Ajatusten matkassa

Askartelen usein sellaisten kysymysten parissa, joihin ei ystävieni mielestä kannattaisi uhrata ensimmäistäkään ajatusta. En ole kuitenkaan koskaan oppinut laittamaan asioita ”oikeaan” järjestykseen, joten olen ottanut ne käsiteltäväksi sitä mukaan, kun ne ovat pulpahtaneet mieleni samealle pinnalle. Viimeisin näistä työmatkapohdinnoistani oli kysymys, että millainen on taivaallinen orkesteri? Soittopaikasta minulla on kuitenkin selkeä visio: se on jossain Paratiisin halki soljuvan kirkasvetisen puron rannalla niin, että kuulijat istuvat loivasti viettävällä nurmikkoisella rinteellä ja itse orkesteri soittaa hieman alempana. Sillä ei ole johtajaa ja muusikoilta puuttuu nuottitelineet, sillä oletan heidän osaavan ulkoa ne kaikki kappaleet, joita Herran huoneessa saa esittää. Soittimia ei ole montaa, sillä täydellinen musiikki ei vaadi kuin muutaman muusikon. Ohjelmisto koostunee lähinnä virsistä ja klassisesta musiikista. 1900-luvun alkupuolella keksitty atonaalinen musiikki on melko varmasti kielletty, sillä ikuisuuden ilojen parissa peuhatessa tuskin kukaan halua kuunnella riitasointuja. Näin ollen Schönberg, Stockhausen ja Penderecki jäävät maallisen musiikkielämän laihoiksi sivumerkinnöiksi. Bach on varmaan Jumalan suosikkisäveltäjä ja luultavasti jokainen musiikkituokio päättyy kantaattiin, jolla ylistetään Luojan suurta nerouttaan.

Vaikka pidänkin klassisesta musiikista ja jopa virsistä (koulujen kevätjuhlissa laulettu Suvirsi puristaa edelleen kyyneleet silmäkulmiini), niin tulen Taivaassa kaipaamaan rämäkkää rockia. Ymmärrän kyllä, että suurin osa hevimuusikoista on joutunut aidan toiselle puolelle, jossa he karjuvat tuttuja biisejään Helvetin lieskojen syleillessä hellästi anuksen portteja. Mutta missä on idolini John Lennon? Hänhän rakasti rauhaa ja siinä samalla kaikkia meitä muitakin. Luultavasti hän kuitenkin valitsi iäisyyspaikkansa jo siinä vaiheessa, kun hän sanoi jossain haastattelussa, että Beatles on suositumpi kuin Jeesus. Tämähän sai fundamentalistit polttamaan julkisesti kaikkien aikojan parhaan bändin levyjä. Löysin tilaisuudesta kuvia ja niiden joukossa on vanhempien lisäksi myös nuoria, joiden ilmeestä voi päätellä, että he olisivat mieluummin vieneet platat kotiinsa ja kasvattaneet pitkät hiukset.

Mutta millaisilla soittimilla taivaallinen orkesteri on varustettu? Melko varmasti sieltä puuttuu sähkökitara ja rumpusatsi. Rakastamaani sähköbassoakaan en ehkä tule kuulemaan, sillä sen äänessä on jotain hyvin maallista. Ja onhan se toki rehellisesti myönnettävä, että Bachin musiikki vaatii aivan toisenlaiset soittimet. Ne voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään: alkeelliset puhaltimet, kieli- ja jousisoittimet. Kosketinsoittimia ei maalauksissa kovinkaan usein näy, vaikka urut on keksitty jo varhaiskeskiajalla. Myös pianon edeltäjä klavikordi puuttuu, vaikka silläkin on ikää jo lähemmäs tuhat vuotta. Ehkä Jumalan kunniaa pystyy julistamaan parhaiten, jos soittimien yhteensovitettu ääniala sopi mahdollisimman viehkeästi yhteen. Toisaalta taas puhaltimien kovaääniset töräykset julistavat Taivaallisen Isän vallan kuuluvan vain ja ainoastaan yksin Hänelle. Paratiisissa erilaiset kokeilut ovat varmaan myös kiellettyjä, sillä ikuisuus täytyy olla melko tarkkaan struktuoitu valmiiksi. En osaa kuvitella sitä tilana, joka sisältäisi edes pienintäkään vaihtoehtoa siihen suuntaan, että jossain vaiheessa se päätyisi sekasortoon ja kaaokseen. Eli viimeistään Taivaassa voimme lopettaa väittelyn siitä, että onko ihminen vapaa.

Kun etsin tätä juttua tehdessäni netistä kuvia, joissa on eri aikakausien visioita taivaallisesta orkesterista ja sen kokoonpanosta, niin näyttää siltä, että tuohon tehtävään on määrätty lähinnä enkeleitä. Itse en kyllä päätyisi moiseen ratkaisuun, sillä siivet jo yksistään haittaavat melkoisesti muita soittajia. Voin kuvitella kuinka ne värisevät mielihyvästä, kun Matteus-passion-teoksen vaatimat sopraanot, altot ja bassot aloittavat oman osuutensa pukiessaan tuota monumentaalista teosta lopulliseen asuunsa. Puhumattakaan Händelin kirkkomusiikkiteoksista, joiden ylimaallinen sävelkieli saa paatuneemmankin ateistin harkitsemaan vielä kerran oman maailmankatsomuksensa peruspilareita. Itselleni on myös käynyt näin, mutta olen selvinnyt näistä tilanteista soittamalla Jimi Hendrixin All Along The Watchtowerin pari kertaa peräkkäin sen jälkeen, kun Händelin Messias on kääntänyt katseeni kohti iäisyyden houkuttelevaa loistoa.

