Ajatusten matkassa

Olen huomannut, että ikääntyessä visuaalinen herkkyys tuntuu raivaavan yhä enemmän tilaa itselleen. Samalla myös laajojen kuvakohteiden tilalle on tullut tarve etsiä yksityiskohtia. Jotenkin tuntuu, että todellisuus on silloin jopa paremmin läsnä. Hyvä kuva ei synny vain sisällön kautta, vaan sommittelun ja rytmiikan. Vaikka kuvassa olisi maailman kaunein maisema, niin sen arvo jää dokumentoinnin asteelle ilman edellä mainittuja elementtejä. Mutta toki kauneudellakin on oma itseisarvonsa, en sitä toki kiellä. Minusta kuvapinnan sommittelu ja myös rakastamani minimalismi kulkevat rinnakkain. Siinä kuvan rakenteeseen liittyvät tekijät ovat etusijalla. Esimerkiksi minimalistisessa teoksessa itse aihe on alisteinen. Se on lähinnä ”kehys” kuvan merkityksen synnyttävälle rytmiikalle.  

Kävin keväällä Ateneumissa katsomassa ehkä maailman kuuluisimman valokuvaajan Henri Cartier-Bressonin töitä. Hänen kuviinsa yhdistetään myös tuo tuttu ”ratkaiseva hetki” -käsite. Hänelle tuo hetki ei ollut kuitenkaan pelkästään tapahtumien huippuhetki vaan pikemminkin kuvan geometriaan ja tilallisuuteen liittyvä sommitteluperiaate. Näyttelykuvia oli todella paljon ja ne huonommatkin oli otettu mukaan. Toki sieltä tuli poimittua ne suosikit parin tunnin mittaisen museokierroksen aikana. Kun jälkikäteen olen muistellut valokuvia, niin tuloksena on lähinnä kaaos. Vähän olisi ollut siinäkin näyttelyssä todellakin se parempi vaihtoehto.  

Hanna-Leena Iskaniuksen näyttely Tuusulan Rantatien galleriassa oli saanut nimekseen ”momento” ja siinä ei ollut yhtään liikaa teoksia. Niitä on juuri sen verran, että ne on helppo palauttaa mieleensä ja arvioida niitä yhä uudelleen. ”Maaginen hetki ja siitä syntyvä oivallus” ovat keskeiset sanat töiden takana. Oivallusta ei voi tietenkään sivuuttaa, kun puhutaan luovuudesta. Nuo maagiset hetket  on vangittu valokuviin ja öljyväritöihin. Peräseinän kaksi suurta abstraktia maalausta vievät ensimmäiseksi huomion. Jäin miettimään paikalta lähtiessäni, että kuinka paljon työn koko merkitsee, kun arvioi taiteilijan käden jälkiä. Kokohan ei toki ole suinkaan luovuuden synonyymi, sehän vain vaatii tarpeeksi suuren taustan ja ehkä vähän enemmän työtunteja ja paljon väriä. Sitten tuli mieleen valokuvaaja Nick Brandt ja hänen Afrikassa kuvaamansa eläinkuvat, jotka olivat esillä Salon Veturitallissa reilu vuosi sitten. Suurimmat kuvat olivat varmaan kolme metriä korkeita ja näyttely oli laajuudeltaan vain muutaman kymmenen kuvaa. Koko oli nyt ratkaiseva. Vaikka se ei tuonut kuvien sommittelua ja taustalla olevaa taiteilijan luovuutta lähemmäksi katsojaa, niin se pisti tutkimaan töitä tarkemmin. Samalla yksityiskohdat saavat uutta arvoa. Siinä oli sen merkitys.  

Ei-esittävä taide antaa enemmän tilaa katsojalle. Toki se vaatii mielen täydellistä tyhjentämistä ja teoksien kohtaamista avoimin mielin. Esittävän taiteen ongelmana on toisto; maalataan niitä samoja näreitä ja järvimaisemia. Realismi on jossain mielessä se tylsin taidesuuntaus, vaikka toki sieltäkin löytyy todella paljon suosikkejani. Toisaalta, onko realismia edes taiteessa olemassa? Onhan maalaus tai valokuva aina oman mielen prosessin tuote. Kun osa ympäristöstä  rajataan kehyksien sisään, kuten esimerkiksi valokuvassa, niin se ei suinkaan kerro enää virheetöntä tarinaa. Kävin katsomassa muutama päivä ennen Iskaniuksen näyttelyä Riihimäen kirjaston Samuli Parosen salissa olleita erään paikkakunnan taiteilijan maalauksia, joiden yhteinen nimittäjä oli tylsyys ja äärimmäinen tuttuus. Parinkymmenen työn joukossa oli vain muutama työ, joiden edessä taisin nyökätä hyväksyvästi. Jos olisin ottanut samat luontokuvat kameralla, niin se olisivat päätyneet jossain vaiheessa roskakoriin. Mutta kun samat kohteet maalataan pensselillä, niin se saa jostain taiteellista lisäarvoa? Näistä maalauksista puuttui oivallus, se todella tärkeä taiteilijan sormenjälki. Kun astuin Tuusulan rantatien galleriaan, niin kannoin varmaankin selkärepussani edelleen tuota edellistä näyttelyä. Olin unohtanut sisään astuessani tuon tärkeän avoimen mielen, mutta se korjaantui välittömästi, kun jäin tuijottamaan peräseinällä olevaa kolmea isoa sinistä maalausta. Ne vain kiehtoivat ja eräänä tärkeänä elementtinä oli tietenkin elävä pintarakenne. Seuraavaksi kiinnitin huomiota vasemmalla seinällä olevin valokuviin, joissa tuo näyttelyn teeman merkitys oli hyvin tiivistettynä. Niistä oli myös tuttuus kaukana. En ole nähnyt valokuvia, joita voisi verrata niihin. Katselen niitä paljon erilaisten palveluiden kautta. Ja tuo paljon tarkoittaa kymmeniä tuhansia. Se on hieno hetki, kun vastaan tulee työ, jonka kohdalla mieli hyppii riemusta. Sen hetki oli taas kerran. Tunne on sama, kun kaunokirjallisuutta lukiessa törmää persoonalliseen ja tuoreeseen kielikuvaan. Se on sitä kiehtovaa kielen maalausta tuuhealla luovuuden pensselillä.  

