Ajatusten matkassa

Pyörän historia täytti muutama vuotta sitten kaksisataa vuotta. Se oli varmaan tapahtuma, joka jäi huomioimatta lähes kaikilta. Se olisi ansainnut toki enemmän palstatilaa, sillä kyseessä on yksi 1800-luvun hienoimmista keksinnöistä höyrykoneen rinnalla. Outoa on vain se, että miksi potkupyörää ei keksitty jo huomattavasti aiemmin, sillä tekniset valmiudet siihen on ollut niin kauan, kun on osattu työstää puuta. Siroja sotavaunujen pyöriä valmistiin jo tuhansia vuosia sitten, joten tuolla taidolla on jo pitkä historia. Ehkä kukaan ei vain voinut kuvitella, että kahden pyörän varassa voisi liikkua kaatumatta. Keksinnöt vaativat sopivan määrän hulluutta, joka ei välitä perinteisistä ajattelun rajoista. Ilman näitä pelle pelottomia meillä ei olisi ilmaa raskaampia lentolaitteita, eikä tuota draisiinia, joka lähenee muotoilultaan taideteosta.

Yleensä keksinnöt osataan yhdistää johonkin tekijään. Polkupyörän esiasteen kohdalla päädymme vapaaherra Karl von Draisiin. Nuoruudessaan hän opiskeli matematiikkaa, fysiikkaa ja arkkitehtuuria ja päätyi metsänhoitajaksi. Opiskelusta oli varmaankin hyötyä, kun tämä maailman fiksuin metsänhoitaja alkoi suunnitella kaksipyöräistä kulkuneuvoa, josta toki puuttui tutut polkimet ja voimansiirto. Puhutaan siis potkupyörästä, joita valmistetaan edelleen niin lapsille kuin aikuisillekin. Draisin käytti keksinnöstään nimeä laufmaschine, joka tarkoittaa juoksukonetta. Polkimet ilmestyivät osaksi etupyörää vasta muutaman kymmenen vuotta myöhemmin, kun draisiini oli jo jäänyt unohduksiin. Kiinnostus sitä kohtaan kesti vain muutaman vuoden. Potkupyörä ei myöskään jäänyt myöskään Karlin ainoaksi keksinnöksi, mutta se on jo toinen juttu.  

Mutta entä vastaanotto? Uudesta kulkuneuvosta tuli nopeasti yläluokan nuorten miesten huvitteluväline, joka levisi maasta ja mantereelta toiselle. Jossain vaiheessa niitä saattoi myös vuokrata, jolloin tavallinen kansa pääsi kokeilemaan niillä ajamista. Ei ihme, että nuo aikansa hurjastelijat saivat reilusti palstatilaa aikansa lehdistössä ja pilapiirtäjiltä eivät aiheet loppuneet. Hevoset vauhkoontuivat ja lähes jarruttomilla pyörillä meno oli epäilemättä vaarallista. Ja kovin miellyttävää draisiinilla liikkuminen ei voinut olla. Meno oli varmaan melko tärisyttävää, sillä ilmarenkaita saatiin vielä odottaa vuosisadan loppupuolelle asti.

Karl von Draisin sai osakseen pilkkaa ja keksintö nimitettiin turhakkeeksi. Puolustajiakin toki löytyi, joiden mielestä se korvasi jopa hevoskyydin ja sopi oikein hyvin myös kuntoiluvälineeksi. Nämä positiiviset lausunnot jäivät kuitenkin melko vähäisiksi.

Yhteistä näille pelle pelottomille on se, että osa heistä kuolee köyhänä ja unohdettuna. Näin kävi myös Karl von Draisinille, jonka keksintö osana polkupyörän historiaa, huomattiin vasta paljon myöhemmin. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, sillä näin nerojen kohdalla on usein käynyt. Maailma ei ole aina kovinkaan avoin uusille ajatuksille. Ne yleensä tyrmätään, koska ne rikkovat tuttua arkea, jossa ei hirveämmin siedetä poikkeamia oudoille reiteille.

Olen käynyt Pariisissa kolme kertaa ja se on ehdottomasti liian vähän. Pariisi on paikka, johon ei vain kyllästy. Tuo Ranskan pääkaupunki on ehkä maailman feminiinisin kaupunki. Se on täysin vastakkainen toiselle metropolille eli Lontoolle, joka on vastavuoroisesti hyvin maskuliininen, suorastaan germaaninen.

Pariisi yllätti minut jo ensimmäisellä kerralla. Kun astuin metroon, niin siellä oli monella kirja kädessä. Vaikka meno oli huojuvaa, niin se ei estänyt lukemista. Ranska on ollut sivistysvaltio ainakin tuhat vuotta, jos sitä mitataan kirjallisen kulttuurin saavutuksilla. Kun meillä Agricola oli vasta luomassa kirjakielen perusteita 1500-luvulla, niin Ranskassa painettiin jo kirjoja, joita luetaan vieläkin. Frankkien maa on tuottanut huomattavia kynäntaitajia ja ollut myös haaroittamassa uusia polkuja kuvataiteessa. Siinä Pariisin Montmartren kukkulalla on ollut keskeinen rooli. Olisihan se ollut kiehtova paikka olla kärpäsenä katossa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, kun kahviloissa ja kabareissa saattoi tavata Pierre-Auguste Renoirin, Henri Matissen, Pablo Picasson, Vincent van Goghin ja Claude Monetin ja monia muita. Olisin myös mielelläni antanut tunnustuksen Claude Debussylle hänen musiikistaan, jonka sävelkieli on erittäin kiehtovaa. Ei tarvitse kuin kuunnella vaikkapa orkesteriteos La Mer, niin eiköhän se jo riitä väitteeni tueksi. Montmartren kukkulalla on syntynyt myös kubistinen taidesuunta, jota olivat kehittämässä Pablo Picasso ja Georges Braquea. Tuo paikka on ollut taiteen ahjo ja alasimen pauke kuuluu vielä sadan vuoden päähänkin.  