Ei liene ihme, että äitienpäivä ja isänpäivä ovat lähtöisin rapakon takaa. Kaikki ajatukset, jotka suuntaavat sieltä Euroopan puolelle tuoksuvat ainakin jonkin verran rahalle. Pitääkö äitiyttä tai isyyttä jotenkin erikseen juhlia? Nuo ovat rooleja, joihin evoluutio on meidät hellävaraisesti pakottanut. Se ei taida kuitenkaan riittää. Meillä on joku kummallinen tarve huomioida erinäisiä tekoja ja saavutuksia, vaikka suurimmalle osalle kansaa ne eivät merkitsisi yhtään mitään. Otetaan esimerkiksi vaikka Eino Leino. Hän tallusteli viinalta haisevana hampparina pitkin Tuusulan rantatietä ja kirjoitteli milloin missäkin sulosäkeitään ja nyt nostamme hänen kunniakseen lipun heinäkuussa? Eivätkä runot jo itsessään riitä? Samaa voisi sanoa Sibeliuksesta tai vaikkapa Aleksis Kivestä, jonka teoksia ei ole tainnut monikaan lukea koskaan lävitse. Itse kuulun niihin, jotka ovat suorittaneet tämän urakan. Tuskin olisin sitä tehnyt, jos en olisi opiskellut jossain vaiheessa kirjastonhoitajaksi ja kurssivaatimuksiin kuului klassikoihin tutustuminen. Myönnän jopa lukeneeni Runebergin kootut teokset. Eivät ne kuitenkaan tainneet minua puhutella, niin kuin ei Kalevalakaan. Vänrikki Stoolin tarinoiden punahurmeinen uhrautuminen mahdollisimman nuorena isänmaan puolesta lähinnä hymyilyttää tämän päivän lukijaa. Ne ovat aikansa kirjallisuutta ja ovat avanneet latua tuleville ”postmodernisteille”. Siinä niiden arvo, mutta pitääkö lippu hinata salkoon heidän takiaan? Aika on ajanut niistä ohitse ja arvomaailma on keikahtanut monin osin selälleen vuosisatojen puuskuttaessa eteenpäin. Ja mitä kauempana nuo maailmankatsomukselliset palikat ovat tästä päivästä, niin sitä oudommalta ja huvittavammalta näyttää sen varaan rakennettu taide.

Kaikesta huolimatta kiikutin äidilleni tänään sen pakkoruusun.  Väriksi valitsin tällä kertaa tummanpunaisen. En ole varma siitä, että hän pitää ruusuista, mutta noudatinpa taas kerran perinnettä. Tosin mielessäni kävi kukkaa valitessani, että jos antaisinkin tällä kertaa monta pussia eri lajien siemeniä. Näin äitimuorini voisi kasvattaa niistä itselleen mieluisan koristeen keittiön pöydälle. Ehkä toteutan tuon ensi kerralla; tällä erää rohkeuteni ei riittänyt avaamaan näin uusia latuja.

Liikemies, kauppaneuvos Victor Forselius seisoi Turun satamassa ja katseli mietteisiin vaipuneena höyrylaiva Pehr Brahea, joka oli juuri kiinnitetty laituriin. Sen kyljet hohtivat kirkkaan valkoisina ja sen kahdesta piipusta nousi savua matalalla roikkuvan pilviverhon sisään. Aurinko oli noussut tuona aamuna Turussa klo 5:25 ja laskisi illalla klo 21:33. Se ei kuitenkaan kiinnostanut sillä hetkellä kauppaneuvosta. Hän hieroi hieman hermostuneena paljasta leukaansa, jonka sivuille levittäytyvä harmaa poskiparta tarttui luontevasti ilman näkyvää rajaa tuuheisiin viiksiin. Hän huusi välillä ohjeita miehille, jotka avasivat juuri kannella olevaa isoa myttyä. Pian sen sisältä paljastui uutuuttaan kiiltelevä Benz Velo Comfortable, joka työnnettiin varovasti ramppia pitkin laiturille. Sen ilmatäytteiset renkaat ottivat pehmeästi vastaan epätasaisen pinnan.

Tuossa alun kuvailussa oli paljon fiktiota, mutta Karl F. Benzin valmistama Benz Velo Comfortable oli faktaa. Samoin sen uusi omistaja, historiallinen päivämäärä ja laiva, jonka saksalainen sukellusvene ampui upoksiin vuonna 1919. Kauppaneuvoksen vastaanottama auto oli neljäs Benz-malli. Ensimmäinen (Benz Patent-Motorwagen) valmistui vuonna 1985 ja sitä pidetään ensimmäisenä nykyaikaisena automobiilina, joka sai voimansa polttomoottorista. Se oli kolmipyöräinen ja vaikea ajettava. Nelipyöräinen malli ilmestyi vuonna 1893, kun Karl kehitti nykyisinkin käytössä olevan raidetanko-ohjauksen (double-pivot steering). Kauppaneuvoksen vastaanottamassa mallissa oli nelitahtinen, yksisylinterinen moottori, joka kehitti jo huikeat kolme hevosvoimaa 700 kierroksen minuuttivauhdilla. Moottorin tilavuus oli hieman yli litra ja se kulutti polttoainetta ainakin kymmenen kertaa tilavuutensa verran sadalla kilometrillä. Veto oli järjestetty ketjulla taka-akselille. Moottorissa oli vesijäähdytys ja paineella toimiva voitelujärjestelmä. 18 litraa vetävä polttoainesäiliö oli penkin alla, mistä bensiini virtasi omalla paineellaan kaasuttimeen. Eteenpäinmenoa helpotti kolmivaihteinen planeettavaihteisto. Tämän lisäksi siinä oli myös peruutusvaihde. Vauhtia vähensi vannejarru, joka vaikutti vain takapyöriin. Benz Velosta löytyi myös vakiovarusteena käsijarru.