Oikealla seinällä oranssisena hehkuvat maalaukset jäivät kierroksellani viimeiseksi. Pystykuvissa Mrs. Love Hood ilmestyy utuisena hahmona, kuin tarujen Fenix -lintu, jakaakseen kaikille rakkautta. Ne jäivät gallerian töistä niiden joukkoon, joiden parissa taidan vielä jatkaa työskentelyä tovin. Ja se ei ole lainkaan huono merkki.

Valokuvausta harrastavana taisin viihtyä pisimpään kuitenkin noiden kuuden valokuvan edessä, jotka oli kehystetty oivaltavasti ikkunapuitteisiin. Useita tapahtumia ihmiskunnan historiassa on luultavasti tarkkailtu avonaisista ikkunaruuduista ja moni niistä on varmaan ollut katsojalle se maaginen hetki, joka on jäänyt elämään. Minulle ne taisivat olla tällä kertaa nuo kasvovalokuvat. 

Tänä päivänä perinteinen paperikuva on jäämässä muiden vaihtoehtojen jalkoihin. Ja yleisin koko paperikuvissa on ollut pitkään se tuttu kymppikoko eli 10*15 cm. Luultavasti kuvakirjat ovat jo ohittanut  näppäilijöiden keskuudessa yksittäiset paperikuvat. Ja ei ihmekään, koska niiden tekeminen on lähes automaattisten ohjelmien avulla tehty niin helpoksi, että kuvien sijoitteleminen näytölle avautuvan kirjan sivuille käy melko vaivattomasti. Kuvakirjan etu on myös se, että kuvia voidaan ryhmitellä paremmin vaikkapa erilaisten teemojen ympärille. Hyvin tehtyä kuvakirjaa on todella ilo esitellä.

Kuvia ladataan myös Facebookiin ja Instagrammiin ystävien ihmeteltäväksi, puhumattakaan muista netin sisuksista löytyvistä palveluista. Ja hyvä näin, sillä kuvalla on sähköisten formaattien myötä laajempi yleisö. Myös valokuvausta vakavasti harrastava saa työnnettyä jalkansa oven väliin huomattavasti helpommin, mikäli pyrkimyksenä on myös maineen tavoittelu ja ehkä saada sitä kaivattua mammonaakin oman harrastuksen kautta. Valokuvauskilpailuihinkaan ei kelpaa enää kuin bittivirrasta koostuva kuva. Niihin on turha lähetellä paperikuvia, vaikka olisivat kuinka komeita ja A3 -koossa.

Millainen on sitten tänä päivänä tuon perinteisen kymppikuvan merkitys? Toki sekin toimii jossain tilanteissa. Kun joku haluaa muistoksi muutaman kuvan jostain tapahtumasta, niin kymppikuvalla on siinä tilanteessa ihan ansiokas rooli. Itse en kuitenkaan kierrättäisi niitä (vaikka olisivat omasta mielestäni niitä parhaita otoksiani) olohuoneen sohvalla iltaa viettävän vierasjoukon käsien kautta. Toki voisin laittaa isompia otoksia ihmeteltäväksi ja erittäin mielelläni tekemäni kuvakirjan. Yhtenä vaihtoehtona näissä tilanteissa voi olla dia-esitys TV -ruudun kautta. Se ei ole ollenkaan huono vaihtoehto. Nykyiset UltraHD -näytöt pesevät mennen tullen perinteisesti heijastetun diakuvan kankaalla. Tunnelmassa ei ehkä päästä toki samaan, siitä kun puuttuu tuo muistoja kannatteleva diaprojektorin rapina ja pimennetyn huoneen tunnelma.