Montmartren hartioilla on myös Sacré-Cœurin kirkko,johon kannattaa tutustua. Se on todella vaikuttava, joten ei ihme, että se houkuttelee massoittain turisteja. En löydä sellaista superlatiivia, joka riittäisi kuvaamaan sitä tunnelmaa, kun astuin ensimmäistä kertaa sen seinien sisäpuolelle. Se oli hyvin, hyvin koskettava kokemus.    

Rakastan ranskan kieltä. Kävin ojentamassa Pariisissa käydessäni punaisen ruusun Edith Piafin haudalle, koska rakkauteni tuohon kieleen syntyi kuunneltuani hänen laulujaan. Taisin kehua ranskan kielen kauneutta erään ravintolan omistajalle, kun oli päivällisen aika. Palautteeni jälkeen suomibrändi taisi kohentua entisestään, ainakin isäntä löysi meille takahuoneesta lisämaisteltavaa.

Kun puhutaan eurooppalaisista kielistä, niin Saksa on aina ollut minusta ranskan vastakohta. En ole koskaan pitänyt siitä. Minusta tuntuu, että sitä pitäisi puhua nahkasaappaat jalassa ja nenän alaisia viiksiä roikottaen. Jos Hitler olisi puhunut ranskaa, niin toista maailmansota ei olisi koskaan edes syttynyt.   

Pariisi on kuin Claude Monet’n impressionistinen työ. Siinä on kaiken pois sulkevaa keveyttä, jonka ideana on vangita vaikutelma tietystä hetkestä ja jättää sommittelu ja yksityiskohdat toisarvoisiksi. Vaikuttaa kuin taide olisi synnyttänyt Pariisin, eikä suinkaan päinvastoin. Kun katselee impressionistisia maalauksia, niin realismi alkaa melko pian vaikuttamaan ankealta ja nuhjuiselta. Sen voisi lähinnä rinnastaa dokumentointiin. Realismilla, niin kuvataiteessa, valokuvauksessa kuin kirjallisuudessa, on toki ollut suunnaton merkitys, kun on haluttu herätellä omistavan luokan sosiaalista myötätuntoa. Teosta pitäisi lähestyä kuin se olisi Tabula rasa, jonka merkityksen katsoja rakentaa, tyhjennettyään ensin mielestään kaikki ennakkoasenteet. Realismi osoittaa liian suoraan sormella, se antaa hyvin vähän tulkinnan varaa ja siinä onkin sen heikkous. Toki tuoltakin alueelta löytyy suosikkejani ja heidän töistään löytyy myös kaipaamiani nyansseja.  

Jos Louvressa haluaa käydä vain katsomassa Mona Lisaa, niin kierros jää ehdottomasti vajaaksi. Tuo pienikokoinen (korkeus noin 60 cm) Leonardon työ ei ainakaan minuun ole koskaan ihmeemmin vaikuttanut. Itse suunnistan suoraan Alankomaalaisen 1600-luvun kultakauden maalausten pariin. Sieltä löytyy suuret suosikkini Pieter Brueghel vanhempi ja Vermeer. Ensin mainitun maalaus The Hunters in the Snow löytyy Wienin taidehistoriallisesta museosta. Tuo kiehtova maalaus on kiusannut mieltäni jo lapsuudesta asti. Kuvittelin silloin, että olen joskus asunut tuossa maalauksen kylässä, jonka läheistä rinnettä metsästäjät laskeutuvat. Lintuharrastajana olen yrittänyt bongata kangaspinnan siivekkäät, mutta toistaiseksi lajimäärittely ei ole onnistunut.   

Tämä blogini ei ollut tarkoitettu matkaoppaaksi, mutta taiteen ystävälle annan vinkin, että älä unohda Pompidou-keskusta. Siellä käy miljoonia kävijöitä vuosittain, joten joudut jonottamaan jonkin aikaa. Keskuksessa on toinen kahdesta maailman merkittävimmästä modernin- ja nykytaiteen kokoelmasta. Se toinen löytyy huomattavasti kauempaa eli meren takaa New Yorkista.

Nummi kuin nummi, joten poiketaan hetkeksi Skotlannista Devoniin, Lounais-Englannin sumuisille nummille. Pysymme kuitenkin samalla saarella. Pieni episodi lapsuudesta, jota en voi olla kertomatta. Nummella juoksenteli Conan Doylen luoma Baskervillen koira, jota ei ollut syytä silitellä. Kuuntelin sitä veljeni ja siskoni kanssa vanhempien putkiradiosta. Istuimme sen edessä vieri vieressä ja saimme näin samalla toisistamme tukea, kun tuo Holmesin ja tohtori Watsonin kohtaama koira ulvoi öisellä nummella. Tapahtumiin eläytyminen ei todellakaan ollut vaikeaa. Toivottavasti Markus sedän Lastentunti oli tuon kuunnelman jälkeen ja se omalta osaltaan ehkä rauhoitti pelokasta lapsen mieltä ennen nukkumaan menoa. Markus sedän tarinoinnissa ei ollut muuta kamalaa, kuin iänikuinen muistutus kaurapuurosta. Toki olen oppinut syömään sitä aikuisena, joten kyllä tuo lasten ystävä tiesi mistä puhui.  