Victor Forselius kuului aikakauteen, jolloin Suomessa eli vielä vahvana huonekalutehtailija Viktor Julius von Wrighin perustama työväenliike. Se pyrki estämään työväestön radikalisoitumista poistamalla sosiaalisia epäkohtia. Se saikin enemmän kannatusta sivistyneistön kuin työläisten keskuudessa. Yhdistyksen toiminta näivettyi sillä hetkellä, kun sosialismi levisi poliittisena aatteena duunareiden keskuuteen. Myös kauppaneuvos Forselius teki oman osansa sosiaalisen kurjuuden lieventämiseksi. Hän oli mukana lastensuojelutyössä ja luultavasti piti myös hyvää huolta omista palkollisistaan. Tuskin olen pahemmin väärässä, jos oletan, että Benz Velon Comfortablen sätkätellessä pitkin Turun katuja, niin sitä kohti paiskottiin kiukkuisia herjoja köyhän kansan parista. Kitkaa lisäsi luultavasti myös samassa kaupungissa vuotta aiemmin perustettu Suomen Työväenpuolue. Sen pää-äänenkannattajaksi syntyi Työmies-lehti, joka ei varmaankaan kolahtanut kauppaneuvoksen postiluukusta aamuisin sisään. Luultavasti hän luki kustantamaansa Åbo Posten-lehteä. Hän varmaankin tuki ruotsalaisesta taustastaan huolimatta myös suomalaisuusaatetta, joten ehkä hänen eteisensä lattialle ilmestyi aamuisin myös Uusi Suometar. Melko pian sisällissodan jälkeen sen nimeksi vaihtui meille jo tutumpi Uusi Suomi. Oletan Victorin kuuluneen myös Vanhasuomalaiseen puolueeseen, joka suhtautui melko sovittelevasti Venäjän pyrkimykseen liittää oma kotimaamme tiukemmin sen talutusnuoraan. Tuota tehtävää oli valjastettu suorittamaan vihattu kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov, jonka Eugen Schauman ampui myöhemmin kuoliaaksi Valtioneuvoston linnassa.

Kolme vuotta sen jälkeen, kun Victor kurvaili  uudella Mersullaan pitkin Turun mukulakivikatuja, ajettiin Ranskan ensimmäinen ympäriajo Le Tour. Se lähti vuonna 1903 heinäkuun ensimmäisenä päivänä klo 3:16 aamuyöllä Pariisista. Kilpailu oli pituudeltaan 2428 kilometriä ja sen voitti Maurice Garin. Hän käytti aikaa tuohon legendaariseen kierrokseen tarkalleen 93 tuntia ja 29 minuuttia. Se tekee keskinopeudeksi 25,5 km/h. Aikamoista vauhtia tuon ajan fillarilla. Kauppaneuvos Forseliuksen Benz Velo Comfortabe ei olisi pysynyt mukana, ei alkuunkaan. Sen kolme hevosvoimaa kehittävä moottori olisi tuskin riittänyt edes kiskomaan tuota noin 300 kiloa painavaa ajoneuvoa vuorenrinteitä ylös. Ja vaikka se olisi pystynyt siihen, niin turvallinen alastulo olisi vaatinut varmaankin tehokkaampia jarruja.

En pidä pitkistä runoista. Runon pitää välittää ymmärrettävä mielikuva, se ei saa ajelehtia epämääräisenä möykkynä mieleni perukoille. Runo ei voi olla shakkitehtävä. Pidän siis lyhyistä runoista, en kuitenkaan liian lyhyistä. Tunnelmaan tarvitaan kokonainen lause, mieluummin virke. Sana ei voi koskaan olla runo, oikeastaan se ei ole mitään. Yhdellä sanalla ei voi määritellä kovinkaan paljon. Se on kuin pensseli, joka kastetaan vain paletin harmaissa sävyissä. Vaikka Samuli Paronen sanookin aforismissaan, että ”Maailma on sana”, niin ei se ainakaan kovin tarkkaan rajojamme määrittele. Ilman reunoja katoaa kaikelta mielekkyys, ne ovat muuttuneet ajelehtiviksi uniksi. Ei siis ihme, että pidän haiku-runoudesta, koska se on jossain mielessä runouden matematiikkaa.

Haiku on syntynyt japanilaisesta tanka-runoudesta, jonka nousukauden oletetaan alkaneen joskus 800-luvulla. Niiden säkeissä ylistettiin jumalia ja keisareita. Ei siis ihme, että se sai suosiota hovissa. Tankan mitta oli myös tarkkaan määritelty: 5-7-5-7-7 tavua riveillä. Näin se oli helppo muistaa ja kertoa eteenpäin. Tankasta kehittyi aikaa myöten renga. Sitä voidaan pitää jonkinlaisena seuraleikkinä, jossa useat runoilijat ketjuttivat rivejä. Aloittaja kirjoitti 5-7-5 osuuden, ja joku toinen jatkoi 7-7 osuudella. Tästä jatkettiin saman kaavan mukaan. Lopulta runo saattoi olla niin pitkä, että näitä osuuksia oli siinä tuhansia.

1300-luvulla tankan kehitys pysähtyi, koska runot muuttuivat toistoksi aiemmista. Rengojen suosio säilyi ja runoilijoiden oli tarpeen varata muutamia hyviä 5-7-5 aloituksia varastoon siltä varalta, että joku pyytäisi aloittamaan runoketjun. Tuota 5-7-5 aloitusta kutsuttiin hokkuksi ja 1800-luvun alussa se sai nimekseen haiku.

Haikuun liitetään muutamia ehtoja. Tuon 5-7-5-tavujaon lisäksi siinä pitäisi olla kaksi osaa, kaksi kuvaa, jotka yllättävät vastakkainasettelullaan. Siinä ei myöskään runoilija saa välittää ajatuksiaan tai tunteitaan. Haiku on konkreettista lyriikkaa, joka lähinnä vihjaa. Runon kuvasto on usein luonnosta ja sen keskeisiä elementtejä ovat vuodenajat. Myöskään loppusointua ei käytetä. Tässä muutamia piirteitä, joita myös rikotaan. Luultavasti eniten tuota tavujakoa, joka suitsee aivan liiaksi luovuutta. Sen ymppääminen osaksi haikua sopii toki perfektionisteille. Itse pidän haikurunoutena lyriikkaa, joka välittää edes jotain keskeistä edellä mainituista ehdoista.

Seuraavassa muutama Matsuo Bashōn (1644-1694) klassinen haiku.  Häntä pidetään lyhyen ja selkeän haiku-runouden mestarina.   Luminen aamu: / tuijottelen kaikkea, / hevosiakin. Vanha lampi. / Sammakko sukeltaa: / veden ääni.  Sairastun matkalla. / Mieleni vaeltelee / kuivalla ruohopellolla

Risto Rasa on suosikkirunoilijani. Hän kirjoittaa lyhyitä, lämpimiä runoja luonnosta ja rakkaudesta. Minusta niissä on samalla myös jotain haiku-runoudelle ominaista.  Hän oli hyvin yksinäinen,
tilasi lehden / jotta joku kävisi hänen ovellaan.  Linnunäänten joukossa / on yksi surullinen. / Kun sen erottaa, ei hetkeen kuule niitä muita.

