Kategoria: Yleinen

Blogin kirjoittaminen on niin yksinäistä ja sisäänlämpiävää touhua, että jos kirjoitukset eivät saa riittävästi palautetta, niin silloin on parempi ottaa tuohon tyhjänpäiväiseen harrastukseen mukaan joku kaveri, jonka kynänjäljet poikkeavat edes jonkin verran omasta tuherruksesta. Minulle valinta oli helppoa, koska pää näkyi jo ovenraosta. Pitkäaikainen ystäväni on lueskellut juttujani ja jopa uskaltanut kommentoida niitä. Ja kun mielenkiintomme alueet ja ilmiöt ovat joltain osin yhteneväiset ja myös sopivasti poikkeavat, niin olisinko parempaa seuraa voinut saada tähän puurtamiseen. Sen verran olen kaveriani oppinut tuntemaan, että varmaan erilaiset ”selittämättömät” ilmiöt, niin maan päällä kuin taivaassa, tulevat saamaan osakseen tiukempaa kritiikkiä kuin omissa kirjoituksissani. Reijo paukuttelee huuhaata isolla vasaralla ja minä hieman pehmeämpänä yritän katsoa mihin kohtaan lyön. Siinä kaiketi ero. Mutta jätän hänelle itselleen puheeenvuoron, joka pitäisi näkyä jossain vaiheessa omakuvan esittelynä.

Vanhan blogini etusivun ilmestyminen näytölle kesti niin kauan, että moni vierailija siirtyi varmaankin parin sekunnin odottelun jälkeen eteenpäin. Niin teen itsekin vastaavissa tilanteissa, sillä odottaminen on jäljellä olevan elämän hukkaan heittämistä. Joten blogin paikkaa piti vaihtaa rapakon takaa lähemmäksi. Nyt se on fyysisesti noin kolmen kilometrin päässä kotoani, tungettuna kerrostalokaksion arvokkaan sohvanpäädyn ja seinän väliin. Eli poikani rakensi vankalla ammattitaidollaan meille palvelimen, johon voimme sujauttaa tämän blogin lisäksi myös kansiot valokuville ja musiikille. Ja parin päivän testauksen jälkeen voin todeta, että sivut aukeavat todella nopeasti. Tämä projekti ei olisi onnistunut ilman jälkikasvuni pyyteetöntä työpanosta. Joten kiitos siitä hänelle. Mikään on tuskin uhrautuvampaa, kuin viritellä Linux Ubuntin serveriversiota kuumeen ravistellessa haurasta kehoa.

Samalla kun blogi muutti kotikutoisen palvelimen sisuksiin, niin vaihdoimme myös sen nimeä. ”Havaintoja” kuvaa ehkä paremmin kirjoitustemme sisältöä. Ne ovat huomioita erilaisista ilmiöistä, usein myös väritettyjä sellaisia, ja ilman kivenkovaa todellisuustakuuta. Faktat ovat kunnossa, mutta lähteethän voivat aina pulputella omiaan. Elämä on täynnä mielenkiintoisia ilmiöitä, joita voi lähestyä monella tapaa. Yksi on huumori, kunhan muistaa viljellä sitä oikeissa kohdin. Tällaista takuuta emme voi tietenkään antaa.

Tumma ilmiasukin sai tässä matkan varrella palautetta huonosta luettavuudesta, joten sekin muuttuu vaalemmaksi ja ehkä saa kylkeensä aikaa myöten myös enemmän väriä ja muita piristäviä liitännäisiä.

Joten jatkamme näin yhteisin voimin eteenpäin ja visiona on tietenkin blogi, joka riemastuttaa, itketyttää ja kauhistuttaa.

Olen joskus nuoruudessani lukenut muutaman kirjoitusoppaan, joista minun olisi pitänyt oppia ainakin seuraavaa: Selkeä jäsentely ja tärkein alkuun, ajatuksen kulun säilyttäminen virkkeestä toiseen, tautologian ja useiden sivulauseiden välttäminen, vaikka eiväthän ne kiellettyjä ole. Muistaakseni nobelkirjailija William Faulknerin tajunnanvirtaa kuvailemissa virkkeissä oli sivulauseita koko kirjaostoksen edestä. Ne saattoivat jatkua koko sivun verran ja etääntyä sanottavastaan jo niin paljon, että olisin laittanut muutaman pisteen väliin. Ehkä se oli vain tyylikeino tai suomentajan harrastus. Luultavasti lukemissani oppaissa puhuttiin myös, että kielikuvia ei saa viljellä ihan joka lauseen nurkalle. Jälkimmäisen olen ainakin unohtanut, sillä minulle kirjoittaminen on sanoilla maalaamista. Ja mitä isompi pensseli, niin sitä tuhruisempaa ja elämänmakuisempaa jälkeä saan aikaan. Arkkitehtuurissa pidän kylläkin yksinkertaisista muodoista ja rakenteista. Musiikissa ja tekstissä saa kyllä olla talon kokoisia nuotteja ja ripaus mahtipontisuutta.

Kun lukemistani ohjeista yrittää rakentaa tekstiä, niin sehän vaikuttaa vallan tylsältä. Ehkä siitä syntyy selkeää sanottavaa, mutta toivottavasti sen hintana ei ole sieluttomuus. Luen melko paljon luonnontieteellistä kirjallisuutta ja jätän kirjan varmasti kesken, jos siitä puuttuu se jokin, joka kiskoo lukijaa eteenpäin.  Olen sitä mieltä, että tieteestäkin voi kertoa värikkäästi ilman, että sen arvo katoaisi sen vuoksi mihinkään. Koska kieli on aina epätarkkaa, niin pieni epätarkkuuslisä ei taida pahemmin haitata. Etenkin jos palkintona on oivallus jostain uudesta ja sen saavuttaminen on tuottanut samalla mukavasti mielihyvää.

En aio tarkistaa väitettäni ja tarttua uudelleen Väinö Kirstinään tai Mika Waltarin oppaisiin. Parempi elää illuusiossa ja rakentaa vain tätä keskeneräistä maailmaa omin sanoin, aivan kuin minulla olisi jotain todellista sanottavaakin. Sitä helpottaa, kun perehtyy kosmologiaan ja asemaamme maailmankaikkeudessa. Siinä viimeistään oma, lujasti paalutettu paikka kaiken keskipisteessä siirtyy muutaman askeleen sivummalle.

