Tässä kirjassa ei mainittu tuota keksintöä, jota saadaan odotella vielä pitkään. Tämä on tietenkin se kuuluisa ikiliikkuja, jonka keksiminen on nykyisen fysiikan rajoissa mahdotonta. Tyhjästä on edelleen vaikea nyhjäistä. Toki tuo hokema ei täysin pidä paikkaansa kvanttifysiikassa. Mutta se on jo toinen juttu. Olen oppinut elämäni aikana sen, että ei kannata koskaan sanoa ei, kun kurkistetaan tulevaisuuteen ja sen tuomiin mahdollisuuksiin.

Tämän päivän keksijät tuskin kulkevat enää propellihattu päässä, sillä keksinnöt taitavat vaatia jo tiedettä ja aiempaa tekniikkaa tueksi. Joskus keksijän synonyymina taisi olla kylähullu, mutta tuo mielikuva on jo haalistunut viimeisten vuosisatojen aikana. Sosiaalisista normeista poikkeava käyttäytyminen ei taida nykyään olla läheskään niin suuri uutinen kuin vaikkapa 1800-luvulla. Oma käsitykseni on se, että erilaisuuden hyväksyminen ja lisääntyvä tieto kulkevat rinnakkain. Sukupolvien takainen maailmankuva oli huomattavasti mustavalkoisempi, joten kanssakulkijoilla oli vaikeampi ymmärtää, miten joku käyttäytyi erilailla kuin muut. Tänään hullu ei vaikuta enää hullulta, vain hieman erilaiselta kulkijalta.

Keksijän perinteinen karikatyyri taitaa olla Pelle Peloton, jonka keksinnöt syntyivät, jos ei mikään muu auttanut, niin kopauttamalla vasaralla päähän. Luultavasti tuo keino ei auta, vaikka pää tuntuisi tyhjentyneen hyvistä ideoista, ja sisuksia möyhentäisi tunne, että tässäkö kaikki oli. Suurinta tuskaa varmaan luovan ihmisen elämässä tuottaa se, kun korvien väliin on ilmestynyt tabula rasa. Voin kuvitella kirjailijan paniikin, kun näyttöön ei synny ensimmäistäkään riviä, vaikka kuinka pinnistäisi. Entä kuvataitelija, jonka siveltimet kuivuvat ahaa-elämystä odotellessa ja näköalan peittävä kangas alkaa muutaman päivän päästä näyttämään entistä pelottavammalta.   

Valitsin kirjasta neljä keksintöä, joista muutamasta voisi olla itsellenikin iloa. Joten annetaan kuville puheenvuoro. Muutama sana vielä tuosta Viktoriaanisesta ajasta. Jos tarkkoja ollaan, niin se alkoi vuonna 1837 ja päättyi 1901. Tuon välin kuningatar Victoria ohjaili Iso Britannian valtioelämää naisen kädellään. Se ylsi aika pitkälle, sillä britti-imperiumin koko kasvoi tuona aikana melkoisesti.

Kun huvi ja hyöty yhdistyvät, niin tässä lienee aivan kelvollinen vaihtoehto. Rattaiden varaan viritetty koneisto siirtää keinumisen energian yläpuoliseen propelliin. Oma veikkaukseni on, että noita tuskin myytiin kovinkaan paljon. Propellin pyörittäminen taisi vaatia sen verran enemmän työtä, että vilvoittelusuhde taisi olla plus miinus nolla. Tuota hyötysuhdetta huonontaa viktoriaaniselle ajalle tyypillinen häveliäisyys, joka näkyy tuossa pukeutumisessa. Kesäauringon alla tuo pitkä hame vaihtuisi tänä päivänä kaksiosaiseen uimapukuun, jonka aika tuli vasta 1930-luvulla. Näinä aikoina tuolle keksinnölle voisi olla ehkä enemmän markkinarakoa.  

Tässä on keksintö, josta voisin jopa hyötyä. Tämä oli ensimmäinen ajatukseni, kun katselin ensimmäistä kertaa tuota tuolia. Hieman pidempään pohdittuani tulin siihen tulokseen, että eihän tuo poikkea lainkaan tuoli ja pöytäyhdistelmästä. Mutta poikkeaahan se. Tuo on helpompi siirtää paikasta toiseen ja viedä vaikka sinne pihan varjoiselle puolelle, rakkaan omenapuun alle. Mitä pitäisi sanoa muotoilusta? Se on samalla kauhea ja persoonallinen. Jälkimmäisellä termillä ei ole kovinkaan paljon positiivista painoarvoa tuossa yhdistelmässä. Tuolla voisi toki korvata parturituolin. Jos asiakkaana en haluaisi kuunnella parturin höpinöitä, niin voisin syventyä vaikkapa johonkin kirjaan.

Tässä on keksintö, jolle olisi käyttöä tänä päivänäkin. Kun haravan yläpuolella olevaa vipua vedetään, niin piikkien ympärille taivutettu tanko liikkuu alaspäin ja poistaa samalla piikkien väliin jääneen heinän. Haravat tukkeutuvat helposti ja heinien poistaminen vaatii turhauttavaa sorminäppäryyttä. Tämä taisi olla kirjan paras keksintö, jos joku niistä pitäisi siirtää tähän päivään.  

Tämä keksintö taitaa olla sidottu aika tiukasti omaan aikaansa. Vaikka tuolla virittelyllä voisi olla käyttöä nykyäänkin, niin tuo palvelu ei varmaan täyttäisi tiukkoja hygienia-asetuksia. Mutta 1800-luvun maitopojilla oli sama ongelma kuin nykyäänkin eli liikuntarajoitteiset. Ovikellon soiton jälkeen saattoi mennä melkoinen tovi, ennen kuin sen raosta ilmestyi asunnon omistajan tai haltijan pää. Tuo odottelu taisi olla sen verran turhauttavaa, että asialle piti tehdä jotain. Joten reikä oveen, siihen työnnettiin suppilollinen putki ja toisella puolella odotti kannu. Tätä keksintöä voisi luonnehtia sanoilla: ”Kaikkea ne britit keksivätkin.”