Skotlanti ei ole mitään ilman Loch Nessin hirviötä, jonka jokainen seudulla vieraillut haluaisi varmaan nähdä. Lueskelin muutama päivä sitten uutisen, jossa mainittiin, että hirviöjahtiin käydään taas kerran entistä suuremmalla arsenaalilla. Jäädään odottamaan, mitä haaviin jää tällä kertaa. Veikkaan, että ei mitään. Itse en siis tuohon ”taruun” usko, joten voisin jättää tuon kuuluisan järven väliin ja käydä vaikka maistamassa lasillisen kuuluisaa skottiviskiä. Toki en ole viskin ystävä, mutta voihan sitäkin juoda, vaikka vain kunnioittaen samalla tuon jalon juoman historiaa. Viskin syntypaikan oletetaan olevan joko Irlanti tai Skotlanti. Tislaustaito tuli Eurooppaan 1200-luvulla, jota ilman sitä ei tietenkään tuotakaan juomaa voinut valmistaa. Ja voiko vilja säilyä paremmin kuin alkoholin muodossa. Leipä ja olut taitavat olla jo ravinnoksi kelpaamatonta, kun viski vasta heräilee lapsen unestaan.  

Keskiajan historian kyltymättömänä harrastajana Skotlannin lukemattomat linnat saisivat minusta innokkaan vaeltajan. Nuo harmaat muurit ja ne tapahtumat, jotka ovat imeytyneet niihin melskeisinä vuosisatoina, olisivat minun mielikuvitukselleni täydellinen kattaus. Ja jos linnat loppuvat kesken, niin Irlanti tarjoaa niitä vielä enemmän. Puhumattakaan germaanien maasta, jossa niitä taitaa olla eniten tarjolla, kun laajennetaan reviiriä Euroopan kokoiseksi.

Skotlantia ei voi sivuuttaa kertomatta myös gaelista. Se on kelttiläinen kieli, jota puhutaan lähinnä Hebridien saarilla. Samaan kieliryhmään kuuluu myös edelleen elinvoimaiset iiri ja manksi. Gaelin käyttäjiä taisi viimeisimmän tiedon mukaan olla lähemmäs 60 000, joten siitä pidetään hyvää huolta. Ja näin pitääkin, sillä kieli on kantava osa kulttuurihistoriaa. Olen luvannut itselleni, että voisin opetella edes perusteet siitä, mutta samaa taisin luvata jo aikoja sitten latinan kielestäkin. Alun innostukseni kaatui melko pian verbien taivutuksiin. Latinan kimmokkeena on tietenkin tuo historian harrastus. Ikääntyminenkään ei taida auttaa tuossa kielimaratonissa, koska nuo kognitiiviset kyvyt eivät taida saada suinkaan uutta elinvoimaa eläkevuosista.

Jos lukeminen onnistuu englannin kielellä, niin Skotlannin historiasta löytyy kunnioitettava määrä kirjoja, joiden avulla voi laajentaa käsitystään tuosta lumoavasta alueesta. Ja nojatuolimatkoja voi toki tehdä upeissa maisemissa myös Googlen Street View-palvelun avulla.

Pyöräilyn tärkein sana on kadenssi. Termi voi olla monellekin lukijalle outo, joten avitan. Se tarkoittaa kammen kierroksia minuutissa. Kun suuntasin ensimmäisille pyöräilylenkeille, niin minua evästettiin, että kadenssi on oltava vähintään 80 kierrosta minuutissa. Sehän tuntui aivan mahdottomalta lukemalta; sekunnissa siis yli kierros. Epäilin, että en saa koskaan suonikohjujen täplittämiä koipiani tuohon vauhtiin. Epäilykseni oli turhaa, sillä pystyn nykyään pitämään kampikierroslukeman 90 kierroksen hujakoilla. Satakin menee, mutta pyöritys alkaa tuossa vauhdissa muuttumaan jo kulmikkaaksi. Jätän suosiolla nuo isommat lukemat ammattilaisille, jotka ajavat vuositasolla enemmän kuin autoilijalle tulee kilometrejä keskimäärin samassa ajassa. Nämä vuoristokauriit kuluttavat asfalttia 20 000-30 000 kilometriä vuodessa. Tuo määrä vaatii monen tunnin lenkkiä lähes päivittäin, joten siinä saa istua satulan päällä jonkin aikaa.   

Olen huomannut, että naisten tapa pyöräillä on ajaa liian suurella vaihteella. Se on erittäin ikävän näköistä vääntämistä. En ymmärrä tuota logiikkaa. Tekisi mieli pysäyttää ja opastaa, mutta eihän se näin ujolta mieheltä onnistu. Isolla vaihteella vääntäminen kuulemma paksuntaa reisilihaksia ja on vaikea kuvitella, että kukaan nainen haluaa kasvattaa niitä.

