaiseksi yhtään blogikirjoitusta. Kaikella on selityksensä, niin tälläkin. Jouduin kaverini kanssa erinäisten vaiheiden jälkeen kuvaamaan erään ystäväni perheen tyttären häitä. Tuo kuuden tunnin urakka paljasti vanhan järkkärini olevan todella vanha kaikilta osioiltaan. Ja harrastushan ei ole kuulemma (edellä mainitun ystäväni mielestä) mistään kotoisin, jos siihen ei kulu kaikki rahat. Ja näinhän siinä sitten kävi, että tilasin itselleni uuden valokuvauskaluston, vaikka en aiokaan kuvata tässä elämässä enää yhtään häätapahtumaa. Elokuu sitten vierähtikin ihmetellessäni uuden rungon tarjoamia mahdollisuuksia. Tutustuin samalla myös uuteen kuvankäsittelyohjelmaan, joten blogini jäi noiden innostuksen aaltojen yliajamaksi. Jatkan nyt kuitenkin tuosta samasta aiheesta eli valokuvauksesta.

Valokuvassa ei ole aikaa ja siinä on samalla kuitenkin kaikki aika. / Harmaasävyinen valokuva on lähempänä todellisuutta, koska se pakottaa keskittymään olennaiseen. / Valokuva on hetki, jota ei tavallaan ole koskaan ollut edes olemassa. / Maailma on kauniimpi paikka, kun sen näkee valokuvan kautta. / Valokuva on kuin elämä, johon on lisätty reilusti kontrastia. / Valokuva ei voi olla koskaan todellisuuden tarkkaa dokumentointia. / Valokuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa, sillä vain sanoilla voidaan vangita, historia, nykyisyys ja tulevaisuus. / Elämää pitäisi rajata niin kuin valokuvaa, koska silloin jäisi jäljelle vain olennainen.

Nuo mietelmät pulpahtivat mieleeni, kun etenin rivakasti aamuista kuusten varjostamaa sauvakävelylenkkiäni. Olen huomannut, että se rytmittää hyvin ajatuksia. En tiedä muuta liikunnanmuotoa, joka voisi jäsentää paremmin niitä kuin tuo monotoninen liike, joka lähtee selkärangasta. Jokainen sauvan työntö on kuin pudottaisi uuden sanan entisen jatkoksi. Ja noita sauvojenheilautuksia taitaa kertyä muutama tuhat, ennen kuin lenkki on tehty. Tuo kuuden kilometrin matka riittää oikein hyvin ratkaisemaan elämää suurempia arvoituksia – tai ainakin itseni kokoisia.

Valokuvausharrastukseni kohteet ovat vuosikymmenten aikana vaihtuneet laajoista maisemista yksityiskohtiin. Nautin toki edelleen lähes rannattomista näkymistä, jotka ovat kauniita tai niiden kuvallinen rakenne on jollain tavalla kiehtova. Enemmän minua kiinnostaa kuitenkin nykyään niistä poimitut yksityiskohdat.  Poikkeuksena tietenkin HDR-kuvausmetodi, joka yleensä vaatii laajakulma-objektiivia. Siitä on tullut valokuvauksen surrealistista muotokieltä, joka miellyttää tai sitten ei. Se taitaa olla myös alue, jossa on eniten huonoja kuvia suhteessa tarjontaan. Jos kuvaamisen lähtökohta on vain kuorruttaa surkeat otokset tehostekeinoilla, niin mikäpä siinä. Taiteellisen vapauden puolestapuhujana, en ole tietenkään katkomassa kenenkään sormia. Taisin eksyä aiheesta. Ympäristömme on siis täynnä näitä vähäisiä objekteja, jotka taustastaan irrotettuna kertovat toisenlaisen tarinan. Vaikka kamera ei olekaan aina mukana, niin tarkkailen ympäristöäni kuin etsimen lävitse ja palaan myöhemmin paikalle sen kanssa. Yleensä se kannattaa, vaikka lopullinen arvio syntyykin vasta siinä vaiheessa, kun kuva on käsitelty ja pääsen tarkkailemaan näytöltä visiotani. Tämä on ehkä kuvaamisen kiehtovin vaihe, sillä se sisältää outoja yllätyksiä. Kuva, jonka olen ottanut hieman vastahakoisesti, saattaa ollakin se reissun paras otos. Tämä vain kertoo sen, että rajaaminen taitaa olla se tärkein elementti kuvan tekemisessä.

Erilaiset hajut herättävät vahvoja muistumia paikkoihin ja tapahtumiin, joista on saattanut kulua jo vuosikymmeniä. Ykköstuoksuni on ollut koko elämäni ajan savusaunan tuprahdukset. Kun tunnen tuon viekoittelevan tuoksun nenässäni, niin palaan välittömästi Alavieskaan ja Pohjanmaan lakeuksille, joiden yksitoikkoisuutta rikkovat kuovien surulliset huudot ja nurkistaan painuneet pärekattoiset heinäladot. Jossain vaiheessa niitä ei enää ole ja niiden paikalla tulee kyhjöttämään tympeät, autonkokoiset valkoiset heinäpaalit, jotka hukkuvat syksyn edetessä talven värien alle. Vaikka koenkin nostalgisia tunteita kävellessäni noilla rannattomilla niityillä, niin en koskaan enää suostuisi muuttamaan lapsuuteni maisemiin. Alue on fundamentalisteille pyhitettyä seutua. Lestadiolaisuus on vahvasti läsnä, samoin yleinen hulluus.

