Alan pakkaamaan taas reppuani ja suuntaan kohta tuolle saarelle, joka tuli jo aiemmalla reissulla tutuksi. Nyt jätän rockin ja jazz-musiikin kotiin ja valitsen mukaan vain klassista. Jos minun pitäisi tyytyä vain yhteen säveltäjään, niin se olisi ehdottomasti Ludwig van Beethoven. Minusta hän on musiikin historian suurin säveltäjä. Joku voi toki olla eri mieltä, mutta pitäköön mielipiteensä. Tämän ykkössäveltäjäni tuotanto on niin laaja, että joutuisin ostamaan monta rinkkaa, jotta saisin tuon maestron koko tuotannon kannettua mukanani. Eläketuloissani ei ole tuota ylimääräistä rinkkavaraa, joten joudun luovuttamaan. Minä rakastan Ludwigin pianokonserttoja, sinfonioita ja kamarimusiikkia. Ei tästä mitään tule, ei todellakaan. Jospa ottaisin mukaani vain kaikki jousikvartetot tai sittenkin ehkä pianosonaatit…   

Unohdan Beethovenin ja siirryn arvostamani Mahlerin pariin. Hän tuli toiseksi kilpailussa, jossa arvioin, että kuka klassisen musiikin säveltäjä näyttää eniten säveltäjältä. Korkeimmalle korokkeelle nousi Beethoven. Tuo ei lienee yllätys. Kirjoitin blogin tuosta tiukasta kisasta. Jos kiinnostaa, niin se löytyy huhtikuun alta ja vuosi on 2010.

Ostin aikoinaan kaikki Mahlerin sinfoniat ja myin ne myöhemmin johonkin helsinkiläiseen levydivariin, koska kuuntelen nykyään musiikkia vain striimipalvelun kautta. Mahlerin teokset ovat haasteellisia ja kiehtovia. On se ihmeellistä, että häntäkin alettiin peukuttaa vasta kuoleman jälkeen. Hän ei ole ollut tämän ”meinasitte unohtaa minut” -ryhmän ainoa. En ymmärrä, että jonkun kädenjälkiä osataan arvostaa vasta sen jälkeen, kun noutaja on käynyt ensin taputtamassa olkapäälle. Joko tuo jälkiarviointi on vain silkkaa hörhöilyä tai siinä on mukana ripaus jotain sellaista mystiikkaa, jonka ymmärtämiseen voimavarani eivät taida riittää. Mahler olisi helppo valinta, koska voisin ottaa mukaani vain hänen sinfoniansa. Olisihan siinäkin jo sopivasti saaripäiville sisältöä.

La Mer on Claude Debussyn orkesteriteos, joka taisi olla ensimmäisiä klassisen musiikin teoksia, johon ihastuin perusteellisesti. Minusta siinä on jotain, joka koskettaa ja tekee sen todella syvältä. Tuo sävellys on ohjelmallista musiikkia, koska se tarjoaa vahvoja merellisiä mielikuvia. Ja kuinka upeasti se sen tekeekin. Tuota sävellystä voisin kuunnella, kun loikoilen saareni hiekkarannalla ja katselen kuinka raskaat mainingit sammuvat ilta-auringon lämmittämälle hiekalle. Toinen oma suosikkini, kun puhutaan ohjelmallisesta musiikista, on Beethovenin Pastoraalisinfonia. Se taitaa kilpailla La Merin kanssa melko tasapäin.  

Debussyn musiikkia luonnehdittiin jo säveltäjän elinaikana impressionistiseksi, mutta Claude ei ollut samaa mieltä. Kuvataiteessa impressionistinen maalauksen ideana oli vangita vaikutelma eli impressio tietystä hetkestä ja unohtaa muut yksityiskohdat. Minusta tuo on taidehistorian suurin ja kiehtovin mullistus, koska Impressionismi rikkoi ensimmäistä kertaa tuon rajan, jonka toisella puolelle oli luovuudelle lähes rajattomat mahdollisuudet – modernismi. Toki realismikin oli uutta, mutta minusta se jää impressionismin jalkoihin, kun myllerrettiin taidekenttää. Jälkimmäinen vaikutti hyvin voimakkaasti taidekäsityksen muuttumiseen, värien käyttöön, maalaustekniikkaan ja maalaustapaan. Kun katselen vaikkapa Claude Monetin teoksia, niin koen niiden astuvan käsi kädessä Debussyn musiikin kanssa. Joten on se sittenkin impressionistista.

Valinta on edessä. Pidän haasteista, joten otan mukaani Debussyn pianomusiikkia. Lisäksi valitsen Beethovenin jousikvartetot, joissa on edelleen paljon kuunneltavaa, vaikka ne ovatkin jossain määrin jo tuttuja.

Tämä taisi olla se viimeinen kerta, kun matkustan tuolle yksinäiselle saarelle, joka ei luultavasti tule edes kaipaamaan minua. Itse jäisin ehkä kaipaamaan maininkien tasaista ääntä ja sitä hetkeä, kun meri sulkee illalla auringon syliinsä.