Mutta mistä tuo otsake: oodi pyöräilylle. Onhan se vähintään runollinen kokemus, kun kampi pyörii herkän tasaisesti. Mahtitunne tulee myös siitä, kun jyrkimmätkin ylämäet alkavat tuntumaan mitättömiltä kukkuloilta. Jossain vaiheessa noita vastetta vaativia nousuja alkaa jopa kaipaamaan, kun on polkenut muutaman kilometrin tasaista väylää. Kuuloelimiä hellii myös renkaista tuleva tasainen humina. Rakastan myös tätä suomalaista maalaismaisemaa niin paljon, että joskus tekee suorastaan kipeää. Onneksi näistä hämäläisistä peltomaisemista voi nauttia pitkillä lenkeillä aivan ilmaiseksi. Jossain puolimatkassa etsin mukavan paikan, jossa mutustelen eväitäni. Mutta eihän siinä kauaa malta olla, kun tekee mieli jo naksauttaa ajokengät polkimiin kiinni.    

Jätetään paras adrenaliiniryöppy näille viimeisille riveille. Sen paikan täyttää lähimäkeni, jonka päältä ei ole kuin muutama kammen pyörähdys kotiovelle. Tuo nousu on melko jyrkkä ja pituudeltaan vajaa 200 metriä. Kun ruttaan sen rungolta vauhdikkaasti ylös vaikka 70 km lenkin päätteeksi, niin adrenaliinimäärä ja itsetunto alkavat olla jo sopivalla tasolla. Ja sehän tarkoittaa, että energiaa riittää loppupäiväksi. Voi tätä hulluutta, jota pyöräilyksi kutsutaan…  

Keskikesän juhannusruusut hehkuvat. Pahvista leikatut sydämen kuvat keinuvat hiljaa illan vaimeassa tuulessa. On juhannus ja hääpäivä. Voi tätä onnea, rakkauden määrän leikkaamiseen ei riittäisi edes moottorisaha. Pääskysetkin ovat löytäneet paikalle ja kirskuttavat hääparin kunniaksi. Peippo heläyttää kertosäkeensä tavallista useammin lähimmän koivun oksalta. Pilvenhattarat ja läheinen sormiluinen koivikko näyttävät tanssivan toistensa sylissä. Orkesteri tapailee jo häävalssin nuotteja. Onnea tihkuvalle hääparille ei varmaan tule missään vaiheessa mieleen, että joskus tulee arki vastaan ja peiton heiluttelu muuttuu pikkuhiljaa raskaammaksi. Ja miksi tulevan arjen huolet pitäisi pilata hääiltaa, sillä onnelliset hetket on liimattu tämän illan kylkeen. Pikkuhiljaa liima kuitenkin kuivuu ja nuo tunnehiput lentävät arjen tuuliin. Auringon haalistamat sydämenkuvat saavat jo muutakin väriä pintaan kuin punaista. Jossain kohtaa pilkottaa jo arjen ruskeaa ja harmaata.

Kelataan pikaisesti keski-ikä, livahdetaan eläkkeelle ja pujotetaan jalkoihin lämpimät Aino- ja Reimatossut. Väliin toki mahtuu loputtomilta tuntuvat työvuodet ja lasten vaativa kasvatus. Tungetaan tähän keski-iän rinkkaan vielä asuntolaina ja kaikki ne muut muhkurat, jotka eivät tee aina arjesta juhlaa. Viikot, kuukaudet ja vuodet opettavat ymmärtämään, mitä on realismi. Se on ainoa järkevä tapa vastata esiin tuleviin haasteisiin. Tämä kuulostaa tylsältä, suorastaan ankealta. Idealismi muistuttaa kanalentoa. Ensimmäiset siiveniskut ovat hieno kokemus, mutta kohta on nokka maassa turpeen sisässä. Ja parkuhan siitä tulee. Realisti ei koskaan pyyhi silmäkulmia. No, kaikesta huolimatta olen idealisti ja varmaan sellaisena möykkynä joskus kuolenkin.  

Tästä alustuksesta onkin jo aika siirtyä otsikon vaativaan tunnelmaan.
Käymme lähimarketissa silloin tällöin ja pyrimme valitsemaan hiljaisemmat ajat. Näin tekee moni muukin vanhempi aviopari. Ja tuon ikäjakauman kuulee. Ilmassa sinkoilee kiukkuisia lauseita ja vastaamme tulee tympeitä ilmeitä. Mitä näille aviopareille on oikein tapahtunut matkan varrella? Toki myönnän, että tapani mukaan hieman yleistän, mutta tuntuu surulliselta katsoa, miten elämä haalistaa niin paljon, että ei olekaan enää yhteistä pintaa, johon koskettaa ja tarttua.  
Entä me? Olemme ilkeitä ja kävelemme näiden tiuskivien avioparien ohitse käsi kädessä. Myönnän toki, että lapsellistahan tuo on…

Kun menen vaimon kanssa kukkakauppaan, niin tiedän jo ovesta sisään astuessani, että lopullinen valinta vaatii melkoisesti aikaa. Ensin tehdään yleissilmäys ja käydään kaikki vaihtoehdot lävitse. Varmuuden vuoksi tehdään vielä toinen kierros. Tässä tarinassa päädymme lopulta ruukkuruusujen ääreen. Se on se perinteinen äitienpäiväkukka, jota voin peukuttaa hyvillä mielin. Pidän lähes kaikista kukista, mutta päivänkakkarat taitavat olla kuitenkin niitä ykkössuosikkeja. Siinä ei ole mitään turhaa, vain keltainen täplä keskellä valkoisia terälehtiä. Tätä täydellisyyttä on kannattelemassa hoikka vihreä varsi. Minulle se riittää ja olen valmis, vaikka kumartamaan polvilleni tämän kaunokaisen edessä ja vannomaan sille ikuista rakkautta. Minua kiehtoo minimalismi kaikessa muodoissaan, ei vain kukissa, vaan myös taiteessa ja arkkitehtuurissa. Sinänsä outoa, koska olen jugendin suuri ystävä, vaikka sen muotokieli on melko koristeellinen. Tuo on dilemma, jota en taida koskaan ymmärtää.