Jostain olen lukenut, että tyylittömin alku romaanille on seuraavanlainen: ”Oli syksyinen ja synkkä yö”. En ole varma menikö se tarkalleen näin, mutta ei tuo kuitenkaan niin järkyttävältä vaikuta, jos unohdetaan kuluneisuus ja sen mukanaan tuoma tuttu maku suussa. Jäljelle jää paljon hyvääkin. Se on napakkaa kieltä ja se kertoo samalla selkeästi sen kohdan, mistä lähdetään liikkeelle. Lisäksi tuossa virkkeessä on jotain pelottavaa ja se saa lukijan mielikuvituksen avautumaan. Se saattaa loihtia seuraavaksi suurisilmäisen humanoidin pään ikkunalasin toiselle puolelle tai matalat narahdukset vintille johtaville portaille. Tuosta siis voi rakentaa vaikka mitä. Tarina voi pysähtyä uintikilpailuun valtavassa verilammikossa tai sitten siitä voi kehkeytyä romanttinen balladi, joka päättyy kahden ihmisen loputtomaan syleilyyn valkoisella hiekkarannalla, kun etäisyyteen laskeutuvan auringon viimeiset säteet koskettavat heidän punertavia poskipäitään. Itse kyllä lisäisin tuohon alkuun muutaman paksun oksan, jylisevän tuulen ja takan reunalla nököttävän konjakkipullon. Ehkä tämän kuvan reunalle mahtuisi vielä kunnon sikari ja lähes uuniluukkuun asti kiinni työnnetyt jalat, jotka ovat pujotettu harmaiden villasukkien sisuksiin. Ehkä tämä on sittenkin vain vanhuuden epätodellinen visio, josta puuttuu joka paikkaa vääntävät ja rusikoivat kosteat kolotukset.

Mutta runoja en enää kirjoita, koska plagioisin niistä rakastamaani Risto Rasaa. Toki kukaan ei voi sanoa, mikä on hyvää tai huonoa lyriikkaa ja ettei kaikkea ole jo jossain määrin kopioitu. Kirjallisuustiede on kuin kaarnapala, joka seilaa saarelta toiselle keskellä aavaa sanamerta. Yksikään saari ei ole oikea, koska sellaista ei edes ole. Vallitseva kulttuuri määrittää taiteessa hyvän ja huonon, mikä on tietenkin kaukana absoluuttisesta totuudesta. Jos kirjallisuus voisi hivuttautua jollain keinoin lähemmäksi matematiikkaa, niin tuokin arvottaminen olisi helpompaa. Rakastan konkreettista koskettamista, siksi luen filosofiaa.

Katselen valokuvaa, jossa me kolme sisarusta istumme olohuoneen sohvalla. Selkämme takana roikkuu ryijy, joka on hieman notkolla. Olet keskellämme ja katsot hieman yläviistoon. Vaikutat  hieman hassulta, sillä silmäsi harottavat eri suuntiin. Pidät toisesta etusormesta kiinni ja äiti on laittanut hiuksiisi valkoiset letit. Voin kuvitella kuinka isämme otti tämän kuvan. Vanha paljekamera vaati muutamia käsisäätöjä ja salaman virkaa toimitti magnesiumjauhe. Hän seisoi kameran takana ja varoitti tulevasta välähdyksestä. Huone täyttyi hetkeksi aikaa kirkkaasta valosta, mutta meillä on siitä huolimatta silmät auki.

Selailen albumia ja löydän kuvan, jossa istut veljeni kanssa Triumphin nokkapellin päällä. Itse olen ohjaamossa, pää ulkona sivuikkunasta. Olen kuin höyryveturin kuljettaja, joka kurkkii tenderin sivuitse edessä olevaa rataa. Kuvittelen varmaan, kuinka ajelen autolla pitkin hiekkaisia teitä ja kuljetan sisaruksiani paikasta toiseen. Lähdemme pihalta ja pujahdamme kotiimme rajoittuvan metsän lävitse. Joudumme avaamaan kahdet puomit, ennen kuin pääsemme isolle tielle. Postilaatikkorivin jälkeen käännymme vasemmalle ja suuntaan auton keulan kohti Karhia. Pian tie halkoo peltomaisemaa, vasemmalle jää iso hiekkakuoppa ja mäki, jonka päältä emme tainneet koskaan uskaltaa laskea suksilla. Tuossa kuvassa sinulla on jo silmälasit. Jalassasi on remmikengät ja sukkahousut. Samettisen, paksun takin huppu on kuin rengas pääsi ympärillä.  Auton taustalla on vaalea eteisen seinä ja leveä ikkuna, joka on jaettu pystyrimoilla viiteen osaan. Se oli kotitalomme, joka on edelleen paikallaan. Vain metsä on poissa ja myös lato, jota tuntui pitävän pystyssä vain sen seiniin nojaavat hoikat kuusenrungot.

Tämäkin kuva on otettu lähes samaan aikaan. Seisot sen oikeassa alalaidassa ja katsot suoraan kameraan. Olet hieman jäykässä asennossa. Jaloissa on karvareunaiset nahkasaappaat. Taustalla on polku, jota reunustavat matalat lumivallit. Kevät on jo melko pitkällä, sillä kulku-ura on jo osittain paljas. Kuva on terävöitetty niin, että talon seinä näkyy hieman epäselvänä taustalla. Jos kuva olisi otettu kauempaa, niin siinä olisi näkynyt oikeassa reunassa kiikku, jonka poikkaparrusta roikkui kolme keinulautaa. Vasemmalle jäi liiteri ja ulkohuussi, jonne oli vain muutama askel eteisen rappusilta. Samalla  puolella oli perunapelto ja muutama marjapensas.

On jouluaatto. Roikotat sylissäsi mollamaijaa ja olet hieman pelästyneen näköinen. Itse seison takanasi. Veljeni istuu rohkeana pukin sylissä ja tuijottaa suoraan kohti kuvaajaa. Nuken ja sinun katseessasi on jotain hyvin samanlaista. Sinulla on nuo tutut valkoiset lettinauhat ja mollamaijasi päätä koristaa vaalea hilkka. Olet hieman takakenossa, kun pidät siitä tukevasti kiinni vasemmalla kädelläsi. Pukin kasvoilla oleva naamari on kömpelösti tehty, mutta uskoimme siihen aikaan lahjasäkin tuojaan niin vahvasti, että epäilys tuli vasta vuosia myöhemmin.

Löydän albumistani kuvan, jossa seisomme kolmistaan metsänreunaa vasten. On varmaankin huhtikuu ja takanamme on vielä lumipälviä, jotka hehkuvat harmaina läikkinä kuusten välistä. Olet jo varmaan kahdentoista vanha. Silmälasit ovat vaihtuneet muodikkaimmiksi, niiden kehykset nousevat sivuilta hieman yläviistoon. Meillä kaikilla on jalassa lyhytvartiset kumisaappaat ja päässämme villamyssyt. Takkisi alta pursuaa vekkihame ja käsissäsi olevat villatumput roikkuvat suorina. Taidamme olla pujahtaneet jo kuusikymmenluvulle.