Ei ole varmaan myöskään yllätys, että pieni kuvakoko latistaa kuvaa. Ne ehkä tärkeätkin yksityiskohdat saattavat jäädä niin pieniksi, että niitä on vaikea erottaa. Tämä puute vaikuttaa myös kuvan kompositioon. Yleensä kuvaa aina parantaa suurempi koko. Kun kuvaamme ympäristöä ja siinä olevia kohteita, niin me havainnoimme ne luonnollisesti kookkaina. Koolla on tosiaan merkitystä. Tämä näkyy esimerkiksi valokuvanäyttelyissä, joissa ne kuvaajalle tärkeimmät otokset ovat yleensä esitetty joskus hyvinkin suurikokoisina. Tämä tuli esille vaikkapa viime kesänä Salon taidemuseossa olleessa Nick Brandtin näyttelykuvissa. Myös tammikuun loppuun loppuun asti Ateneumin taidemuseossa olevat Henri Cartier-Bressonin muutamat otokset ovat huomiota herättävän isoja.

Mutta pohditaanpa asiaa hieman syvemmältä eli puhutaan itse kuvasta. Kohdistetaan sille seuraava kysymys: Mikä esitysmuoto palvelee sinua parhaiten? Lähtökohtana on kaiketi oltava kuva eikä suinkaan valittu materiaali, jota toki luonnollisesti tarvitaan kuvan ”taustaksi”? Eikö kuvan sisältö ole se, mikä pitäisi tulla katsojalle mahdollisimman hyvin esille? Kuva on kuitenkin vain kaksiulotteinen pinta ja se on edelleen sitä, on se paperin tai näytön pinnalla. Onko siis paperilla joku todellinen lisäarvo valokuvan katsomistapahtumassa? Minusta ei. Kuvassahan ei voi olla muuta tärkeää kuin itse kuva ja mitä se välittää. Valitun esitysformaatin pitää esittää kuvaajan visio mahdollisimman aidosti, niitä tärkeitä nyansseja unohtamatta. Hyvä näyttö tekee tämän useimmiten paremmin kuin tulostimen ulos sylkemä kuva. Tätä ajatusta tukee myös se, että näyttöhän on se, jossa kuvaa käsitellään eli se näyttäytyy sen pinnalla niissä parhaissa juhlakamppeissa. Vaihto arkisempaan asuun astuu kuvaan siinä vaiheessa, kun sitä siirretään vaikkapa paperin pinnalle. Valokuvausta harrastavalle on kiusallisen tuttu tilanne se, kun tuloste ei näytäkään enää yhtä sävykkäältä kuin näytöllä.

Itselleni on aivan sama, miten kuva esitetään, kunhan se palvelee mahdollisimman hyvin itse kuvaa. Myönnän toki, että monelle paperikuvassa on kysymys perinteestä ja tottumisesta. Ja vanhemman väestön osalta tämä on luonnollisesti ymmärrettävää. Mutta eihän nuo tekijät saisi tietenkään mennä itse kuvan edelle. Se miten kuva laitetaan esille, on ymmärtääkseni lähes aina alisteinen itse kuvalle.

Mutta se ole syytä unohtaa vielä paperikuvaa. Kun se on kehystettynä seinällä, niin sitä on miellyttävä katsella. Ja se tulee varmaankin olemaan vielä pitkään ainoa formaatti, mitä tullaan näkemään valokuvanäyttelyissä. Toistaiseksi tuohon ei ole kehitetty muuta tapaa. No, ehkä sekin aika joskus tulee…

Näissä feikeissä on yhtä paljon mieltä kuin aikoinaan monenkin kodin postiluukusta jaettujen Valittujen Palojen saksituissa romaaneissa, joita aikoinaan taisin itsekin lukea. Jossain vaiheessa heitin ne roskikseen, kun ymmärsin millaisen mokan olin tehnyt. Näen noista kirjoista edelleen päiväaikaisia painajaisia. Kulttuurikodin kirjojen on tosiaankin syytä lojua siellä ja täällä. Epämääräisissä kasoissa olevat teokset välittävät kuvan, että niitä luetaan ahkerasti. Sellainen on tietenkin löydyttävä myös yöpöydältä. Yöpöytä ilman kirjaa on sama kuin unohtaisit pukea silkkipyjaman päällesi pujahtaessasi lakanoiden väliin. Rakastamani e-kirjat tulevat tekemään kulttuurikodista hajuttoman ja mauttoman, vaikka ovatkin omia suosikkejani. Biteissä ei todellakaan ole sitä aidon esineen sisältöä, joka pitää tuntua todelliselta kun sen ottaa käteen. Mikään ei kiihottavampaa kuin avaa hyvin vanha kirja ja selailla sen sivuja hellävaroin kuin koko ajan peläten että jotain menee rikki.

