Ajatusten matkassa

Vinyylilevyt tulivat markkinoille 1940-luvun loppupuolella ja samalla syntyi levykansitaide. LP-levyjen edeltäjät, savikiekot, oli pakattu ruskeaan voimapaperiin, joten visuaalinen muutos oli melkoinen. Vuonna 1980-luvulla ilmestyi CD-levy markkinoille ja kansikuvalle jäi jatkossa huomattavasti vähemmän tilaa. Nykyään kuunnellaan musiikkia lähinnä suoratoistopalvelujen kautta. Kansikuvia voidaan katsella tietokoneen tai tabletin näytön kokoisena eli tavallaan palataan kuvakoossa takaisin vinyylikauteen. Ehkä tämä luo uusia haasteita kansikuvataiteilijoille.    

LP-levyjen kannet tarjosivat aikoinaan riittävästi tilaa luovuudelle, jonka ensisijainen rooli on potkia kiusalliset raja-aidat nurin. Ja kyllä niitä potkittiinkin. Muistan omasta nuoruudestani, että kansia tuli pyöriteltyä käsissä joskus melko pitkäänkin. Taisin hätkähtää, kun näin The Who-yhtyeen levyn kannen, jossa koko bändi oli oikaissut keikkabussista kuselle. Kyllähän tuo silloin kieltämättä oudostutti, mutta tuskin enää. Pink Floydin The Dark Side of The Moon-kiekon kansitaide taisi vaatia tutkistelua pidempäänkin. Tyylikkäästi toteutettu prisma, joka hajottaa valoa väreiksi. Luin jostain, että jokaisella värillä on myös erityinen merkitys. Pelkistetyn kaunis kansi.  

Rollarit eivät saaneet minusta innokasta fania. Se hävisi kymmenen nolla Beatleseille, joiden musiikki kolahtaa edelleen. Se on vain maailman paras yhtye. Ja heillä on myös tuo loistava kansi, jossa koko nelikko ylittää kadun suojatietä pitkin. Hieno idea, jota ei menneet vuosikymmenet ole lainkaan haalistaneet. Joskus yksinkertainen oivallus vain toimii, niin kuin tämänkin levyn kohdalla.  

Entä klassinen musiikki? Kun olen käynyt niiden kansia lävitse, niin tuleen mieleen sanat pelkistys, arvostus ja konservatiivisuus. Jos klassisen musiikin pariin halutaan houkutella nuorempia kuulijoita, niin ehkä kansikuvat voisivat olla yksi elementti, joka voisi koukuttaa. Kyseessä olisi ehkä samanlainen vaikutus kuin kirjan kansissa. Värikäs ja jollain tavalla kiinnostava kuva voi saada tarttumaan teokseen herkemmin ja tutustumaan sen sisältöön.

Klassisen musiikin kansikuvat ovat helppo ryhmitellä: maisemakuva, säveltäjän kasvokuva, artisti tai artistit soittimen parissa ja vähemmistöön jäävät abstraktiset kuvat. Jazzin kuvailmaisu on jossain määrin samanlaista, mutta sieltä löytyy luovuutta rutkasti enemmän. Hienosti toteutettuja piirroskuvia käytetään todella paljon. Jazzin kansikuvataide ei häviä lainkaan rockin ja popin kansikuville. Mutta annetaan muutaman essimerkkikuvan kertoa:

Olen käynyt silloin tällöin Finlandia-talossa klassisen musiikin konsertissa. Yleensä niistä ei ole jäänyt muuta mieleen, kuin musiikki, josta on pitänyt tai sitten ei. Toki arkkitehtuurin harrastajana tuo Töölönlahden rannalle rakennettu musiikin temppeli on uljas näky, kun sen siluetin erottaa junan ikkunasta ennen asemalle saapumista. Se on todella kaunis ja sopusuhtainen rakennus. Vaikka funkkis ei ole saanut keskeistä paikkaa sydämestäni, niin antaudun toki Finlandia-talon edessä. Samoin Stadionin muotokieli saa minulta lämpimiä halauksia. Molemmathan ovat Alvar Aallon käden jälkiä. Hyvä arkkitehti on kuin kuvataiteilija, vain sillä erolla, että arkkitehtuurin työnjälki on yleensä realismia.

Joten puitteet olivat kunnossa, kun istahdin varatulle paikalleni. Ohjelmassa oli Prokofjevin viides sinfonia, jonka olin kuunnellut kotona jo aiemmin. Minusta on helpompi uppoutua teokseen, kun siitä on edes jonkinlainen muistijälki. Tätä tukee myös rakkaasti hellimäni ajatus, että pitäminen on myös oppimista. Ilman tätä uskoa, en varmaan olisi koskaan yrittänyt laajentaa musiikkimakuani klassiselle puolelle, puhumattakaan perinteisestä jazzista.