Pohjanmaa tuli meille molemmille tutuiksi lapsuudessamme. Kaipaan edelleen noita isokuovin äänen täyttämiä peltoaukeita, joita täplittivät kymmenet heinäkattoiset ladot ja hartioihin asti täytetyt heinäseipäät. Valitsen seuraavaksi kuvan, jossa poseeraamme vierekkäin. Selkämme takana kiemurtelee Kalajoki, joka kuivui kesäisin lähes pohjaa myöten. Sen yli olisi voinut silloin pomppia veden kuluttamia kiviä pitkin. Joen mutkan takaa erottuu Ylivieskan kirkon kupoli. Meillä on päällä juhlavaatteet. Sinulle on vaalea kauluksellinen mekko, jota koristavat pienet punaiset täplät. Tukkasi on sidottu poninhännälle. Itselläni on valkoinen paita, simusetti ja suorat housut. On juhlapäivä.

Valitsen vielä yhden kuvan. Perheemme on aseteltu siinä ryhmäkuvaan. On aurinkoinen päivä. Se paistaa kuvaajan takaa ja saa kasvomme näyttämään hieman värittömiltä. Taustalla näkyy marjapensas, jonka juuret ovat vielä osittain lumikerroksen peitossa. Vanhempamme istuvat penkillä ja me seisomme heidän takanaan. Olet juuri päässyt ripille. Pidät sylissäsi kukkakimppua ja katsot hieman alaviistoon, poispäin kuvaajasta. Ilmeestäsi voisi päätellä, että sinua ujostuttaa koko tapahtuma ja haluaisit, että juhlat olisivat mahdollisimman pian ohitse. Olen näkevinäni isämme kasvoilla aavistuksen verran ylpeyttä. Ehkä sen takia, että olet saavuttanut jonkinlaisen etapin elämässäsi. Äitimme on vain istunut, kiskonut lyhyen hameen reunan mahdollisimman alas, ja päättänyt olla kuvassa, niin kuin siinä pitää ollakin.

Me tulemme ja lähdemme; siitä huolimatta jää haikeus ja epäusko. Syntymässä on mukana toivo ja mahdollisuus; kuolema vie mennessään aivan liian paljon.

Demokratian suurena ystävänä olen hieman häpeissäni pohtinut silloin tällöin kysymystä, että onko se ainoa poliittinen järjestelmä, joka jakaa tasaisesti kaikille hyvää. Demokratiahan sisältää laajan sosiaalisen vastuun kansalaisistaan. Se jopa tuoksahtaa joltain osin kristilliseltä etiikalta, mutta ei siinä ole mitään pahaa. Kristilliset ja humanistiset arvot ovat lähellä toisiaan, sillä niiden molempien keskiössä on ihmisarvo ja sen kunnioittaminen. Humanistit ovat vain pudottaneet arvomaailmastaan Jumalan pois. Niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, niin ateistikin voi kokea lähimmäisenrakkautta ja olla valmis hyppäämään kylmään koskeen pelastaakseen hädässä olevan ihmisen. Ja hän ei ajattele hyppypaikkaa etsiessään, että saako hän tulevasta urheudestaan joitain bonuspisteitä, kun elämä joskus punnitaan taivaan suurella henkilövaa-alla. Aina on tietenkin mahdollisuus päästä iltapäivälehtien sivuille suurena sankarina, joka oli valmis uhraamaan oman henkensä lähimmäisen edestä. Todellinen uutinen olisi kuitenkin se, kun perussuomalainen pelastaisi somalialaisen maahanmuuttajan painumista kosken kuohuihin.

Politiikon suurin haaste lienee vallan vastustaminen. Valta on mukava kaveri, etenkin jos se astuu kaveriksi omiin saappaisiin ilman, että sen eteen tarvitsee tehdä yhtään mitään. Se on myös se tekijä, joka jarruttaa utopioiden istuttamista tälle planeetalle. Sosialismi on hyvä teoreettinen järjestelmä, mutta se on myös perusarvoiltaan lähes uskontoa. Uskonnoksi sen tekee kritiikin kieltäminen ja tärkeän keskusteluyhteyden katkaiseminen erilailla ajatteleviin kansalaisiin. Marx taisi unohtaa  mallissaan ihmisen vallankäytön ja kuinka hyvältä se maistuu. Ihminen on pitkän historiansa jakanut populaatiotaan erilaisiin ryhmiin. Oma perhe on mennyt aina edelle, sitten suku ja heimo. Jossain vaiheessa tulivat yksittäiset, pienet kuningaskunnat ja myöhemmin valtiot. Tämän jatkumon alku on tavallaan genetetiikkaa, sillä tarve puolustaa jotain selkeää ryhmää on istutettu meihin syvään. Mitä kävikään Neuvostoliitossa? Todellinen päätäntävalta ajautui melko pian valtion perustamisen jälkeen pienen ryhmän käsiin, jolla oli keinot suojella itseään. Kyseessä oli vallan puolustaminen, sen työkalun puolustaminen, jolla sitä haalittiin lisää. Päättäjät lomailivat huviloillaan Krimin niemimaalla ja katselivat teattereissaan amerikkalaisia länkkäreitä, kun tavallinen kansa ahersi samaan aikaan viisivuotissuunnitelmien parissa. Parasta mallia politbyroon jäsenille lienee ollut John Wayne, jonka jo pelkkä äijäkarisma riitti nujertamaan tavalliset pyssynheiluttajat.

Yli kaksituhatta vuotta sitten Platon kehitteli ihanneyhteiskuntaa kirjassaan ”Valtio”. Hän ei ollut demokratian ystävä, ei suinkaan, vaikka viisas mies olikin. Ateenan kansalaisyhteiskunta ei ollut hyvästä, koska hänen mielestään valtiota piti johtaa järjellä ja viisaudella, eikä suinkaan retoriikalla ja suostuttelulla.  Miten nuo kaksi jälkimmäistä sanaa sopivatkaan tämänpäivän politiikkaan, kun tarkkailee meidän ehdokkaitamme ennen vaaleja, heidän kerätessään ääniä itselleen ja puolueelleen. Demokratia ei saa perustua sille, että lopulliseen valintaan vaikuttaa kuinka hyvän näköinen ehdokas on tai kuinka kauniisti hän asettaa sanansa. Tämä on demokratian halventamista. Se vaatii ajattelevia ja pohtivia kansalaisia, ennen kuin se toimii täydellisesti omissa rajoissaan. Platonin ajattelumallissa järkisielua ei löytynyt suinkaan kaikilta, vain harvoilta. Joten valtion päätöksenteko piti jättää vain näiden valittujen haltuun. Tämä malli ei ollut tyranniaa, vaan aristokratiaa. Tuo mallihan jatkoi Euroopassa elämäänsä kuninkaiden ja säätyjen ohjatessa valtion asioita.

