Olen aina ollut romanttinen. En tiedä mitään herkempää kuin istua vaimoni välittömään läheisyyteen, ottaa häntä kädestä kiinni ja sytyttää toisella kädellä kynttilä. Tässä ei ole vielä mukana tuota rappio-osiota, jota joudumme elämänkumppanini kanssa odottamaan vielä jonkin aikaa. En aio kirjoittaa noista odotuksen tunnelmista, vaan valokuvauksesta, johon haen sisältöä myös äärimmäisestä rappiosta.

Eräs kauneimmista näystä on mielestäni patinoitunut lauta, jonka lävitse törröttää ruosteinen naula. Ehkä tuo näky välittää muutakin. Siinä saattaa olla estetiikan kurjuuden lisäksi myös mukana vahva tunne paikkaan hautuneesta tuskasta ja ilosta. Toivon löytäväni rappiokohteeni havumetsän keskellä olevalta aukiolta, jonka vallanneen kasvillisuuden seasta löydän myös villiintyneen omenapuun. Tuo naula ja laudankappale ovat kuitenkin vain jäänne hylätystä rakennuksesta. Se on seissyt vuosikymmeniä paikallaan ja yrittänyt vastustaa ikkuna-aukoista sisään pyrkiviä syksyn alakuloisia päiviä ja rakennuksen lävitse puhaltavia kylmiä tuulia, joita vastassa ovat olleet vain tyhjät huoneet. Nyt ainoa rakkaudenosoitus sitä kohtaan on kamerani sulkimen räpsähdys. En odota, että se vastaa katseeseeni, joka löytää melko pian sen sortuneen savupiipun ja ikkunat, jotka tuijottavat harmaina ja kuolleina pääni ylitse. Parasta ovat kuitenkin seinät, joiden punamaalin raekuurot ovat aikoja sitten hioneet pois. Vanha lauta on palanut nuoruuden päiviin, niihin hetkiin, kun se leikattiin paksun kuusen rungosta vesisahan ujeltaessa sen karsittujen oksien tyvessä.

Kuvauksellinen paikka rappiotalossa on myös kivijalka. Se jää usein jäljelle viimeiseksi, kun itse rakennus jo lojuu epämääräisessä kasassa ja kuin häpeillen se kasvattaa olkapäillään kaiken peittävää sammalkerrosta. Se on päästävä kuvaamaan kuitenkin vielä siinä vaiheessa, kun sen lohjenneilta hartioilta nousee laudoitus, joka odottaa sitä päivää, jolloin puiden välissä poukkoilevat tuulenpuuskat taivuttavat sen seinät maata kohti.

Kävelen autolle. Käännyn kuitenkin vielä verran ja katson tuota mökkiä, joka häviää lumisateen sisään. Se on antanut suojaa ihmisille, jotka ovat odottaneet, että elämä muuttuu tulevaisuudessa helpommaksi. Jatkan matkaani ja ihmettelen ajatuksiani, arvojani, jotka olen sitonut tiukasti omaan aikaani.