Kulttuurikodin seinät eivät ole myöskään koskaan saa esitellä vain paljasta pintaa, vaan niitä pitää täplittää taulut joiden muotokieli ei saa olla perinteinen. Koivujen reunustama valkama, johon vene on vedetty maihin, on hirvittävä etikettivirhe. Se ei ole edes taidetta, vaan aikoja sitten kuollutta kansallisromantiikkaa. Samoin tuo Ferdinand von Wrightin maalaama ”Taistelevat metsot” –työllä ei ole sijaa kenenkään kulttuuritietoisen seinällä. Tuosta maalauksesta on tehty niin paljon kopioita, että niitä taitaa löytyä jopa pihan perältä, ulkohuussien harmailta seiniltä. Realismi on myös ymmärtämättömien ja köyhien taidesuunta. Todellinen taiteennautiskelija kulkee modernismin kärjessä, avartaen taidemakuansa niin kauan kuin mieli jaksaa tutkailla ympäristöä. Kubismi on taidesuunta, jonka ovesta vain harvat ja valitut uskaltavat astua sisään. Kulttuuri-ihmisen korvissa mikään ei ole kauniimpaa musiikkia kuin kuulla, kuinka joku moukka sanoo että hän ei ymmärrä sitä ja tuota taulua. Se on selvä merkki siitä, että työ on todella hyvä ja tarkoitettu vain ymmärtäväisen ja avarakatseisen sielun tutkailtavaksi.

Ikävä kyllä kulttuurikoti on kuolemassa. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta näin se taitaa olla. Nuoret eivät edes tiedä mitä ”kulttuuri” –sana tarkoittaa. Heille se on melko suora oopperan synonyymi. Tuon ihmeellisen musiikkinäytelmän, jonka naivia juonta kuljettavat eteenpäin kirkuvat naiset ja matalia ääniä mörisevät bassot. Kulttuurin vihaajalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa luolaan asumaan, sillä kulttuurista ei taida muuten päästä eroon.

Tunkkaisen kujan öljylampun kelmeä valo leikkii iäkkään naisen kasvoilla, kun hän pudottaa hoikan puhallusputken avoimesta päästä herneen sisään. Tämän jälkeen hän ampuu putken sisällön kohti toisen kerroksen ikkunaa. Muutaman yrityksen jälkeen ikkunan verho siirtyy syrjään ja yöuniltaan herätetty vuokralainen heilauttaa kättään. Nainen siirtyy viereisen rakennuksen luo ja toistaa saman. Kaupungin toisella laidalla pitkä bambukeppi tavoittaa toisen kerroksen ikkunaruutua. He ovat herättäjiä (knocker-upper), joiden tehtävänä on saada aikaiset töihin lähtijät hereille. Nykyisenkaltaisia herätyskelloja oli toki jo valmistettu 1800 –luvun alkupuolelta asti, mutta niiden luotettavuus ylsi tämän päivän tasolle vasta sata vuotta myöhemmin.

Herättäjät olivat oma ammattiryhmänsä, joka yleensä mainitaan vain Englannin ja Irlannin yhteydessä. Näiden saarivaltioiden teollinen vallankumous tapahtui 1700 –luvun loppupuolella. Jos aiemmin oma koti oli ollut pienimuotinen verstas, joka tuotti yhteiskunnan kaipaamia tuotteita, niin teollinen vallankumous siirsi nuo yksiköt tehdassaleihin. Samalla arkea alkoi määrittää ajallisesti tarkempi struktuuri. Aamulla oli oltava työpaikalla täsmällisesti, sillä tulijoita oli kyllä riittävästi tilalle. Koska herätyskelloon ei voinut vielä luottaa ja kun yhteiskunta ei vielä tuntenut sosiaalista turvaverkkoa, niin töihin oli syytä mennä sovittuna aikana. Näin syntyi samalla herättäjien ammattiryhmä, jonka viimeiset edustajat kävivät kolistelemassa hereille aamu-unisia töihin lähtijöitä vielä 1920 –luvulla. Tehtävää hoitivat yleensä vanhemmat naiset ja miehet. Myös aamukierroksella olevat poliisit saattoivat osallistua tähän toimintaan lisätulojen toivossa. Olihan patukkakin jo valmiina vyöllä, jolla sai varmaan tehokkaasti hereille ainakin kadun tasossa asuvat. Tehtaat saattoivat myös palkata omia herättäjiä, joten monellekaan duunarille tuo aamuherätyksen tilaaminen ei tainnut tehdä lisäkustannuksia. Herätys tilattiin yleensä joko suullisesti tai laittamalla oveen tai ikkunaan lappu, jossa oli tuo toivottu kellonaika.

Historia on täynnä mielenkiintoisia anekdootteja, joista tämä on varmaan yksi niistä erikoisimmista ja hauskimmista. Kopistelu pitkällä kepillä ikkunoihin on jotenkin mielikuvana vielä melko ymmärrettävää, mutta vanha nainen joka ampuu puhallusputkella kohti ruutuja, on jo hieman erikoisempi näky. Toki tämä jälkimmäinen ”herätyskello” ei tainnut olla kuitenkaan se yleisin malli. Eniten käytetty kädenjatke lienee ollut tuo pitkä keppi tai poliisin patukka.