Istahdin siis paikalleni ja aloin tutkailla aulasta ottamaani lehtistä, jossa esiteltiin illan ohjelma. Hieman yllättäen vieressäni istuva mieshenkilö kääntyi puoleeni ja pyysi lainaamaan sitä. Tunsin nuo kasvot, sillä hän oli Erik Tawaststjerna, joka oli tämän maan paras Sibelius-tuntija. Hän on kirjoittanut Sibeliuksesta laajan elämänkerran, jossa on kaikkiaan viisi osaa. Eli melkoinen lukukokemus, jos haluaa kahlata ne kaikki lävitse. Itse olen onnistunut lukemaan kaksi ensimmäistä osaa. Erikillä oli kädessään muistilehtiö, johon hän teki konsertin aikana merkintöjä. En ymmärrä, kuinka perusteellinen arvio kuuntelukokemuksesta lopulta mahtoi syntyä, sillä minusta hän nukkui välillä. No, ehkä hän vain uppoutui musiikkiin;). Paras yllätys tuli konsertin loppupuolella, kun hän totesi minulle, että hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut Prokofievin viidettä sinfoniaa. Tuota viimeistä virkettä taisin mutustella melko pitkään konsertin jälkeisellä junamatkalla.

Muutama päivä sitten Hesarissa oli kirjoitus ”Pyhän juomarin legenda”, joka käsitteli Pentti Saarikosken runoutta. Artikkelin kirjoittaja antautui nuoruudessaan Saarikoski-kultille. Nyt myöhemmin, lukiessaan Saarikosken runoja, hänelle ei puhu enää suuri profeetta, vaan alkoholismin kurittama runoilija, jonka lyriikka ei olekaan niin loistokasta, miltä se tuntui nuorempana. Nyt Saarikoski näyttäytyi hänelle lyyrikkona, jonka sekoilut estivät häntä toteuttamasta kirjallista potentiaaliaan.

Olen itsekin tutustunut nuorempana Saarikosken tuotantoon. Toki en muista, miten Saarikosken runot vaikuttivat vai vaikuttivatko lainkaan. Tarkan kirjoittaman kaksiosaisen elämänkerran kahlasin myös lävitse ja jonkun Saarikosken proosateoksen. Aika Prahassa oli ainakin yksi niistä, muita en muista. Saarikoski taisi näyttäytyä minulle boheemina kirjailijana, jota kadehdin. Tiesin, että minulla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta pukeutua tuohon pilviä kannattelevaan kaapuun. Olin mielestäni vain tylsä postiauton kuljettaja, joka kirjoitteli vapaa-aikanaan pöytälaatikkoon. Ja kun ei alkoholikaan maistunut, niin eihän minun kirjailijan urani kovin kummoiselta näyttänyt. Saarikoski oli lähes jatkuvasti humalassa ja poltti kolme askia vahvaa vihreää norttia päivässä, mutta niinhän hyvän runoilijan pitikin tehdä.

Ensimmäisen ja ainoan kerran näin Saarikosken, kun odottelin vuoroani Akateemisen kirjakaupan ylätason kassajonossa. Saarikoski seisoi edessäni Mia Bernerin kanssa. Ensimmäinen huomio oli vahva alkoholin tuoksu. Saarikoskella oli kädessään pari kirjaa. Toinen niistä oli muistaakseni sanskritin sanakirja ja kaverina teos, josta en muista sen enempää. Kun tuli Pentin vuoro maksaa, niin hän kaivoi taskustaan kasan ryppyisiä seteleitä, jotka hän levitti kassapöydälle. Kassaneiti aloitti laskennan ja totesi lopulta, että markkoja ei ole tarpeeksi. Saarikoski tunki setelit takaisin taskuunsa ja poistui paikalta Mia Bernerin saattamana.

Saarikoski on haudattu Valamon luostarin hautausmaalle. Joskus 1990-luvun alkupuolella vietimme siellä perheen kesken päivän. Olimme vuokranneet jostain lähikunnasta kesämökin ja päätimme ajella eräänä päivänä Heinävedelle. Ruokailun jälkeen oli vuorossa Saarikosken hauta. Löysimme sen lopulta hautausmaan perältä, lähes nojaamassa hauraaseen kiviaitaan. Se näytti runoilijan haudalta, ei liian pramea vaan juuri sellaiselta kuin elämää tiukasti kainalossa rutistaneen kirjailijan haudan pitääkin näyttää.  