Toinen tuoksu, jota olen jäänyt kaipaamaan, löytyy ratakiskojen välistä. Silloin kun betonipölkyt olivat vielä puuta, niin niistä nouseva kyllästysaineen hajussa oli jotain hyvin miellyttävää. Muistan niiskutelleeni tuota tuoksua sisääni sellaisella hartaudella, että olisin jäänyt varmaan paikallisen lättähatun alle, ellei kaikkien pienten poikien perään katsova Taivaanisä olisi pitänyt minua tiukasti kädestä kiinni. Tuota tehtävää taisi kuitenkin auttaa kiskoautojen alitehoisten dieselmoottorien valitus, joka kuului melko pitkälle. Myöskään puksuttavan höyryveturin kiskoma juna ei tainnut päästä yllättämään kovin herkästi.

Tässä lähistöllä on pieni peltotilkku, jota täplittävät heinäkuussa hartioille asti täytetyt heinäseipäät. Ajan silloin tällöin sen ohitse pyörälläni ja tuijotan ikävissäni tuota näkyä, sillä se on melko täydellisesti kadonnutta maisemakulttuuria. Tosin se vaatisi vielä näiden heinäseipäiden lisäksi taustalla kimaltelevan järvenselän ja kaiken yllä verkkaisesti matkaavat poutapilvet. Se on näky, jonka edessä olen joskus kokenut elämäni ainoan hurmostilan, voimakkaan ykseydentunteen ympäröivään todellisuuteen. Tosin skeptisyyteni löytää tuolle todellisuudentajun särölle luonnollisemman selityksen, mutta tässä tapauksessa tunnetila on tärkeämpi, sillä se määrittelee kuitenkin lopulta mihin kohtaan nautinnon mittari asettuu.

Mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä enemmän huijaan itseäni. Päivä päivältä tuo huijaaminen onnistuu myös yhä helpommin. Jopa hellästi vaalimani itseironia on häviämässä tämän taistelun. Mitä tästä jääkään jäljelle? Vietän varmaan viimeiset hetket sairaalassa tuijottaen seinäkelloa, kun en näe enää muussakaan enää mitään järkeä. Kuoleman hetki kannattaa laittaa muistiin, vaikka se ei pysykään siinä kuin hyvin lyhyen aikaa.

Käyn lenkillä lähes päivittäin ja olen ikäisekseni hyvässä kunnossa, vaikka joskus saatan tuprutella sikareita ja ottaa lasillisen punaviiniä tai konjakkia. Ravinnostakin tiedän sen verran, että osaan syödä terveellisesti. Viimeksi jätin pois vaaleat leivät ja lähes kaikki sokerihumalan pariin viekoittelevat herkut. Elämä on muuttunut astetta ankeammaksi, mutta masokistinen osa minua hymyilee kuitenkin tyytyväisenä. Tavoittelen näillä valinnoilla pitkää ikää, vaikka en tiedä mihin sitä tarvitsen. Muutama vuosi sinne tai tänne ei ole enää kovin kummoinen etu, kun on lähinnä toisten vaivana.

Eräänä päivänä päätin, että juoksen vielä jossain vaiheessa maratonin. Hellin ajatustani niin kauan, että aloin jo uskoa siihen. Olen juossut tuon matkan viimeksi kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja se otti koville, vaikka harjoittelin tuota koitosta varten tunnollisesti. Ja nyt tekisin sen uudelleen, kun polvet remppaavat jo muutenkin? Mitähän sydän siihen sanoo? Toistaiseksi se on kestänyt kovavauhtisia pyörälenkkejä, mutta kestääkö se tuntien kovaa juoksua. Ja miksi pitää juosta neljäkymmentäkaksi kilometriä? Vain siksikö, että voi todistaa itselleen, että pystyn samaan mihin nuorempana?

Visioiminen on helppoa, se ei vaadi kuin mielikuvitusta. Realiteettien kiinnittäminen pilvilinnojen pehmeisiin reunoihin on taas jo huomattavasti vaikeampaa. Kannattaa kuitenkin kokeilla ja näin mahdottomasta voi tulla yllättäen totta. Tutustuin viikko sitten purjelautaan, josta puuttui purje. Meloin hajareisin sen päällä ja meno oli kieltämättä horjuvaa, vaikka järven pinta oli lähes peilityyni. Seuraavaksi kokeilen purjeen kanssa ja pian minut nähdäänkin viilettämässä Tuusulanjärveä päästä päähän syksyn navakassa tuulessa.  Tässä visiossa on realiteetit kohdallaan.

