Askartelen usein sellaisten kysymysten parissa, joihin ei ystävieni mielestä kannattaisi uhrata ensimmäistäkään ajatusta. En ole kuitenkaan koskaan oppinut laittamaan asioita ”oikeaan” järjestykseen, joten olen ottanut ne käsiteltäväksi sitä mukaan, kun ne ovat pulpahtaneet mieleni samealle pinnalle. Viimeisin näistä työmatkapohdinnoistani oli kysymys, että millainen on taivaallinen orkesteri? Soittopaikasta minulla on kuitenkin selkeä visio: se on jossain Paratiisin halki soljuvan kirkasvetisen puron rannalla niin, että kuulijat istuvat loivasti viettävällä nurmikkoisella rinteellä ja itse orkesteri soittaa hieman alempana. Sillä ei ole johtajaa ja muusikoilta puuttuu nuottitelineet, sillä oletan heidän osaavan ulkoa ne kaikki kappaleet, joita Herran huoneessa saa esittää. Soittimia ei ole montaa, sillä täydellinen musiikki ei vaadi kuin muutaman muusikon. Ohjelmisto koostunee lähinnä virsistä ja klassisesta musiikista. 1900-luvun alkupuolella keksitty atonaalinen musiikki on melko varmasti kielletty, sillä ikuisuuden ilojen parissa peuhatessa tuskin kukaan halua kuunnella riitasointuja. Näin ollen Schönberg, Stockhausen ja Penderecki jäävät maallisen musiikkielämän laihoiksi sivumerkinnöiksi. Bach on varmaan Jumalan suosikkisäveltäjä ja luultavasti jokainen musiikkituokio päättyy kantaattiin, jolla ylistetään Luojan suurta nerouttaan.

Vaikka pidänkin klassisesta musiikista ja jopa virsistä (koulujen kevätjuhlissa laulettu Suvirsi puristaa edelleen kyyneleet silmäkulmiini), niin tulen Taivaassa kaipaamaan rämäkkää rockia. Ymmärrän kyllä, että suurin osa hevimuusikoista on joutunut aidan toiselle puolelle, jossa he karjuvat tuttuja biisejään Helvetin lieskojen syleillessä hellästi anuksen portteja. Mutta missä on idolini John Lennon? Hänhän rakasti rauhaa ja siinä samalla kaikkia meitä muitakin. Luultavasti hän kuitenkin valitsi iäisyyspaikkansa jo siinä vaiheessa, kun hän sanoi jossain haastattelussa, että Beatles on suositumpi kuin Jeesus. Tämähän sai fundamentalistit polttamaan julkisesti kaikkien aikojan parhaan bändin levyjä. Löysin tilaisuudesta kuvia ja niiden joukossa on vanhempien lisäksi myös nuoria, joiden ilmeestä voi päätellä, että he olisivat mieluummin vieneet platat kotiinsa ja kasvattaneet pitkät hiukset.

Mutta millaisilla soittimilla taivaallinen orkesteri on varustettu? Melko varmasti sieltä puuttuu sähkökitara ja rumpusatsi. Rakastamaani sähköbassoakaan en ehkä tule kuulemaan, sillä sen äänessä on jotain hyvin maallista. Ja onhan se toki rehellisesti myönnettävä, että Bachin musiikki vaatii aivan toisenlaiset soittimet. Ne voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään: alkeelliset puhaltimet, kieli- ja jousisoittimet. Kosketinsoittimia ei maalauksissa kovinkaan usein näy, vaikka urut on keksitty jo varhaiskeskiajalla. Myös pianon edeltäjä klavikordi puuttuu, vaikka silläkin on ikää jo lähemmäs tuhat vuotta. Ehkä Jumalan kunniaa pystyy julistamaan parhaiten, jos soittimien yhteensovitettu ääniala sopi mahdollisimman viehkeästi yhteen. Toisaalta taas puhaltimien kovaääniset töräykset julistavat Taivaallisen Isän vallan kuuluvan vain ja ainoastaan yksin Hänelle. Paratiisissa erilaiset kokeilut ovat varmaan myös kiellettyjä, sillä ikuisuus täytyy olla melko tarkkaan struktuoitu valmiiksi. En osaa kuvitella sitä tilana, joka sisältäisi edes pienintäkään vaihtoehtoa siihen suuntaan, että jossain vaiheessa se päätyisi sekasortoon ja kaaokseen. Eli viimeistään Taivaassa voimme lopettaa väittelyn siitä, että onko ihminen vapaa.

Kun etsin tätä juttua tehdessäni netistä kuvia, joissa on eri aikakausien visioita taivaallisesta orkesterista ja sen kokoonpanosta, niin näyttää siltä, että tuohon tehtävään on määrätty lähinnä enkeleitä. Itse en kyllä päätyisi moiseen ratkaisuun, sillä siivet jo yksistään haittaavat melkoisesti muita soittajia. Voin kuvitella kuinka ne värisevät mielihyvästä, kun Matteus-passion-teoksen vaatimat sopraanot, altot ja bassot aloittavat oman osuutensa pukiessaan tuota monumentaalista teosta lopulliseen asuunsa. Puhumattakaan Händelin kirkkomusiikkiteoksista, joiden ylimaallinen sävelkieli saa paatuneemmankin ateistin harkitsemaan vielä kerran oman maailmankatsomuksensa peruspilareita. Itselleni on myös käynyt näin, mutta olen selvinnyt näistä tilanteista soittamalla Jimi Hendrixin All Along The Watchtowerin pari kertaa peräkkäin sen jälkeen, kun Händelin Messias on kääntänyt katseeni kohti iäisyyden houkuttelevaa loistoa.