Pianon ääniala on laajempi kuin minkään muun vakiosoittimen. Ei siis ihme, että se siitä on tullut sähkökitaran ohella suosikkisoittimeni. Näiden selkään huohottaa jazzin keskeinen soitin eli saksofoni. Toki kukaan ei soita klassista musiikkia, eikä jazziakaan perinteisellä pianolla vaan flyygelillä. Kyllä suuret jazz-suuruudet, vaikkapa Thelonious Monk, Art Tatum ja Oscar Peterson, paukuttelivat esiintyessään flyygelin koskettimia, eivätkä pystypianon.

Nykyinen piano syntyi 1700-luvulla ja sen varhaisin edeltäjä löytyy jo 1300-luvulta. Noiden vuosisatojen väliin mahtuu liuta muitakin kosketinsoittimia, joiden kieliä naputeltiin vasaralla. Ei pidä unohtaa myöskään cembaloa, joka oli renessanssin ja barokin kauden tärkein klaveerisoitin. Sen alkupään historia luikertelee jonnekin 1400-luvulle. Piano kuitenkin syrjäytti sen melko lopullisesti 1800-luvulla.

Cembalon kieliä näppäillään kynsillä, eikä vasaralla kuten pianossa, joten sen ääniala on aivan erilainen. Yhtä ääntä ei voi soittaa eri voimakkuuksilla. Cembalon ääni on myös paljon pehmeämpi ja hiljaisempi kuin pianossa. 1800-luvun megatähti Frans Liszt ei varmaan olisi saanut kuulijoitaan hurmostilaan istahtamalla cembalon ääreen. Tuohon sen vaimea ääniala ei olisi pystynyt. Frans vangitsi kuulijansa näyttävällä soitollaan ja näille kelpasi muistoksi vaikkapa maestron sikarintumppi tai pianon päälle unohtunut juomalasi. Liszt oli aikakautensa ”rokkari”, joka sävelsi massahysterian keskellä myös loistavaa pianomusiikkia.

Ei siis ihme, että cembalo ei kuulu suosikkisoittimiini, vaikka olen yrittänyt kuunnella sitkeästi barokin mestarien sävellyksiä. 1700-luvun alun yksi suurimmista säveltäjistä oli Domenico Scarlatti, joka sävelsi tuolle soittimelle 555 sonaattia. Taisi määrä korvata laadun, sillä minusta ne muutamat sonaatit, joita olen yrittänyt sitkeästi kuunnella tuolta säveltäjältä, kuulostavat hyvin, hyvin tylsiltä – ja täysin samanlaisilta.

Kun kirjoittelen tätä, niin kuuntelen samalla kuulokkeilla Pjotr Tšaikovskin ensimmäistä pianokonserttoa. Se alkaa todella komeasti ja jatkuu lähes samalla pietillä. Ei siis ihme, että se on pianokonserttojen suosikkilistallani. Tältä listalta löytyy myös norjalainen Grieg ja Rahmaninov. Ja tietenkin kaikki Beethovenin viisi pianokonserttoa, joista jokainen oli klassismin ja romantiikan taitekohdan merkkipaaluja. Mozartilla on myös selkeä paikka tällä listalla monella muullakin säveltäjällä.

Mutta yksi sonaatti on sellainen kokemus, että en löydä superlatiiveja sen tuottamien fiiliksien kuvaamiseen. Tämä mestariteos on Frans Lisztin B-molli pianosonaatti, jossa olisi aineksia vaikkapa oman blogin sisällöksi.   

Pyörän historia täytti muutama vuotta sitten kaksisataa vuotta. Se oli varmaan tapahtuma, joka jäi huomioimatta lähes kaikilta. Se olisi ansainnut toki enemmän palstatilaa, sillä kyseessä on yksi 1800-luvun hienoimmista keksinnöistä höyrykoneen rinnalla. Outoa on vain se, että miksi potkupyörää ei keksitty jo huomattavasti aiemmin, sillä tekniset valmiudet siihen on ollut niin kauan, kun on osattu työstää puuta. Siroja sotavaunujen pyöriä valmistiin jo tuhansia vuosia sitten, joten tuolla taidolla on jo pitkä historia. Ehkä kukaan ei vain voinut kuvitella, että kahden pyörän varassa voisi liikkua kaatumatta. Keksinnöt vaativat sopivan määrän hulluutta, joka ei välitä perinteisistä ajattelun rajoista. Ilman näitä pelle pelottomia meillä ei olisi ilmaa raskaampia lentolaitteita, eikä tuota draisiinia, joka lähenee muotoilultaan taideteosta.