Keskenkasvuisena jaksoin istua aamuun asti pehmeässä kesäyössä parantamassa maailmaa. Nyt globaalien ongelmien parissa touhuaminen päättyy puolenyön aikaan. Tässä en pysty enää huijaamaan itseäni. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että puhun nyt paljon viisaammin. En tarvitse enää aikaa aamuun asti, kun olen sanonut jo kaiken tärkeän sanottavani. Puhun enemmän ja jätän turhat sidesanat pois. Olen opetellut myös olemaan kuuntelematta, koska toisten mielipiteet vain sotkevat omia ajatuksiani.

Viime aikoina minuun on kuitenkin hiipinyt epäilys, että nuoruuteni julistukset eivät ole lannoittaneet ensimmäistäkään peltoa. Tosin en voi tuota tarkalleen tietää, joten aina jää kuitenkin mahdollisuus, että olen muuttanut sittenkin maailmaa hieman parempaan suuntaan. Mitä sekään sitten lienee?

Beethoven oli nero. Sen selvittämiseen ei tarvitse kuin kuunnella alkutahdit jostain sinfoniasta tai pianokonsertosta. Kun taas Mozartin nuotit tuntuvat pehmeiltä ja viehkeiltä, kun ne pujahtavat värekarvojen väliin ja löytävät lopulta hyvinkin tarkasti herkän alueemme. Bachin, polyfonian mestarin, musiikki vaatii syventymistä niin paljon, että taidan rypistyä viikunaksi, ennen kuin ymmärrän hänen neroutensa laajuuden. Mahler on tätä kaikkea. Tosin hän jakaa mielipiteitä enemmän kuin muut säveltäjät – ainakin muusikkojen keskustelupalstalla. Minulle hän on ikoni, jota en uskalla kuunnella kuin muutaman vuoden välein. Nerouden tuotteetkin muuttuvat pliisuiksi, kun niihin tarttuu arkipäivän harmaa kuorrutus. Tämä on ilmiö, jota olen aina ihmetellyt. Musiikissa pitäisi olla ”Parasta ennen”-leima ja annosteluohjeet. En kuitenkaan sääli kapellimestareita, jotka esittävät vaikkapa Sibeliuksen toisen sinfonian kymmeniä kertoja vuodessa. Ehkä heillä on erilainen lähestymistapa musiikkiin, joka pitää tuoreutta ja potkua yllä.

Gustav Mahler oli vielä täysverinen romantikko aikana, jolloin modernismin sävelkieli teki jo tuloaan klassiseen musiikkiin. Kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1913 Igor Stravinskin moderni Kevätuhri sai ensiesityksen Pariisissa. Uuden ajan musiikin muotokieli ei tainnut kiehtoa kaikkia paikalla olijoita, sillä mainittu taide-elämys johti mellakointiin. Baletin musiikki koettiin liian väkivaltaisena. Se taisi olla kuitenkin melko viatonta melskettä verrattuna Ensimmäiseen maailmansotaan, jonka aloituslaukaukset ammuttiin Sarajevossa melko tarkalleen vuoden päästä tuosta mielipideilmaisusta.

Mahler oli kuollessaan 51-vuotias ja hyvin suosittu kapellimestari. Hänen sävellystaitoaan ei arvostettu kovinkaan paljoa hänen elinaikanaan, sillä se on saanut laajempaa tunnustusta vasta 80-luvulta lähtien. Nyt häntä pidetään nerona, joka sinetöi sinfonian lopulliseen muotoonsa. Arvostus on noussut niinkin korkealle, että hänet on asetettu jopa Beethovenin rinnalle.

Mahlerin sinfoniat ovat pitkiä ja ne tihkuvat tunnetta. Pisin sinfonia kestää reilusti yli puolitoista tuntia ja lyhyimmätkin tunnin verran. Niissä on vastakohtaisuuksia, jotka syntyvät kansanlauluista, tansseista ja trumpettifanfaareista. Myös mahtipontisuus ylittää aiemmat mitat, sillä kahdeksas sinfonia vaatii vähintään kolmesataa esiintyjää. Mahler on siis minuun makuuni, koska pidän voimakkaista tunneliikkeistä ja isoista nuoteista, kun ne ovat sopivasti annosteltuja. Siitä huolimatta Igor Stravinskyn älyllinen ilotulitus kuuluu myös extreme-nautintojeni pariin, vaikka se on jossain mielessä tuon kolikon toinen puoli.

Mahler oli perfektionisti. Hän vaati muilta paljon, samoin itseltään. Hän viimeisteli sinfonioitaan loputtomiin ja ei tainnut olla niihin koskaaan tyytyväinen. Tämäkin on minun makuuni. Vaikka nerous on jossain määrin huolimattomuutta ja sitä riittää jopa tuhlattavaksi, niin täydellistä se on vasta silloin, kun sen tuotteet on hiottu kirkkaiksi timanteiksi.