Édouard Manet (1832–1883) maalasi vieressä olevan muotokuvan vuonna 1872, noin kymmenen vuotta ennen kuolemaansa. Pidän itse kuvasta niin paljon, että se on lojunut jo jonkin aikaa näytölläni. En väsy ihailemaan tuon hahmon koruttomuutta. Naisen sielu on vangittu muutamalla siveltimen vedolla. Hyvä muotokuva ei välttämättä muuta kaipaakaan. Pensselin jälki on leveää ja sitä on ohjannut impressionistinen tapa hahmottaa ympäristöä. Olisin voinut ottaa tähän esimerkeiksi vaikka Vincent van Goghin tai Pierre-Auguste Renoirin omakuvan. Niissä on myös vaikea nähdä realismia, ainakin jos tarkennetaan kasvojen värimaailmaan. Renoirin naama loistaa punaisena kuin se olisi maalattu pikkujoulutunnelmissa. Goghin omakuva muistuttaa auringonkukan värimaailma. Se on siitä huolimatta loistava. Katsoja ei edes hae niistä yhdenvertaisuutta, vaan jotain paljon syvempää. Kuvan sielu on jossain aivan muualla kuin huolellisessa siveltimen jäljessä. Yksityiskohtaisen tarkasti maalattu muotokuva saattaa olla usein paljon tylsempi, kuin sellainen joka on kuin huitaisten tehty. Kukaan ei pysty sanomaan tyhjentävästi, mitä taide on. Tähän Manetin maalaamaan muotokuvaan taiteen tunnusmerkit on mielestäni kiinnitetty jokaisen siveltimenvedon painalluksella.

Manetin uran alku oli vielä vahvaa realismin kautta kuvataiteessa. Vuosisadan puolivälin jälkeen avautui uusi maailma eli taidekäsitys kurkotti kohti impressionista todellisuuskäsitystä. Rakastamani säveltäjä Claude Debussy oli jo täyttänyt kymmenen vuotta, kun Manet maalasi tämän taulun. Debussy ei pitänyt siitä, että hänen musiikkiaan kutsuttiin tuolla mainitulla termillä. Minun mielestäni hän oli aivan oikeassa, sillä impressionistinen tyylisuunta istuu paremmin kuvataiteeseen, jossa sen mukaisesti pyrittiin vangitsemaan lähinnä vaikutelma (impressio) tietystä hetkestä. Tämä onnistuu toki paremmin pensselin kuin nuottien avulla. Tämä oli todella melkoinen mullistus. Se sai vastustusta, niin kuin yleensä kaikki uusi joka poikkeaa tutusta normistosta. Jopa toiset taiteilijat irvailivat impressionistien töitä, väittäen niiden olevan keskeneräisiä. Näiden mielipiteiden taustalla oli tukeva perinne. Siihen asti kuvataide oli hahmottanut todellisuutta enemmän ja vähemmän realistisesti. Ensimmäiset maalaukset löytyvät jo lähemmäs 20 000 vuoden takaa luolien seiniltä. Jopa keskiajan raamatulliset aiheet ovat jossain mielessä enemmän kosketuksissa arkeen kuin impressionismi tai kubismi, joka suorastaan räjäytti kuvamaailman. Kubismia kaiketi voisi sanoa ensimmäiseksi ohjelmoiduksi taidesuunnaksi. Se luultavasti keksittiin jossain Pariisin Montmartren taiteilijayhteisössä. Pariisi oli tuohon aikaan se paikka, jossa kuvataiteilijat viihtyivät. Itse olen kävellyt Montmartren kapeilla kujilla ja tutustunut sen huipulla kohoavaan Sacré-Coeurin kirkkoon. Alue on hyvin viehättävä edelleen ja en lainkaan ihmettele, että taiteilijat ovat ottaneet tuon alueen omakseen.

Lähde eli tuttavallisemmin Lätty oli luokkakaverini. Opiskelimme kuusikymmentäluvun puolivälissä autonasentajaksi Riihimäen seudun ammattikoulussa. Lätty taisi vaihtaa alaa jossain vaiheessa, samoin kuin moni muukin tulevista asentajista. Vaikka en ollut Lätyn kanssa kovinkaan läheinen ystävä, niin se ei suinkaan tarkoita etteikö hänellä ollut vaikutusta omaan elämääni. Lätty nimittäin tutusti minut rämisevien seinäkaiuttimien (ne olivat muistaakseni tehty vanerista) kautta rock and rollin ihmeelliseen maailmaan. Lähde oli saanut opiskelun ajaksi vuokrattua asunnon melkein koulun vierestä. Ja jos oikein muistan niin tämä luokkakaverini taisi olla melko aamu-uninen. Tuo lyhyt etäisyys ei tainnut auttaa tuon ongelman ratkaisussa, sillä hän saapui tunneille melko usein myöhässä. Ehkä hän jäi aamuisin seinäkaiuttimiensa vangiksi niin kuin minäkin. Lätyn asunto oli paikka, joka jakoi koulumatkan kahteen osaan. Ensimmäinen kolme kilometriä meni kevyesti, kun tiesi saavansa kohta kuunnella Hank Marvinin kitarointia.