Mutta takaisin kukan valintaan. Vaimoni nostaa ruusupurkin ilmaan, tutkailee sitä jonkin aikaa. On siinä jotain ihmeellistä, kun se ei kelpaa. Pyöritellään seuraavaa purkkia ja kävellään jo muutama askel kassan suuntaan. Nostan jo sisäistä peukkuani ja huokaisen helpottuneena. Voi ei, vaimoni kääntyy ja vie kukan takaisin. Ja taas jatketaan tutuksi tulleella struktuurilla. Tätä kun on jatkunut vartin verran, niin ilmaisen ajatukseni koko touhusta. Minusta ruusuissa ei ole vain mitään eroa, joten en voi vain ymmärtää…  

En ole yksin kukkakauppaongelmien kanssa. Eräs ystäväni kertoi aivan samaa ja päätyi lopulta siihen ratkaisuun, että hän ottaa luettavaa mukaan ja jää istumaan autoon. Ei varmaan huono valinta.

Lopullinen ruusu löytyi ja taitaa kukkia vieläkin äitini ikkunalaudalla, vaikka ostosta on kulunut jo melkoinen tovi. Ehkä lopullisessa valinnassa oli sittenkin jotain, mitä katseeni ei pystynyt koskaan havainnoimaan. En taida sittenkään olla nyanssiherkkä, vaikka olen kannatellut tätäkin kuvitelmaa melko pitkään.

Olen huomannut, että ikääntyessä visuaalinen herkkyys tuntuu raivaavan yhä enemmän tilaa itselleen. Samalla myös laajojen kuvakohteiden tilalle on tullut tarve etsiä yksityiskohtia. Jotenkin tuntuu, että todellisuus on silloin jopa paremmin läsnä. Hyvä kuva ei synny vain sisällön kautta, vaan sommittelun ja rytmiikan. Vaikka kuvassa olisi maailman kaunein maisema, niin sen arvo jää dokumentoinnin asteelle ilman edellä mainittuja elementtejä. Mutta toki kauneudellakin on oma itseisarvonsa, en sitä toki kiellä. Minusta kuvapinnan sommittelu ja myös rakastamani minimalismi kulkevat rinnakkain. Siinä kuvan rakenteeseen liittyvät tekijät ovat etusijalla. Esimerkiksi minimalistisessa teoksessa itse aihe on alisteinen. Se on lähinnä ”kehys” kuvan merkityksen synnyttävälle rytmiikalle.  

Kävin keväällä Ateneumissa katsomassa ehkä maailman kuuluisimman valokuvaajan Henri Cartier-Bressonin töitä. Hänen kuviinsa yhdistetään myös tuo tuttu ”ratkaiseva hetki” -käsite. Hänelle tuo hetki ei ollut kuitenkaan pelkästään tapahtumien huippuhetki vaan pikemminkin kuvan geometriaan ja tilallisuuteen liittyvä sommitteluperiaate. Näyttelykuvia oli todella paljon ja ne huonommatkin oli otettu mukaan. Toki sieltä tuli poimittua ne suosikit parin tunnin mittaisen museokierroksen aikana. Kun jälkikäteen olen muistellut valokuvia, niin tuloksena on lähinnä kaaos. Vähän olisi ollut siinäkin näyttelyssä todellakin se parempi vaihtoehto.  

Hanna-Leena Iskaniuksen näyttely Tuusulan Rantatien galleriassa oli saanut nimekseen ”momento” ja siinä ei ollut yhtään liikaa teoksia. Niitä on juuri sen verran, että ne on helppo palauttaa mieleensä ja arvioida niitä yhä uudelleen. ”Maaginen hetki ja siitä syntyvä oivallus” ovat keskeiset sanat töiden takana. Oivallusta ei voi tietenkään sivuuttaa, kun puhutaan luovuudesta. Nuo maagiset hetket  on vangittu valokuviin ja öljyväritöihin. Peräseinän kaksi suurta abstraktia maalausta vievät ensimmäiseksi huomion. Jäin miettimään paikalta lähtiessäni, että kuinka paljon työn koko merkitsee, kun arvioi taiteilijan käden jälkiä. Kokohan ei toki ole suinkaan luovuuden synonyymi, sehän vain vaatii tarpeeksi suuren taustan ja ehkä vähän enemmän työtunteja ja paljon väriä. Sitten tuli mieleen valokuvaaja Nick Brandt ja hänen Afrikassa kuvaamansa eläinkuvat, jotka olivat esillä Salon Veturitallissa reilu vuosi sitten. Suurimmat kuvat olivat varmaan kolme metriä korkeita ja näyttely oli laajuudeltaan vain muutaman kymmenen kuvaa. Koko oli nyt ratkaiseva. Vaikka se ei tuonut kuvien sommittelua ja taustalla olevaa taiteilijan luovuutta lähemmäksi katsojaa, niin se pisti tutkimaan töitä tarkemmin. Samalla yksityiskohdat saavat uutta arvoa. Siinä oli sen merkitys.  

