Olen ahne, sillä minulla on yleensä monta kirjaa samaan aikaan kesken. Tällä hetkelläkin näitä on neljä, pari digimuodossa ja loput kirjastosta haettuja. Huomaan, että tämä tapa on lisääntynyt vuosien myötä. Nuorempana toki lainasin samalla käynnillä useita kirjoja, sulloin ne kassiini ja raahasin ne voitonriemuisena parin kilometrin päässä olevaan kotiini. En kuitenkaan muista, että olisin lukenut niitä yhtä aikaa. Otin kirjan, luin loppuun ja otin seuraavan. Ehkä tämä eläkkeellä ahnehtiminen viittaa pelkoon, että en ehdi lukea kaikkia mielenkiintoisia kirjoja, ennen kuin viikatemies käy moikkaamassa. Toki se ei vaadi kummoistakaan logiikantajua, kun ymmärtää, että tämä valitsemani metodi ei oikeastaan ratkaise tuota ongelmaa. Onhan tässä jotain mieltä kuitenkin. Kun on monta kirjaa kesken, niin voi valita teoksen, joka sopii senhetkiseen mielentilaan parhaiten.
Ja typerä periaatteeni on, että en jätä kirjaa kesken, vaan luen sen loppuun, vaikka se vaatisi yllin kyllin sinnikkyyttä. Tuo kaiketi kasvattaa samalla pitkäjänteisyyttä ja ehkä muitakin hienoja arvoja. En tiedä, onko noilla avuilla tässä iässä paljonkaan enää merkitystä. Jos noita ominaisuuksia ei ole pakannut menneiden vuosivuosikymmenten aikana selkäreppuunsa, niin ne voi kaiketi jo unohtaa.
No, taisin sittenkin jättää ainakin yhden kirjan kesken. Se oli entisen työkaverini, Hannu Nybergin, kirjoittama kirja Olavi Virrasta. Kaverini virkkeet olivat niin koukeroisia ja epäselviä, että luovutin muutaman sivun jälkeen. Onneksi emme näe enää, joten pystyn välttämään tuon kiusallisen kysymyksen: Oletko jo lukenut kirjoittamani Olavi Virran elämäkerran?
Hänen toinen aikaansaannoksensa on suomirockin varhaishistoriaa käsitellyt teos. Sillä on edelleen painoarvoa, sillä se on kaiketi edelleen pysynyt tuon aihepiirin pääasiallisena lähteenä. Hannu kuului myös tuohon hörhöporukkaan, jonka parissa odotettiin Elviksen paluuta. Se oli kieltämättä rasittavaa höpinää korvilleni, koska taisin jo silloin olla skeptikko ja olen pysynyt tuossa ruodussa tähän päivään asti. Tuota Hannun odottamaa kultakurkkuakaan ei ole vieläkään tullut vastaan. joten Elvis lienee edelleen tiukasti mullan alla.
Tutustuin Harri Nykäseen 80-luvulla. Olin siihen aikaan Postissa autonkuljettajana ja hän postimiehenä. Harri teki myöhemmin uran Hesarin rikostoimittajana ja kirjoitti siinä samalla muutaman dekkarin, joista tehtiin myös TV-sarja. Aamukeikan jälkeen meille jäi joskus sen verran aikaa, että ajelimme työautollani hänen kotiinsa. Se ei tainnut olla luvallista, mutta pitihän surkean palkan päälle saada hiukan hyvitystä. Hän luki noilla käynneillä minulle kirjoittamiaan tekstejä, mutta ikävä kyllä en muista niistä mitään. Toki Nykäsen käyttämä kirjoituskone on jäänyt mieleeni, sillä se oli ikivanha Remington. Tunnustan myös, että en ole lukenut ensimmäistäkään hänen kirjoittamaansa kirjaa.
Näimme parikymmentä vuotta sitten Helsingin asema-aukiolla. Poikkesimme Sokokselle kahville ja pelkäsin koko ajan kysymystä: oletko lukenut kirjojani? Sitä ei tullut ja ei enää tulekaan. Keskustelusta muistan sen, että hän kertoi juuri saaneensa potkut Helsingin sanomista, järjestettyään sitä ennen potkut Matti Ahteelle Veikkauksesta.
Historioitsija Teemu Keskisarja on persoonallisen tekstin taitaja. Hänen uusin kirjansa Hattujen sota on hiljattain ilmestynyt ja odottaa lukemistani. Keskisarjalla on todellakin hyvin omintakeinen kynänjälki. Hänen tekstinsä ryöppyää, on koukeroista, mutta samalla hyvin elävää. Silloin tällöin tuo sanomisen mahti ylittää minun vastaanottokykyni ja joudun lukemaan samat rivit yhä uudelleen, kun ajatus ei vain tunnu löytävän perille. Tuon voi kaiketi antaa Teemulle anteeksi, sillä hän osaa kirjoittaa historiasta niin, että jännite säilyy. Hänen kirjansa ovat kuin eläviä sarjakuvia, joiden parissa aika ei käy pitkäksi.
Jätän runoilijaystävieni esittelyn seuraavaan kertaan, koska en halua tuon taidon omaavia sotkea prosaistien joukkoon. Minulle proosa on kuin realistinen maalaus, jossa kaikki on heti tavoitettavissa. Siveltimen veto voi toki olla persoonallinen, mutta se ei lisää teokseen mitään olennaista. Proosan rooli on kertoa, runous avaa ovia toiseen maailmaan.
Harri Nykänen 1953–2023 – Muistot | HS.fi