Tha Shadows oli ensimmäinen yhtye, jonka musiikki ns. kolahti ja teki sen todella rytinällä. Se oli myös ensimmäinen yhtye, joka paljasti minulle kuinka hieno soitin sähkökitara on. Marvinin kuulakas sointi vei teini-ikäisen mennessään. Beatles tuli paljon myöhemmin. Fuusiojazziin tutustuminen on jo oma lukunsa, puhumattakaan klassisesta. Kuuntelen tätä kirjoittaessani Spotifyn kautta Shadowsin hittejä ja eihän tuo soundi ole miksikään muuttunut, vaikka vuosikymmeniä onkin pakkautunut jo melko paljon ensimmäisen kokemuksen ja tämän hetken väliin. Marvinin kitarointi kuulostaa edelleen ihanan kuulakkaalta ja miksi ei kuulostaisi. Musiikkimakuni on tosiaan laajentunut noista nuoruusvuosistani melkoisesti, mutta siellä jossain syvällä on edelleen paikka rockille. Ja luultavasti tulee säilymäänkin.

The Shadows kävi viimeksi Suomesssa noin viisi vuotta sitten. Kyseeessä taisi olla Cliff Richardin kanssa yhdessä tehty juhlakiertue, sillä olihan tämä rautalankayhtye aloittanut uransa tuon maineikkaan artistin taustabändinä. Alkuperäisestä kokoonpanosta on enää jäljellä Hank Marvinin lisäksi komppikitaraa soittava Bruce Welch. Olinko mukana tuossa konsertissa? Kyllä vain. Jossain siellä Hartwall areenan takapenkillä soittelin ilmakitaraa ja tunsin itseni lähemmäs viisikymmentä vuotta nuoremmaksi.

Elävimmät muistot syntyvät vahvojen tunnetilojen saattelemana. Ne voivat saada alkunsa vaikka tuoksusta tai jostain mieleenpainuvasta visuaalisesta kokemuksesta. Savusaunan tuoksu johdattaa ajatukseni välittömästi Pohjanmaalle, Taluskylälle. Seurakseen se saa saunarakennuksen takaa avautuvan laajan peltoaukean, jota täplitti harmaat heinäladot. Saunan toinen seinä oli melkein kiinni riukuaidassa, jonka takana laidunsivat läheisen maatilan hevoset. Jonkun matkaa portin takana oli käyttämämme kaivo, joten sinne oli mentävä kapeaa heinikon reunustamaa polkua pitkin. Mikään ei voinut olla pelottavampaa kuin kulkea noiden suurten eläinten ohitse vesiämpäreitä roikottaen.

Kylällä oli myös paja. Sen ahjon tuoksu tuntui leijuvan koko taajaman alueella. Se oli lähes maagista, kun seppä muokkasi punahehkuista rautaa. Se tuntui vääntyvän vasaran avittamana yhtä helposti erilaisiin asentoihin kuin muovailuvaha. Muistan vielä pajan oven yläpuolella roikkuvan hevosenkengän. Niitä taidettiin tilata siihen aikaan sepältä eniten. Pajalta kun käveli mäen alas, niin olin kahden kaupan välissä, jotka olivat toisiaan vastapäätä. Niiden pakastearkuista löytyi lapsuuteni parhaat jäätelöpuikot. Kauppojen takana jatkuivat taas Pohjanmaan loputtomat peltoaukeat.

Jossain vaiheessa Pohjanmaan lakeudet vaihtuivat hämäläiseen maisemaan. Vahvin muisto muuton jälkeiseltä ajalta on omakotitalomme seinä, joka oli täynnä kärpäsiä. Sen muurista tihkui myös sitkeää pikeä, joka taisi toimittaa tuolloin myös purukumin virkaa. Talon vieressä oli kolme lautainen keinu, joka houkutteli hyppäämään mahdollisimman pitkälle. Alastulo tapahtui kovalle nurmikolle, joka hieman hillitsi vauhtia. Pihan reunalta alkoi kasvimaa, joka sai talvella pinnalleen napakelkan. Isä kaivoi ensin maahan keskitolpan, johon päähän akseloitiin pitkä puomi. Sen toiseen päähän kiinnitettiin kelkka. Se kiersi ympyrän muotoista rataa, joka oli jäädytetty mahdollisimman liukkaaksi. Isäni työntäessä puomin lyhyemmästä päästä sai kelkka välillä sellaisen vauhdin, että keskipakoisvoima lennätti pienen kyytiläisen rataa reunustavaan lumihankeen. Lapsuuteni karuselli, jota parempaa vauhtia en tainnut saada edes Linnanmäellä.