Yleensä keksinnöt osataan yhdistää johonkin tekijään. Polkupyörän esiasteen kohdalla päädymme vapaaherra Karl von Draisiin. Nuoruudessaan hän opiskeli matematiikkaa, fysiikkaa ja arkkitehtuuria ja päätyi metsänhoitajaksi. Opiskelusta oli varmaankin hyötyä, kun tämä maailman fiksuin metsänhoitaja alkoi suunnitella kaksipyöräistä kulkuneuvoa, josta toki puuttui tutut polkimet ja voimansiirto. Puhutaan siis potkupyörästä, joita valmistetaan edelleen niin lapsille kuin aikuisillekin. Draisin käytti keksinnöstään nimeä laufmaschine, joka tarkoittaa juoksukonetta. Polkimet ilmestyivät osaksi etupyörää vasta muutaman kymmenen vuotta myöhemmin, kun draisiini oli jo jäänyt unohduksiin. Kiinnostus sitä kohtaan kesti vain muutaman vuoden. Potkupyörä ei myöskään jäänyt myöskään Karlin ainoaksi keksinnöksi, mutta se on jo toinen juttu.  

Mutta entä vastaanotto? Uudesta kulkuneuvosta tuli nopeasti yläluokan nuorten miesten huvitteluväline, joka levisi maasta ja mantereelta toiselle. Jossain vaiheessa niitä saattoi myös vuokrata, jolloin tavallinen kansa pääsi kokeilemaan niillä ajamista. Ei ihme, että nuo aikansa hurjastelijat saivat reilusti palstatilaa aikansa lehdistössä ja pilapiirtäjiltä eivät aiheet loppuneet. Hevoset vauhkoontuivat ja lähes jarruttomilla pyörillä meno oli epäilemättä vaarallista. Ja kovin miellyttävää draisiinilla liikkuminen ei voinut olla. Meno oli varmaan melko tärisyttävää, sillä ilmarenkaita saatiin vielä odottaa vuosisadan loppupuolelle asti.

Karl von Draisin sai osakseen pilkkaa ja keksintö nimitettiin turhakkeeksi. Puolustajiakin toki löytyi, joiden mielestä se korvasi jopa hevoskyydin ja sopi oikein hyvin myös kuntoiluvälineeksi. Nämä positiiviset lausunnot jäivät kuitenkin melko vähäisiksi.

Yhteistä näille pelle pelottomille on se, että osa heistä kuolee köyhänä ja unohdettuna. Näin kävi myös Karl von Draisinille, jonka keksintö osana polkupyörän historiaa, huomattiin vasta paljon myöhemmin. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, sillä näin nerojen kohdalla on usein käynyt. Maailma ei ole aina kovinkaan avoin uusille ajatuksille. Ne yleensä tyrmätään, koska ne rikkovat tuttua arkea, jossa ei hirveämmin siedetä poikkeamia oudoille reiteille.

Olen käynyt Pariisissa kolme kertaa ja se on ehdottomasti liian vähän. Pariisi on paikka, johon ei vain kyllästy. Tuo Ranskan pääkaupunki on ehkä maailman feminiinisin kaupunki. Se on täysin vastakkainen toiselle metropolille eli Lontoolle, joka on vastavuoroisesti hyvin maskuliininen, suorastaan germaaninen.

Pariisi yllätti minut jo ensimmäisellä kerralla. Kun astuin metroon, niin siellä oli monella kirja kädessä. Vaikka meno oli huojuvaa, niin se ei estänyt lukemista. Ranska on ollut sivistysvaltio ainakin tuhat vuotta, jos sitä mitataan kirjallisen kulttuurin saavutuksilla. Kun meillä Agricola oli vasta luomassa kirjakielen perusteita 1500-luvulla, niin Ranskassa painettiin jo kirjoja, joita luetaan vieläkin. Frankkien maa on tuottanut huomattavia kynäntaitajia ja ollut myös haaroittamassa uusia polkuja kuvataiteessa. Siinä Pariisin Montmartren kukkulalla on ollut keskeinen rooli. Olisihan se ollut kiehtova paikka olla kärpäsenä katossa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, kun kahviloissa ja kabareissa saattoi tavata Pierre-Auguste Renoirin, Henri Matissen, Pablo Picasson, Vincent van Goghin ja Claude Monetin ja monia muita. Olisin myös mielelläni antanut tunnustuksen Claude Debussylle hänen musiikistaan, jonka sävelkieli on erittäin kiehtovaa. Ei tarvitse kuin kuunnella vaikkapa orkesteriteos La Mer, niin eiköhän se jo riitä väitteeni tueksi. Montmartren kukkulalla on syntynyt myös kubistinen taidesuunta, jota olivat kehittämässä Pablo Picasso ja Georges Braquea. Tuo paikka on ollut taiteen ahjo ja alasimen pauke kuuluu vielä sadan vuoden päähänkin.  