Lopuksi vielä pari omaa esimerkkiä: Omenapuut kukkivat. / Keskelle hiljaisuutta / sataa lunta.  Meri on harmaa. / Kaikkialle on / tänään pitkä matka.

Työmatkallani en voi välttää kohtaamasta yksittäisten ehdokkaiden vaalimainoksia.  Tässä kaksi hyvää esimerkkiä niiden ”informatiivisesta” sisällöstä: ”Täysmuutos”, ”Ei sanoja vaan tekoja”. Yritän olla katsomatta niitä, koska saatan ajaa ahdistuksissani jonkin kanssakulkijan perään. Ne aliarvioivat äänestäjiä, koska tuollaiset kulumat ovat suunnattu junteille. Mikä niissä sitten ärsyttää? Ne kertovat ainakin sen, että ehdokkailla tai taustavoimilta puuttuu mielikuvitusta. Ja ilman sitähän ei pärjää politiikassa. Siinä on niin monta kuoppaa ja koukeroa, että vain hyvä fantasiataju voi auttaa niiden kiertämisessä. Kannustan myös huumorin käyttöön, sillä sen taakse pääse aina karkuun, kun media alkaa ampua kohti.

Myönnettäköön, että ainakin tuo ensimmäinen slogani viestii vahvaa luottamusta omiin kykyihin. Vai alkaako valehtelu jo pellon reunalta? Tuo julistus on käsittämätön. Yksittäinen edustaja tai puolue ei muuta aivan kaikkea. Siihen vaaditaan diktatuuria ja kovaa kättä. Ja miksi pitäisikään muuttaa, eikö virittely riittäisi? Onhan tämä demokraattinen järjestelmämme jo melko hyvin toimivaksi todettu.

Itse kirjaisin sisältöä omaan mainokseeni vaikka näin: ”Jos valitsette minut, niin yritän tehdä parhaani.” Latteaa rehellisyyttä, myönnettäköön.  Tai miltä kuulostaisi” Ei tekoja vaan sanoja. Olen kova puhumaan”. Ehkä tuo sanarimpsu iskostuisi monenkin ohikulkijan mieleen. Voisin saada jopa muutaman äänenkin. Tuota samaa käänteismainontaa voisi hyödyntää yrityspuolellakin. Tuo tuttu hokema: ”Osta kolme, maksa kaksi”, kuulostaisi paljon houkuttelevammalta vaikka näin: ”Osta kaksi, maksa kolme”. Tuo ikkunateksti suuntaisi ihmetteleviä asiakkaita ovesta sisään. Voisivat vaikka siinä hauskan rupattelutuokion jälkeen hypistellä tarjolla olevia tuotteitakin.

En itse äänestäisi koskaan ehdokasta, jonka vaalimainoksesta puuttu mielikuvitusta, älykkyyttä ja huumoria. Annan ääneni vaikka persuille, jos heiltä löytyy ehdokas, jonka slogani täyttää edellä mainitut kriteerit. Se kertoo jo ihmisestä niin paljon, että on häneltä on myös hyvä syy odottaa värikästä, postmodernistista uraa Arkadianmäellä.

Pari päivää tämän blogikirjoitukseni jälkeen jouduin pyörtämään puheeni tylsistä vaalimainoksista. Työmatkani varrelle oli ilmestynyt ”kanki”-Kaikkosen juliste, jossa tämä monessa epämääräisessa hankkeessa mukana ollut politiikko profiloi itseänsä sanoilla: ”Mainettaan parempi”. Siinä on jo mukana kaipaamaani erilaisuutta, joka on puettu lyhyesti ja ytimekkäästi ironian kaapuun.

Olen aina halunnut oppia soittamaan sähkökitaraa, mutta onneksi vilkaisu nakkisormiini palauttaa minut maan pinnalle. Olen jättänyt tilaa niille, jotka sen homman osaavat. Ja näitähän löytyy. Jos kuusikymmenluvulla taitureita oli muutama, niin nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin tuo määrä on lisääntynyt moninkertaiseksi. Olen käynyt lävitse erilaisia ”The Best Guitarists”-listoja, joihin on pyritty valitsemaan ne parhaat. Hyllystäni löytyy myös kirja ”Guitar Gods”, joka esittelee lyhyesti näitä soittajia lähemmäs kaksisataa. Siitä huolimatta tuostakin valikoimasta puuttuu monta sielukasta virtuoosia. Tällaisten listojen tekeminen on vähän samaa, kun valitsisi muutaman maalauksen ja väittäisi niiden olevan lajissaan maailman parhaat. Se on ajatuksena jo täysin mahdoton ja typerä.

Kitaristi, jonka soitantaan taisin ihastua ensimmäisenä, oli Jimi Hendrix. Olin aivan ihmeissäni, kun katselin perheemme ensimmäisestä telkusta kuinka hän näppäili soittimensa kieliä hampaillaan ja soitti sitä selän takana. Vaikka Hendrixin kuolemasta on kulunut melkoisesti aikaa, niin hänen arvostuksensa ei ole vähentynyt. Puhumattakaan, että hän taisi olla ensimmäinen, joka hyödynsi vahvistinlaitteiden tarjoamaa äänimaailmaa aivan uudella tavalla. Ja mikäpä kuulostaa komeammalta kuin Dylanin kappale ”All Along the Watchtower” Jimin versiona. Siinä on sellaista elämänmakuista karuutta ja rehellisyyttä, jota ei voi kuin ihailla.