Ei-esittävä taide antaa enemmän tilaa katsojalle. Toki se vaatii mielen täydellistä tyhjentämistä ja teoksien kohtaamista avoimin mielin. Esittävän taiteen ongelmana on toisto; maalataan niitä samoja näreitä ja järvimaisemia. Realismi on jossain mielessä se tylsin taidesuuntaus, vaikka toki sieltäkin löytyy todella paljon suosikkejani. Toisaalta, onko realismia edes taiteessa olemassa? Onhan maalaus tai valokuva aina oman mielen prosessin tuote. Kun osa ympäristöstä  rajataan kehyksien sisään, kuten esimerkiksi valokuvassa, niin se ei suinkaan kerro enää virheetöntä tarinaa. Kävin katsomassa muutama päivä ennen Iskaniuksen näyttelyä Riihimäen kirjaston Samuli Parosen salissa olleita erään paikkakunnan taiteilijan maalauksia, joiden yhteinen nimittäjä oli tylsyys ja äärimmäinen tuttuus. Parinkymmenen työn joukossa oli vain muutama työ, joiden edessä taisin nyökätä hyväksyvästi. Jos olisin ottanut samat luontokuvat kameralla, niin se olisivat päätyneet jossain vaiheessa roskakoriin. Mutta kun samat kohteet maalataan pensselillä, niin se saa jostain taiteellista lisäarvoa? Näistä maalauksista puuttui oivallus, se todella tärkeä taiteilijan sormenjälki. Kun astuin Tuusulan rantatien galleriaan, niin kannoin varmaankin selkärepussani edelleen tuota edellistä näyttelyä. Olin unohtanut sisään astuessani tuon tärkeän avoimen mielen, mutta se korjaantui välittömästi, kun jäin tuijottamaan peräseinällä olevaa kolmea isoa sinistä maalausta. Ne vain kiehtoivat ja eräänä tärkeänä elementtinä oli tietenkin elävä pintarakenne. Seuraavaksi kiinnitin huomiota vasemmalla seinällä olevin valokuviin, joissa tuo näyttelyn teeman merkitys oli hyvin tiivistettynä. Niistä oli myös tuttuus kaukana. En ole nähnyt valokuvia, joita voisi verrata niihin. Katselen niitä paljon erilaisten palveluiden kautta. Ja tuo paljon tarkoittaa kymmeniä tuhansia. Se on hieno hetki, kun vastaan tulee työ, jonka kohdalla mieli hyppii riemusta. Sen hetki oli taas kerran. Tunne on sama, kun kaunokirjallisuutta lukiessa törmää persoonalliseen ja tuoreeseen kielikuvaan. Se on sitä kiehtovaa kielen maalausta tuuhealla luovuuden pensselillä.  

Oikealla seinällä oranssisena hehkuvat maalaukset jäivät kierroksellani viimeiseksi. Pystykuvissa Mrs. Love Hood ilmestyy utuisena hahmona, kuin tarujen Fenix -lintu, jakaakseen kaikille rakkautta. Ne jäivät gallerian töistä niiden joukkoon, joiden parissa taidan vielä jatkaa työskentelyä tovin. Ja se ei ole lainkaan huono merkki.

Valokuvausta harrastavana taisin viihtyä pisimpään kuitenkin noiden kuuden valokuvan edessä, jotka oli kehystetty oivaltavasti ikkunapuitteisiin. Useita tapahtumia ihmiskunnan historiassa on luultavasti tarkkailtu avonaisista ikkunaruuduista ja moni niistä on varmaan ollut katsojalle se maaginen hetki, joka on jäänyt elämään. Minulle ne taisivat olla tällä kertaa nuo kasvovalokuvat. 

Tänä päivänä perinteinen paperikuva on jäämässä muiden vaihtoehtojen jalkoihin. Ja yleisin koko paperikuvissa on ollut pitkään se tuttu kymppikoko eli 10*15 cm. Luultavasti kuvakirjat ovat jo ohittanut  näppäilijöiden keskuudessa yksittäiset paperikuvat. Ja ei ihmekään, koska niiden tekeminen on lähes automaattisten ohjelmien avulla tehty niin helpoksi, että kuvien sijoitteleminen näytölle avautuvan kirjan sivuille käy melko vaivattomasti. Kuvakirjan etu on myös se, että kuvia voidaan ryhmitellä paremmin vaikkapa erilaisten teemojen ympärille. Hyvin tehtyä kuvakirjaa on todella ilo esitellä.

Kuvia ladataan myös Facebookiin ja Instagrammiin ystävien ihmeteltäväksi, puhumattakaan muista netin sisuksista löytyvistä palveluista. Ja hyvä näin, sillä kuvalla on sähköisten formaattien myötä laajempi yleisö. Myös valokuvausta vakavasti harrastava saa työnnettyä jalkansa oven väliin huomattavasti helpommin, mikäli pyrkimyksenä on myös maineen tavoittelu ja ehkä saada sitä kaivattua mammonaakin oman harrastuksen kautta. Valokuvauskilpailuihinkaan ei kelpaa enää kuin bittivirrasta koostuva kuva. Niihin on turha lähetellä paperikuvia, vaikka olisivat kuinka komeita ja A3 -koossa.