Montmartren hartioilla on myös Sacré-Cœurin kirkko,johon kannattaa tutustua. Se on todella vaikuttava, joten ei ihme, että se houkuttelee massoittain turisteja. En löydä sellaista superlatiivia, joka riittäisi kuvaamaan sitä tunnelmaa, kun astuin ensimmäistä kertaa sen seinien sisäpuolelle. Se oli hyvin, hyvin koskettava kokemus.    

Rakastan ranskan kieltä. Kävin ojentamassa Pariisissa käydessäni punaisen ruusun Edith Piafin haudalle, koska rakkauteni tuohon kieleen syntyi kuunneltuani hänen laulujaan. Taisin kehua ranskan kielen kauneutta erään ravintolan omistajalle, kun oli päivällisen aika. Palautteeni jälkeen suomibrändi taisi kohentua entisestään, ainakin isäntä löysi meille takahuoneesta lisämaisteltavaa.

Kun puhutaan eurooppalaisista kielistä, niin Saksa on aina ollut minusta ranskan vastakohta. En ole koskaan pitänyt siitä. Minusta tuntuu, että sitä pitäisi puhua nahkasaappaat jalassa ja nenän alaisia viiksiä roikottaen. Jos Hitler olisi puhunut ranskaa, niin toista maailmansota ei olisi koskaan edes syttynyt.   

Pariisi on kuin Claude Monet’n impressionistinen työ. Siinä on kaiken pois sulkevaa keveyttä, jonka ideana on vangita vaikutelma tietystä hetkestä ja jättää sommittelu ja yksityiskohdat toisarvoisiksi. Vaikuttaa kuin taide olisi synnyttänyt Pariisin, eikä suinkaan päinvastoin. Kun katselee impressionistisia maalauksia, niin realismi alkaa melko pian vaikuttamaan ankealta ja nuhjuiselta. Sen voisi lähinnä rinnastaa dokumentointiin. Realismilla, niin kuvataiteessa, valokuvauksessa kuin kirjallisuudessa, on toki ollut suunnaton merkitys, kun on haluttu herätellä omistavan luokan sosiaalista myötätuntoa. Teosta pitäisi lähestyä kuin se olisi Tabula rasa, jonka merkityksen katsoja rakentaa, tyhjennettyään ensin mielestään kaikki ennakkoasenteet. Realismi osoittaa liian suoraan sormella, se antaa hyvin vähän tulkinnan varaa ja siinä onkin sen heikkous. Toki tuoltakin alueelta löytyy suosikkejani ja heidän töistään löytyy myös kaipaamiani nyansseja.  

Jos Louvressa haluaa käydä vain katsomassa Mona Lisaa, niin kierros jää ehdottomasti vajaaksi. Tuo pienikokoinen (korkeus noin 60 cm) Leonardon työ ei ainakaan minuun ole koskaan ihmeemmin vaikuttanut. Itse suunnistan suoraan Alankomaalaisen 1600-luvun kultakauden maalausten pariin. Sieltä löytyy suuret suosikkini Pieter Brueghel vanhempi ja Vermeer. Ensin mainitun maalaus The Hunters in the Snow löytyy Wienin taidehistoriallisesta museosta. Tuo kiehtova maalaus on kiusannut mieltäni jo lapsuudesta asti. Kuvittelin silloin, että olen joskus asunut tuossa maalauksen kylässä, jonka läheistä rinnettä metsästäjät laskeutuvat. Lintuharrastajana olen yrittänyt bongata kangaspinnan siivekkäät, mutta toistaiseksi lajimäärittely ei ole onnistunut.   

Tämä blogini ei ollut tarkoitettu matkaoppaaksi, mutta taiteen ystävälle annan vinkin, että älä unohda Pompidou-keskusta. Siellä käy miljoonia kävijöitä vuosittain, joten joudut jonottamaan jonkin aikaa. Keskuksessa on toinen kahdesta maailman merkittävimmästä modernin- ja nykytaiteen kokoelmasta. Se toinen löytyy huomattavasti kauempaa eli meren takaa New Yorkista.