Cream oli yhtye, johon kuuluivat: Jack Bruce (laulu, bassokitara), Ginger Baker (rummut) ja Eric Clapton (kitara). Jälkimmäisen sooloura on jatkunut vahvana tähän päivään saakka. Olin muutama vuosi sitten Hartwal-areeenalla kuuntelemassa Erkin soitantaa. Ja hyvältähän se kuulosti. Samassa paikassa kävi myös viime vuonna The Shadows, jonka musiikki oli kova juttu siihen aikaan, kun kasvattelin pitkiä hiuksia ja yritin löytää Peace-merkille paikkaa maiharin rinnuksilta. Ja olihan se sitä edelleen. Bändin keulahahmo Hank Marvin on ollut monen aloittelevan kitaristin idoli ja varmaaan ihan syystä. Kaksi elämystä, joita on mukava muistella, kun makaan sairaalassa nuhjuisen sermin takana suu auki ja odotan pääsyä taivaalliselle harpunsoittotunnille. Ajatus kammottaa, mutta kai tuohon on jo syytä alistua. Luin Claptonista viikko sitten uutisen, jossa kerrottiin tämän kitarasankarin nähdyn pesevän julkisessa pesulassa pyykkiä. Jutun kylkiäisenä oli otettu salaa kuva, joka todisti tuon kummallisen tapahtuman olevan aivan totta. Eli kyseeessä on sittenkin ihan tavallinen ihminen, vaikka tilillä on katetta riittävästi vaikkapa kotiapulaisen palkkaamiseen. Uutinen tuokin.

Ericin lisäksi olen viime vuosina päässyt kuuntelemaan pariinkiin kertaan maineikasta blueskitaristia Johnny Winteriä, joka talutettiin vuosi sitten Finlandia-talon lavalle. Mies oli hauraan oloinen, mutta soitin pysyi tanakasti kädessä. Näin miehen edellisen kerran Puistobluesissa, jonka lavalla on tepastellut myös Carlos Santana. Onneksi oli silloinkin paikalla.

Onhan näitä kitaristeja. Ja mitä enemmän kehoni purnaa aamuisin vastaan, niin sitä paremmalta hyvä soitanta kuuluu korvissani, joiden värekarvat ovat ehtineet juuri ja juuri nousta pystyyn edellisen konsertin jäljiltä. Ne ovat varmaankin melko laakeana, kun käyn toukokuun alussa kuuntelemassa Hartwall-Areenalla maailman parasta kolmen hengen rock/proggis-ryhmää eli Rushia. Joten luvassa on komea ilta. Tällä hetkellä soittelen autossani Joe Satrianin kokoelmalevyä. Hän on eräs näistä tämän päivän kitarasankareista, jonka soitannassa on uskomatonta taituruutta ja samalla myös mukana sitä tärkeää tunnetta.

Sankarit menevät ja tulevat. Jotkut heistä ovat ehkä jopa hieman outoja, kuten loistava kitarankäsittelijä Buckethead, joka nimensä mukaisesti pitää esiintyessään päässään ämpäriä. Ozzy Osbourne olisi ottanut hänen bändiinsä, jos mies olisi vain suostunut soittamaan ilman outoa päähinettään. Paikka jäi saamatta, sillä Buckethead ei halunnut luopua siitä. Ja miksi olisikaan, sillä miehellä taitaa olla kysyntää muutenkin.

Ja mikä on mielestäni se paras kitarasoolo? Se löytyy Pinkfloydin levyltä The Wall, joka on progressiivisen rockin upeimpia saavutuksia. David Gilmourtin pitkä soolo päättää levyltä löytyvän hienon Comfortably Numb-kappaleen. Soolo on yksi rockhistorian arvostetuimmista ja Guitar Worldin äänestyksessä se on päässyt neljänneksi. Minun listallani se on ykkösenä – ainakin tällä hetkellä.

Ajatuksen ontosta maapallosta esitti ensimmäisenä jo 1600-luvulla elänyt maineikas tähtitieteilijä Edmont Halley, jonka löytämä komeetta ohittaa auringon ja näkyy meille maapallon ihmisille 76 vuoden välein. Maan kuoren alle jäävä ontto tila muodostui hänen mielestään kolmesta sisäkkäisestä kuoresta, joilla on oma ilmakehä ja magneettikenttä. Ne liikkuvat myös hieman eri nopeuksilla. Halleyn keksintö oli myös nestetäytteinen kompassi, joten kyseessä on ihan vakavasti otettava tiedemies, joka vain sattui elämään luonnontieteiden esiinmarssin ensimmäistä vuosisataa ja oli luonnollisesti aikansa tieteellisen maailmankuvan vanki. Halleyn ajatusten taustalla oli kompassimittausten epäsäännöllisyydet. Lisätodiste onton Maan puolesta hänen mielestään oli Englannissa vuonna 1716 nähdyt voimakkaat revontulet. Halley päätteli tämän ilmiön johtuvan siitä, että sisempien maailmojen ilmaa suodattui meidän maailmaamme napojen kautta. Vaikka maapallomme olikin jo kartoitettu jo melko perusteellisesti tuohon aikaan, niin napa-alueet olivat vielä täysin tutkimatonta seutua. Eli sinne oli siinä vaiheessa hyvä sijoittaa miehenmentävät aukot, josta pääsi Telluksen sisään.

Samaan aikaan elänyt Isaac Newton oli myös tietoinen teoriasta, mutta hänen painovoima- ja liikelakinsa eivät tukeneet ajatusta. Hän osoitti melko vakuuttavasti, että ontto maapallo romahtaisi painovoiman vaikutuksesta kasaan. Tämä ei kuitenkaan kaikkia vakuuttanut ja ajatus ontosta maapallosta jatkoi omaa elämäänsä, jopa tähän päivään saakka. Myös Hitlerin kerrotaan löytäneen todisteita maapallon onttoudesta ja eräs salaliittoteoria jopa väittää, että hän olisi paennut sinne etelänavalla olevan luolan kautta. Mukaan hän olisi ottanut joukon tutkijoita ja 2000 puhdasrotuista arjalaista. Tämä saattaa myös mielestäni selittää ufo-ilmiön, joka olisi näin ollen natsisaksan tiedemiesten puhdetöitä. Kuten kaikki muistavat alaluokilta, niin he kehittelivät Hitlerin valtakaudella kaasukammioiden ohella myös lautasen muotoista lentävää ilma-alusta. Kaikki sopii ajallisesti myös loistavasti yhteen, kun muistamme, että ensimmäisen lentävän kiekon näki amerikkalainen yksityislentäjä Kenneth Arnold kesäkuussa 1947. Tämä jälkimmäinen yhteenveto on omani, joten otan siitä kaiken kunnian.