Kävin pari viikkoa sitten kaverini kanssa Lahdessa kiertelemässä kirpputoreja. Niitä riittää tuossakin kaupungissa ja kaikille on yhteistä, että ne ovat hyvin hoidettuja. Samoin kävijämäärät keskellä arkea ovat yllättävän suuret. Yleensä katselen näillä reissuilla lähinnä kirjoja, vaikka olenkin pyhästi luvannut olla ostamatta niitä lisää työhuoneeseeni. Tällä kertaa kuitenkin pari teosta herätti mielenkiintoni. Toinen niistä oli Tammen kustantama ”Iloinen 1950-luku”. Sitä en tiedä, mistä tuota iloa 50-luvulle kumpusi. Ehkä sotavuosien jälkeinen usko tulevaan nousi kirjaimellisesti tuhkasta kuin Feniks –lintu. Kirjassa käydään tuo vuosikymmen lävitse päivä päivältä ja lähinnä se herätti mielenkiintoni. Voisin nyt tarkistaa tuonkin, että mitä tapahtui syntymäpäivänäni. Sillä ei varmaan ollut silloin minulle kovinkaan paljon merkitystä, kun odottelin ensimmäisiä vaippoja alakertani suojaksi. Nyt sillä näyttää olevan, kun etäisyyttä on tullut reilusti.

Kirja sivuuttaa tarkan syntymäpäiväni, silloin ei kaiketi tapahtunut maailmalla mitään mielenkiintoista. Aloitan lähestymisen noin kuukautta aiemmin, sillä silloin Helsingin rautatieasemalla riehusi tulipalo. Sitä kuulemma seurasi 20 000 ihmistä. Heillä oli myös muutakin töllisteltävää, sillä asemanrakennuksen yläpuolella pörräsi helikopteri, joka ei ollu kovin tuttu näky maassamme. Ensimmäinen helikopterilento Suomessa oli tapahtunut vain vuotta aiemmin Turussa, joten jotain todella outoa oli ilmassa. Muutama päivä tämän jälkeen Pohjois-Korea hyökkäsi eteläisen naapurinsa kimppuun ja alkoi sota, joka näyttää olevan vieläkin kesken.

Kaksi viikkoa ennen syntymääni kuolee arkkitehti Eliel Saarinen. Kuka Eliel Saarinen? Hän oli aikanaan tunnetuin arkkitehtimme Alvar Aallon ohella. Lisäksi hän on suunnitellut jo mainitun Helsingin rautatieaseman, joka syttyi palamaan kolme viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Saarisen töitä on myös Suomen Kansallismuseo. Eliel raapusteli toimistossaan piirustukset myös Eduskuntatalolle ja sehän piti alustavien suunnitelmien mukaan pystyttää Tähtitorninmäelle. Se löysi kuitenkin lopulta paikkansa Arkadianmäeltä. Suunnittelukilpailun voitti arkkitehtitoimisto, jonka nimi on ei taida kertoa enää mitään kenellekään, joten jätän mainitsematta sen.

Päivää ennen syntymääni Suomen voimistelujoukkio voitti permannon maailmanmestaruuden. Lisänä tälle saavutukselle oli rekkimies Paavo Aaltosen saama kultamitali. Noiden ansioiden tapahtumapaikkana oli Basel, joka lienee jossain Sveitsin maaperällä.

Kaksi päivää syntymäni jälkeen kuolee Ester Ståhlberg. Pari vuotta myöhemmin menehtyy hänen puolisonsa ja meidän ensimmäinen presidenttimme Kaarlo Johan Ståhlberg. Eli olen melkein sukua presidentille ja hänen kirjailija vaimollensa. Esteri hämmensi kirjoillaan äärioikeistolaisten maailmankuvaa, kun hän antoi juutalaisillekin ihmisarvon. Outoa, kun ajattelee mitä tuo ihmisryhmä oli käynyt lävitse vajaa vuosikymmen aiemmin. Tuohon kansanryhmään kohdistuva kritiikki ei tunnu tosiaan loogiselta tässä vaiheessa vuosisataa, kun keskitysleirit olivat vielä tuoreessa muistissa. No, kyseessä oli äärioikeisto ja tuossa porukassa ei taida eettiset valinnat olla kovinkaan tärkeässä roolissa.

Kaksi viikkoa syntymäni jälkeen vierailee meillä The Delta Rhytm Boys, jonka musiikkia alan seuraavaksi kaivamaan Spotifysta. Veikkaan kuitenkin, että vanhempani eivät kuunnelleet radiostaan tuota bändiä. Siellä taisi soida Olavi Virta ja muut tangomusiikin taitajat. Tärkeä uutinen kuitenkin unohtui, sillä kuukausi syntymästäni syntyi Kristiinankaupungissa neloset. En tiedä kuinka yleistä tuo mahtaa olla, mutta uskoisin, että noita kvartetteja ei varmaan tupsahda vanhempien iloksi kovinkaan usein.

Rakastan struktuuria ja vihaan sitä myös samalla. Se on turvallista, mutta myös valtavan tylsää. Kuitenkin eläminen ilman edes jonkinlaista struktuuria on lähes mahdotonta. Sitä ei taida päästä karkuun edes autiolle saarelle. Sielläkin se astuisi arkeen, vaikka siihen ei kuuluisikaan lasten raijaamista päiväkotiin tai aamuista kaurapuuron keittoa, puhumattakaan hampaiden pesusta. Struktuurien vihaaja ei taida voida sille mitään, että maapallo pyörii akselinsa ympäri ja tekee samalla vuotuisen lenkkinsä auringon ympäri. Vuodenajat nitkahtelevat paikoilleen, samoin vuorokausi kääntelee kylkeään inhottavan tutunomaisesti. Tässä sitä sitten ollaan maailmakaikkeuden vankina. Iso pyörä heittää volttia ja me siinä mukana. Syyttävä sormi osoittaa tietenkin kohti Jumalaa, mutta sen heristelystä ei taida olla ihmeemmin hyötyä. Ehkä Iso Herra vaatii myös struktuurin, jotta pystyisi hahmottamaan paremmin kaiken luomansa.