Platonin ajattelussa on paljon hyvää. Se kunnioittaa järkeä ja sen päämäärä on yhteiskunta, jossa viisauden lähteestä jaetaan kaikille kansanryhmille kullekin osansa. Mutta miten hän takasi sen, että vain älykkäät pääsivät valtion johtoon? Jos vain harvoilla oli mahdollisuus osallistua päätöksentekoon, niin miten hän esti sen, että joku näistä ei olisi kahminut itselleen kaikkea valtaa? Platon oli idealisti, joka unohti vallan ja kuinka mukavalta se tuntuu. Jumala teki ihmisen omaksi kuvakseen, kun istutti meihin halun hallita muita. Demokratia on järjestelmä, joka heiluttaa tuota taivaallista pallia, vaikka päätöksenteko onkin ehkä kivuliasta ja aikaa vievää. Se on järjestelmä, jossa ei pääse tapahtumaan mitään kamalampaa, kun kaikki vahtivat toistensa vallankäyttöä ja samalla pyrkivät lohkaisemaan siitä mahdollisimman suuren osan itselleen. Se taitaa olla keskeneräiselle ihmiselle toistaiseksi paras pelikenttä.

Meillä kaikilla on erilaisia haaveita, valitettavasti vain suurin osa niistä on tavalla tai toisella laittomia tai mahdottomia toteuttaa. Mahdoton taitaa olla aika lopullista, joten tuon kaltaiset unelmat on syytä vain unohtaa. Kun elää vain sitkeästi tätä arkea ja yrittää kaivella erinäisistä  paikoista mielihyvää, niin se auttaa jo kummasti tuossa unohtamisen kivuliaan pitkässä juoksussa.

Olisi ihan kiva lentää ilmakehän yläpuolelle ja katsoa, että onko maa todellakin niin kaunis, miltä se näyttää valokuvissa. Mars lentokin tyydyttäisi kummasti jotain viettiäni. Tosin pelkään korkeuksissa niin paljon, että jo siitä syystä tulen toteuttamaan kaikki jäljellä olevat päiväuneni maan päällä. Tuhkani toki saa laittaa purkkiin ja ohjata se raketin kärjessä jonkin planeetan ilmakehään. Siitä en pane pahakseni. Tuo lienee kuitenkin niin kallista, että lapsillani ei taida olla siihen varaa hyvästä perinnöstä huolimatta.

Todelliset unelmani ovat kuitenkin niitä, joissa pääsen tutustumaan historian tapahtumiin tarkemmin, kuin lukemistani kirjoista. Jos voisin tehdä perustavaa tutkimusta vaikka antropologina, liikkuen sulavasti aikakaudesta toiseen, niin olisin varmaan toiveammatissani. Jos matkoja olisi vain kolme, niin ensimmäiseksi menisin tietenkin Golgatalle tarkkailemaan Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Tämän tutkimusmatkan jälkeen voisin pyytää uskikset ja ateistit kokoon ja kertoisin mitä näin. Ihmiskunta selviäisi lopullisesti tuostakin vastaikkainasettelusta, kun voisin kuvailla miten kaikki tapahtui, jos tapahtui ollenkaan. Skeptinen minäni kuitenkin varoittaa tekemästä tällaista yhteenvetoa. Usko taitaa vain saada lisää vahvistusta, kun sitä aletaan pommittamaan, vaikka nuo kuulat olisivatkin silkkaa faktaa. Mitä enemmän ne rummuttavat hipiää, niin sitä helpommin kääriydytään mahdollisimman syvälle sinne turvalliseen koloon. Ja ajatustenvaihto ei ole muuttunut miksikään. Tämä sama malli toimii myös niiden ihmisryhmien parissa, jotka kuuluvat vaihtoehtohoitojen laajaan kenttään.

Ehkä tuo oli huono valinta. Kenties olisi syytä mennä syvemmälle historiaan ja selvittää miten tuon kiistellyn evoluution laita oikein on. Nykyihminen syntyi kaksisataa tuhatta vuotta sitten Afrikassa ja levittäytyi sieltä Aasiaan ja Eurooppaan, kun tuosta ajasta oli puolet kulunut. Samaan aikaan eli myös Homo Erectus, joka poikkesi melko paljon meistä Cro-Magnonin jälkeläisistä. Pieni safari Olduvain rotkolaaksossa olisi varmaan riittänyt varmistamaan sen, että ihminen ei ole vain ilmestynyt tänne Jumalan sormien naksahduksen tuloksena, vaan kehittynyt pikku hiljaa aiemmista lajeista.

Viimeinen unelma on tietenkin kurkata, miten maailmankaikkeus sai alkunsa? Vaihdan tuon kuitenkin hieman arkisempaan, sillä siinähän ei ole enää mitään selvitettävää. Olisi kiva mennä vaikka päiväksi Stalinin pään sisään ja opetella ymmärtämään, miltä valta maistuu ja miltä tuntuu, kun ympäristö on koko ajan peloissaan ja lähietäisyydeltä ei löydy yhtään todellista ystävää. Tämä diktaattori sai lopulta halvauksen ja lojui huoneensa lattialla muutamia tunteja, ennen kuin kukaan uskalsi vilkaista ovesta. Toki mitään ei olisi ollut tehtävissä, vaikka apu olisi tullutkin välittömästi. Mutta miten yhden ihmisen mielen hulluus alisti koko yhteiskunnan ja sai sen tottelemaan lähes sokeasti tämän diktaattorin päätöksiä? Ja eihän tämä kansanjohtaja ollut ainoa omalla ajallaan. Ja edelleen näitä vallankäyttäjiä riittää, mikä lienee ihmeistä suurin. Vai kertoisikohan se kusetetusta tai passiivisesta kansasta, jonka yhteinen älli ei riitä ymmärtämään mihin heitä kiskotaan. Vahvat johtajat ovat keskenkasvuisille ja passiivisille aikuisille samaa kuin vanhemmat pienille lapsille. Heitä tarvitaan jossain vaiheessa, mutta oma elämän rakentaminen ei onnistu muuten, kuin ehdollistamalla jatkuvasti vastaantulevaa todellisuutta.

