Suomen sisällissota loppui toukokuussa 1918, mutta itse en ole päässyt siitä eroon vieläkään. Mikä ihme jakoi kansan lopulta niin kahtia, että tuota umpisolmua ei voinut avata muuten kuin roiskimalla kuularuiskuilla. Nuo tapahtumat ovat kiinnostaneet minua jo vuosia ja olen lukenut aiheesta melko monta kirjaa, mutta siitä huolimatta olo on edelleen hämmentynyt. Toki en ole yksin, sillä myös emeritus historioitsija Heikki Ylikangas jaksaa pohtia vielä eläkkeelläkin veljessotaan johtaneita syitä.
Sota kesti muutaman kuukauden ja siinä kuoli noin 37 000 suomalaista, joista taisteluissa kaatuneita oli 9400, teloitettuja, ammuttuja ja murhattuja 9700 sekä vankileireillä kuolleita 13 400. Onhan tuo melkoinen lukema, kun puhutaan vain kolmesta kuukaudesta. Tähän ikävään palettiin voidaan lisätä molempien osapuolien raaka terroritoiminta, jonka uhrit löytyvät murhattujen ryhmästä. Punaiset aloittivat terrorin vihapäissään ja valkoiset jatkoivat mittavalla kostoterrorilla.
Sisällissotaan johtaneita vaiheita on vaikea ymmärtää, koska vuoden 1917 puolella saimme nykyisenkaltaisen kunnallislain, joka perustui yleiselle ja yhtäläiselle äänioikeudelle. Samoin kahdeksan tunnin työajastajakin oli jo päästy sopuun ja torpparikysymyskin oli jo pöydällä. Tuo kauan odotettu Torpparilaki astui voimaan heinäkuussa 1918. Joten nämä työväestön kokemat epäkohdat olivat jo edenneet tai etenemässä parlamentaarisesti.
SDP oli edelleen suurin puolue ja tuo asema sillä oli ollut jo 1906 eduskuntavaalista lähtien. Demareilla oli painoarvoa, kun työväestö ajoi oikeuksiaan. Syksyn 1917 vaaleissa sen kannatus hieman niiasi ja näin eduskunnan voimasuhteesta tuli samalla porvarienemmistöinen. Vaalitappion jälkeen sosiaalidemokraatit eivät mahtuneet enää porvarien kanssa samaan hallitukseen. Porvarit olivat pahasta ja paras porvari oli punaisten mielestä kuollut porvari. Heistä ei löytynyt mitään hyvää, vaikka asetelma ei todellisuudessa ollut näin mustavalkoinen. Toki niitäkin porvareita löytyi, jotka ymmärsivät työväestön esiin tuomia ongelmia.
Agitaattorit käänsivät puhujamatkoillaan monenkin duunarin epätietoisen pään aseellisen yhteenoton puolelle. Eli kaiketi voidaan puhua jopa jonkinlaisesta kiihotuksesta. SDP joukosta löytyi toki maltillinen ryhmä, joka luotti parlamentaariseen demokratiaan ja ajatus yhteenotosta lähinnä kauhistutti heitä. Näistä tunnetuin on Väinö Tanner, joka uskoi että vähittäiset muutokset yhteiskunnassa voivat muuttaa sen perusrakenteita. Näistä mammanpojista käveltiin yli ja loppu onkin sitä tummanpunaista hurmetta, josta olisi pitänyt orastaa uusi tasa-arvoinen yhteiskunta. Näin siinä ei sitten käynyt, vaan Suomi joutui odottamaan Talvisotaan asti, ennen kuin yhteinen vihollinen sitoi lopullisesti kansan tiukemmin yhteen. Ja kun sotatantereelle lähdettiin melko puutteellisin eväin, niin huonostihan siinä lopulta kävi. Jos punaiset olisivat aloittaneet kapinansa pari kuukautta aiemmin eli vuoden 1917 suurlakon aikaan, niin luultavasti se olisi jopa onnistunut, koska valkoiset eivät olleet siihen aikaan vielä valmiita aseelliseen yhteenottoon. Olisiko sittenkin pitänyt kuunnella Leniniä, joka patisteli punaisia tarttumaan aseisiin jo marraskuussa.
Lukemissani kirjoissa ei ole yleensä käsitelty maassamme olevien venäläisten sotilaiden asemaa. Jo edesmennyt historian ja psykologian lehtori Heikki Muilu on kirjassaan tarttunut aiheeseen, josta ei ole aiemmin kovinkaan paljon kirjoitettu ja taisin suorastaan hihkaista riemusta, kun huomasin tuon teoksen odottavan minua kirjaston hyllyllä. Kyseessä on todella mainio historiikki lähes vaietusta aiheesta. Sisällissodasta on kirjoitettu varmaankin jo satoja kirjoja, mutta venäläiset sotilaat ja heidän osuutensa sisällissodan melskeessä on jäänyt taka-alalle.
Tsaarin koneisto tiukensi otettaan Suomesta syksyllä 1914. Saksan maihinnousun pelossa Suomeen sijoitettiin noin satatuhatta sotamiestä. Näistä iso osa palasi kotimaahansa sen jälkeen, kun Bolševikit olivat aloittaneet rauhanneuvottelut Saksan kanssa vuoden 1917 lopussa. Nämä ensimmäisen maailmansodan syttymisen aikaan Suomeen siirretyt venäläiset sotilaat, eivät saavuttaneet meillä suosiota kansan parissa. Ankarat venäläistoimet ja Suomen valtioelimien syrjäyttäminen herättivät vihaa heitä kohtaan. Tämä johti siihen, että aktivistit värväsivät lähes kaksituhatta miestä sotilaskoulutukseen Saksaan. Näistä muodostui myöhemmin 27. jääkäripataljoona.