Nummi kuin nummi, joten poiketaan hetkeksi Skotlannista Devoniin, Lounais-Englannin sumuisille nummille. Pysymme kuitenkin samalla saarella. Pieni episodi lapsuudesta, jota en voi olla kertomatta. Nummella juoksenteli Conan Doylen luoma Baskervillen koira, jota ei ollut syytä silitellä. Kuuntelin sitä veljeni ja siskoni kanssa vanhempien putkiradiosta. Istuimme sen edessä vieri vieressä ja saimme näin samalla toisistamme tukea, kun tuo Holmesin ja tohtori Watsonin kohtaama koira ulvoi öisellä nummella. Tapahtumiin eläytyminen ei todellakaan ollut vaikeaa. Toivottavasti Markus sedän Lastentunti oli tuon kuunnelman jälkeen ja se omalta osaltaan ehkä rauhoitti pelokasta lapsen mieltä ennen nukkumaan menoa. Markus sedän tarinoinnissa ei ollut muuta kamalaa, kuin iänikuinen muistutus kaurapuurosta. Toki olen oppinut syömään sitä aikuisena, joten kyllä tuo lasten ystävä tiesi mistä puhui.  

Skotlanti ei ole mitään ilman Loch Nessin hirviötä, jonka jokainen seudulla vieraillut haluaisi varmaan nähdä. Lueskelin muutama päivä sitten uutisen, jossa mainittiin, että hirviöjahtiin käydään taas kerran entistä suuremmalla arsenaalilla. Jäädään odottamaan, mitä haaviin jää tällä kertaa. Veikkaan, että ei mitään. Itse en siis tuohon ”taruun” usko, joten voisin jättää tuon kuuluisan järven väliin ja käydä vaikka maistamassa lasillisen kuuluisaa skottiviskiä. Toki en ole viskin ystävä, mutta voihan sitäkin juoda, vaikka vain kunnioittaen samalla tuon jalon juoman historiaa. Viskin syntypaikan oletetaan olevan joko Irlanti tai Skotlanti. Tislaustaito tuli Eurooppaan 1200-luvulla, jota ilman sitä ei tietenkään tuotakaan juomaa voinut valmistaa. Ja voiko vilja säilyä paremmin kuin alkoholin muodossa. Leipä ja olut taitavat olla jo ravinnoksi kelpaamatonta, kun viski vasta heräilee lapsen unestaan.  

Keskiajan historian kyltymättömänä harrastajana Skotlannin lukemattomat linnat saisivat minusta innokkaan vaeltajan. Nuo harmaat muurit ja ne tapahtumat, jotka ovat imeytyneet niihin melskeisinä vuosisatoina, olisivat minun mielikuvitukselleni täydellinen kattaus. Ja jos linnat loppuvat kesken, niin Irlanti tarjoaa niitä vielä enemmän. Puhumattakaan germaanien maasta, jossa niitä taitaa olla eniten tarjolla, kun laajennetaan reviiriä Euroopan kokoiseksi.

Skotlantia ei voi sivuuttaa kertomatta myös gaelista. Se on kelttiläinen kieli, jota puhutaan lähinnä Hebridien saarilla. Samaan kieliryhmään kuuluu myös edelleen elinvoimaiset iiri ja manksi. Gaelin käyttäjiä taisi viimeisimmän tiedon mukaan olla lähemmäs 60 000, joten siitä pidetään hyvää huolta. Ja näin pitääkin, sillä kieli on kantava osa kulttuurihistoriaa. Olen luvannut itselleni, että voisin opetella edes perusteet siitä, mutta samaa taisin luvata jo aikoja sitten latinan kielestäkin. Alun innostukseni kaatui melko pian verbien taivutuksiin. Latinan kimmokkeena on tietenkin tuo historian harrastus. Ikääntyminenkään ei taida auttaa tuossa kielimaratonissa, koska nuo kognitiiviset kyvyt eivät taida saada suinkaan uutta elinvoimaa eläkevuosista.

Jos lukeminen onnistuu englannin kielellä, niin Skotlannin historiasta löytyy kunnioitettava määrä kirjoja, joiden avulla voi laajentaa käsitystään tuosta lumoavasta alueesta. Ja nojatuolimatkoja voi toki tehdä upeissa maisemissa myös Googlen Street View-palvelun avulla.