Sarjassani ”Tärkeitä keksintöjä” olen toistaiseksi käsitellyt ongen ja Pappatunturin. Kolmannen järjestysnumeron saa ulkohuussi, josta meillä varmaan kaikilla on omakohtaisia kokemuksia. Myönnän, että valintojeni lähtökohtana on ollut se, että voin retostella aiheitani hieman huumorilla pönkittäen. En osaa kirjoittaa pyörästä ja sähköstä niin, että tekstin välittämä tunnelma pysyisi hilpeyden ja faktojen välimaastossa. Vaikka nämä valintani kriteerit ovat olleet ehkä hieman epäsovinnaisia, niin se ei vähennä niiden arvoa tässä ihmiskunnan historiassa, jossa kaikki kuitenkin vaikuttaa kaikkeen.

Huussi haisee ja sen pitääkin haista. Ystäväni kesämökillä oleva puucee ei sitä tee. Lisäksi se näyttää kolmannen luokan hotellihuoneelta, josta puuttuu vain suihku ja patja. Tosin siellä on mukava käydä pakkasellakin, koska takapuolen alle jää miellyttävä styroksirengas ja itse tila on lämmitetty. Siitä siis puuttuu kaikki ne tärkeät ja tunnelmaa tuovat yhtymäkohdat perinteiseen ulkohuussiin, jonka ovi yleensä retkottaa saranoiden varassa niin, että sitä on vaikea sulkea sisäpuolelta. Ja siellä haisee. Myöskin sen seiniä koristaa yleensä vanhoista kuvalehdistä revityt sivut. Oma kokemukseni on, että niiden yhteinen nimittäjä on nainen tai maisema. Jostain syystä tämä on hyvä yhdistelmä, kun ponnistelee reiän päällä. Ja jos jostain nurkasta löytyy pino vanhoja lehtiä, niin ne ovat todellakin lojuneet istuinosan päällä pitkään. Jostain syystä ne ovat järjestään Apu-lehtiä tai Seuroja. Koskaan en ole tavannut näiltä paikoilta Kulttuurivihkoja tai Suomen kuvalehteä. On lähes kuninkaallinen olo roikottaa peppuaan reiässä ja selailla muutaman kymmenen vuotta sitten ilmestynyttä aikakausilehteä. Kun aikansa tuijottaa haalistuneita kuvia, niin mielen täyttää epämääräinen ikävä. Tosin en ole koskaan löytänyt sille mitään kohdetta. Ehkä se on vain nuo lähes värittömät kuvat, jotka välittävät nostalgiatunteita aikakausilta, jolloin kaikki oli varmankin paljon paremmin.

Lapsuuteni ulkohuussi oli ison peltoaukion reunassa, puuliiterin päässä. Sinne päästäkseen ei tarvinnut kuin kirmaista kivikkoisen pihan poikki. Siellä oli syksyiltoina pimeää, jos unohti ottaa taskulampun mukaan. Seinän takana oleva liiteri päästeli myös narahduksia ja parkaisuja, koska se oli täynnä puita ja erinäisiä tavaroita. Taisi monta kertaa takapuoli jäädä pyyhkimättä, kun jossain vaiheessa pelko sai ylivallan. Muistan nuo juoksut pihan poikki, kun sydän jyskytti ja paljaat jalkapohjat läiskivät tummiin kiviin. Pelastuin, kun sain kiskottua tuvan eteisen oven auki ja lyötyä sen takanani kiinni.

Suolen tyhjentäminen on luultavasti myös vahva todiste evoluution puolesta. Tuskin Jumala loisi sellaista olentoa, joka ahmii tavaraa toisesta päästä sisään ja työntää sitä toisesta ulos. Se näyttää ja tuoksuu siveettömältä. Hän olisi varmaan tehnyt ihmisistä umpioita ja eritteettömiä. Ajattelen tietenkin asioita Raamatun välittämän jumalakuvan kautta. Todellinen jumalahan voi olla aivan muuta. Ehkä hän osaa nauttia leikinlaskusta ja ikävissään hieman jallittaa meitä ihmispoloisia.

Ulkohuussin todellinen merkitys on varmaankin ollut – taas kerran –  ajattelun puolella. Kova vatsa on pysäyttänyt hektisen menon vähäksi aikaa. Reiän päällä ähkiessä on saattanut syntyä montakin hyvää ideaa, jotka ovat sitten myöhemmin johtaneet tärkeisiin keksintöihin tai ajausrakennelmiin. Itse en tiedä, että kukaan suurmies olisi koskaan tunnustanut näin käyneen. En minäkään mainitsisi medialle, että oivallukseni sai alkunsa pimeässä huussissa taskulampun valossa.

Kansanperinne tuntee sääennustajia, joilla on vankka media-arvo. Sammakkomies kertoo meille tulevat kelit tarkkailemalla sammakoiden käyttäytymistä, joku toinen hakee merkit jostain aivan muualta. Mutta yhteistä näille  profeetoille lienee se, että lähtökohtana on luonnon ilmiöt. Suurin osa näistä tietäjistä ei tule koskaan julkisuuteen, vaan he jäävät omien kyliensä ennustajiksi, joiden sääpovauksiin uskotaan tai ei uskota. Myöskään heidän suosionsa ei taida vähentyä, vaikka sääarviot menisivätkin kerta toisensa jälkeen pieleen. Meillä ihmisillä kun on sisäinen suodatin, joka huomioi vain ne tapaukset, jotka tukevat uskoamme. Unohdamme yllättävän helposti ne pieleen menneet arviot ja imemme tietoisuuteemme vain ne, jotka osuivat kohdalleen. Tämä pitää näiden sääprofeettojen karisman lähellä yläkohtaa, vaikka luvattu poutajakso olisi hukkunut vesimassoihin.

Itselleni on jäänyt aina epäselväksi se, että mille maantieteelliselle alueelle nämä pitkän aikavälin ennusteet on laadittu. Koskeeko se vain sääprofeetan omaa kuntaa ja sen lähialuetta vai kattaako se koko Suomen? Maamme on sen verran pitkä, että Lappi ja Etelä-Suomi kaipaisivat kumpikin oman profetiansa. Sellaista en ole vielä nähnyt näiden kansantieteiljöiden laatineen. Ja jos sieltä tähtitaivaalta näkee oman paikkakunnan sään, niin miksei samalla Moskovan ja Pekingin. Osoittaa mielestäni melkoista itsekkyyttä, jos planeetat viuhtovat erilaisten tähtikuvioiden keskellä ja kertovat vain ruuhkasuomen tulevista keleistä.