Tähän tarinaan sisältyy myös pari muuta henkilöä, joilla on ollut merkittävä rooli onton maapallon todisteluketjussa. Ensimmäinen näistä on 1800-luvun alkupuolella vaikuttanut Yhdysvaltojen armeijan upseeri Cleves Symmes Jr. joka oli kiinnostunut tuosta teoriasta jo lapsuudessa. Vuosien kartuttua hän kirjoitti aiheesta myös kirjan. Uutta hänen väitteissään oli se, että Maan sisään pääsi molempien napojen kautta ja nämä navat olivat toisiinsa yhteydessä. Kun lähti pohjoisnavalta ja tassutteli noin 13 000 kilometriä, niin pääsi etelänavalle. Hän piti kirjan saaman hyvän vastaanoton tukemana suosittuja esitelmiä. Jos yleisön joukosta löytyi joku epäileväinen, niin hän otti todisteeksi linnut, jotka lensivät kohti pohjoista ja eivätkä palanneet enää koskaan takaisin. Vankkumaton todisteluketju sai vahvistuksen myös Siperian, Norjan ja Islannin rannikoille ajelehtivista trooppisista ajopuista. Ja kun merimiehet vielä kertoivat kuinka sää muuttui leppeämmäksi heidän lähestyessään napa-alueita, niin epäilylle ei tainnut jäädä paljon tilaa.

Toinen näistä onton maapallon puolestapuhujista oli lehtikustantaja, luennoitsija, kirjailija ja tutkimusmatkailija Jeremiah N. Reynolds, joka oli varmaankin valinnut paikan Symmesin luennon eturiviltä. Hän järjesti vuonna 1829 retkikunnan Etelämantereelle. Vaikka matkan tarkoitus oli tutkia aluetta laajemminkin, niin yksi sen päämääristä oli löytää noin 2200 kilometriä halkaisijaltaan oleva aukko maan alle. Kaikesta huolimatta jäinen ja kylmä maisema ei muuttunut lainkaan leudommaksi, vaikka priki Annawan ponnisteli hyvin lähelle kahdeksatta leveysastetta. Tämä epäonnistunut yritys ei luonnollisestikaan saanut häntä epäilemään vaalimaansa teoriaa, sillä hänen tiedetään uskoneen siihen kuolemaansa asti.

Tähän tarinaan nivoutuu myös maineikas kirjailija Jules Verne, jonka nuortenkirja ”Matka Maan keskipisteeseen” sai ideansa edellä mainittujen henkilöiden kertomuksista. Samoin Edgar Allan Poen romaani ”Arthur Gordon Pymin selonteko” ammensi samasta lähteestä. Myöskään Melvillen ”Valkoista valasta” ei ehkä olisi koskaan kirjoitettu, jos hän ei olisi lukenut Jeremiah N. Reynoldsin kirjaa ”Mocha Dick eli Tyynenmeren valkoinen valas”. Kirjan aihe oli noukittu hänen kokemuksistaan.

Mutta laskeudutaan vielä yksi kerros huuhaan värikkääseen ja rajattomaan maailmaan. Hurjin väite Maapallon sisäisestä maailmasta kuultiin vuonna 1869, kun yhdysvaltalainen fyysikko Cyrus Teedin vintti meni pimeäksi hänen tehdessään kokeita sähköllä. Herättyään, hän oli vakuuttunut, että maailma sijaitsee Maan sisäpuolella ja aurinko keskellä. Tästähän syntyi sutjakkaasti uusi lahko, joka sai nimekseen Koresh. Lahkon kannattajat perustivat jopa myös oman kaupungin Floridaan. Kukoistusta riitti muutaman vuoden 1900-luvun alkupuolella. Lahko kehitti erinäisiä topografisia mittalaitteita, joten tiedemiehen taivaallinen näky toi myös oman panoksensa sovellettuun tieteeseen. Lahko näivettyi, kun Cyrus Teed kuoli vuonna 1908. Tätä outoa episodia olisi tuskin tapahtunut, jos jo aiemmin esitetty ajatus ontosta maapallosta ei olisi ollut yleisesti tiedossa.

Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka ovat ”oivaltaneet”, että rajattoman mielikuvituksen varaan voi rakentaa niin kestäviä ajatusrakennelmia, että niitä ei rikota millään työkalulla. Tuossa ajattelussahan on sellaista määrätietoisuutta ja uskon varmuutta, että soisi jopa taivaanisän ottavan sen huomioon, kun marssittaa meidät lopullisesti kahteen riviin. Ja mikäli olen ymmärtänyt oikein, niin todellisen uskon ei tarvitse sisältää älykkäitä liitännäisiä, vaan jämäkkä ja määrätietoinen ote riittää. Tämä kuulostaa näin vaalien alla aivan kuin persujen vaaliohjelmalta, mutta en ota siihen kuitenkaan enempää kantaa. Minua ei yleensäkään politiikka kiinnosta, paitsi silloin, kun siinä on mukana riittävän paljon faktoina tarjottavaa mielikuvitusta ja niiden edustajat astuvan oman arvomaailmani herkille varpaille.

Lueskelin aamusella netistä uutisia ja kompastuin juttuun, jossa 103 vuotias brittinainen kertoi, että hän pitkän ikänsä salaisuus on neitsyys. Se herätti kysymyksiä, niin kuin moni muukin uutinen päivän tapahtumia selaillessani. Ensimmäiseksi mieleeni pujahti epäilys: Miten hän sen voi tietää? Jos hän on todella varma asiastaan, niin mitkä tekijät voisivat johtaa ajattelemaan noin? Miehenä olen tietenkin puolueellinen, koska minulla on oikeastaan aika vähän tietoa naisten neitsyydestä ja siitä vielä vähemmän, miltä sen kanssa eläminen vanhuuteen asti tuntuu. Jonkinlaisena masokistina ymmärrän kuitenkin, että itsensä kiduttaminen voi jopa tuottaa mielihyvää ja vahvistaa samalla tuota käyttäytymistä. Erinäisten miellyttävien hetkien ja toimintojen kääntäminen päälaelleen ei suinkaan aina tarkoita, että ne johtaisivat loogisesti päinvastaiseen lopputulokseen. Jos näin olisi, niin meillä olisi ollut huomattavasti vähemmän erakkomunkkeja tai pylväspyhimyksiä. Heitäkin tarvitaan, jotta maailma näyttäisi mahdollisimman valmiilta.