Suomessa olevat venäläiset sotilaat jakautuivat varuskuntiin ja toimivat myös erilaisten sotilasneuvostojen johdossa. Kurittomuus oli arkipäivää ja upseereita tapettiin, milloin mistäkin syystä. Bolševikkien vallankaappaus tapahtui venäjällä marraskuussa 1917, joten valkoisten tsaarin upseerien kannatus ei ollut kovinkaan hyvä sotilaiden keskuudessa. Venäjän armeijan Suomessa sijaitsevien varuskuntien lojaliteeteista ei kellään ollut myöskään mitään tietoa. Tsaarin armeijan sotilaiden tehtävänä oli estää saksalaisten tulo meren yli ja hyökkäämästä suomineidon kautta Pietariin. Valkoiset ja tsaarin upseerit onnistuivat riisumaan melko sopuisasti nämä sotilaat omilla alueillaan aseista, saaden samalla kaipaamansa aseistusta. Suurin osa molempien puolien ampuma-aseista oli venäläistä alkuperää, joten niillä oli vahva rooli käydyssä sisällissodassa. Tukena tälle sotilaiden aseistariisunnalle oli venäläinen upseeristo, joille bolševikkien rakentama yhteiskunta ei ollut vaihtoehto, jota olisi kannattanut tukea.
Tsaarin upseerit olivat vaikea asia, josta ei ole haluttu kovinkaan paljon puhua sisällissodan jälkeen. Kukapa olisi halunnut mainita, kuinka hyvää kohtelua venäläiset upseerit olivat täällä saaneet sodan aikana. Heillä oli mahdollisuus elää melko normaalia elämää, jopa kantaa käsiasetta ja miekkaa mukanaan. Kiitos tuosta kuulunee lähinnä Mannerheimille, joka puolusti tsaarin upseerien koskemattomuutta taustanurinasta huolimatta. Tärkeimmillä valkoisten tukialueilla suojeluskunnat olivat harjoitelleet taistellakseen venäläisiä vastaan, puhuen samalla tulevasta vapaussodasta. Osa heistä oli myös taistellut itärintamalla Venäjää vastaan, joten oli ymmärrettävää, että Suomessa asuneiden venäläisten upseerien vapaa asema ei ollut heille mieleen.
Sotilaiden tilanne oli toinen, osa kuljetettiin junakuljetuksilla ja hevoskyydeillä rajalle, osa päätyi leireille. Jossain vaiheessa oivallettiin, että rajalle karkotetut saattavat palata takaisin ja liittyä vaikkapa suomen punaisten avuksi Karjalan rintamalle. Heidät oli parempi pitää pidätettyinä Pohjanmaalla kuin päästää vapaaksi. Näissä leiritiloissa olosuhteet olivat kuitenkin jonkin verran paremmat kuin myöhemmin vangittujen punaisten leireillä. Tästäkään ei haluttu puhua kovinkaan julkisesti sisällissodan jälkeen.
Jääkäreiden tuloa Suomeen saimme odottaa vielä tovin, sillä he taistelivat vuodenvaihteessa vielä saksalaisten rinnalla tsaarin armeijaa vastaan. Meillä oli sisällissodan alkaessa Mannerheim lisäksi muitakin tsaarin armeijassa uransa tehneitä upseereita, jotka olivat palanneet kotimaahan Bolševikkien vallankaappauksen seurauksena. Toki ylipäälliköllä ei ollut komennossaan kuin joukko suojeluskuntien vapaaehtoisia, joita oli vain kourallinen eli kolmisen tuhatta. Venäläisten sotilaiden rinnalla tuo oli melko vähäinen määrä.
Yleinen käsitys on, että jääkärit olivat valkoisia. Tämähän ei pidä paikkaansa, sillä noin kolmasosa oli työläistaustaisia ns. punajääkäreitä, joista osa taisteli punainen nauha hihassa. Osa taas jäi Saksaan tai pakotettiin jäämään sinne. Mennessään Saksaan oppia saamaan, niin sitä taitoa ei ollut tarkoitus suunnata suinkaan kotimaan työväestöä vastaan, vaan kohteena oli tsaarin Venäjä, joka kiristi jatkuvasti toimiaan maatamme kohtaan.
Tulivathan ne saksalaiset sotilaatkin keväällä 1918 Itämeren yli Hankoon ja Helsinkiin. Ja hyvä niin, sillä se osaltaan rajoitti valkoisten terroria. Jos valkoiset olisivat vallanneet ennen saksalaisia Helsingin, niin punaisiin kohdistuvat kostotoimet olisivat olleet mittavia. Moni vangittu punainen olisi marssitettu pikaoikeuteen ja teloitettu välittömästi. Saksalaiset suhtautuivat heihin kuitenkin melko neutraalisti, ja joissain tapauksessa, jopa käskivät vangittuja punaisia jättämään aseensa ja palaamaan perheensä pariin. Näinkin kerrotaan, mutta normaali käytäntö lienee se, että punaiset vain vangittiin ja ohjattiin leireille. Tuohon suhtautumiseen luultavasti vaikutti myös se, että Saksassa vasemmiston kannatus oli tuohon aikaan vahvaa. On melko luultavaa, että osa rivisotilaista jopa antoi tukensa punaisten tavoitteille.