Maailmankuva, jossa ennustetaan säätä planeettojen liikkeistä, on kieltämättä kummallinen. Tämä täyttänee huuhaan kaikki tuntomerkit, mutta se ei ole välttämättä edes oikea forumi arvioida kansanperinnettä. Sen arvo liikkuu aivan muualla kuin tieteenfilosofian kysymysten parissa. Sen merkitys rakentuu siitä historiasta, josta syntyy omintakeista ja arvokasta kulttuuria. Kansanperinne on säilyttämisen arvoista, vaikka se ei osuisikaan aina kohdalleen selittäessään ympäröivää todellisuutta. Ja vaikka se toimisi vain kaukaisena peilinä, kun tarkastellaan jatkumoa tähän nykyaikaan, niin se on jo silloin täyttänyt oman tehtävänsä.

Miten nämä kansanmiesten ja naisten ennustukset sitten osuvat kohdalleen? Päätin seurata tässä blogissani Orimattilaisen Ahti Rantasen povauksia toukokuusta tämän vuoden loppuun. Katsotaan miten ukon käy? Voihan se olla, että joudun tinkimään omasta tieteellisestä maailmankuvastani ja toteamaan ensimmäisten pakkasten kolistellessa nurkissa, että kyllä ne ”tähdet sittenkin tietävät”. Heitän samalla myös kaikki luonnontieteelliset kirjani lehtiroskikseen ja ryntään vaihtoehtokirjallisuutta tarjoavaan antikvariaattiin hakemaan uutta ja ehompaa maailmankuvaa.

Ahti Rantasen julkisuutta ylläpitää Lahden alueradio, jonka toimittajan käy pari kertaa vuodessa haastattelemassa tuota kuuluisaa Orimattilan tietäjää. Ahti ei katsele maahan päin tehdessään ennustettaan seuraavalle puolelle vuodelle, vaan hän nostaa katseensa tähtien joukkoon. Hän käyttää niiden tekemiseen astrologisia karttoja, jotka kertovat hänelle millaisessa säässä vietämme pätkän tulevaisuuttamme. Hänet voisi siis luokitella sääastrologiksi, joista en ole itse aiemmin kuullutkaan.

Ennuste: Toukokuu on kylmä. Toteuma: Alun jälkeen toukokuu oli hyvinkin lämmin. Eli pieleen taisi mennä.

Ennuste: Sunnuntaina, kesäkuun kuudentena päivänä sataa perin varmasti. Toteuma: Ei satanut.

Ennuste: Kesäkuun ensimmäisen viikon tai tarkemmin Puolustusvoimain lippujuhlan päivän jälkeen vettä tulee. Toteuma: Kaunista oli.

Ennuste: Juhannusviikolla on poutaista ja juhannuksena ei ole minkäänlaista sateen pelkoa. Toteutuma: Aattona satoi ja aika rankastikin. Muuten oli poutaista.

Ennuste: Varsinainen lomakuukausi eli heinäkuu alkaa sateessa. Toteuma: Helteessähän tuo alkoi.

Ennuste: Apostolinpäivänä pitäisi sataa oikein hyvin. Silloin on Jupiter-planeetta kuun lähellä eli sataa varmasti. Toteuma: Sateesta ei tietoakaan. Taisi varma planeetta tehdä kepposen.

Ennuste: Sade tuo heinäkuun. Toteuma: Helteen toi ja niin rankan, että olisi tuon pitänyt havaita tähdistä. No eipä sitä aavistanut sammakkomieskään, joten ei olla ankaria.

Ennuste: Seuraavaksi on sitten naisten viikko. Sitähän sanotaan, että silloin jos sataa, sataa seitsemän viikkoa. Mutta nyt ei sada naisten viikolla. Toteuma: Naisten viikko toi sateita.

Ennuste: Heinäkuu päättyy niin ikään sateisiin. Toteuma: Tämä piti paikkaansa. Piste Ahdille.

Ennuste: Elokuussa viilenee. Toteuma: Taisi viiletä muutamalla asteella, mutta vain hellerajan tuntumaan.

Kun tarkastelee Ahdin tähänastisia ennusteita ja niiden toteumia, niin ei oikein hyvältä näytä. Joko planeetat huijaavat tai taulukoissa on jotain pahasti pielessä, sillä arvaamalla olisi päässyt samaan lopputulokseen.  Mutta katsotaan, mitä syksy tuo tullessaan.

Huomaan, että blogini on horrostanut heinäkuun ajan. Voisin syyttää siitä näitä helteisiä viikkoja ja ponnetonta oloa, mutta en olisi silloin kovinkaan rehellinen, sillä olen säädellyt kahteen kerrokseen rakennetun kotimme lämpötilaa ilmalämpöpumppujen kaukosäätimillä. Ne ovat haukanneet jonkin verran talvella säästetyistä euroista, mutta mitäpä sitä ei maksaisi mukavuudesta. Tuohan kuuluu niihin rakastamiini hedonistisiin arvoisin ja onneksi rahalla on vain välinearvo, joten tuosta yhtälöstä jää ihan mukavasti plussan puolelle.

Monikin painajainen ja kammo on istutettu jo lapsuudessa. En muista koko perheen voimalla tehdyistä marjanpoimintapäivistä sääskiä tai kipeää selkää. Muistan vain matkat jonkin sivutien päähän kulmikkaan Vauxhallin muovisen makuisella takapenkillä ja sen ahdistavan olon, kun sain perillä käteeni aivan liian ison astian. Seuraavaksi minut johdatettiin paikkaan, josta eteeni avautui mustikkamättäitä ja naavaisten kuusten harmaat kyljet, jotka näyttivät pelottavilta keskipäivän hämärässä metsässä. Vilkuilin koko ajan ympärilleni, jotta en olisi kadottanut näköetäisyyttä vanhempiini. Kädessäni keikkuva pieni ämpäri vaikutti aivan liian suurelta. Tiesin, että saisin vielä kahistella pitkän kovin mättäiden välissä, ennen kuin saisin sen pohjan piiloon. Tiesin senkin, että jossain vaiheessa istuisimme koko perhe viltille, jonka äiti oli levittänyt tasaiseen kohtaan lähelle autoa. Isäni tulisi viereeni ja vilkaisisi astian pohjalle. Jos siellä olisi vain kerros pari peittona, niin saisin kuulla muutaman sanan tehottomuudestani.

Metsiin jää marjoja. Jäähän sinne ja minun puolestani saa jäädäkin. Mustikat ovat terveellisiä. Totta tuokin, sillä niiden sinisten vahakerrosten alla lymyää A- ja B-vitamiinia, mangaania, kuituja sekä flavonoideja. Tähän voidaan vielä lisätä ripaus C-vitamiinia, magnesiumia ja kalsiumia. Mutta jos joudun noukkimaan terveyttä kyykkimällä keskellä sääskiparvia ja totean seuraavana päivänä, että takapuolen ja pääni yhdistävä ranka on niin huonossa kunnossa, että se ei taivu sen vertaa, että pääsen alakertaan tutulle paikalle pöydän päähän, niin se ei ole sen arvoista. Onneksi elämänkumppanini ei puhu koskaan marjastamisesta. Tämä pitää avioliittomme hengissä.