Pyöräilyn tärkein sana on kadenssi. Termi voi olla monellekin lukijalle outo, joten avitan. Se tarkoittaa kammen kierroksia minuutissa. Kun suuntasin ensimmäisille pyöräilylenkeille, niin minua evästettiin, että kadenssi on oltava vähintään 80 kierrosta minuutissa. Sehän tuntui aivan mahdottomalta lukemalta; sekunnissa siis yli kierros. Epäilin, että en saa koskaan suonikohjujen täplittämiä koipiani tuohon vauhtiin. Epäilykseni oli turhaa, sillä pystyn nykyään pitämään kampikierroslukeman 90 kierroksen hujakoilla. Satakin menee, mutta pyöritys alkaa tuossa vauhdissa muuttumaan jo kulmikkaaksi. Jätän suosiolla nuo isommat lukemat ammattilaisille, jotka ajavat vuositasolla enemmän kuin autoilijalle tulee kilometrejä keskimäärin samassa ajassa. Nämä vuoristokauriit kuluttavat asfalttia 20 000-30 000 kilometriä vuodessa. Tuo määrä vaatii monen tunnin lenkkiä lähes päivittäin, joten siinä saa istua satulan päällä jonkin aikaa.   

Olen huomannut, että naisten tapa pyöräillä on ajaa liian suurella vaihteella. Se on erittäin ikävän näköistä vääntämistä. En ymmärrä tuota logiikkaa. Tekisi mieli pysäyttää ja opastaa, mutta eihän se näin ujolta mieheltä onnistu. Isolla vaihteella vääntäminen kuulemma paksuntaa reisilihaksia ja on vaikea kuvitella, että kukaan nainen haluaa kasvattaa niitä.

Mutta mistä tuo otsake: oodi pyöräilylle. Onhan se vähintään runollinen kokemus, kun kampi pyörii herkän tasaisesti. Mahtitunne tulee myös siitä, kun jyrkimmätkin ylämäet alkavat tuntumaan mitättömiltä kukkuloilta. Jossain vaiheessa noita vastetta vaativia nousuja alkaa jopa kaipaamaan, kun on polkenut muutaman kilometrin tasaista väylää. Kuuloelimiä hellii myös renkaista tuleva tasainen humina. Rakastan myös tätä suomalaista maalaismaisemaa niin paljon, että joskus tekee suorastaan kipeää. Onneksi näistä hämäläisistä peltomaisemista voi nauttia pitkillä lenkeillä aivan ilmaiseksi. Jossain puolimatkassa etsin mukavan paikan, jossa mutustelen eväitäni. Mutta eihän siinä kauaa malta olla, kun tekee mieli jo naksauttaa ajokengät polkimiin kiinni.    

Jätetään paras adrenaliiniryöppy näille viimeisille riveille. Sen paikan täyttää lähimäkeni, jonka päältä ei ole kuin muutama kammen pyörähdys kotiovelle. Tuo nousu on melko jyrkkä ja pituudeltaan vajaa 200 metriä. Kun ruttaan sen rungolta vauhdikkaasti ylös vaikka 70 km lenkin päätteeksi, niin adrenaliinimäärä ja itsetunto alkavat olla jo sopivalla tasolla. Ja sehän tarkoittaa, että energiaa riittää loppupäiväksi. Voi tätä hulluutta, jota pyöräilyksi kutsutaan…  

Keskikesän juhannusruusut hehkuvat. Pahvista leikatut sydämen kuvat keinuvat hiljaa illan vaimeassa tuulessa. On juhannus ja hääpäivä. Voi tätä onnea, rakkauden määrän leikkaamiseen ei riittäisi edes moottorisaha. Pääskysetkin ovat löytäneet paikalle ja kirskuttavat hääparin kunniaksi. Peippo heläyttää kertosäkeensä tavallista useammin lähimmän koivun oksalta. Pilvenhattarat ja läheinen sormiluinen koivikko näyttävät tanssivan toistensa sylissä. Orkesteri tapailee jo häävalssin nuotteja. Onnea tihkuvalle hääparille ei varmaan tule missään vaiheessa mieleen, että joskus tulee arki vastaan ja peiton heiluttelu muuttuu pikkuhiljaa raskaammaksi. Ja miksi tulevan arjen huolet pitäisi pilata hääiltaa, sillä onnelliset hetket on liimattu tämän illan kylkeen. Pikkuhiljaa liima kuitenkin kuivuu ja nuo tunnehiput lentävät arjen tuuliin. Auringon haalistamat sydämenkuvat saavat jo muutakin väriä pintaan kuin punaista. Jossain kohtaa pilkottaa jo arjen ruskeaa ja harmaata.