Neitsyys on arvo, jota taitaa saada suurimman arvolatauksen uskonnoista. Siinä on siis oltava mukana jotain Jumalalle hyvin mieluista. Jeesushan syntyi neitsyestä, koska perinteinen malli lapsen alkuun saattamiselle olisi ollut saastaista alkukirkon uskonsetien ajatusmaailmassa. Ja tottahan tuo onkin. Rakastelu ei tapahdu puhtaanvalkoiset siivet selässä, vaikka se voikin tuottaa hetkittäin ilmaakin kevyemmän olotilan. Siihen sisältyy aivan liian paljon hikisiä ihokosketuksia, puhumattakaan muista eritteistä. Ymmärrän siis täysin ison kirjan kirjoittajia, kun he deletoivat tuon kohdan Jumalan pojan syntymästä pois. Oli huomattavasti miellyttävämpi aloittaa suoraan seimestä, kullankeltaisten, puhtaiden olkien keskeltä.

Oletan, että näin tuo brittinainenkin tuumaili, kun hän antoi lausuntonsa.  Hän oli välttänyt elämässään nuo tuhannet saastaiset tapahtumat ja ollut näin otollinen Jumalalle. Tämä oli palkinnut hänet pitkällä iällä. Tai ehkä Jumala vain antoi hänen elää ja odotti, että jospa jonain päivänä tuo rakas lampaani löytää sen oikean miehen. Nainen, jolle toivon tietenkin pitkää ikää, ei ehkä ajatellut kuitenkaan ajatuksiaan loppuun asti. Häneltä unohtui ihmiskunnan etu, sillä tuo toimintamalli ei taitaisi vastaavasti tukea sen pitkää ikää.

Olen aina ollut romanttinen. En tiedä mitään herkempää kuin istua vaimon välittömään läheisyyteen, ottaa häntä kädestä kiinni ja sytyttää toisella kädellä kynttilä. Tässä ei ole vielä mukana tuota rappio-osiota, jota joudumme elämänkumppanini kanssa odottamaan vielä jonkin aikaa. En aio kirjoittaa noista odotuksen tunnelmista, vaan valokuvauksesta, johon haen sisältöä myös äärimmäisestä rappiosta.

Eräs kauneimmista näystä on mielestäni patinoitunut lauta, jonka lävitse törröttää ruosteinen naula. Ehkä tuo näky välittää muutakin. Siinä saattaa olla estetiikan kurjuuden lisäksi myös mukana vahva tunne paikkaan hautuneesta tuskasta ja ilosta. Toivon löytäväni rappiokohteeni havumetsän keskellä olevalta aukiolta, jonka vallanneen kasvillisuuden seasta löydän myös villiintyneen omenapuun. Tuo naula ja laudankappale ovat kuitenkin vain jäänne hylätystä rakennuksesta. Se on seissyt vuosikymmeniä paikallaan ja yrittänyt vastustaa ikkuna-aukoista sisään pyrkiviä syksyn alakuloisia päiviä ja rakennuksen lävitse puhaltavia kylmiä tuulia, joita vastassa ovat olleet vain tyhjät huoneet. Nyt ainoa rakkaudenosoitus sitä kohtaan on kamerani sulkimen räpsähdys. En odota, että se vastaa katseeseeni, joka löytää melko pian sen sortuneen savupiipun ja ikkunat, jotka tuijottavat harmaina ja kuolleina pääni ylitse. Parasta ovat kuitenkin seinät, joiden punamaalin raekuurot ovat aikoja sitten hioneet pois. Vanha lauta on palanut nuoruuden päiviin, niihin hetkiin, kun se leikattiin paksun kuusen rungosta vesisahan ujeltaessa sen karsittujen oksien tyvessä.

Kuvauksellinen paikka rappiotalossa on myös kivijalka. Se jää usein jäljelle viimeiseksi, kun itse rakennus jo lojuu epämääräisessä kasassa ja kuin häpeillen se kasvattaa olkapäillään kaiken peittävää sammalkerrosta. Se on päästävä kuvaamaan kuitenkin vielä siinä vaiheessa, kun sen lohjenneilta hartioilta nousee laudoitus, joka odottaa sitä päivää, jolloin puiden välissä poukkoilevat tuulenpuuskat taivuttavat sen seinät maata kohti.

Kävelen autolle. Käännyn kuitenkin vielä verran ja katson tuota mökkiä, joka häviää lumisateen sisään. Se on antanut suojaa ihmisille, jotka ovat odottaneet, että elämä muuttuu tulevaisuudessa helpommaksi. Jatkan matkaani ja ihmettelen ajatuksiani, arvojani, jotka olen sitonut tiukasti omaan aikaani.

Olen tainnut jossain aiemmassa blogissani mainita, että olen ollut nuorempana kiinnostunut linnuista. Se ei sisältänyt vain lintulaudan bongailua, vaan koko päivän mittaisia havaintoretkiä, jotka suuntautuivat muuallekin kuin kuiville kangasmaille. Harrastus vei mukanaan ja pääomaakin kertyi. Taisin muistaa sitkeän opiskelun jälkeen yleisimpien lajien tieteelliset nimet ja havaintovihko täyttyi pikku hiljaa. Vaikka aktiivinen bongailu onkin jo jäänyt, niin saan kaivettua edelleen muististani monen siivekkään latinankieliset nimet. Myös lauluäänet ovat kutakuinkin tuttuja, vaikka monen lajin varoitus- ja kutsuäänet kuulostavatkin jo virttyneissä korvissani melko samanlaisilta.