Mutta pidän kyllä mustikkapiiraasta ja edelleen myös siitä lapsuuden sekoituksesta, jossa marjat uivat sokerilla kyllästetyssä maitovellissä. Mutta onnekseni on olemassa kesäinen tori, jossa voin käydä poimimassa metsän pieniä herkkuja, ilman että joudun läiskimään samalla hyttysiä hengiltä ja kokemaan huonoa omaatuntoa. Tosin ihailen ystäviäni, joille marjassa käynti on kesän hienoimpia elämyksiä, vaikka he valittavatkin noiden reissujen jälkeen jäykästä kropasta ja ostavat tuubikaupalla kortisonia ja levittävät sitä hyttysten puremiin vielä siinä vaiheessa, kun marjat on syöty tai ne on pakastettu odottamaan loppusyksyn ankeita päiviä tai talven korkeita lumikinoksia.

Katselen vähän aikaa kaihoisasti maantiepyörääni, mutta polvi on vihoitellut sen verran, että pujotan sauvojen hihnat käteeni ja suunnistan kohti Kellokoskea. Tuo vakiolenkki kestää tunnin verran ja siitä tulee kilometrejä melko tarkalleen kahdeksan kappaletta. Sauvominen on tasaisen rytmin pitämistä. Se on struktuuriltaan niin yksinkertaista, että siltä liikenee aikaa muuhunkin: pongaan lintuja, kadehdin omakotitalojen omistajia ja mietin mitä vastaantulijat miettivät. Lenkkini tarjoaa myös maalaismaisemaa riittävästi. Matala oras peittää jo pellot. Kevään ja syksyn harmaus on vaihtunut kirkkaan vihreään, joka ei ole mielivärini. Mutta sopiihan se – kesän porrasmatoksi.

Kulttuuria tupsahtaa sylin täydeltä, kun saavun Kellokosken taajamaan. Se on yllättävän viehättävä alue, jonka lävitse virtaa Keravajoki. Kellokoski tunnetaan parhaiten sairaalastaan ja vuonna 1795 perustetusta ruukkimiljööstä. Masuunissa sulatettu rauta taottiin isolla vasaralla kankiraudaksi, josta oli hyvä työstää erilaisia tarve-esineitä. Loppuvaiheen tunnetuimpia tuotteita taisivat olla maitotonkat, kirveet ja alumiiset Kello-veneet. Viimeinen patruuna Torsten ”Totti” Caralander kuoli täytettyään ensin 101 vuotta ja kolme kuukautta. Hän oli taas kuuluisa musiikinharrastuksestaan ja kaitafilmeistään. ”Totti” on suomalaisen kaitaelokuvauksen uranuurtaja ja samalla legenda. Hän valmisti yli 120 elokuvaa ja myöhemmin myös videoita. Niitä hän kuvasi elämänsä aikana ainakin yhden vintillisen ja pisimpiä saa katsella kolmisen tuntia. Aineisto on luovutettu Suomen elokuva-arkistolle.

Carlanderin satavuotisjuhlat kaiketi pidettiin Itämerikeskuksessa, joka on entisöity viinaprännistä. Talonpojille tuli ankeat ajat, kun kun viinan kotipoltto kiellettiin 1800 luvun puolivälin jälkeen. Maahamme perustettiin 60 viinatehdasta, joista yksi oli Kellokosken viinapränni. Kun viinanpoltto loppui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, niin panimomestari A. Lindahl kehitti Pommac-limonadin. Asun nyt siis hyvin lähellä lapsuuteni suosikkijumani syntymäpaikkaa. Tämä oli minulle uusi tieto ja varmaan hyvin tärkeäkin.

Uskoisin, että nykyinen kansanedustaja Ilkka Taipale oli paikalla, kun ”Totti” sai sata vuotta mittariin. Taipale oli tuolloin sairaalan ylilääkäri ja ajeli ikälopulla Opel Kadetilla, jonka kyljet olivat pahasti ruosteessa. Tuon mainion esitelmöitsijän ajatusmaailmaa tuntien, ajaa samalla autolla edelleen. Mutta alueen mielenkiintoisin paikka on ehdottomasti Sairaalamuseo, jonka esineistö kertoo melko karua kieltä terveydenhoidosta joskus silloin. Elän mieluummin tätä aikaa, jossa terveyskeskuslääkärillä on asiakkaalle aikaa vain kaksikymentä minuuttia, kuin sitä, jossa hoidon korvasi mehevät peräruiskeet ja erilaiset kylvyt.

Puolimatkassa tulee perhe vastaan. Kaikki neljä ovat liikkeellä omilla pyörillään. Lapsilla on kypärät päässä, isällä ja äidillä ei. Tämä on aika tavallinen näky. Olen vain jäänyt miettimään, että mitä he sanovat lapsilleen, jos nämä kysyvät vaikka seuraavasti: ”Iskä ja äiskä, miksi teidän ei tarvitse pitää kypärää?” Ehkä nämä esimerkilliset kasvattajat vastaavat näin: ”Meillä on kovempi pää”. Onhan heillä. Pakko olla.

Otin kameran lähtiessäni vyölaukkuun mukaan ja ensimmäisen kilometrin jälkeen saan kuvaidean. Se on niin hyvä, että haluan toteuttaa sen välittömästi, mutta sen vaatimaa rekvisiitta ei löydy koko matkalta. Alan tutkailla ympäristöä kuitenkin keinotekoisen etsimen lävitse. Kuvata voi ilman kameraakin. Rajailen kohteita vaikka sormilla jos croppaaminen ei muuten onnistu. Yksityiskohdat ovat elämässä tärkeitä, myös kuva-ajattelussani. Kohteen irrottaminen taustastaan, vie sen aivan muuhun todellisuuteen. Kun sitä katsoo näytöltä tai tulosteena, niin pieni osa tuttua ympäristöä onkin muuttunut koskettavaksi taiteeksi. Tuo on kokemus, joka tekee kuvaamisesta mielekästä. Yleensä se laaja maisema on tylsä, jos siinä ei ole niitä yksityiskohtia, joihon katse takertuu. Valokuvaaminen on jatkuvaa havainnointia ja poikkeavan noukkimista.

