Olen silloin tällöin pohtinut, miten ihmisen elämänkaaren voisi esittää tavalla, joka on arjesta tuttu. Puu taisi olla se ensimmäinen kohde, joka tuli mieleeni. Se menettää lehtensä syksyllä, kun paras kasvukausi on ohitse ja vastassa on talven ankarat tuiskut. Keväällä noille luurankomaisille oksille ilmestyy vihertävät silmut eli elämä taas voittaa. Tuo vertaus vaatisi, että uskon jälleensyntymiseen. En todellakaan usko ja ajatuskaan ei ihmeemmin kiinnosta, koska sen pohtiminen on hukkaan heitettyä aikaa. Jos ilmestyisimme yhä uudelleen tänne Tellukselle, niin väkiluku pitäisi pysyä melko stabiilina ja näinhän asia ei ole. Joten jätän nuo tarinat sinne, minne ne kuuluvatkin eli fiktioiden kaatopaikalle. Toki niitäkin joskus tarvitaan, sillä ilman fiktioita faktojen arvo olisi varmaan pienempi. Tuossahan on ymmärryksen mustavalkoinen kuva, jonka parissa kompuroidaan ihmeen paljon. Omakin jalkani astuu joskus tuolle väärälle polulle, mutta onneksi olen saanut kiskottua sen takaisin faktojen pariin. Tai ainakin näin uskottelen itselleni. Mutta tuo faktan ja fiktion suhde maailmankuvan kannalta voisi olla toisen blokin aihe.
Jätetään tuo puuvertaus, joka soveltuu vain niille, jotka uskovat jälleensyntymiseen. Harrastan liikuntaa aktiivisesti, joten minusta parempi vaihtoehto on ratakierros. Siinä on sopivasti lähtösuora, ensimmäinen kaarre, takasuora ja viimeinen kaarre. Tuon jälkimmäisen kaarteen olen jo jättänyt taakseni ja pinkaisen jo loppusuoralla kohti maalinauhaa. Tuo mielikuva ei ole todellakaan mieluisa, joten tuskin nostan käteni voiton merkiksi sen ylittäessäni.
Mutta miten jarrutella tuolla loppusuoralla? Olen huomannut, että hyvä keino hidastella päivien soljumista on odottaminen. Kun taas odottamattoman päivä on lyhyt, sillä siinä ei ole välttämättä mitään, josta tarttuisi tiukasti kiinni. Odotanko iltaa, odotanko keskipäivää? Harvemmin, sillä ne ovat jo niin tuttuja hetkiä tässä eläkeläisen päivien helminauhassa, että ne vain soljuvat ohitseni. Niissä ei taida oikein mitään kohtaa, josta ottaa kiinni. Kun olin työelämässä, niin odotin vapaapäiviä tai lomaa. Toki tuo ei pitänyt jokaisen työpaikan kohdalla paikkaansa. Oletan kuitenkin, että monellekin kanssakulkijalle työpäivät ovat ainakin jossain määrin pakkopullaa, jonka jättäisi mielellään lautaselle haukkaamatta siitä palaakaan. Kukapa ei muistaisi joulukuuta ja mitä silloin odotti lapsena. Ne päivät ennen lahjapakettien kimppuun syöksymistä olivat todella pitkiä.
Ajan omituiselle käyttäytymiselle löytyy myös tieteellinen selitys. Kun on tylsää, niin silloin seuraa ajan kulumista ja jokainen minuutti tuntuu ikuisuudelta. Jos taas on paljon tapahtumia aikayksikköä kohden, niin sitä nopeammin aika tuntuu kuluvan. Itselläni päivät menevät erilaisten aktiviteettien parissa, joten ei ihme, että aamu vaihtuu illaksi todella yllättävän nopeasti.
Odotin eläkkeelle jäädessäni, että silloin on kerrankin aikaa omille harrastuksille. Taisin huijata itseäni, sillä kun muistelen työvuosiani, niin taisin ehtiä tehdä silloin vapaapäivinä ja lomalla paljon enemmän. Ehkä nuo vapaapäivät tuli käytettyä silloin tehokkaammin tai muistan vain väärin. Näin eläkkeellä viikoista on tullut yhtä lyhyitä kuin lapsuuden päivistä. Samaan mystiseen aukkoon hukkuu vuodetkin. Juuri kun olen saanut vietyä joulukoristeet ulkovaraston hyllylle, niin kohta kuljetan niitä jo toiseen suuntaan. Joten ohjeeni on, että älkää jääkö koskaan eläkkeelle, vaan raahautukaa vaikka väkisin sinne työpaikalle, sillä se on taitaa olla paras tapa lisätä elinvuosia. Eläkeläisen peli ei ole kuitenkaan vielä menetetty. Pitää vain kohdistaa odotus johonkin mielenkiintoiseen, jota joutuu odottamaan. Itselläni se on kevään odotus, kun pääsee taas fillaroimaan. Toki niitä löytyy muitakin. Hyvä kohde on myös uusi auto, jonka toimituspäivä on jossain puolen vuoden päässä. Tämä jälkimmäinen vaihtoehto tulee kalliiksi, joten ehkä on kuitenkin syytä suunnistaa halvempien täkyjen suuntaan.