En missään vaiheessa harrastustani päässyt kirjoittamaan mustakantiseen havaintovihkooni  muuttohaukan tieteellistä nimeä: Falco peregrinus. Tuota havaintotuskaa helpotti, kun sain käteeni J.A.Bakerin kirjoittaman kirjan ”Muuttohaukka”, jossa hän seuraa kymmenen vuotta näiden lintujen  elämää Englannissa. Kirjan sisältö valui silloin otolliseen maaperään. Olen lueskellut sitä viime aikoina taas uudelleen ja potku on ollut tällä kertaa ehkä vieläkin napakampi. Ahmin tekstiä posket lommolla ja jokaisen lukukerran jälkeen tunnen kasvoillani Englannin itärannikon päälle ajelehtivan usvan ja meren tuoksun. Tunnen myös suurta kateutta tuota rikasta englantilaista herrasmiestä kohtaan, jolla oli aikaa havannoida ympäröivää luontoa kymmenisen vuotta.

Kirjan havainnot ovat herkällä kädellä tehtyjä. Ne ovat yksityiskohdiltaan kuin rikkaita maalauksia, jotka tarjoavat loputtomasti katseltavaa. Kieli on myös äärimmäisen kaunista. Niiden taustalla on kuitenkin armoton luonto, jossa kukaan ei ole määrittämässä, mikä on oikein tai väärin. Baker on ihailuni ansainnut, sillä hän kykenee rakentamaan mielikuvia, joiden kivijalkana ovat loistavat metaforat ja taidokkaasti käytetty pensseli. Olen itse tuijotellut keskiajalla eläneen suosikkitaiteilijani Pieter Brueghel vanhemman töitä yhä uudelleen ja uudelleen, löytäen niistä aina jotain uutta. Baker tekee samaa sanojen avulla. Toisaalta se on lohduttavaa, että pala ympäröivää todellisuutta voidaan välittää näinkin upeasti eteenpäin lukijalle.

J.A.Baker vietti hiljaista elämää pienessä kylässä Englannin itärannikolla. Kerrotaan, että hän omisti loppuelämänsä lintututkimukselle, kun hän näki muuttohaukan saalistavan. Tähän saattoi vaikuttaa myös vakava sairaus, johon hän kuoli 61 vuotiaana. Kymmenen vuoden havaintojakson jälkeen hän kirjoitti päiväkirjamerkintöjen pohjalta kirjan. Se palkittiin vuonna 1967 Duff Cooper Prize-palkinnolla. Hän kirjoitti myös toisen teoksen: ”The Hill of Summer”, jota ei ole suomennettu. Tämän jälkeen hänestä ei enää kuultu mitään.

”Kotini itäpuolella pitkä harjanne piirtyy taivaanrantaa vasten kuin sukellusveneen matala runko. Sen yläpuolella kaukaiset vedet heijastuvat itäiselle taivaalle kirkastaen sen ja luoden aavistuksen maan takana olevista purjeista. Kukkulat puut kasautuvat yhteen tummahuippuiseksi metsäksi, mutta kun siirryn niitä kohti, ne avautuvat kuin viuhkat, taivas laskeutuu niiden väliin, ja ne ovat yksittäisiä tammia ja jalavia kukin omineen laajoineen, talvivarjoisine alueineen.”

Kirja alkaa näin. Vaikka sen kerrontatapa jatkuu samanlaisena seuraavat 200 sivua, niin jokaisessa havainnossa on tuoreutta. On lähes mystistä, että kirjailija pystyy kuvailemaan tuttua ympäristöä ja sen ilmiöitä yhä uudelleen niin, että niissä ei ole mukana näkyvää toistoa. Sivuille mahtuu luonnollisesti myös monta kuvausta muuttohaukan saalistustapahtumasta ja myös itse linnun kuvailua. Tässä esimerkki jälkimmäisestä: ”Aurinko valoi tämän suurenmoisen sängenruskean ja keltaisen haukan pronssiin ja siveli sen koukistuneet jalat äkkiä kullanhohtoiseksi. Sen levitetty pyrstö sojotti  jäykkänä; kaksitoista ruskeaa sulkaa välissään kymmenen sinistä kaistaletta taivasta”. Tekstistä välittyy vahva rakkaus muuttohaukkaan ja sitä ei hälvennä edes seuraava kuvaus: ”Suosirri näytti tulevan hitaasti takaisin haukan luokse. Se sulautui tämän tummiin ääiviivoihin eikä enää ilmestynyt uudelleen näkyviin. Tapahtumassa ei ollut mitään raakuutta, ei mitään väkivaltaista. Haukan jalka kurottautui, tarrautui ja pusersi ja rusensi suosirrin sydämen yhtä vaivattomasti kuin ihmisen sormi murskaa hyönteisen”. Lopuksi vielä virke  jossa kuvataan haukan lentoa:” Se välkehti pois valoon, pieni tumma tahra, joka pieneni pitkin auringonvälkkeen pitkää miekkaa, joka leijui etelästä jokisuun yllä.”

Esittelemäni kirja sisältää valtavasti kielellistä herkkyyttä ja loistavaa yksityiskohtien tajua. En osaa sanoa, onko siinä mukana riviäkään neroutta tai edes mielikuvitusta. Se ei rakennu kuitenkaan perinteisen juonen varaan, vain havaintoihin, joiden lyhyenä otsakkeena on päivämäärä. Mielestäni siinä ei ole edes teemaa, jos sellaisena ei pidetä meidän moraalivartijoiden ulottumattomissa olevaa, luonnon lainalaisuuksien ohjaamaa elämää. Mutta ei se näitä kaipaa, sillä se on havainnointia, joka täyttää moninkerroin sille asetettavat kriteerit.

Kiitos myös kirjan suomentajalle, joka on pystynyt siirtämään kielen kauneuden ja herkän tunnelman kotoiselle kielellemme. Olen itse tilanut kirjan alkukielellä ja odottelen sen pujahtamista postilaatikkooni vielä tämän viikon aikana. Luultavasti se tulee vielä vahvistamaan käsitystäni onnistuneesta suomennoksesta.