Kelataan pikaisesti keski-ikä, livahdetaan eläkkeelle ja pujotetaan jalkoihin lämpimät Aino- ja Reimatossut. Väliin toki mahtuu loputtomilta tuntuvat työvuodet ja lasten vaativa kasvatus. Tungetaan tähän keski-iän rinkkaan vielä asuntolaina ja kaikki ne muut muhkurat, jotka eivät tee aina arjesta juhlaa. Viikot, kuukaudet ja vuodet opettavat ymmärtämään, mitä on realismi. Se on ainoa järkevä tapa vastata esiin tuleviin haasteisiin. Tämä kuulostaa tylsältä, suorastaan ankealta. Idealismi muistuttaa kanalentoa. Ensimmäiset siiveniskut ovat hieno kokemus, mutta kohta on nokka maassa turpeen sisässä. Ja parkuhan siitä tulee. Realisti ei koskaan pyyhi silmäkulmia. No, kaikesta huolimatta olen idealisti ja varmaan sellaisena möykkynä joskus kuolenkin.  

Tästä alustuksesta onkin jo aika siirtyä otsikon vaativaan tunnelmaan.
Käymme lähimarketissa silloin tällöin ja pyrimme valitsemaan hiljaisemmat ajat. Näin tekee moni muukin vanhempi aviopari. Ja tuon ikäjakauman kuulee. Ilmassa sinkoilee kiukkuisia lauseita ja vastaamme tulee tympeitä ilmeitä. Mitä näille aviopareille on oikein tapahtunut matkan varrella? Toki myönnän, että tapani mukaan hieman yleistän, mutta tuntuu surulliselta katsoa, miten elämä haalistaa niin paljon, että ei olekaan enää yhteistä pintaa, johon koskettaa ja tarttua.  
Entä me? Olemme ilkeitä ja kävelemme näiden tiuskivien avioparien ohitse käsi kädessä. Myönnän toki, että lapsellistahan tuo on…

Kun menen vaimon kanssa kukkakauppaan, niin tiedän jo ovesta sisään astuessani, että lopullinen valinta vaatii melkoisesti aikaa. Ensin tehdään yleissilmäys ja käydään kaikki vaihtoehdot lävitse. Varmuuden vuoksi tehdään vielä toinen kierros. Tässä tarinassa päädymme lopulta ruukkuruusujen ääreen. Se on se perinteinen äitienpäiväkukka, jota voin peukuttaa hyvillä mielin. Pidän lähes kaikista kukista, mutta päivänkakkarat taitavat olla kuitenkin niitä ykkössuosikkeja. Siinä ei ole mitään turhaa, vain keltainen täplä keskellä valkoisia terälehtiä. Tätä täydellisyyttä on kannattelemassa hoikka vihreä varsi. Minulle se riittää ja olen valmis, vaikka kumartamaan polvilleni tämän kaunokaisen edessä ja vannomaan sille ikuista rakkautta. Minua kiehtoo minimalismi kaikessa muodoissaan, ei vain kukissa, vaan myös taiteessa ja arkkitehtuurissa. Sinänsä outoa, koska olen jugendin suuri ystävä, vaikka sen muotokieli on melko koristeellinen. Tuo on dilemma, jota en taida koskaan ymmärtää.

Mutta takaisin kukan valintaan. Vaimoni nostaa ruusupurkin ilmaan, tutkailee sitä jonkin aikaa. On siinä jotain ihmeellistä, kun se ei kelpaa. Pyöritellään seuraavaa purkkia ja kävellään jo muutama askel kassan suuntaan. Nostan jo sisäistä peukkuani ja huokaisen helpottuneena. Voi ei, vaimoni kääntyy ja vie kukan takaisin. Ja taas jatketaan tutuksi tulleella struktuurilla. Tätä kun on jatkunut vartin verran, niin ilmaisen ajatukseni koko touhusta. Minusta ruusuissa ei ole vain mitään eroa, joten en voi vain ymmärtää…  

En ole yksin kukkakauppaongelmien kanssa. Eräs ystäväni kertoi aivan samaa ja päätyi lopulta siihen ratkaisuun, että hän ottaa luettavaa mukaan ja jää istumaan autoon. Ei varmaan huono valinta.

Lopullinen ruusu löytyi ja taitaa kukkia vieläkin äitini ikkunalaudalla, vaikka ostosta on kulunut jo melkoinen tovi. Ehkä lopullisessa valinnassa oli sittenkin jotain, mitä katseeni ei pystynyt koskaan havainnoimaan. En taida sittenkään olla nyanssiherkkä, vaikka olen kannatellut tätäkin kuvitelmaa melko pitkään.