Loppumatkalla ajatukset harhailevat vapaus-käsitteen pariin. Olenko vapaa, kun teen tätä lenkkiäni? Onko kaikki olemassa samanaikaisesti? Tässä taaperran, enkä enkä muuta voi. Onko valinnanvapaus sittenkin vain harhaa ja nykyinen aikakäsitys ihan kuralla? Tuollainen ajattelu potkaisee aika pahasti kristinuskoa polven alapuolelle, sillä mahdollisuus taivaspaikkaan perustuu vapaisiin valintoihin. Tunnen itseni kerettiläiseksi ja tulen siihen tulokseen, että vapaana tässä sittenkin paukuttelen sauvojen kumitassuja asfalttiin. Jätän takaportiksi kuitenkin pienen hymyn, jonka taitaa bongata seuraava vastaantulija.

Mietin rinnakkaisuniversumeja siinä vaiheessa, kun kaivan kameraa vyölaukusta. Laajan pellon reunalla nyhjöttää kaksi varista, joiden siluetit olisi pitänyt kuvata erittäin alhaalta ja laajakulmalla. Ja niin läheltä, että eihän se onnistunut. Lentävät mokomat pois ja minä jatkan sukeltelemista rinnakkaismaailmasta toiseen. Tässä rinnakkaisuniversumeissa takerrun taas Jumalaan. Jos niitä on lukematon määrä, niin hoitaako yksi Herra nämä kaikki vai onko jokaisella oma käskijänsä? Jos oikea vastaus ensimmäisenn ehdotukseen oli kyllä, niin onhan se silloin melkoinen taakka kaverille, jolla on ikää kolmetoista ja puoli miljardia vuotta. Eläkettä ei kaiketi tuosta hommasta saa?

Taidan lopettaa tähän, laitan sauvat seinustalle ja päätän seuraavalla kerralla lähteä pyörälenkille. Siinä kuitenkin maisema vaihtuu nopeammin ja hikikin ehtii kuivua, ennen kuin se takertuu paitaan.

Nyt olisi jo ehkä hyvä aika ostaa aamukampa ja alkaa nyppimään niiden piikkejä selkäruodosta päivittäin irti, sillä maailmanloppuun on enää aikaa vain kaksi ja puoli vuotta. Mutta miten siihen pitäisi varautua? Ehkä voisin itse sisällyttää viikko-ohjelmaani sunnuntaiset kirkonmenot ja opetella laulamaan edes yksi virsi kunnolla alusta loppuun. Pukeutuisin sitten viimeisen päivän aamuna valkoiseen kaapuun ja tuijottelisin alinomaa taivaalle, sillä sieltä kai se lopullinen rysäys on tulossa. Lopullisen hetken saapuessa korottaisin ääneni kaiken pauhun yli ja laulaisin kauneimman säkeistön rakkaasta suvivirrestäni ainakin kahteen kertaan. Siinä säkeistöjen välissä naukkaisin vieressäni olevasta konjakkipullosta viimeisenkin pisaran tuota kultaista juomaa, jonka vaikutus saa maailmanlopun rytinän näyttämään vain naapurin roskienpolttouunin sylkäisemältä savupatsaalta.

Mutta entä jos tuo maailmanloppu ei tulekaan? Se on varmaan monelle odottajalle karvas pettymys. Kun elämä on paketoitu viimeistä päivää myöten valmiiksi, niin tuon nyytin auki repiminen ja arjen jatkaminen on hankala paikka. Etenkin jos on tullut myytyä kaikki omaisuus ja vietettyä kunnon läksiäiset. Rahat on hassattu ja työpaikaltakin tuli otettua lopputili. Ainahan voi tietenkin tehdä henkilökohtaisen maailmanlopun tai jäädä odottelemaan sitä seuraavaa. Niitä kun on vähintäinkin kerran viikossa.

Liikkeellä on ollut myös epäilyjä, että maailmanloppu ei olekaan ihan lopullinen. Osa meistä jää sikiämään ja odottamaan sitä seuraavaa. Silloin kannattaa tietenkin pohtia, että miten tuosta tilanteessa saisi kaiken hyödyn. Netistä luin, että joku nuorimies on ostanut saunan täyteen sokeripusseja. Hän on päättänyt myydä ne ankeina aikoina hyvällä voitolla. Tuota voisi sanoa aivan loistavaksi suunnitelmaksi. Tosin jos kyseessä on pihan perällä oleva kylmä saunarakennus, niin sokeri saattaa olla parin vuoden päästä melko paakkuista, kun se on kostunut ja jäätynyt muutaman kerran.  Tuota kovettumista taitaa avittaa myös saunan sisältä otetuissa kuvissa näkyvä kissa, jolle voi tietenkin sattua muutama ikävä vahinko seuraavien vuosien aikana. Ehkä tuon makean omaisuuden haltijan kannattaisi ostaa myös sokerileikkureita muutama laatikollinen vapaaseen nurkkaan ja myydä niitä sitten pussien kylkiäisenä.

Itse ajattelin ostaa autotallin täyteen wc-paperia. Ja miksikö? Ajattelen näin: Kun maailmanlopun jälkeiset päivät näyttävät täysin piestyiltä, sillat roikkuvat rotkojen ja järvien pohjalla, tornitalot makaavat selällään kuralammikoissa ja aurinko paistaa ankean savuverhon takaa tuhruisena kehränä, niin tulen paikalle kottikärryillä, jotka ovat täynnä pehmeitä, valkoisia paperirullia. Sehän on tietenkin kiehtovan absurdi näky, mutta en sitä tietenkään silloin ajattele. Minä teen kauppaa, siinä kuin perässäni hiippaileva kilpailijakin,  joka työntää kilon sokeripusseilla täytettyjä lastenvaunuja. Hän on ehkä ajatellut iskeä tuohon markkinarakoon, jossa maistuu makea. Minä taas ylellisyyteen. Mikäpä on mukavampaa, kun siinä kurjuudessa käydä kyykkimässä ja pyyhkiä takapuolensa pehmeällä paperilla. Se on pieni hetki, mutta voi palauttaa edes hetkeksi ajatukset siihen ihanaan aikaan, kun kaikki oli vielä hyvin.

Jotain hyvää tuosta maailmanlopusta kuitenkin on. Koska se on kolme päivää ennen jouluaattoa, niin eipä tarvitse ostaa kenellekään lahjoja ja torikauppiaiden kuusetkin saavat jäädä niille sijoilleen. En myöskään käy kaupan pakastealtaalta valitsemassa kinkkurullaa, enkä muitakaan herkkuja. Myöskin pakolliset joulukortit jäävät merkkeineen Tiimariin. Viimeiset päivät taidan vain ottaa lasillisen Alsacen laaksojen etelärinteillä kypsynyttä punaviiniä ja Pariisista tilaamani patonkia aamupalaksi, lounaaksi, päivälliseksi ja iltapalaksi. Tuossa ajassa en ehdi edes kuntoutua AA-kerhon vakituiseksi kävijäksi, joten ei ole tuotakaan murhetta.