Millainen on sitten tänä päivänä tuon perinteisen kymppikuvan merkitys? Toki sekin toimii jossain tilanteissa. Kun joku haluaa muistoksi muutaman kuvan jostain tapahtumasta, niin kymppikuvalla on siinä tilanteessa ihan ansiokas rooli. Itse en kuitenkaan kierrättäisi niitä (vaikka olisivat omasta mielestäni niitä parhaita otoksiani) olohuoneen sohvalla iltaa viettävän vierasjoukon käsien kautta. Toki voisin laittaa isompia otoksia ihmeteltäväksi ja erittäin mielelläni tekemäni kuvakirjan. Yhtenä vaihtoehtona näissä tilanteissa voi olla dia-esitys TV -ruudun kautta. Se ei ole ollenkaan huono vaihtoehto. Nykyiset UltraHD -näytöt pesevät mennen tullen perinteisesti heijastetun diakuvan kankaalla. Tunnelmassa ei ehkä päästä toki samaan, siitä kun puuttuu tuo muistoja kannatteleva diaprojektorin rapina ja pimennetyn huoneen tunnelma.

Ei ole varmaan myöskään yllätys, että pieni kuvakoko latistaa kuvaa. Ne ehkä tärkeätkin yksityiskohdat saattavat jäädä niin pieniksi, että niitä on vaikea erottaa. Tämä puute vaikuttaa myös kuvan kompositioon. Yleensä kuvaa aina parantaa suurempi koko. Kun kuvaamme ympäristöä ja siinä olevia kohteita, niin me havainnoimme ne luonnollisesti kookkaina. Koolla on tosiaan merkitystä. Tämä näkyy esimerkiksi valokuvanäyttelyissä, joissa ne kuvaajalle tärkeimmät otokset ovat yleensä esitetty joskus hyvinkin suurikokoisina. Tämä tuli esille vaikkapa viime kesänä Salon taidemuseossa olleessa Nick Brandtin näyttelykuvissa. Myös tammikuun loppuun loppuun asti Ateneumin taidemuseossa olevat Henri Cartier-Bressonin muutamat otokset ovat huomiota herättävän isoja.

Mutta pohditaanpa asiaa hieman syvemmältä eli puhutaan itse kuvasta. Kohdistetaan sille seuraava kysymys: Mikä esitysmuoto palvelee sinua parhaiten? Lähtökohtana on kaiketi oltava kuva eikä suinkaan valittu materiaali, jota toki luonnollisesti tarvitaan kuvan ”taustaksi”? Eikö kuvan sisältö ole se, mikä pitäisi tulla katsojalle mahdollisimman hyvin esille? Kuva on kuitenkin vain kaksiulotteinen pinta ja se on edelleen sitä, on se paperin tai näytön pinnalla. Onko siis paperilla joku todellinen lisäarvo valokuvan katsomistapahtumassa? Minusta ei. Kuvassahan ei voi olla muuta tärkeää kuin itse kuva ja mitä se välittää. Valitun esitysformaatin pitää esittää kuvaajan visio mahdollisimman aidosti, niitä tärkeitä nyansseja unohtamatta. Hyvä näyttö tekee tämän useimmiten paremmin kuin tulostimen ulos sylkemä kuva. Tätä ajatusta tukee myös se, että näyttöhän on se, jossa kuvaa käsitellään eli se näyttäytyy sen pinnalla niissä parhaissa juhlakamppeissa. Vaihto arkisempaan asuun astuu kuvaan siinä vaiheessa, kun sitä siirretään vaikkapa paperin pinnalle. Valokuvausta harrastavalle on kiusallisen tuttu tilanne se, kun tuloste ei näytäkään enää yhtä sävykkäältä kuin näytöllä.

Itselleni on aivan sama, miten kuva esitetään, kunhan se palvelee mahdollisimman hyvin itse kuvaa. Myönnän toki, että monelle paperikuvassa on kysymys perinteestä ja tottumisesta. Ja vanhemman väestön osalta tämä on luonnollisesti ymmärrettävää. Mutta eihän nuo tekijät saisi tietenkään mennä itse kuvan edelle. Se miten kuva laitetaan esille, on ymmärtääkseni lähes aina alisteinen itse kuvalle.

Mutta se ole syytä unohtaa vielä paperikuvaa. Kun se on kehystettynä seinällä, niin sitä on miellyttävä katsella. Ja se tulee varmaankin olemaan vielä pitkään ainoa formaatti, mitä tullaan näkemään valokuvanäyttelyissä. Toistaiseksi tuohon ei ole kehitetty muuta tapaa. No, ehkä sekin aika joskus tulee…

Näissä feikeissä on yhtä paljon mieltä kuin aikoinaan monenkin kodin postiluukusta jaettujen Valittujen Palojen saksituissa romaaneissa, joita aikoinaan taisin itsekin lukea. Jossain vaiheessa heitin ne roskikseen, kun ymmärsin millaisen mokan olin tehnyt. Näen noista kirjoista edelleen päiväaikaisia painajaisia. Kulttuurikodin kirjojen on tosiaankin syytä lojua siellä ja täällä. Epämääräisissä kasoissa olevat teokset välittävät kuvan, että niitä luetaan ahkerasti. Sellainen on tietenkin löydyttävä myös yöpöydältä. Yöpöytä ilman kirjaa on sama kuin unohtaisit pukea silkkipyjaman päällesi pujahtaessasi lakanoiden väliin. Rakastamani e-kirjat tulevat tekemään kulttuurikodista hajuttoman ja mauttoman, vaikka ovatkin omia suosikkejani. Biteissä ei todellakaan ole sitä aidon esineen sisältöä, joka pitää tuntua todelliselta kun sen ottaa käteen. Mikään ei kiihottavampaa kuin avaa hyvin vanha kirja ja selailla sen sivuja hellävaroin kuin koko ajan peläten että jotain menee rikki.

