Ennen kuin ylitän itärajan jazz-levy kainalossani, niin alkuun lyhyt historian kierros täällä Suomessa ja Euroopassa.
Faktaa lienee, että Jazz-musiikin toi Suomeen vuonna 1926 Andania niminen laiva. Suomalaisia opasti jazzin pariin laivan mukana tullut Andania Yankees-niminen ryhmä, jonka jäsenet olivat amerikansuomalaisia. Uusi syke vei mukanaan, sillä siitä innostuivat niin kotimaan muusikot kuin yleisökin. Toki meillä tuo jazz-termi oli tullut tutuksi jo edellisellä vuosikymmenellä, sillä jo 1920-luvun alkupuolella ravintoloissamme oli soitettu Saksan maalta tuotua ”melujazzia”.
Vuonna 1926 ei oikeastaan tapahtunut tässä maassa mitään ihmeellistä, joten uudenlaisen musiikin tulo antoi sille edes hieman merkitystä. Korjaan, tapahtui toki. Tuona vuonna Miina Sillanpäästä tuli Suomen ensimmäinen naisministeri. Ei varmaan kenellekään yllätys, että Miinalle lankesi sosiaaliministerin pesti;).
Jazzista ei tullut kaikille kuulijoille korvamatoa. Pakinoitsija Olli oli uusista rytmeistä tätä mieltä: ”Jazz on raakalaisimpia, järjettömimpiä ja tietysti rumimpia hyppelyitä, mitä tylsät neekeriaivot ovat keksineet.”
Euroopan puolelle jazz saapui jo 1910-luvulla. Ne maat, johon se ensin rantautuivat, olivat Ranska ja Englanti. Molemmat ovat valtioita, joiden sivistyshistorialla on niin vankka pohja, että siihen oli helppo ujuttaa uusi musiikillinen kieli.
Miten Neuvostoliitto otti jazz-musiikin vastaan? Yleinen käsitys on ollut, että Kreml näytti sille keskisormea, koska se ei tukenut sosialismin arvoja. Tämähän ei pidä paikkaansa, sillä itänaapurimme avasi sille lämpimän sylinsä. Uusille rytmille oli jo henkinen tilaus valmiina, sillä ensimmäisen maailmansodan jälkeen Moskovasta oli tullut modernin taiteen keskus, kun taide-elämä oli henkitoreissaan muualla Euroopassa. Venäjän vallankumous antoi taiteenteijöille tilaisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä. Ei siis ihme, että tuohon palettiin mahtui myös jazz. Neuvostoliiton johtajat näkivät jazzin sorretun afroamerikkalaisen vähemmistön musiikkina, joten se nähtiin myös politiikan välineenä. Tuota ajatusta vahvisti myös jopa maan isä Joseph Stalin, joka nähtiin kuuntelemassa Sam Woodingin orkesterin esitystä 1920-luvulla. Pitikö hän siitä vai ei, sitä emme tiedä.
1. lokakuuta 1922 syntyi neuvostoliittolainen jazz. Tuona päivänä Valentin Parnakh ja hänen yhtyeensä pitivät ensimmäisen konserttinsa Moskovassa. Parnakh tutustui jazziin ensimmäisen kerran ollessaan maanpaossa Pariisissa vuonna 1921.
Todellisen jazz-villityksen taustalla oli kuitenkin amerikkalaisen Sam Woodingin ja hänen yhtyeensä esiintymiset. Se oli Broadway-tyylinen revyy, jota kutsuttiin myös ”neekerioperetiksi”. Se kiersi Neuvostoliittoa kolmen kuukauden ajan vuonna 1926 esiintyen Moskovassa ja Leningradissa. Kun Chocolate Kiddies Company saapui Leningradiin, niin yleisössä istui Stalinin lisäksi myös Dmitri Šostakovitš. Hän ei jäänyt ainoaksi klassisen musiikin säveltäjäksi, joka halusi tutustua jazziin. Sen sävelkieli kiehtoi myös Sergei Prokofjevia, Debussya, Maurice Ravelia ja varmaan montaa muutakin 1900-luvun alun klassisen musiikin säveltäjää. Tuohon ryhmään voisi lisätä Igor Stravinskyn, joka oli yksi modernin ajan tärkeimmistä säveltäjistä. Stravinsky oli varsin kiinnostunut uusista musiikkityyleistä, johon myös 1920-luvun ragtime kuului. Hänhän asui tuolloin USA:ssa, joten hän oli eturivissä seuraamassa, kun jazz kehittyi ja sai Amerikassa uusia muotoja.
Sam Wooding Band esiintymisten jälkeen meni lähes neljäkymmentä vuotta ennen kuin maahan saapui Benny Goodman ja hänen orkesterinsa. He esiintyivät Moskovassa, Leningradissa, Sotšissa, Tbilisissä, Kiovassa ja Taškentissa. Tämä kiertue tehtiin vuonna 1962.
Maksim Gorki oli neuvostoliittolainen kirjailija ja poliittinen aktivisti. Hän oli synnyttämässä kirjallisuuteen käsitteen sosialistinen realismi. Tuo sanahirviö valloitti myös kuvataiteen, joten modernismi joutui myös viimeistään 30-luvulla taipumaan maan isän tahtoon. En ole koskaan käsittänyt sitä, että taide pakotetaan palvelemaan politiikkaa. Taiteen taustalla on luova voimavara, jonka maailmaan ei kuulu päättäjien asettamat rajat. Hitlerin Saksa kulki myös tavallaan käsi kädessä tuon sosialistisen realismin kanssa. Diktatuurin ensimmäisiä merkkejä on, kun aletaan puhua rappiotaiteesta tai poltetaan kirjoja.
Gorki, jolta olen lukenut yhden kirjan joskus nuoruudessani, ei tainnut pitää jazz-musiikista. Hän rinnasti jazzin homoseksuaalisuuteen, huumeisiin ja eroottisuuteen. Hän kuvailee jazzia näin: ”Se on idioottimaisen vasaran kuivaa iskua, joka tunkeutuu hiljaisuuteen. Yksi, kaksi, kolme, kymmenen, kaksikymmentä iskua ja sen jälkeen viheltämistä ja vinkumista, ikään kuin mutapallo olisi pudonnut kirkkaaseen veteen. Sitten seuraa kolinaa, ulvontaa ja huutoa. Se on kuin aasin huutoa tai hirviömäisen sammakon kurnutusta. Tämä hullu kaaos yhdistyy sykkiväksi rytmiksi jne…” Tuossa oli pätkä sitä sosialistista realismia tai ehkä Maksim halusi vain miellyttää Stalinia, kun elettiin 30-luvun puhdistusten ahdistavia vuosia. Jos halusi pysyä hengissä, niin ehkä turvallisin paikka oli käpertyä isä aurinkoisen kainaloon.