Peli ei ole kuitenkaan menetetty, vaikka melko pahalta näyttääkin. Onneksi arjessa on erilaisia nyansseja, joita voi tökkiä uuteen uskoon. Työelämä on luonnollisesti melkoinen mörkö struktuurin alasajossa. Työnantaja tuskin hyväksyy, että käyn hoitamassa päivävelvoitteeni epäsäännöllisesti. Mutta onneksi työn ulkopuolellakin on elämää. Ihmeellistähän tuo on, mutta näin minulle on joskus kerrottu. Aamuhan muodostuu yleensä niistä toisiaan kertaavista toiminnoista. Onko pakko pestä hampaita juuri aamupalan jälkeen, senhän voi tehdä vaikka bussissa tai liikennevaloissa. Vuoteesta nouseminen ja vaatteiden päälle pukeminen antaa myös melko paljon vaihtoehtoja, joilla voi rikastuttaa struktuurin ahdistamaa aamua. Vuoteesta voi nousta vaikka välillä ryömien vaimon yli. Vaatteet voisi pujottaa päälle väärinpäin silloin tällöin. Se ilahduttaisi myös lähiympäristöä, joten onhan näitä vaihtoehtoja.

Monessakin perheessä on hyvinkin tuttu tilanne, kun aviopuolisot jurottavat toisiaan aamupalapöydän vastakkaisilta laidoilta. Tämä on struktuurin vihaajan ykköskohteita. Eläkkeellä tämä asetelma saa yhä kammottavimpia piirteitä. Edessä on kerran vuorokaudessa muistutus siitä, kuinka elämä irrottaa pikku hiljaa viriilin otteensa. Se jättää jäljelle hieman lasittuneen katseen ja syvät uurteet, joiden määrästä ei enää jaksa pitää lukua. Siinä sitä sitten toljotellaan toisiamme ja ryystetään välillä kupillinen kahvia kalkkiviivoille saakka.

Katselin aamusella kirpputoriseissulla mopoautoa, joka huristeli parkkipaikan halki ihan mukavalla vauhdilla. Ratin takana oli aknepintainen kuljettaja ja vieressä kauhisteli tyttökaveri. Vauhti on kuin liimapaperi, kun lähdetään ”metsästysreissulle”. Tuohon tarraan takertuu tyttö toisen perään, vaikka konehuoneessa ei olisi montakaan hevosvoimaa. Liikkuminen on puutarhanhoidon jälkeen tärkeintä ihmisen elämässä ja mieluummin niin, että persettä voi lepuuttaa samaan aikaan penkissä.

Jostain syystä minulle juolahti muutama outo ajatuskulku mieleni perukoille, kun katselin tuota menevää kulkuneuvoa. Pidän mopoautoja hieman hassun näköisinä ja kun nuoriso hieman tuunaa niitä, niin lopputulos on entistä naivimman oloinen. Katson kuitenkin tuota viritelmää ikäihmisenä, jolloin jo moni muukin asia vaikuttaa melko vähäpätöiseltä tai hieman hölmöltä. Ja mielipiteistäni pitää tietenkin vähentää ikärasite. Mutta nyt ei hassutella mopoauton kuosista tämän enempää, sillä tämä kerrottu ajatuskulku tuli vasta myöhemmin. Tämän tarinan kannalta tärkeintä oli se ensimmäisenä oivallus: ”Mitä jos jäisin mopoauton alle?”. Kipeätähän se tekisi, mutta kipemmältä tuntuisi häpeä. Se on sama kuin jäisin polkuauton alle. Minä makaisin selälläni mopoauton kaulan alla ja lökäpöksyinen nuori mies tulisi kavereiden kanssa kysymään, että ”miten papalle kävi?” Häpeä olisi tuossa tilanteessa niin suuri, että tuskin vastaisin mitään. Kiroilisin vain huonoa tuuriani, kun elämä uhkaa päättyä onnettoman mopoauton yliajamana.

Mutta eihän tämä tähän lopu. Pari tuntia tapahtuman jälkeen mieleeni tiuli vielä kaameampi kohtalo. Tässäkin episodissa toisena osapuolena oli mopoauto. Näin äkkiä edessäni kirkkaan vision, jossa mopoauto törmäsi oman rakkaan Skodani kylkeen. Minä olisin tietenkin oikeassa, mutta se ei auttaisi tuotakaan häpeällistä tilannetta lainkaan.

Elämässä on mukavasti tilaa kauhukuville. Tänään niiden keskiössä oli mopoauto, ensi viikolla ehkä joku muu.