Kulttuurikodin seinät eivät ole myöskään koskaan saa esitellä vain paljasta pintaa, vaan niitä pitää täplittää taulut joiden muotokieli ei saa olla perinteinen. Koivujen reunustama valkama, johon vene on vedetty maihin, on hirvittävä etikettivirhe. Se ei ole edes taidetta, vaan aikoja sitten kuollutta kansallisromantiikkaa. Samoin tuo Ferdinand von Wrightin maalaama ”Taistelevat metsot” –työllä ei ole sijaa kenenkään kulttuuritietoisen seinällä. Tuosta maalauksesta on tehty niin paljon kopioita, että niitä taitaa löytyä jopa pihan perältä, ulkohuussien harmailta seiniltä. Realismi on myös ymmärtämättömien ja köyhien taidesuunta. Todellinen taiteennautiskelija kulkee modernismin kärjessä, avartaen taidemakuansa niin kauan kuin mieli jaksaa tutkailla ympäristöä. Kubismi on taidesuunta, jonka ovesta vain harvat ja valitut uskaltavat astua sisään. Kulttuuri-ihmisen korvissa mikään ei ole kauniimpaa musiikkia kuin kuulla, kuinka joku moukka sanoo että hän ei ymmärrä sitä ja tuota taulua. Se on selvä merkki siitä, että työ on todella hyvä ja tarkoitettu vain ymmärtäväisen ja avarakatseisen sielun tutkailtavaksi.

Ikävä kyllä kulttuurikoti on kuolemassa. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta näin se taitaa olla. Nuoret eivät edes tiedä mitä ”kulttuuri” –sana tarkoittaa. Heille se on melko suora oopperan synonyymi. Tuon ihmeellisen musiikkinäytelmän, jonka naivia juonta kuljettavat eteenpäin kirkuvat naiset ja matalia ääniä mörisevät bassot. Kulttuurin vihaajalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa luolaan asumaan, sillä kulttuurista ei taida muuten päästä eroon.

Tunkkaisen kujan öljylampun kelmeä valo leikkii iäkkään naisen kasvoilla, kun hän pudottaa hoikan puhallusputken avoimesta päästä herneen sisään. Tämän jälkeen hän ampuu putken sisällön kohti toisen kerroksen ikkunaa. Muutaman yrityksen jälkeen ikkunan verho siirtyy syrjään ja yöuniltaan herätetty vuokralainen heilauttaa kättään. Nainen siirtyy viereisen rakennuksen luo ja toistaa saman. Kaupungin toisella laidalla pitkä bambukeppi tavoittaa toisen kerroksen ikkunaruutua. He ovat herättäjiä (knocker-upper), joiden tehtävänä on saada aikaiset töihin lähtijät hereille. Nykyisenkaltaisia herätyskelloja oli toki jo valmistettu 1800 –luvun alkupuolelta asti, mutta niiden luotettavuus ylsi tämän päivän tasolle vasta sata vuotta myöhemmin.

Herättäjät olivat oma ammattiryhmänsä, joka yleensä mainitaan vain Englannin ja Irlannin yhteydessä. Näiden saarivaltioiden teollinen vallankumous tapahtui 1700 –luvun loppupuolella. Jos aiemmin oma koti oli ollut pienimuotinen verstas, joka tuotti yhteiskunnan kaipaamia tuotteita, niin teollinen vallankumous siirsi nuo yksiköt tehdassaleihin. Samalla arkea alkoi määrittää ajallisesti tarkempi struktuuri. Aamulla oli oltava työpaikalla täsmällisesti, sillä tulijoita oli kyllä riittävästi tilalle. Koska herätyskelloon ei voinut vielä luottaa ja kun yhteiskunta ei vielä tuntenut sosiaalista turvaverkkoa, niin töihin oli syytä mennä sovittuna aikana. Näin syntyi samalla herättäjien ammattiryhmä, jonka viimeiset edustajat kävivät kolistelemassa hereille aamu-unisia töihin lähtijöitä vielä 1920 –luvulla. Tehtävää hoitivat yleensä vanhemmat naiset ja miehet. Myös aamukierroksella olevat poliisit saattoivat osallistua tähän toimintaan lisätulojen toivossa. Olihan patukkakin jo valmiina vyöllä, jolla sai varmaan tehokkaasti hereille ainakin kadun tasossa asuvat. Tehtaat saattoivat myös palkata omia herättäjiä, joten monellekaan duunarille tuo aamuherätyksen tilaaminen ei tainnut tehdä lisäkustannuksia. Herätys tilattiin yleensä joko suullisesti tai laittamalla oveen tai ikkunaan lappu, jossa oli tuo toivottu kellonaika.

Historia on täynnä mielenkiintoisia anekdootteja, joista tämä on varmaan yksi niistä erikoisimmista ja hauskimmista. Kopistelu pitkällä kepillä ikkunoihin on jotenkin mielikuvana vielä melko ymmärrettävää, mutta vanha nainen joka ampuu puhallusputkella kohti ruutuja, on jo hieman erikoisempi näky. Toki tämä jälkimmäinen ”herätyskello” ei tainnut olla kuitenkaan se yleisin malli. Eniten käytetty kädenjatke lienee ollut tuo pitkä keppi tai poliisin patukka.