En tiedä politiikasta kovinkaan paljon. Uskallan kuitenkin puhua ja kirjoittaa siitä vapaasti, sillä se on eräänlainen jokamiehenoikeus. Toki seuraan yhteiskunnallista keskustelua ja ihmettelen päivästä toiseen sitä, että päättäjämme ovat sittenkin vain tavallisia ihmisiä. Oletin melko pitkään, että johtavassa asemassa olevat henkilöt pohtivat oikean ja väärän ikuista dilemmaa myös vapaa-ajalla, koska valintojen taustalla oleva moraali on luonnollisesti se tärkein peruste, kun päätetään tavallisen kadunkulkijan tulevaisuudesta. Naiiviuteni ei ole hyväksynyt ajatusta, että politiikkaa voidaan tehdä myös sen takia, että tehdyt päätökset tukisivat vain omaa itsekästä näkemystä tai lisäisivät oman puolueen kannatusta. Minun ihannepoliitikkoni lähestyy vastuunkannoltaan Jeesusta, joka ei tainnut tehdään elämässään ensimmäistäkään virhettä.

Meillä äänestäjillä on vaatimuksia. Jotkut meistä odottavat edustajiltamme, että heillä on myös näköä ja karismaa. Niinistöstä ei tulisi koskaan tähän maahan presidenttiä, jos hän näyttäisi yhtä rumalta kuin itse olen. Sillä ei ole merkitystä mitä hän on tehnyt vai jättänyt ehkä tekemättä, sillä valinta tehdään muilla arvoilla. Poliitikolta vaaditaan todellakin melkoisesti ominaisuuksia. Etu on myös, jos hän osaa puhua selkeästi. Kaikesta pitäisi vääntää rautalankamalli, jonka jokainen junttikin käsittää. Samalla voidaan toki vääntää asia siihen muotoon, että on aivan sama, jos reikäleivän koostumusta selitettäisiin sen reiällä. Kannatan kuitenkin vankasti kapulakielen ulosajoa, koska välimuotojakin on olemassa. Poliitikon uskottavuutta parantaa myös se, että hän on perheellinen ja seksuaalinen suuntautuminen tukee kristillisiä perusarvoja. Syntejä poliitikko ei saa myöskään anteeksi kovin herkästi. Näkyvässä asemassa olevan päättäjän pitää kuitenkin hyväksyä myös erilaisuus. Se on sinänsä helppoa, koska tuo ominaisuus asuu useammin kaupungeissa, kuin maalla. Maalla ei tehdä politiikkaa, koska se on luonteeltaan urbaanista. Kun minun sukupolveni maatuu ja multautuu, niin samalla haudataan suvaitsevaisuuden keskitie. Tämän tien kulkijat ovat kiroilleet mielessään vääränvärisiä maahanmuuttajia, mutta heidän käytöstapansa on trimmattu aikanaan kansakoulussa niin hyvin, että he osaavat pitää mölyt mahassaan. Jäljelle jää vain rasistit ja laidan vastakkainen reuna. Sehän ei hyvää tiedä. Ja sitä vahvistaa yksioikoinen nettikirjoittelu, joka ei vaadi perusteita, eikä paljon muutakaan; riittää kun on äänessä. Se on malli, joka taitaa hiipiä näiden sanallisten helppoheikkien selkärankaan pysyvästi, sillä se hyväksytään yllättävän hiljaisesti. Ja harvoin toinen hörhö tuomitsee toista hörhöä. Ankeutta lisää myös se, että tervejärkiset yleensä välttävät kyseisiä palstoja, mikä on vain puhdasta itsesuojeluvaistoa. Itsekään en enää lue iltapäivälehtien keskustelufoorumeita, koska ne vievät ainakin yöunet.

Muistelen kaiholla retoriikan taitajaa Veikko Vennamoa, joka taisi ymmärtää, että politiikan tekeminen saa näyttää jopa hauskalta ja absurdilta. Jostain syystä nuo hieman koomiset ja karikatyyrien piirtäjille helpot hahmot tulevat maaseudun asioita ajavista puolueista. Veikko oli hahmo, joka sai hyvälle mielelle, vaikka en sattunutkaan näkemään, kun Eduskunnan järjestysmiehet kantoivat hänet istuntosalista ulos nelisenkymmentä vuotta sitten. Onhan meillä nyt Soini, jonka verbaalinen ulosanti on oiva väline ympätä sanojen väliin annos huumoria. Ilman tuota taitoa, hänellä ei taitaisi olla aivan nykyisenkaltaista kannatusta. Olemus kun on, mitä on. Hän on kuitenkin ajanut melkoisen raskaalla rekalla uskottavuuden yli. Tässä kohtaa taitaa olla moni lukija eri mieltä. Ehkä on sittenkin parempi, että saamme katsella vain vakavamielisten päättäjien ankeita kasvoja, kuin leveää hymyä, jonka taakse on helppo piilottaa todelliset ajatukset.

Politiikka ei ole kovinkaan lähellä sitä, miltä se näyttää. Lehdistö ja tiedonvälitys lopultakin päättävät, mitkä asiat meitä kiinnostavat tai kuinka paljon politiikassa on mukana huumoria. Tosikko toimittaja näkee asioita eri lailla kuin kirjoittajaveli, joka tekee jo pelkästä politiikka-sanasta naurettavuuden synonyymin. Myönnän, että välissä on tietenkin ammatillisuus ja lehtimiesmoraali, mutta työ voi viedä kaiketi joskus mukanaan ja koulutuksessa päähän päntätyt ammatilliset arvot voivat alkaa aikaa myöten huoraamaan.